Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1970-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1970-luku. Näytä kaikki tekstit

torstaina, marraskuuta 15, 2018

Suomenlinnassa 1970-luvulla

We lived in Suomenlinna

Noakin arkin ovi

 Ihana #Suomenlinna, jossa asuimme melkein kolme vuotta. Asuntomme oli peruskorjaamaton, oli puulämmitys, kylmä vesi. Maalasin asuntomme seinät kauniiksi, isoimman huoneen eli lastenhuoneen keltaiseksi ja valkoiseksi, pienen olohuone-makuuhuoneen lämpimän ruskeaksi ja keltaiseksi, eteisen erilaisilla lämpimillä punaruskeilla väreillä. Lastenhuoneessa oli iso kaakeliuuni, jonka edessä istuimme iltaisin koko perhe ja luimme iltasatuja. Se oli ihanaa aikaa, sillä lapset olivat 3-8 - vuotiaita ja saaret olivat kauniit kaikkina vuodenaikoina. Kesällä Suomenlinna oli kuin paratiisi, talvella sai luistella jo aikaisin linnoituksen lammissa.

Monet sukulaiset olivat järkyttyneitä siitä, että akateemisesti koulutettu pariskunta asui niin primitiivisesti. Armeijan asunnot olivat huonossa kunnossa, sillä se oli sitä aikaa, jolloin vihattiin Suomen armeijaa ja rakastettiin suuren ja mahtavan naapurimaan armeijaa. Mutta vuokra oli alhainen ja mahdollisti minun olemisen kotiäitinä.

  Nooakin arkki, Suomenlinna

Kun mieheni lähti Kyprokselle rauhanturvajoukkoihin, meidän piti muuttaa, sillä en olisi jaksanut kantaa halkoja alakerran kellarista lämmitystä varten. Lasten koulu ei muuttunut, sillä he olivat käyneet koko ajan ranskalaista koulua, joka sijaitsi Eirassa.

perjantaina, maaliskuuta 25, 2016

Sikamessias-kantelija rakasti taidetta




Hesari kirjoittaa tänään Sikamessiaksesta ja esittäää, että Pop-taiteilija Harro Koskisen Sikamessias (1969) johti jumalanpilkkakanteluun. Mutta taideteos itsessään ei johtanut kanteluun. Sen tekivät kantelijan itsensä mukaan media ja jury!

Sikamessias-tapaus on minulle hyvin tuttu, sillä tein siitä ensimmäisen lehtijuttuni, ihan sattumalta rahapulan vuoksi, kun opintolainaa piti lyhentää. Sikamessias-juttua oli käsitelty jo kerran oikeudessa, ja se tuli uudestaan käsittelyyn viisi päivää sen jälkeen, kun haastatteluni Kyösti Laarista ilmestyi nyt 100-vuotta täyttäneessä Suomen Kuvalehdessä 2.10.1970.
LUE (PDF): Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään. Teksti: Pirkko Pekkarinen [Pirkko Anna Amnell]. Valokuva: Aune Kämäräinen. Suomen Kuvalehti 2.10.1970

Median osuus oli hyvin tärkeä, suorastaan ratkaiseva tässä kantelutapauksessa. Kyösti Laari kertoi nauhoittamassani haastattelussa:

"Minä kuulin radiosta ensimmäisen kerran, että tällainen työ on tehty, sellainen sikamessias. --Joku kysyi radiossa vai oliko se lehdessä eräältä juryn jäseneltä, miksi he panivat Sikamessiaan ensimmäiseksi esineeksi, mikä näyttelyyn tulijaa kohtaa. Niin siihen vastattiin, että kun tätä Jeesus-höpötystä vai oliko se roskaa on saarnattu kaksituhatta vuotta, niin meidän täytyy iskeä takaisin, niin että tuntuu [tekstin lihavointi Suomen Kuvalehden]. Se paljasti hengen."

Viikkoa myöhemmin Laari näki sanomalehdessä kuvan Sikamessias-teoksesta. 

Kysyin: Mikä on muutoin suhtautumisenne taiteeseen? Laarin vastaus yllätti minut täysin. Näin Kyösti Laari sanoi: " Taide kuuluu olennaisena osana ihmisen elämänmenoon.  --Kuka pystyy panemaan tälle ihmisen hengen lennolle kahleita taiteen eri aloilla!"


Sikamessias-kantelija Kyösti Laari piti runoudesta, radiokuunnelmista ja taiteesta muiden muassa Sibelius-monumentista. 

Kyösti Laari: "Taide sellaisenaan on neutraali -- esim. tämä Hiltusen monumentti. Eihän se johdata ketään syntiin. Se olisi mahdotonta. ..   Taide kuuluu olennaisena osana ihmisen elämänmenoon. On täysin väärä sellainen käsitys, että uskovaiset ovat automaattisesti taiteen ulkopuolella. Ei ikinä: sellaiset taideteokset kuin Sibeliuksen "Finlandia", Hiltusen Sibelius-monumentti ja sellaiset runot kuin "Kylväjä"[Mannerkorpi: Kylväjä lähti kylvämään ?]tai [Eino Leinon] "Apollo" tai väkevät maalaukset.
 --Kuka pystyy panemaan tälle ihmisen hengen lennolle kahleita taiteen eri aloilla!"


