Näytetään tekstit, joissa on tunniste feminismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste feminismi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, maaliskuuta 08, 2015

Blogisisko ® Anna Amnell: Feminismin kuumat aallot

Flowers

Olen toisen aallon feministi:


Ensimmäisen feminismin mukaan kulttuuri luo sukupuolen (esimerkiksi annetaan erilaiset lelut tytöille ja pojille). Kulttuurin alla kaikille ihmisille yhteinen yleisminä, androgyyninen ja biseksuaalinen ihminen. Simone de Beauvoiria ja Virginia Woolfea pidetään tämän suunnan edustajina. 

Toinen feminismi taas korostaa nimenomaan sukupuolten välistä olemuksellista eroa. Miesten hallitsema kulttuuri tekee naissukupuolen näkymättömäksi. Feminismin on kirjoitettava historia uudestaan naisnäkökulmasta, sanoo Grace Jantzen, joka on ryhtynyt sanoista tekoihin. Luce Irigaray sekä Julia Kristeva, jota pidetään yleensä filosofiassa postmodernisteina, lasketaan feminismissä näihin toisen aallon modernisteihin, koska he uskovat sukupuolten eriytyneisyyteen ja naisellisuuden perustaan (Kristeva: ruumiillisuus, äidillisyys).

Kolmas feminismi on postmodernismia. Yhteistä perustaa ei ole, ei androgyyniä ydinminää eikä olemuksellista naiseutta. Kulttuuri ja kieli muodostavat naisen identiteetin, joka on siitä huolimatta suhteellisen pysyvä ja kullekin erilainen, mutta ei ikuinen eikä luontoon perustuva. Identiteetit eivät ole satunnaisia, vaan muodostuvat tietyssä tietyssä historiallisessa paikassa ja ajassa. Sukupuoli on vallan ja pakotteiden luoma poliittinen ilmiö.



Kirjoitukseni on alkujaan vuodelta 2004. Kuva: Dover

 Katso myös muut feminismiä koskevat kirjoitukseni klikkaa hakusana 'feminismi' (tunnisteet)

Lue myös vanhan ajan feministeistä:
http://blogisisko.blogspot.fi/2006/09/mummo-aikansa-feministi-poltti-mys.html

Blogisisko ® Anna Amnell: Feminismin kuumat aallot: Kuva: Dover Feminismi on vaikuttanut pitkään suorastaan viidakolta, josta löytyy melkein mitä hyvänsä. Tuija Pulkkinen tuo kirjassaan ...

maanantaina, elokuuta 19, 2013

Kommentti: Outo, outo kirjallinen maailma







Kommentti kirjoitukseen Elämme uusromanttista aikaa: Yleismaailmallisestikin naisia koetetaan hallita karsinoinnilla ja vähättelyllä. Se näkyy jo kielessä. Esim englannin 'lady' sanan käyttö: Siivoojaa alettiin sanoa 'cleaning ladyksi'. Emme voisi kuvitellakaan sanaa 'cleaning lord'.

En ole miesvihaaja, mutta on pakko sanoa, että ihmiskunnassa näyttää olevan pysyvä trendi, jolla naisen menestystä tai toimintaa yleensäkin kahlitaan. Onko se jonkinlainen biologinen tarve miehillä, sillä miehistä parhaimmatkin sortuvat siihen? Ja monesti naiset menevät mukaan vähättelyyn vaikuttaakseen miehiltä.

Jos laitetaan yhteen nainen ja lapsi, kohtelu on vielä oudompaa, ja yleensä naiset hyväksyvät sen.  Joku on saattanut julkaista vaikkapa kymmenen lastenkirjaa (tai nuortenkirjaa), mutta häntä silti kutsutaan esikoiskirjailijaksi, kun hän julkaisee aikuisille suunnatun kirjan. Lajia pidetään niin ala-arvoisena, että vain 'palkitut' lasten- ja nuortenkirjat noteerataan. Mikähän elämä syntyisi, jos "aikuistenkirjoja" kirjoittaneita miehiä kohdeltaisiin samalla tavalla? Ajatellaanko, että lapsille ja nuorille kelpaa mikä hyvänsä?

Samalla tavalla ajatellaan, että naista viihdyttää mikä hyvänsä. Miesten "viihderomaaneja" parjataan yleensä vain, jos kirjoittajat edustavat puhujan vastustamaa poliittista suuntausta.

P.S.
 Kotonani asuva "miehistä parhain" on sitä mieltä, että syynä ovat perinteet. Naista väheksyvä asenne periytyy. Lähellä on aika, jolloin naisella ei ollut omaa rahaa, ei omistusoikeutta, ei perintöoikeutta, hän ei saanut opiskella yliopistossa jne.

