tiistaina, syyskuuta 30, 2014

Salapoliisiromaanit kiehtovat levottomina aikoina

A high-back loveseat

Olen miettinyt, keksikö Agatha Christie tästä Zagrebin Hotel Esplanadin korkeaselkäisestä tuolista erään tärkeän kohdan kirjaansa Bertramin hotellissa? Hän yöpyi nimittäin täällä mennessään Mesopotamiaan tapaamaan ystäviään jo ennen sitä aikaa, kun oli itse naimisissa arkeologin kanssa.

Tämä kirjoitus on ollut tässä blogissa jo vuona 2005. Se perustuu vanhaan artikkeliini P. D. Jamesista.Vanhoja kirjoituksia on kuitenkin vaikeaa löytää ja lukea. Tuntuu aiheelliselta toistaa se tässä mellkein 10 vuotta myöhemmin ja kysyä: Onko jokin muuttunut? Vanhat salapoliisiromaanit näyttävät olevan edelleen suosittuja. Ja nyt eletään erityisen levotonta aikaa maailmanpolitiikan kannalta.

 ”Nykyajan ihminen istuu kotonaan levottomassa suurkaupungissa monen lukon takana, pelkää murtovarkaita ja terroristeja ja rentoutuu lukemalla pienestä kylästä, jonka rauha ja moraalinen järjestys järkkyvät murhan vuoksi, mutta palautuvat lopulta ennalleen. Salapoliisiromaanien lukijat ovat älykkäitä ja vaativat kirjalta paljon. Heillä on usko hyvyyteen, järjestykseen ja onneen. He uskovat järjelliseen maailmankaikkeuteen, jossa asiat selviävät lopulta.” Näin ajattelee P. D. James, joka on itsekin salapoliisiromaanien kirjoittaja. Kun Conan Doyle julkaisi yli sata vuotta sitten ensimmäisen kirjansa Sherlock Holmesista, joku kriitikko arveli, että salapoliisiromaani tulee olemaan vain ohimenevä oikku kirjallisuudenlajina. Mutta näin ei ole käynyt. Salapoliisiromaanit ovat säilyttäneet suosionsa ja tulleet suorastaan salonkikelpoisiksi. Parhaat kirjailijat innostuvat kirjoittamaan niitä Suomessakin. P.D. Jamesin mielestä salapoliisiromaani on paitsi huvitusta ja pakoa omasta turvattomuudesta myös kokeilua syyllisyydestä sekä lukijalle että kirjoittajalle: tunnen syyllisyyttä, olen olemassa. Lukija on kuitenkin turvassa, sillä salapoliisin syyttävä sormi ei osoita koskaan häneen. Salapoliisiromaani on P.D. Jamesin mielestä nykyajan moraliteetti. Salapoliisi astuu näyttämölle kuin kostonenkeli, paljastaa älyllään ja rohkeudellaan syyllisen ja palauttaa järjestyksen. Salapoliisiromaaneissa ei ole onnellinen loppu, mutta rikollinen paljastuu, joutuu kiinni ja kuolee.On ymmärrettävää, että salapoliisiromaanit eivät ole rikollisten lempiluettavaa, vaan ennemminkin niiden, jotka tuskin koskaan tulevat tekemisiin lain kouran kanssa. Onko P. D. James oikeassa? Vai onko joitain muita syitä, joiden vuoksi dekkarit kiehtovat entistä enemmän ja klassiset englantilaiset salapoliisiromaanien kirjoittajat kuten Agatha Christie ja P. D. James säilyttävät suosionsa? © Anna Amnell

2 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa pohdintaa ! Syyllisen paljastuminen on helpotus toisille, kurja juttu toisille.

    VastaaPoista
  2. Hänelläkin omia salaisuuksia.

    VastaaPoista