Osa haastattelun yhteydessä olevaa kuva Kyösti Laarista. 

Runoutta, taidetta ja musiikkia rakastava hiljainen ja ystävällinen luterilainen 35-vuotias muurari Kyösti Laari teki Suomen ehkä kuuluisimman kantelun jumalanpilkasta. Haluan korjata virheelliset tiedöt tästä jo edesmenneestä miehestä, jonka tapasin vain haastattelua tehdessäni. Pirkko Anna Amnell [vuoteen 1998 Pekkarinen]


Tässä blogissa lisää: 
Sikamessias-kantelija  Kyösti Laari ja taide

perjantaina, tammikuuta 22, 2016

Pakkanen. Kaukolämmitys toimii.

11. 00 a.m.


Aamulla oli miinus 26. Säätiedoitus sanoi, että se tuntuu samalta kuin miinus 28. 

Kun avasin ikkunan ottaakseni kuvan kaukolämmityssavupiipusta - kylmyys iski niiin kovaa, että huudahdin.

Klo 11. Lisää puita pesään. Kaukolämmitys toimii. Tällaisina päivinä ajattelee kauhulla, mitä tapahtuisi jos loppuisi sähkö - meillä ei ole Suomessa kaupungeissa uuneja eikä takkoja katastrofien 
varalle.

Fireplace, 1930's, Helsinki

Takka, sinua on ikävä. Takkaan tottui 20 vuodessa, ja olihan meillä aina kotona Iisalmessa puulämmitys ja kodikkaat pönttöuunit. Suomenlinnassa asuimme pari kolme vuotta, ja sielläkin oli puulämmitys ja kaunis kaakelitakka isommassa huoneessa, salissa, jonka annoimme lastenhuoneeksi. 

A white tiled fireplace in Louhisaari

Suomenlinnan takka muistutti tätä Louhisaaren linnan ruokasalin takkaa. Siinä ei ollut kuitenkaan tuota kuparista luukkua, jonka takana ruuat säilyivät lämpiminä.  Sellainen oli meillä kotona Iisalmessakin puuhellan muurissa. Suomenlinnan Nooakin arkki, upseeritalo, jossa asuimme, oli rakennettu 1700-luvulla. Se oli peruskorjaamaton, oikein huonossa kunnossa. Pelkään pahoin, että peruskorjauksessa kaunis kaakeliuuni on kadonnut. 
Meillä oli tapana laittaa illalla paksu täkki takan eteen ja istua siinä lasten kanssa, kuin luimme heille iltasadut. Takkatuli tuo ihania muistoja.
Katso Kaakeliuunit ja takat -kansiotani

Ks. Vantaan Sanomat: Kovimmat pakkaset 30 vuoteen

lauantaina, lokakuuta 17, 2015

Iloinen 1950-luku 2


1950-luvun juhla-asu.
"1960-luvun lopulla ajan henki muuttui, iloiset muotikuvat eivät yhtäkkiä sopineet politisoituneeseen ilmapiiriin."

"Sibelius & kuvia Suomesta - näyttelyssä voi tehdä aikamatkan 1950-luvun Suomeen ja viattomuuden aikaan, jolloin mainokset olivat uutta ja Helsinki vielä hiljainen pikkukaupunki. --
1960-luvun lopulla ajan henki muuttui, iloiset muotikuvat eivät yhtäkkiä sopineet politisoituneeseen ilmapiiriin.--Claire Ahon työt loppuivat yllättäen kuin seinään."
Juhani Ahon pojantyttären Claire Ahon, hänen isänsä Heikki Ahon ja setänsä Björn Soldanin kuvia Akateemisessa kirjakaupassa.

Claire Aho muutti 1974 Ruotsiin. Ruotsiin oli lyhyt matka, ja Aholla oli mukanaan vain 14-vuotias poikansa Jussi, tuoli ja Pepi-koira.

Mieheni ja minä yritimme myös päästä pois politisoituneesta Suomesta. Mieheni etsi työtä muun muassa Ranskasta ja Yhdysvalloista. Viimein löytyi paikka Kanadasta, pienestä kaivoskaupungista, josta muutimme kahden vuoden kuluttua Torontoon. Asuimme yhdeksän vuotta Kanadassa. Sinne oli pitkä matka, ja lentoliput kalliita. Kävimme koko perhe kerran Suomessa.

1988 palasimme Suomeen. Kuvittelimme, että Suomi ottaisi Neuvostoliiton ja kommunismin vallan murenemisen ja romahtamisen vastaan samalla ilolla ja optimismilla kuin muut entiset "Itä-Euroopan maat". Mutta niin ei ole käynyt. Suomettunut Suomi kadotti sielunsa, jotain meni lopullisesti rikki. Neuvostoliiton propaganda oli tehnyt tehtävänsä. Muualla Suomessa elämä ei muuttunut samalla tavalla, väittävät sukulaiseni, mutta Helsingissä niin kävi.