Tärkeä lisäys: Naisten syrjintä lievenee kansainvälisen kilpailun avulla. Syrjintä on "suljettujen markkinoiden ongelma", ja suomenkielinen kirjallisuus taitaa olla pitkälle suljettu markkina-alue. (Pertti Haparanta: Globalisaatio ja naisen asema. - Halko et al. : Naiset miehet ja talous. 2010)

2.Lukeminen on pohjimmiltaan hyvin yksityinen tilanne, jossa lukija kohtaa kirjailijan ja hänen luomansa maailman.
3.
Etsit siis nimeä jollekin kurssille? 

Eikö Naistenromaanityöpaja olisi hyvä nimi? Se sisältää kaiken paitsi "miestenromaanit", vaikka miehetkin kirjoittavat naistenromaaneja (Madame Bovary on aikamoinen naistenromaani.)

Naistenromaanihautomo voisi kuulostaa hiukan "kanamaiselta" , vaikka se olisi aika kodikas mielikuva: Naiskirjailijat hautovat kuin kanaemot lapsiaan. Sinnehän voisi ilmaantua joku kultamunia hautova kanakin.


4. Hyvä. 'Viihderomaanihautomo' on silloin uusi vihreä oksa käsitteeseen yrityshautomo, joka on jo tuttu ja sukupuolineutraali termi.:)

sunnuntaina, toukokuuta 05, 2013

Feminismi: Mummotkin pissasivat seisaaltaan


Anna-Stina Nykänen on eräs hauskimmista toimittajista Hesarissa. Tänään hän kirjoittaa kolumnissaan feminismistä. Motoksi nousee: "Siihen on pyrittävä, että sukupuoli ei vaikuta mihinkään! Ei edes pissimiseen."

Mukavuudenhaluisena istun mielelläni vessassa käydessäni ja luen siellä jotakin jos en muuta niin ainakin Töölöläistä tai jotain muuta ilmaislehteä. Mutta seisaaltaan pissaaminen ei ole uusi asia. Se oli päinvastoin tavallinen asia, kun vanhan ajan naisilla oli pitkät hameet. Heillä ei ollut myöskään alushousuja vaivoinaan.

Eräs varhaisimpia muistojani on, kun näin mummon ja naapurin emännän pissaavan seisaaltaan pitkiä helmojaan pidellen ja nauraa räkättäen: "Kyllä me naisetkin osaamme". 
Lue koko juttuni mummosta (synt. 1888)

keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2011

Ilmoittaudun akkamaiseksi naiseksi

IMG_3563

Eino Leinon päivänä on hyvä muistaa kirjallisuutta ja ihmisen ainutlaatuisuutta, olipa kyseessä mies tai nainen. Eino Leino ei mahtunut mihinkään toisten ihmisten keksimään muottiin ja joutui kärsimään paljon. Hänen runonsa kertovat myös siitä.

Netissä käydään kiinnostavia keskusteluja lapsuudesta, uskonnosta, lukemisesta, liiasta lukemisesta. Eräs mies käytti ystävällisessä mielessä sanaa "akkamaiset naiset", ja minä tajusin, että sellainenhan minä olen. Nainen, joka uskaltaa olla nainen. Mutta siinä on variaatioita kuten miehenä olemisessakin. Kokoan tänne jälleen kommenttejani.


Aiheeseen liittyy aikaisempi blogikirjoitukseni Feminismin kuumat aallot. Kannattaa lukea, niin tietää, että feminismiäkin on monenlaista.

Kesälomalla on aikaa jutella, ja blogeissa se sujuu. Näin Runon ja suven päivänä, originellin runoilijan Eino Leinon päivänä kirjallisuus ja yksilöllisyys ovat hyviä aiheita.

Kommenttini:

Miehille sana "akkamainen" on perinteisesti haukkumasana, mutta nainen voi kääntää termin edukseen: Akkamainen nainen uskaltaa olla nainen. Naiset ovat kuitenkin yksilöitä.

Kirsti, stereotyyppiset määritteet sukupuolten välisistä eroista ovat kuitenkin naurettavia. Yhteen aikaan Amerikassa ajateltiin, että pojan tulee olla kiinnostunut vain urheilusta ja muista "miehisistä" harrastuksista. Runous ja viulunsoittaminen olivat epäillyttäviä harrastuksia, kiinnostus vaikkapa muotisuunnitteluun olisi ollut kauhistus.

Koulussa eräs miesopettaja moitti minua usein siitä, kun käytin teini-ikäisenä pitkiä vakosamettihousuja. Mummo moitti siitä, että en permanentannut hiuksiani ja käynyt tansseissa. Teini-ikäinen joutuu olemaan kuin siili voidakseen kasvaa siksi, mikä on.

Ihmisillä voi olla outoja päähänpiintymiä siitä, miten toisten, aikuistenkin, tulisi käyttäytyä. Siinä mielessä taas Amerikka on tällä kertaa hyvä esimerkki: aikuinen ihminen saa olla siellä rauhassa vaikka kylähullu. Arvostelija saa nopeasti vastauksen: Elän niin kuin haluan. It's a free country.

lauantaina, kesäkuuta 07, 2008

1960-luku ja minä



On vuosi 1970. Olen viimeistelemässä graduani ja lukemassa englannin lopputenttiin. Ateneumin kamerataiteen osastolta valmistunut ja valokuvaajana toimiva ystäväni on käymässä ja kokeilee uutta instant-kameraa meidän perheeseen. Kuvassa katson kolmea lastani.

Millainen oli 1960-luku ollut minulle? Aloitin opiskelut vuonna 1959,ja seuraavat kolme vuotta olin työssä ja opiskelin. Olin myyjänä Stockmannilla, postissa kiireaikaan lajittelijana, joulua ennen Juhavan kynttilätehtaassa töissä, laskin kuinka monta leipää ostettiin konditoriasta, olin koehenkilönä lattialämmityskokeilussa Otaniemessä. Sitten sain puolipäivätyön Finnish British Societyn lastentarhassa, jossa olin työssä naimisiin menooni asti, mikä tapahtui kolmannen opiskeluvuoden jälkeen.

Neljännen vuoden olin täysipäiväinen opiskelija, asuin opiskelija-asuntolassa mieheni kanssa ja haalin kokoon hum.kandin paperit eli suoritin cumut sosiologiasta ja estetiikasta ja kävin molemmista laudaturseminaarit. Menin kevään viimeiseen tenttiin ison laukun kanssa, johon olin pakannut kaiken synnytyssairaalaa varten. Poikamme syntyi kohteliaasti vasta kaksi viikkoa tuon tentin jälkeen.

Opiskelin tuon jälkeen vielä seitsemän vuotta. Syntyi kaksi lasta lisää. Olin siirtynyt opiskelemaan englantia, sillä kirjallisuuden professori ei hyväksynyt Narnia-kirjoja gradun aiheeksi: "Eiväthän nyt lastenkirjat ole sopivia yliopistolliseen tutkimukseen". Nyt tehdään Narnia-kirjoista ja muusta lastenkirjallisuudesta väitöskirjojakin.

Voitte arvata, että itseään elättävä opiskelija ja kolmea lastaan ja kotiaan hoitava opiskelija ei ehtinyt hillumaan barrikadeilla ja mielenosoituksissa. Mutta kyllä mekin marssimme kerran. Työnsimme esikoista ikivanhoissa opiskelijaperheeltä toiselle siirtyneissä lastenvaunuissa. Vaadimme lisää asuntoja opiskelijoille. Kadun varrelta meitä kannustettiin huutamalla: Vauvalle koti!

Meillä ei ollut radiota eikä TV:tä. Kari Suomalaisen pilapiirroksessa TV hohti kirkkaanpunaisena ja tekstinä oli "Nyt väreissä!" Me luimme valtavasti kirjoja, opiskelimme, kuuntelimme äänilevyjä, joita lainasimme myös DDR:n kirjastosta, siellä levyt olivat yleensä avaamattomina koteloissaan. Kohtelu oli ynseää, vaikka mieheni muistelee, että eräs naisvirkailija oli ystävällinen, mutta muistutan hänelle, että hän oli siihen aikaan harvinaisen komea nuori mies.

Suurin osa suomalaisista eli varmaankin kuten mekin. Eli omaa elämäänsä, hoiti kotiaan, teki työtään, leikki lastensa kanssa ja oli onnellinen kaikesta huolimatta. Ehkä tuota yksityistä onnea erityisesti suojeltiin, ja siksi sen ajan lapset saattavat muistella lapsuutensa aikaa erityisen onnellisena aikana.

Joillakin perheillä oli vene Kaivopuiston rannassa sille varalle, että piti lähteä nopeasti pois. Monet lähtivätkin pois Suomesta. En tiedä Ruotsiin lähteneistä, mutta USA:ssa ja Kanadassa tapasimme monia, jotka sanoivat suoraan lähteneensä poliittisista syistä eli NL:n miehityksen pelossa. Mekin aloimme haaveilla poislähdöstä. Mikäs meidän olisi lähtiessä, kun emme omistaneet mitään Suomessa. Vapaus tuntui kaikkein tärkeimmältä, henkinen vapaus.

Kerroin eräälle englantilaiselle yliopiston opettajalle, että englannin opiskelu oli minulle turvapaikka noina aikoina. Koti, yliopisto ja muutamat ystävät sekä sukulaiset Savossa. Kuopiossa asunut sisareni sanoi, että ei siellä eletty ollenkaan samaa "taistolaiskautta" kuin Helsingissä. Paikallinen sanomalehti vaikutti paljon. Siksi emme tilanneet Hesariakaan. Elimme muutamien ilmaislehtien ja Yloppilaslehden kanssa.