1950-luku ja vähän 1960-lukuakin tässä blogissa:

Lue mm

Iloinen 1950-luku (vuodelta 2007, kommentti Iineksen blogiin)

Penkkarit. Kun Iisalmessa toimi lyseo ja tyttölyseo
http://blogisisko.blogspot.fi/2015/02/penkkarit-kun-iisalmessa-toimi-lyseo-ja.html

Ei muka ollut hauskaa? Kohtalona Rock around the Clock. (kirjoitus vuodelta 2006)
http://blogisisko.blogspot.fi/2006/06/kohtalona-rock-around-clock.html

AFS-vaihto-oppilaana 1950-luvun Amerikassa.
http://blogisisko.blogspot.fi/2013/10/afs-vaihto-oppilaana-1950-luvun.html

Maalaustunteja. Hall Diteman

1950-luvun minkkistoola ja elokuvat
http://blogisisko.blogspot.fi/2014/04/1950-luvun-minkkistoola-ja-elokuvat.html

Laivalla New Yorkiin ja takaisin 1950-luvulla
http://blogisisko.blogspot.fi/2014/09/laivalla-new-yorkiin-ja-takaisin-1950.html

Kommentti 1950-luku USA
http://blogisisko.blogspot.fi/2012/05/kommentti-1950-luku-usa.html

Iloinen 1950-luku: Autot
http://blogisisko.blogspot.fi/2014/07/iloinen-50-luku-autot.html

Vanha auto
http://blogisisko.blogspot.fi/2009/11/vanha-auto.html

Vanha kaunis Iisalmi 1
http://blogisisko.blogspot.fi/2013/06/vanha-kaunis-iisalmi-1.html

Penkinpainajaiskuvani
http://blogisisko.blogspot.fi/2011/02/penkinpainajaiskuvani.html

Malja Suomelle
http://blogisisko.blogspot.fi/2009/10/malja-suomelle.html

TV:n alkuajat. Rikkaus ja köyhyys
http://blogisisko.blogspot.fi/2008/09/kommentteja-tv-rikkaus-ja-kyhyys.html

Vanhan valtaus 2 (1950-luvusta: Olen täysin eri mieltä kuin Kaari Utrio 1950-luvusta. Näin kertoo Hesari: "Kirjailija Kaari Utrion mielestä 60-luvun radikalismi merkitsi valtavaa muutosta 50-luvun 'ahtaaseen, suvaitsemattomaan, tekopyhään ja totaalisesti miesvaltaiseen ajatteluun.' Kaari Utrio kasvoi Helsingissä Tammen toimitusjohtajan tyttärenä. Hyvin köyhän iisalmelaisen perheen lapsena koin 1950-luvun optimismin aikana, jolloin lapset olivat lapsia ja varhaisnuoret ja nuoret osasivat pitää hauskaa ilman viinaa, huumeita ja seksiä.")
http://blogisisko.blogspot.fi/2008/11/vanhan-valtaus-2.html

Me elimme kuin italialaisessa elokuvassa (äitini)
http://blogisisko.blogspot.fi/2007/04/me-elimme-kuin-italialaisessa.html

Maria Lang on entistä suositumpi (1950-luvun elokuvat)
http://blogisisko.blogspot.fi/2014/12/maria-lang-entista-suositumpi.html

Katso blogin alaosasa olevat hakusanat. Klikkaamalla kohtaa 1950-luku, löydät yli 20-kirjoitusta. Samalla tavalla voit lukea kirjoitukseni 1960- ja 1970-luvuista.

writer, ylioppilaskuva

Pääsen yloppilaaksi. Minusta tulee 60-luvun opiskelija ja saan muistella ensimmäisen vuoden opiskeluaikaani talohistoriassa.

Tero Halonen:
Iso Roobertinkatu 17-19. 100-vuotiaan talon historiikki
https://www.finna.fi/Record/fennica.1013689

Ensimmäisen vuoden opiskeluasuntoni
http://blogisisko.blogspot.fi/2006/04/iso-robertinkatu-17-19.html
https://www.flickr.com/photos/amnellanna/sets/72157650587608046

Kun myrsky riehui Rööperissä (alivuokralaiselämää)
http://blogisisko.blogspot.fi/2006/04/kun-myrsky-riehui-rperiss.html


Opiskelen työn ohella, menen naimisiin ja saan kolme lasta. Opiskelen aluksi sosiologiaa, kirjallisuutta ja psykologiaa, joista saan humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon eli alemman akateemisen tutkinnon neljässä vuodessa työn ohella. Ajan politisoitumisen vuoksi siirryn opiskelemaan englantia. Siitä tulee kotiäidin harrastus. Tuleehan minusta maisterikin ja elätän koko perhettä neljä vuotta, kun mieheni jatkaa opintojaan ja on vuorostaan koti-isänä. Ei riehumista barrikaadeilla.

Köyhin joulu voi olla satumaisin joulu
http://blogisisko.blogspot.fi/2005/12/kyhin-joulu-voi-olla-satumaisin-joulu.html

1960-luvun opiskelijana
http://blogisisko.blogspot.fi/2015/01/1960-luvun-opiskelijana.html

Hullu vuosi 1968 ja minä
http://blogisisko.blogspot.fi/2008/11/hullu-vuosi-1968-ja-min.html

Mutta milllaiset olivat Onnen avaimet suomettuneessa Suomessa?