Valmistumisen jälkeen jäin kotiäidiksi. Se oli onnellista aikaa, vaikka sekä sen ajan feministien että poliitikkojen mielestä kuuluin "siivelläeläjiin" - termin taisi keksiä Jutta Zilliacus. Suomi oli syvällä äärivasemmistolaisuuden ja huuhaafeminismin suossa eikä ole vieläkään kuivilla. Mietin usein, oliko täysin järjetöntä palata Suomeen yhdeksän siirtolaisvuoden jälkeen. Nimittäin mekin läksimme pois, mutta vasta 1970-luvulla, kun tuntui siltä, että suomalaisen yläluokan joutilaitten nuorten "työväenlaulut" ja Neuvostoliiton palvonta alkoivat ärsyttää liikaa.

1960 Wikipediassa

Lisäys 8.6.2008

Olen juuri lukenut Ian McEwanin kirjan "On Chesil Beach" (Rannalla), ja se liittyy ihan ehdottomasti tähän. McEwan on eräs lempikirjailijoitani. Viiltävän taitavasti hän luo kauhukertomuksia ihmissuhteista, jotka vääristyvät. Kuvataan vuonna 1962 avioituvaa nuorta paria, joilla kaikki menee pieleen. Hesarin kriitikko osuu ytimeen, on kysymys kyvyttömyydestä kommunikoida. Kirja kuvaa aikaa, jolloin maailma muuttui. Vuonna 1948 syntynyt McEwan ei sorru pilailemaan "vanhan ajan" moraalilla", vaan suhtautuu kirjan päähenkilöihin lämmöllä ja myötätunnolla. Kahden erilaisen maailmankuvan esittäminen luo taustan henkilökohtaiselle tragedialle, jonka syyt johtuvat muista tekijöistä.

perjantaina, marraskuuta 23, 2007

Historialliset romaanit. Kommentti

Jos Hietamies/Hirvisaari kirjoittaisi englanniksi, hän olisi maailmankuulu. Juuri sellaisia rauhallisesti eteneviä, paksuja historiallisia romaaneja luetaan paljon. Karjala ja Itä-Suomi voisivat kiinnostaa kansainvälistä lukijaa yhtä hyvin kuin mikä hyvänsä paikka.

Utrio on tehnyt romaaneillaan valtavan urotyön keskiajan popularisoijana. On hyvin mielenkiintoista verrata hänen historiallisia romaanejaan muiden maiden vastaaviin kirjoihin.

Hänen otettaan sanotaan feministiseksi, mutta se on minusta usein enemmänkin miehinen ja nyky-pohjoismainen, tai ainakin feminismin eri aaltoa kuin esimerkiksi A.S. Byattilla. Ero tulee erittäin selvästi esille, jos verrataan Utrion ja ranskalaisen arkeologin Jeanne Bourin'in romaanien keskiajan naiskuvaa ja perheen kuvausta.

Minusta paljon lukevan aikuisen ihmisen kirjallinen maku on hyvin yksilöllinen, ja se voi vaihdella eri ikäkausina. Politiikka vaikuttaa luonnollisesti kirjalliseen makuun. Onhan kirjassa kyse aina maailmankuvasta.

Vasemmistolaista maailmankuvaa pidetään Suomessa kirjallisissa piireissä "luonnollisena", sitä ei saa edes sanoa poliittiseksi, mutta esimerkiksi Waltariin suhtaudutaan usein torjuvasti.



Lisäys:
Muistelen haikeana kouluaikoja, jolloi luin kirjan päivässä niin kuin Sedis kertoi jokin aika sitten tyttärensä tekevän.

Seuraava kommentti samassa keskustelussa. Talteen tännekin:

Hyvä Salla,

tuo "typerä idealismi ja show" oli hyvin vakava asia aikanaan ja sillä on seurauksia edelleen varsinkin Suomen kultturielämässä.

Minustakin olisi ihanteellista, jos kirjailijoita ja taiteilijoita yleensäkin kohdeltaisiin jo 2000-luvun Suomessa oikeudenmukaisesti riippumatta heidän poliittisista, uskonnollisista ja muista mielipiteistään.

Yksityiset kirjallisuudenystävät niin usein onneksi tekevätkin. Jokainen valitsee tietenkin lempikirjailijansa makunsa mukaan, ja siihen vaikuttavat monet asiat, joista kaikkia ei ehkä edes tiedosta.

Politiikka tulee mielestäni esille nykyään lähinnä siinä, että suositaan omia entisiä ja nykyisiä puoluetovereita ja jopa heidän jälkeläisiään. Joku voisi nyt laulaa vasemmistokulttuurin 20 perheestä.