Helsingin Sanomat kertoi vuonna 2008:

"--60-lukulaisten radikaali tarina.
-- Hän oli kiihkeä taistolainen
--arkkipiispan tytär, joka erosi kirkosta ja sanoi olevansa ateisti. Nyt hän on ortodoksi.
--Isoäidillä oli kartano Nuuksiossa ja talo kaupungissa.

'Olen ollut niin onnekas!
-- Olen saanut koko ajan taiteilija-apurahoja, kirjastokorvauksia, Kulttuurirahaston avustuksia
--Minulle on ominaista olla ajassa kiinni.' "

Maija Alftan: Kääntäjäkin on nyt taiteilija. Kersti Juva on ensimmäinen taiteilijaprofessoriksi valittu kääntäjä. HS/Kulttuuri 23.8.2008





perjantaina, lokakuuta 16, 2015

torstaina, tammikuuta 29, 2015

Elvis ja Bach 70-luvun englannin opettajan apuna



Elvis tuli minulle tutuksi, kun opetin kansalaiskoulussa "vaikeita" 15-vuotiaita muutaman vuoden 1970-luvun loppupuolella Helsingissä ennen muuttoamme Kanadaan. Se oli oikeaa 70-lukua. Joku miellyttävistä työtovereistani oli maolainen. Luotettava tuttavani kertoi, että joillakin helsinkiläisillä oli Kaivopuiston rannassa moottorivene, jolla he voivat paeta Ruotsiin,  jos itänaapuri miehittää Suomen.

Minulla oli kaksi työpaikkaa, sillä mieheni oli koti-isä ja jatko-opiskelija. Minulla oli tapana käyttää tunneillla taustamusiikkia ja muitakin pehmeitä, nykyään tavallisia, silloin vielä harvinaisia keinoja oppilaitteni rauhoittamiseksi. Teoreettisen taustan työlleni antoivat kirjat Summerhillista ja varsinkin nuorisopsykiatriasta, joita lainasin Amerikan tiedotuskeskuksen kirjastosta Kaivokadulta. Olin valinnut koulun sen perusteella, että se oli kävelymatkan päässä silloisesta asunnostamme. Työmatkat bussilla olisivat vieneet liikaa aikaa.

Opettajainhuonessa oli ystävällinen tunnelma. Sinne oli mukavaa mennä välitunneilla. Sain hyviä neuvoja. Rehtori antoi minulle vapaat kädet opetusmenetelmissä, kunhan järjestys säilyi. Jouduin erittäin harvoin poistamaan oppilasta luokasta, vaikka jotkut heistä olivat olleet aikaisemmin tarkkailuluokalla ja jopa nuorisovankilassa. Eräänä vuonna tuli esille, että muutamat tytöistä olivat ottaneet itsestään intiimejä selfie-kuvia rautatieaseman passikuva-automaatissa ja myyneet niitä "maalaismiehille", jotka odottelivat junia. Olin nuori nainen ja ymmärsin, että joidenkin poikien kanssa en olisi uskaltanut jäädä kahdestaan luokkahuoneeseen. Kahdenkeskinen keskustelu tapahtui koulun käytävällä, jonne luokkani ovi ja ehkä myös  naapurina olleen ruotsinluokan ovi oli auki.


Laitoin oppilaitteni iloksi luokan seinille useita kookkaita Elvis-julisteita. Puolet ajasta soi heidän lempimusiikkinsa Elvis ja toinen puoli minun silloinen lempimusiikkini Bach. ”Saattaahan tuotakin joskus kuunnella”, sanoivat kompromissiin pystyvät oppilaani Johan Sebastian Bachin musiikista.

Oppilaani nauhoittivat minulle musiikkia Elvis -levyiltään ja minun klassisen musiikin levyiltä, jotta saatoin soittaa niitä magnetofonilta, joka oli työpöytäni vieressä. Käytin sanakertaukseen piirtämistä ja dioja. Harjoittelimme ääntämistä opettelemalla ääntämään oikein Elviksen laulujen nimiä. Pojat pitivät huolta kaikista raskaista teknillisistä opetusvälineistä, toivat ne luokkaan ja veivät vahtimestarille opetusvälinevarastoon. Kun opetin uutta läksyä tai kuulustelin vanhaa, luokassa vallitsi hiljaisuus sopimuksemme mukaan.

J. S. Bach Nuori Bach sävelsi mielimusiikkiani.

Läksyt tehtiin aina yhdessä ryhmätöinä luokassa. Kirjoja ei viety kotiin, sillä ne olisivat saattaneet jäädä sille tielleen. Ei tarvinnut antaa nelosia tai viitosia todistukseen. Kirjat säilytettiin lukituissa kaapeissa, ja oman kirjan sai pyynnöstä mukaan, ja jotkut tytöt veivät englannin oppikirjat kotiin ja muistivat tuoda kirjan koulun tullessaan.  Useimmat oppilaista olivat tunneilla sopuisia ja miellyttäviä. Kauniit kovistytöt olivat kaikkein vaikeimpia, sillä he olivat tottuneet väkivaltaan. Sanoin eräälle tytölle "Sinulla on hyvin kaunis tukka" ja aioin silittää sitä. "Et saatana vaan revi minua tukasta!" tyttö huusi.