Haastattelut ja kirja-arvostelut heistä ovat ainakin Hesarissa usein kuin hurmaantuneita pyhimyskertomuksia. Kansa muriseee myös kirjallisuuspalkinnoista, mutta kirjailijat ja taiteilijat eivät yleensä uskalla sanoa mitään siinä pelossa, että heitä syrjitään. Osmo Rauhala on eräs niitä harvoja tunnettuja taiteilijoita, jotka ovat uskaltaneet puhua asiasta julkisesti.

Kommentti 24.11. 2007

Olisi aivan ihanaa, jos tuo vaihe Suomen lähihistoriaa voitaisiin pyyhkäistä pois noin vain. Mutta valitettavasti ei näin ole.

Historian kriisivaiheet ovat usein aiheena ns. hömpässäkin. Ajatellaan vaikkapa sarjaa "Punainen neilikka". Taustalla on verinen historia, mutta siitä syntyy historiallinen romaanisarja, joka on viihdyttänyt ihmisiä jo yli 100 vuotta.

Viimeisimmässä "Punainen neilikka" -elokuvassa olin näkevinäni vakavan pohjavireen: on traagista, kun veli taistelee veljeä vastaan, ja sisaret myös omilla keinoillaan.

Niinpä Suomen historian tragedioistakin tullaan kirjoittamaan niin kauan kuin tarinoita kerrrotaan. Ehkä kestää kuitenkin kauan ennenkuin niistä kirjoitetaan vauhdikkaita seikkailuromaaneja tai romanttista viihdettä.

Ellis Peters, naiskirjailija hänkin, kertoo eräässä historiallisessa romaanissa, Veli Cadfael-kirjassa, kuinka vanhojen soturien haavat saattavat aueta vielä vuosia taistelujen jälkeeen.

Näin on myös niissä henkisissä haavoissa, joita suomalaisiin syntyi 1960- ja 1970 -luvun Suomessa. Parantumista tapahtuisi paremmin, jos vallitsisi oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja avomielisyys myös Suomen kirjallisessa maailmassa.

Menestyneiden viihderomaanien kirjoittajat eivät ole kana-aivoisia bimboja, vaan yleensä hyvin älykkäitä ja jopa oppineita naisia. Pidetään mielessä, että parhaat hömpän helmetkin ovat syntyneet samalla tavalla kuin muutkin aidot helmet, kärsimyksestä.

"Tuulen viemää" syntyi suuresta tragediasta, sisällissodasta. Vielä nykyään Gettysburgin kedoilla voi tuntea "veren hajun", kärsimykset ja kuoleman. Ja tuo aika vaikuttaa vieläkin Amerikan historiaan ja sen kautta maailmanhistoriaan.

perjantaina, maaliskuuta 09, 2007

Feminismin kuumat aallot




Kuva: Dover


Feminismi on vaikuttanut pitkään suorastaan viidakolta, josta löytyy melkein mitä hyvänsä. Tuija Pulkkinen tuo kirjassaan "Postmoderni politiikan filosofia" (1998) esille kolme feminismin pääsuuntausta. Tämä pääjako toi ainakin minulle jonkinlaista selvyyttä.

Ensimmäisen feminismin mukaan kulttuuri luo sukupuolen (esimerkiksi annetaan erilaiset lelut tytöille ja pojille). Kulttuurin alla kaikille ihmisille yhteinen yleisminä, androgyyninen ja biseksuaalinen ihminen. Simone de Beauvoiria ja Virginia Woolfea pidetään tämän suunnan edustajina.

Toinen feminismi taas korostaa nimenomaan sukupuolten välistä olemuksellista eroa. Miesten hallitsema kulttuuri tekee naissukupuolen näkymättömäksi. Feminismin on kirjoitettava historia uudestaan naisnäkökulmasta, sanoo Grace Jantzen, joka on ryhtynyt sanoista tekoihin. Luce Irigaray sekä Julia Kristeva, jota pidetään yleensä filosofiassa postmodernistina, lasketaan feminismissä näihin toisen aallon modernisteihin, koska he uskovat sukupuolten eriytyneisyyteen ja naisellisuuden perustaan (Kristeva: ruumiillisuus, äidillisyys).

Kolmas feminismi on postmodernismia. Yhteistä perustaa ei ole, ei androgyyniä ydinminää eikä olemuksellista naiseutta. Kulttuuri ja kieli muodostavat naisen identiteetin, joka on siitä huolimatta suhteellisen pysyvä ja kullekin erilainen, mutta ei ikuinen eikä luontoon perustuva. Identiteetit eivät ole satunnaisia, vaan muodostuvat tietyssä tietyssä historiallisessa paikassa ja ajassa. Sukupuoli on vallan ja pakotteiden luoma poliittinen ilmiö. Tuija Pulkkinen edustanee tätä kolmatta aaltoa.

Millaisena esiintyy teidän mielestänne feminismi aikamme suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja kulttuurikeskustelussa?

(Pirkko Anna Amnell: Feminismin kuumat aallot. - Kiiltomato 19.10.2004. Alustus keskusteluun)
.

Pauliina Haasjoki (Kiiltomato 20.10. 04) oli sitä mieltä, että "suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja kulttuurikeskustelussa kaikki feminismin suuret aallot elävät rinnakkain ja lomittain, vaikka akateeminen feminismi lienee lähinnä kolmatta aaltoa". Haasjoki kirjoitti, että tämä aiheuttaa "kaikenlaista hankaluutta". Feminismi koetaan uhkaavaksi.

Miten lienee nyt?

Kirjoitin keskusteluun: Kanadassa asuessani totuin siihen, että feministisiä kysymyksiä käsiteltiin usein sanomalehdissäkin. Osalta siihen vaikutti se, että kotikaupungissani (Torontossa) vieraili usein puhujina tunnettuja feministejä Yhdysvalloista ja muualtakin maailmasta..

Feminismi ja naistutkimus yleensä tuntuu tällä hetkellä kovin läheiseltä, sillä vähän yli kuukausi sitten kuollut nuorin sisareni sai kasvatustieteen ja filosofian gradunsa valmiiksi viime kesänä ennen joutumistaan rankkoihin syöpähoitoihin ja aikoi siirtyä seuraavaksi naistutkimukseen.

Kaivoin tämän kirjoitukseni esiin Kiiltomato-kansioistani laittaakseni osan siitä kommentiksi Iineksen blogin feminismikeskusteluun.

maanantaina, syyskuuta 18, 2006

Mummo, aikansa feministi, poltti myös piippua



Minulla on läheinen ystävä, jolta saan jatkuvasti englanninkielisiä sanomalehtiä. Hän tietää, että minua eivät kiinnosta niissä uutiset, vaan pikkujutut, muoti ja kulttuuri. Minua kiinnostaa varsinkin Financial Times -lehti, jonka kieli on erinomaista.

Piippua polttavat mannekiinit
Financial Timesin muotiliitteessä.


Financial Times -lehden syyskuun "How to Spend" -liite on erityisesti muotinumero. Ja mitä komeileekaan lehden kannessa - nainen valkoinen paita päällä, musta hattu päässä ja piippu suussa? Piste iin päällä ovat mustaksi maalatut kynnet.

Sivuilla 106-120 on itse muotijuttu "man, I feel like woman". Pitkä, pohjoismaalaisen näköinen nainen mustassa Viktorian ajan tyylisessä silkkimekossa, pää kallellaan ja piippu suussa, toinen takkutukkainen puolialaston valokuvamalli myös piippu suussa.

Jutun alaotsikko on "A touch of masculine tailoring never does a girl any harm." On Chaplinin kulkuri -tyylisiä kamppeita, miesten paitoja ja pukuja. Voiko olla tosinainen vasta matkimalla miestä?

Mummot pissasivat seisaaltaan

Eräs varhaisimpia muistojani on, kun näin mummon ja naapurin emännän pissaavan seisaaltaan pitkiä helmojaan pidellen ja nauraa räkättäen: "Kyllä me naisetkin osaamme." Mummo oli pieni etelämaalaisen kaunis nainen, jolla oli pikimusta tukka. Hän pukeutui aina nuoruutensa muotiin, pitkiin pienikuviollisiin tummiin mekkoihin ja piti tukkaansa nutturalla. Näin hänen pitkät hiuksensa vain silloin, kun hän kuivatteli niitä saunan jälkeen hellan avoimen luukun lähellä hämärässä pirtissä.

Mummo oli mennyt 17-vuotiaana naimisiin itseään yli kymmenen vuotta vanhemman Pietarissa asti seikkailleen pelimannin kanssa. He muuttivat asumaan korpeen tiettömien taivalten taakse, kun ukki ryhtyi tekemään suksia. Mummo synnytti siellä 11 elävää lasta. Monta lasta kuoli synnytyksessä, keskenmenoja oli varmaankin useita. Hänen kaksi lastaan kuoli espanjantautiin, iloinen 10-vuotias Ransu-poika ja kaunis teini-ikäinen Hilma. Mummo synnytti viimeisen lapsensa paljon´yli 40-vuotiaana. Ukki ja mummo olivat erottamattomat. Mummon kuoltua ukki piti aina mukanaan mummon käsilaukkua, samanlaista isoa mustaa käsilaukkua, jollaisen tunnemme Muumi-kirjoista.