Tunsin syvää myötätuntoa monia oppilaitani kohtaan, jotka elivät hyvin vaikeissa oloissa ja kokivat kauhuja kotonaan. Isä iski päätä seinään, yksinhuoltajaäiti ajoi pojan pakkaseen kävelemään, kun tuli herra-asiakkaita yöllä. Maanantaiaamuisin monet oppilaat olivat hyvin nälkäisiä, ja koulunkeittäjän luvalla sain viedä oppilaat ensi syömään ruokalaan ja sitten vasta oppitunnille.

Tunneilla oli rauhallista, mutta minä olin aivan poikki kotiin tultuani. Nukuin yleensä kahden tunnin päiväunet. Heräsin yleensä siihen, kun mieheni tuli yliopistolta tai kirjastosta lukemasta ja toi lapset koulusta, joka oli kaupungin toisella puolella. Sitten alkoi tavallinen elämä kotona.



sunnuntaina, elokuuta 17, 2014

Mieleeni tuli radikaali ajatus


Mieleeni tuli radikaali ajatus: Entä jos lopetan kokonaan synkkien poliittisten uutisten lukemisen ja jätän politiikan niille, jotka olen niitä hoitamaan äänestänyt? En pysty ratkaisemaan maailman suuria kriisejä. Uutisten lukeminen pilaa päivän.

Ehkä en tee niin radikaalia temppua kuin jonkin aikaa 60-70-luvulla (johon olin täysin tympääntynyt): meillä ei ollut televisiota, radiota eikä sanomalehti tullut postiluukusta. Olin kotiäiti, hoidin lapsia ja kotia, luin lapsille lastenkirjallisuuden klassikot, kuuntelimme levyiltä klassista musiikkia, luin klassikkoromaanit. Lainasimme kirjastosta musiikkia ja kirjoja. Kärsin hyvin vähän sen ajan häiriköistä, kun en nähnyt heitä enkä kuullut heidän hölmöyksiään. Mutta olin tietenkin hyvin onneton siitä, mitä joillekin läheisilleni tapahtui.

Tärkeä lisäys: Aloin opiskella englantia, sillä entiset pääaineeni olivat myös tulleet oudoiksi:  psykologia behaviorismiksi ja sosiologia marksilaiseksi. Valmistuin maisteriksi pääaineena englanti vuonna 1971. Ihana opiskeluympäristö: Diana Webster, Kingsley Hart ( = Muumi-kirjojen kääntäjänä) ym.

Marksilainen käänne sosiologiassa (Lue artikkeli sen alusta ja kehityksestä. Maailman muuttuessa marksilainen sosiologia hylättiin. Poikani sattui olemaan käymässä yliopistolla, kun sieltä kärrättiin  kaatopaikalle marksilaisen sosiologian "klassikoita".)

keskiviikkona, heinäkuuta 23, 2014

Blogisisko ® Anna Amnell: Kiitos, Olli Kivinen

Blogisisko ® Anna Amnell: Kiitos, Olli Kivinen: Kuva: Wildflowers. Dover
 Poistin jo välillä edellisen kirjoitukseni. Valvoin ja ajattelin, että tästä maasta täytyy lähteä taas pois, niin...

Vuodelta 2006. Näitä vanhempia, vuosien 2005-2006, kirjoituksia ei löydy helposti Bloggerista hakusanoillakaan.

torstaina, tammikuuta 23, 2014

Selfie-kuvia rautatieasemalla 70-luvulla

Taiteilijat ovat aina maalanneet omakuvia, joita voimme ihailla taidemuseoissa. Taiteilija katsoo meitä suoraan silmiin jopa vuosisatojen takaa.

Selfietä sanotaan myös 'teinipeiliksi'. Sellainenkin idea on vanha. Opetin 1970-luvun lopulla muutaman vuoden ajan englantia ongelmanuorille eräässä Helsingin keskustan koulussa. Kaikenlaista tapahtui. Myös 'selfie'-tapaus, joka tuli poliisin tietoon.

Muutamat somat tyttöset olivat ottaneet itsestään intiimejä omakuvia rautatieaseman valokuva-automaatissa, joka oli passikuvien ottoa varten. Tytöt olivat sitten hankkineet taskurahoja myymällä kuvia asemalla junaa odotteleville maalaismiehille. Kauppa oli käynyt hyvin.

Liite:
Samasta asiasta on kysymys, vain tiedon levittämisen keino on muuttunut.:) Vrt : Tarina kerrotaan nuotiolla, hakataan kiveen kuten mayat tekivät, kirjoitetaan papyrus-kääröön, sitten pergamentille, orjan selkään tai päänahkaan, raaputetaan tuohelle, ladotaan kirjapainossa valtavilla koneilla, painetaan myöhemmin muilla menetelmillä, lähetään netissä, ehkä ensi vuosikymmenenä välitetään jollain muulla keinolla. Konstit on monet, mutta samasta asiasta on kyse: viestin levittämisestä.:)

torstaina, kesäkuuta 13, 2013

Ennen ompelin vaatteeni itse



Koulu- ja opiskeluajoista lähtien ompelin melkein kaikki vaatteeni, jopa päällystakin ja hääpuvun. Ompelin myös lapsilleni. Tämä harrastus johtui lähinnä taloudellisista syistä.