Ukin kessumaa

Eräs hauskimpia puuhiani kesällä mummolassa oli ukin kessumaan kastelu. Sekä mummo että ukki polttivat piippua. Mummo sanoi, että hammaslääkäri oli neuvonut tupakoimaan, sillä mummon ikenet olivat koko ajan kipeitä. Mummolla oli puremavika, sellainen joka hoidetaan nykyään hammasraudoilla tai leikkauksilla. Mummo kuoli sokeritautikohtaukseen puun alle mentyään lapsenlapsiaan vastaan, kun nämä olivat tulossa koulun kevätjuhlasta kotiin. Ukki kuoli kymmen vuotta myöhemmin 94-vuotiaana keuhkokuumeseen. Hänellä todettiin olleen myös keuhkosyöpä.

Perhe eli suuressa köyhyydessä talonvelkojen ja huonojen aikojen vuoksi. Sisällisodan aikana Savossa loppui ruoka, ja ukkikin kävi lastensa kanssa kerjäämässä naapurista ruokaa, kuten äitini kertoi lapsuudestaan. Tunnelma mummolassa oli kuitenkin aina iloinen, juteltiin, soitettiin, laulettiin ja naurettiin. Varsinkin enot muistelivat mummoa kauniina ja iloisena naisena, joka oli hyvä tanssimaan polkkaa. Hän oli myös hyvin hurskas ihminen. Juhani Ahon isä, rovasti Brofelt oli hänen rippi-isänsä ja vihkipappinsa. Brofeltin kuva oli mummon ja ukin makuuhuoneessa sängyn yläpuolella. Hän tavallaan kuului perheeseen. Sieltä korvesta käytiin kuitenkin kirkossa vain muutaman kerran vuodessa. Sehän on tyypillistä suomalaista uskonnollisuutta.

Joissakin asioissa maailma ei ole muuttunut

Minä ajattelen usein mummoa aikansa feministinä. Hän korosti usein sitä, että naiset ovat yhtä hyviä kuin miehet. Ajattelen myös, mitä mummosta olisi tullut, jos hän olisi päässyt käymään kouluja. Ehkä samanlainen kuin tyttärestäni, joka muistuttaa kovasti isoäitiäni.

Financial Times -lehden sivulla 22 on kulmassa piirrettynä käsi, ja siitä riippuu ketjussa krusifiksi. Kuva liittyy pieneen juttuun newyorkilaisesta Johnny Deppin näköisestä upporikkaasta butiikin omistajasta, joka vertaa itseään varhaiskristillisiin pylväspyhimyksiin ja sormeilee jatkuvasti kaulakorua, jossa on Dalin Kristus-kuvaa. Suomalaisen korven köyhyydessä ja nykyajan New Yorkissa saattaa olla paljon enemmän yhteistä, kuin tulemme aina ajatelleeksikaan.


tiistaina, tammikuuta 24, 2006

Feminismi voi muuttua toisinaan seksismiksi.



Kuva. Freefoto.com
Kannatan maltillista feminismiä. Se on syntynyt puolustamaan naisen oikeutta saada tasa-arvoista kohtelua yhteiskunnassa. Työtä hakiessa tasa-arvo tarkoittaa sitä, että henkilö saa työpaikan ansioittensa mukaan, ei sukupuolen mukaan.

Ajatelkaamme, että joku sanoisi kannattavansa jotain henkilöä presidentiksi juuri sen vuoksi, koska tämä on mies. Siitä syntyisi kova meteli. Miksi ei synny vastaavaa meteliä ja seksismistä syyttelyä, kun monet sanovat jälleen kannattavansa toista ehdokasta, koska tämä on nainen?

Olisi kiinnostavaa tutkia, kannattivatko samat ihmiset samasta syystä myös Rehniä tai Uosukaista vai käytetäänko feminismiä sopivassa tilanteessa naisten hämäämiseksi. Samalla pilataan feminismi, joka muuttuessaan seksismiksi menettää merkityksensä.

Jonkun henkilön kannattaminen julkiseen virkaan sukupuolen perusteella on seksismiä. Edellisten presidenttienkään työtä ei pidä arvioida sukupuolen perusteella, vaan sen perusteella, mitä he ovat todella saaneet aikaan.

tiistaina, elokuuta 09, 2005

Kakkosteetä




Olimme kahvilassa ja mieheni tilasi tiskiltä teetä. Kaikki sujui niin kuin ennenkin siihen asti, kunnes myyjä ojensi miehelleni kaksi teepussia.
- Yksi riittää. Vaimo käyttää minun teepussiani, mieheni sanoi.

Nuori nainen tuijotti miestäni järkyttyneen näköisenä. Hänen kasvoillaan vilahti ilmiselvästi noina sekunteina feminismin satavuotinen sanoma: naisia sorretaan. Tuo sovinisti ei suo edes omaa teepussia vaimolleen.