Tein usein vaatteita vanhoista vaatteista. Hauskin tapaus oli se, kun tein itselleni hameen mieheni isoisän Oscar Amnellin mustista housuista. Isoisä oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Hän oli asunut tyttäriensä luona, alkuvuoden Iisalmessa ja loppuvuoden toisen tyttärensä luona, joka oli matematiikan opettajana Kuopiossa.

Löysin housut mieheni kodin ullakolta ja ihastuin heti hienoon kankaaseen. En ostanut mitään kaavoja yleensä, en nytkään. Mutta hameesta tuli oikein hieno. Se oli kapea, ja siinä oli syvä laskos takana. Harmi, että siitä hameesta ei ole valokuvaa.

Tässä kollaasissa oleva lyhythihainen asu oli kaunista ruskeaa pellavaa. Sitä oli Stockmannilla vain jäännöserä, josta ei enempää voinut tehdä. Mutta hintakaan ei ollut kallis. Tämä oli eräs lempiasujani. Käytin sitä useina kesinä. Nämä kuvat ovat eri kesiltä, molemmat otettu Iisalmessa, jossa vietimme opiskeluaikoina yleensä kesät joko mieheni vanhempien luona, joilla oli tilava virka-asunto tai minun kotonani kaupungin puolella kodikkaassa puutalossa . Linkissä oleva kuva kaupungissa olevasta talosta on otettu myöhemmin, kun se oli jo remontoitu ja muutettu uuteen asuun. Meidän aikanamme se oli samaa tyyliä kuin alla oleva kansakoulurakennus, Iisalmen kirkonkylän koulu (kuvakansio), joka on valitettavasti purettu.

Kirkonkylän-kansakoulu

Koulu järveltä päin kuvattuna. Tässä koulussa appivanhempani olivat opettajina vuosikymmenet. Rakennuksen keskiosassa oli johtajaopettajan virka-asunto.

lauantaina, kesäkuuta 08, 2013

Nooakin arkki Suomenlinnassa

Nooakin arkki by Anna Amnell
Nooakin arkki, a photo by Anna Amnell on Flickr.
Nooakin arkki on rakennettu 1760-luvulla. Se on peruskorjattu viime vuosina. Kollaasissa näkyy rakennuksen pääty, porraskäytävä sekä entinen ovemme. Päädyssä olevan oven yläpuolella oli keittiömme ikkuna. Päädyn toinen kerros oli kerran kotimme, kaksi huonetta, pitkä käytävä, pieni keittiö ja WC, johon tuli kylmä vesi. Asuimme tässä talossa kaksi ja puoli vuotta, kolme kesää.

Asunnot olivat silloin peruskorjaamattomia. Niissä oli puulämmitys, täytyi ostaa halot, säilyttää ne alakerran puuvarastossa, kantaa ne sisälle. Toisessa huoneessa oli pyöreä peltinen pönttöuuni, toisessa leveä valkoinen kaakeliuuni, vähän samanlainen kuin eräs uuni Louhisaaressa. Meidän uunissa ei ollut tilaa, jossa olisi voinut pitää ruuat lämpiminä. Keittiössä ei ollut muuta lämmitystä kuin hella, jossa ei ollut edes muuria.

Nooakin arkki kuten melkein kaikki muutkin Suomenlinnan rakennukset olivat siihen aikaan armeijan virka-asuntoja, ja Suomen armeija oli silloin Suomessa erittäin epäsuosittu - päinvastoin kuin esimerkiksi Neuvostoliiton armeija. :) Oli 1970-luku.

Mutta ajan henki ei pystynyt pilaamaan saaren kauneutta. Siellä asuminen oli suuri elämys kaikkina vuodenaikoina.

Olen kirjoittanut tähän blogiin monta juttua Suomenlinnasta. Klikkaa hakusanoja 'Nooakin arkki' tai Suomenlinna'.
Kaunis Suomenlinna (kuvakansio Flickrissä)
Lue myös
http://blogisisko.blogspot.fi/2012/02/suomenlinna-kylma-vesi-ja-puulammitys.html

keskiviikkona, marraskuuta 14, 2012

Erik Bruun sai vuoden 2012 muotoilupalkinnon

Erik Bruun, mainos "Jaffa Palmu Sininen"  (1959)


Helsinki palkitsi Erik Bruunin. Hän sai Helsingin vuoden 2012 muotoilupalkinnon. Bruunin kookkaita mainosjulisteita näin jo opiskeluaikana kaupungilla. Ne piristivät kovasti katukuvaa. Rakkaimpia ovat kuitenkin Bruunin luontoaiheiset julisteet.

Tässä kuvassa on kolme metriä korkea Jaffa-juliste sen talon edessä, jossa asuin ensimmäisenä opiskeluvuonna.

Vuonna 1926 syntyneellä Bruunilla on työn alla postimerkkisarja ja Luonnonsuojeluliiton 75-vuotisjuhlajuliste.
Erik Bruun on ahkera ja miellyttävä taiteilija.