Nautin hetken tilanteesta, sitten katsoin parhaaksi selittää, mistä oli kyse. Kerroin, että pidän kovasti teestä, mutta siinä oleva kofeiini aiheuttaa minulle unettomuutta. Siksi juon vain kakksosteetä.

Poikani oli kuullut kiinan opettajaltaan, että kiinalaiset ovat teenystävinä keksineet, että unettomuudesta kärsivien ei pidä juoda ykkösteetä, vaan kaataa se pois ja hauduttaa tee uudelleen samoista lehdistä.

- Minä jo ajattelin, sanoi kahvilan myyjä, ja nauroimme yhdessä tilanteelle.

Kun olen yksin ja laitan teetä teepusseista, kaadan ensimmäisen kupillisen pois ja juon vasta seuraavan. Seurassa asia käy parhaiten niin, että saan toisten teepussit tai minulle tehdään toiseen teekannuun kakkosteetä. Jostakin syystä monesta teepussista haudutettu kakksostee on parasta. Onko yhteinen teepussi symboli intimiteetistä, ystävyydestä ja lisää siksi ylimääräistä makua teehen?

Tämä tapaus tuli mieleeni, kun luin Veloenan blogia, jossa hän kertoi mustan teen tuntuvan nykyään hänestä liian vahvalta.
(Kuva on torontolaisen Eatonin tavaratalon vuoden 1927 postimyyntiluettelosta tai oikeammin sen näköispainoksesta vuodelta 1971.)

Ole hyvä ja laita kommenttisi kuvan alle. Kommentit ovat täällä Teetä ja tasa-arvoa
Käytin tuohon aikaan netissä myös kutsumanimeäni 'Pirkko'.

perjantaina, heinäkuuta 29, 2005

Ovatko naisten ja miesten kirjoittamat kirjat sittenkin erilaisia?

Minulla on ollut jo pitkään työpöydällä artikkeli, joka on mietityttänyt. (Alan Riding: The gender equation and artistic recognition. – International Herald Tribune June 23, 2005.)

Olen odottanut, että siitä tulisi jotain puhetta Suomessakin. En ole nähnyt. Mutta eihän ainakaan minun kotipaikkakuntani lehdessä enää kirjallisuudesta paljonkaan kirjoiteta, ei varsinkaan naisten kirjallisuudesta.

Nouseeko joku ehkä heti takajaloilleen? Eihän sellaista olekaan kuin naisten kirjallisuus. On vain Kirjallisuus. Riding on myös ihmeissään: On alettu jakaa pelkästään naisille tarkoitettuja kirjallisuuspalkintoja kuten Orange Prize ja Mslexian naisten runopalkinto. Miksi näin?

Feminismin piti olla jo kuollut ja kuopattu. Ei pitänyt olla mitään eroa miesten ja naisten tuottamassa taiteessa. Postfeministisessä maailmassahan miehet ja naiset saavat samoja kirjallisuuspalkintoja. Naiset saavat niitä kuitenkin vähemmän kuin miehet. Ovatko naiset huonompia kuin miehet vai eikö naisilla ole yhtä hyvät mahdollisuudet palkintoihin? Riding kysyy.

Miesten maku määrää
kirjallisessa maailmassa

Miesten ja naisten kirjat vaikuttavat olevan sittenkin erilaisia. ”Miesten kirjoittamissa kirjoissa on ensinnäkin vähemmän intimiteettiä kuin naisten kirjoittamissa kirjoissa”, sanoo Debbie Taylor, englantilaisen kirjallisuuslehden Mslexian päätoimittaja (www.mslexia.co.uk). Lehden tekemän tutkimuksen mukaan miesten teksteissä kuvataan enemmän seksiä, väkivaltaa, työtä, työkaluja, ulkotiloja. Naisten kirjoissa taas on enemmän ihmissuhteiden, interiöörien, vaatteiden ja lasten kuvaamista.

Englannissakin naiset kirjoittavat, ostavat, lainaavat ja lukevat kirjoja enemmän kuin miehet, mutta kustantajien kirja-arvostelijoiden ja palkintojen antajien maku määrää – ja nämä ovat miehiä. Debbie Taylor sanoo, että miehet ovat hallinneet kirjallisuutta niin kauan, että miehinen maku on täysin vallitseva. ”We don’t know what is good anymore.”

Vain naiskirjailijoille luodut palkinnot eivät vie naista ghettoon, vaan tuovat edes jonkinlaista tasa-arvoa. Englannissa ne ovat tuoneet paremmin esille naiskirjailijoitten teoksia. Niitä arvostellaan nyt enemmän ja ostetaan enemmän. Naisten kirjoista puhutaan nyt ihan eri tavalla kuin esimerkiksi naisten arkkitehtuurista tai musiikista.

Näin Englannissa. Entä meillä?

Pirkko Anna Amnell. Julkaistu Blogisisko 1 -blogissa 29.7.2005