Lämpimät onnittelut sinne Suomenlinnaan!

maanantaina, heinäkuuta 09, 2012

Hebbein kieli


puppets, originally uploaded by Anna Amnell.
Lastemme ollessa pieniä asuimme muutaman kuukauden Nikosiassa Kyproksella. Vuokrasimme rappeutuneen vaaleanpunaisen huvilan vihreältä linjalta turkkilaisen ja kreikkalaisen alueen väliltä. Aidan takana asui kyproksenturkkilainen perhe ja kadun toisella puolen kyproksenkreikkalaisia. Toisella puolen oli kreikkalainen vartioasema, jonka ohi kävelin Nikosian keskustaan ostoksille, toisella puolen turkkilainen vahtisotilas, jonka ohitimme mennessämme bussilla Kyreniaan uimaan. Molemmat olivat hyvänpäiväntuttuja, kohteliaita nuoria miehiä.

Talomme lattioissa oli reikiä, mutta jokaisen makuuhuoneen edessä oli pieni parveke. Ikkunat saattoi pitää auki yölläkin, ja ulkoa tuli ihana kukkien tuoksu. Pihalla kasvoi hedelmäpuita, ja verkkoaitaa vasten ruusuja - kunhan nostin ne ensin maasta.

Autotalllin ja talon välissä oli ristikko, jossa kasvoi viiniköynnöksiä. Ne muodostivat varjostavan katoksen. Se oli tarpeen, sillä alkoi olla kova helle.

YK:n rauhanturvajoukkojen auto haki mieheni varhain aamulla töihin. Iltapäivät ja illat olivat vapaita. Nuoremmat lapset leikkivät päiväkaudet katoksen alla helteestä kärsimättä. Vanhin lapsi ja minä tarvitsimme pitkän siestan keskipäivän aikaan. Naapuritalossa asui lääkäri, joka kertoi, että pienten lasten elimistö sopeutuu nopeasti ilmastonmuutokseen.

Olimme vuokranneet taloon huonekalut ja television, joka ihastutti lapsia, sillä meillä ei ollut Suomessa televisiota. Olimme tyytyväisiä television ohjelmiin. Oli englanninkielisiä uutisia ja muuta ohjelmaa ja hauskoja lastenohjelmia kolmella kielellä: englanniksi, kreikaksi ja turkiksi.

Ihastuimme kaikki varsinkin varjoteatteriesityksiin. Kuvassa olevat hahmot Zagrebin museosta vaikuttavat kovin tutuilta. Lapset sanoivat, että varjoteatterinuket olivat 'hebbejä'. Kaksi nuorinta alkoi puhua keskenään omaa salakieltään, jossa oli varmaankin yhdistelmä TV-ohjelman kielistä sekä  suomesta ja ranskasta, jota he olivat oppineet Suomessa koulussa. Siitä tuli 'hebbein kieltä'. Heille olisi saattanut kehittyä hyvinkin monimutkainen kieli, mutta sitten tuli vallankumous ja sota ja jouduin lasten kanssa lähtemään pois Kyprokselta.

Eräänä iltapäivänä tuttu kreikkalainen farmari tuli autollaan myymään meille hedelmiä, ostimme isoja vesimeloneja. Meillä oli tarkoitus lähteä koko perhe bussilla keskustaan ostamaan tuoleja, sellaisia tuoleja, joissa on punottu istuin. Muutama päivä aikaisemmin olimme ostaneet lapsille omat pienet matkalaukut, ja he olivat pakanneet kaikki lelunsa ja vaatteensa niihin.

Äkkiä kuului ampumista. Kreikkalaiselta vartioasemalta kuului huuto: Makarios on kuollut! Ampuminen jatkui. Pian tuli YK:n jeeppi pihaan ja nuori upseeri huusi tulleessaan: - Nyt äkkiä turvaan YK:n leirialueelle! Ei tarvitse pakata mitään, ei tämä kauan kestä. Kohta pääsette tänne takaisin.

Sanoin: - Minusta tuntuu, että emme tule takaisin tänne. Se, että lapset olivat pakanneet tavaransa, oli minusta enne. Pakkasimme loputkin tavarat matkalaukkuihin ja läksimme pois pienestä vaaleanpunaisesta talosta.

Emme palanneet sinne koskaan. Syttyi vallankumous ja sota. Jouduimme olemaan sirpalesuojassa ja hotellissa, jonka ympärillä ammuttiin. Läksimme Nikosiasta pitkässä autokolonnassa ja ajoimme poltetun napalmille tuoksuvan maan läpi ja lensimme Hercules-koneella Englantiin ja sieltä Suomeen. Mieheni jäi töihin, oli sodassa ja ajoi erään toisen upseerin kanssa eristetyissä kylissä viemässä lääkkeitä ja postia.

Bellapais-Abbey

Kyrenia




YK:n rauhanturvaajien merkkipäivänä Torontossa ottamani kuva

 Rauli Virtanen alkoi sotareportterin uransa Nikosiassa. Hän kaivoi mieheni vieressä poteroa YK:n leirialueella ja kertoi siitä lehdessä. Mieheni sisarenpoika luki ne rivit saksankielisestä lehdestä Saksassa, jossa oli Interrail-matkalla: "Hiki säästää verta, sanoo --".  Kaksikymmentä suomalaista rauhanturvaajaa haavoittui.

Palasin lasten kanssa Lontoon kautta Suomeen. Jo lentoasemalla rauhanturvaajien perheitä oli haastattelemassa toimittajia. Minuakin haastateltiin. Sukulaisemme kuulivat haastattelut radiosta ja lukivat lehdistä. Ostin radion ja kuuntelin koko ajan uutisia. Soitin joka ilta YK:n toimistoon ja sain New Yorkin kautta tietää, oliko mieheni vielä elossa. Minusta tehtiin henkilöhaastattelu naistenlehteen. Olimme koko perhe etusivulla kahdessa valtakunnallisessa sanomalehdessä. Lasten koulussa luokkatoverit heiluttivat niitä lehtiä, kun lapset tulivat ensimmäisenä päivänä kouluun.

Ihmisten oli vaikeaa tajuta, että olimme olleet sodan keskellä. Pikkupoikaamme sanottiin valehtelijaksi, kun hän kertoi olleensa sodassa. Teveyskeskuslääkäri tuhahteli jotain talvisodasta, kun pyysin häntä ottamaan pojan silmästä ruostuneen metallinkappaleen, joka oli lentänyt sirpalesuojassa.

Mieheni kävi vaaleanpunaisessa talosssa ja haki ruukun, joka oli jäänyt kaapin päälle. Lastenhuonetta oli käytetty ampuma-asemana. Olohuoneen tarjoilupöytää samoin. Lääkärinaapurilta oli viety itämaiset matot, ja hänen kauniit hevosensa olivat jossain Nikosian lähellä valtoimillaan.

Emme ole käyneet koskaan sen jälkeen Kyproksella, mutta hebbet eivät unohdu. Ei myöskään turkkilaisen vanhan miehen surumielinen laulu, joka kuului iltaisin naapurista eikä eukalyptuspuu, joka kasvoi kreikkalaisen kauppiaamme myymälän edessä kylän aukiolla. Ei moni muukaan asia.

P.S. Lapset väittivät vielä monta vuotta myöhemmin, että meillä oli Kyproksella väritelevisio. Mielikuvitus antoi värit mustavalkoisille kuville.

Samasta aiheesta, kommentti Kemppisen blogiin 2011 syksyllä:

Lapset ovat mukana aikuisten maailmassa. Leikit heijastavat kokemusmaailmaa. Turha heitä on kieltää leikkimästä eli hoitamasta itseään leikin avulla. Sotalelut kuuluvat joskus lasten arkeen.

Kun läksimme Kyprokselle vuonna 1974, nuorin poikamme pakkasi pikkuautonsa metallilaatikkoon ja sitoi sen kiinni naruilla. Lensimme Tel Avivin kautta, sillä Keihänen oli tehnyt juuri konkurssin ja jouduimme ostamaan uudet liput. Tullimies avasi huolellisesti kaikki narut pojan autolaatikosta, vaikka sanoimme, että siellä oli vain leluja. Koko perheelle tehtiin ruumiintarkastus, 5-vuotiaallekin. Emme arvanneet, miten tulehtunut sen alueen tilanne oli.

Kukaan ei rakasta rauhaa niin paljon kuin sotilas. Hän tietää, mitä sota merkitsee. Nykyään useimmat suomalaiset ihmiset eivät ole kokeneet sotaa.

Asuimme Kyproksella, kun siellä alkoi vallankumous ja sota. Paratiisillinen Välimeren saari muuttui yhtäkkiä sotakentäksi. Taivaalta laskeutuivat laskuvarjot, vuokratun kotimme ikkunasta oli ammuttu naapurin teini-ikäisiä poikia, joilla oli romuaseet, ruosteiset vanhat kypärät ja niiden sisässä äidin tai isoäidin nimikoima nenäliina. 

Nikosian täytti huumaava sodan melu. Hotellihuoneen ikkunoiden eteen nostettiin patjat, käytävällä oli pitkät rivit vaahtosammuttimia. Pieni tyttäremme piirsi sirpalesuojassa valtavan kukan, jonka yläpuolella loisti aurinko. Pieni poikamme leikki pikkuautoillaan, 11-vuotias poika osasi jo pelätä.

Pakenimme lasten kanssa autokolonnassa satojen muiden ulkomaalaisten joukossa ja näimme ikkunasta, kuinka puhelinpylväät riippuivat ilmassa kuin puoliksi poltetut savukkeet. Oliivilehdot tuoksuivat napalmille. 

Lapsille jaettiin makeisia, kun muutakaan ruokaa ei ollut. Satojen piti juoda samoista mukeista. Ihmiset sairastuivat nopeasti vatsatauteihin. Meidat evakuoitiin Englantiin. Monet olivat uimapuvuissa ja saivat päälleen vaatteet avustusjoukoilta.

Kotona Helsingissä lapset kaivoivat lattiatyynyyn kuopan ja sanoivat: Tämä on isän potero. Mieheni oli rauhaturvajoukoissa ja muun muassa ajoi toisen upseerin kanssa jeepillä eristetyissä kylissä jakelemassa postia ja lääkkeitä. 11-vuotias poikamme sanoi minulle: Äiti, jos isä kuolee Kyproksella, minä pidän sinusta huolta. 

Koulussa 6-vuotta juuri täyttänyt poikamme kertoi sodasta. Toiset lapset sanoivat, että hän valehteli, sillä eivät lapset ole sodassa, vaan aikuiset.

Lapset ovat edelleen sodassa melkein joka päivä omissa olohuoneissaan, jonne sota ja rikokset tulvivat TV:stä ja sanomalehdistä.