Näytetään tekstit, joissa on tunniste helsinkiläisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste helsinkiläisyys. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, elokuuta 21, 2012

Kaupunkilaisparat



Meillä oli kotona aina kedonkukkia maljakoissa, ja minulla on tapana käydä poimimassa niitä juhannusaattona mieheni kanssa täällä Helsingissäkin. Niitä löytyy suurkaupungista joutomailta ja vanhojen ratojen varsilta. Käsittääkseni "baana" eli pyörätie alkaa nyt Eirasta juuri siitä paikasta, jossa kävimme poimimassa juhannukseksi piikikkäitä villiruusuja ja monenlaisia kedonkukkia. Voi teitä kaupunkilaisparkoja joku sukulainen sanoi, kun meillä ei ollut huvilaa eikä omaa pihaa. Kaikki pitää ostaa kaupasta, kun ei ole kasvimaatakaan. Kun Hesari äskettäin kertoi Etelä-Helsingin suosiosta, se unohti mainita, että kaikki sen alueen asukkaat eivät ole suinkaan rikkaita, vaan asuvat hyvinkin pienissä ja vaatimattomissa vuokra-asunnoissa.

Kaupunkilainen on kaupunkilainen, sille ei voi mitään. Minulla se johtuu varmaankin siitä, että asuin kouluvuoteni pikkukaupungin keskustassa. Kaikki oli vieressä: kirjasto, koulut, pankki, apteekki, halli, linja-auto-asema, kaupat. Rautatieasemalle piti vähän kävellä, kun meni ostamaan rautatiekioskista ulkolaisia lehtiä. Junaa en tarvinnut niinä vuosina monta kertaa. Kävin kaksi kertaa Kuopiossa, kerran katsomassa Puijon tornia ja toisen kerran radion järjestämässä kilpailussa. Helsingissä kävin vasta lukiossa ollessani, kun hain vaihto-oppilaaksi ja sitten Amerikkaan meno-ja tulomatkalla.

Helsinki oli alussa outo paikka. Kun tulin yksin Helsinkiin ja minun piti mennä käymään Amerikan suurlähetystössä, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä se oli. Kysyin jossain Aleksilla neuvoa eräältä viisaan näköiseltä vanhalta herralta. Hän osoitti raitiotievaunun raiteita ja sanoi: "Kävelehän tuonnepäin näitä raiteita seuraten". Se oli viisas neuvo. Kävelin sohjoisia katuja Kaivopuistoon melkein Helsingin eteläkärkeen, jossa oli diplomaattien residenssejä, joitakin puuhuviloita ja vanhoja kivitaloja.

Raitiotievaunussa matkustaminen oli alussa täysin käsittämätöntä. Kun poikaystäväni ja minä tulimme ensimmäisenä opiskeluvuonna Helsinkiin, kävelimme alussa pitkätkin matkat, kun emme tienneet, miten raitsikassa piti käyttäytyä, mistä nousta sisälle, missä maksaa.

Olen asunut suurimman osan elämästäni Helsingin vanhassa keskustassa, alussa pienissä alivuokralaisasunnoissa ja kolhoosimaisessa opiskelija-asuntolassa sekä  ruumisarkkuvaraston yläpuolella Rööperissä. Olin opiskeluaikana työssä Kaivopuiston laidalla katolisen kirkon vieressä. Välillä tuli lyhyt jakso muuallakin ja Helsinki tuli tutuksi: venäläinen dacha Huopalahdessa, Tehtaankatu, 1700-luvun peruskorjaamaton kivitalo Suomenlinnassa, tavallinen kerrostaloasunto Herttomiemessä, Hämeentiellä ja Myllypurossa. Kanadan vuosien jälkeen tuli mieheni tilava virka-asunto Ullanlinnassa. Siellä asuimme 20 vuotta, ja se tulee olemaan aina mielessäni varsinainen kotimme.

Etelä-Helsingin vanhoissa kerrostaloissa on korkeat huoneet, korkeat ikkunat, parkettilattiat, marmoritakkoja, ruokakomeroita. Ennen oli kaasuhella ja häkkivarastot vintillä. Kopisteluparveke on ainoa parveke, pihat asvalttia. Mutta lähellä on puistoja, kaupunkilaisen puutarhoja, joissa voi käyskennellä kuin entisajan ylhäisaatelisto linnojensa puistoissa. Parasta on se, että on lyhyt kävelymatka Stockmannille, kirjakauppaan ja kirjastoon. Ennustan, että seuraava asuntomme tulee olemaan pieni vuokra-asunto Rööperissä. Toivon, että sieltä on hyvä näköala - jonnekin.

kodit
Suomenlinna

perjantaina, heinäkuuta 22, 2011

Miten minusta tuli helsinkiläinen?


Helsinki

Helsinki oli minulle ennen vain paikka, josta lähdetään muualle

Kun olin koulutyttö, Helsinki oli minulle vain unelma, parhaimmillaan Mika Waltarin kirjoissa. Kerran tein koulussa vesivärimaalauksen, jossa oli korkeita kivitaloja ja kapea sateesta kimalteleva katu niiden välissä, tummat talot, keltaiset sähkövalot hohtamassa ikkunoista. Kuin Waltarin Töölö, ja nyt minunkin Töölöni. Vasta myöhemmin tuli vanha kaunis eteläinen Helsinki tutuksi ja läheiseksi. Ullanlinnassa kirjoitin siitä, elin mielessäni niissä paikoissa, jotka näin ikkunoistani, mutta sata vuotta aikaisemmin. Yksi kirjoistani on suoranainen  rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille.

Koululaisena en ollut edes käynyt Helsingissä. Kävin täällä ensi kerran  vasta sinä vuonna, kun hain vaihto-oppilaaksi. Ensin  olivat kielikoe Metsätalolla ja haastattelu Amerikan tiedotustoimistossa vastapäätä ylvästä Eliel Saarisen Rautatieasemaa, sitten viisumin hakemukset ja muut muodollisuudet Katajanokalla  Uspenskin vieressä AFS:n toimistossa ja Kaivopuistossa Yhdysvaltain lähetystössä. Tunsin niin huonosti Helsinkiä, että kävelin joka paikkaan syys- ja kevätsohjossakin.  Eräs ystävällinen helsinkiläinen mies neuvoi minua kulkemaan raitsikanraiteita seuraten, jotta pääsisin Kaivopuistoon.  Helsinki merkitsi minulle ennen kaikkea lähtöä Amerikkaan ja paluuta Suomeen. 

Vasta sitten kun tulin opiskelemaan Helsingin yliopistoon, Helsinki tuli tutummaksi.  Poikaystäväni ja minä olimme niin maalaisia, että kävelimme joka paikkaan, kun emme tienneet, miten maksaa raitsikassa. Näin vaikka olimme kumpikin olleet jo ulkomailla, hän Englannissa ja minä Amerikan suurkaupungeissa. Vähitellen Helsingistä ja meistä tuli ystävät. 

Monen vuoden siirtolaisuuden jälkeen tulimme käymään lastemme kanssa Suomessa lomamatkalla. Olimme luulleet, ettemme palaisi koskaan Suomeen edes käymään. Oli outo tunne seisoa satamassa kolmosen raitsikan pysäkillä Helsingissä, jossa meillä ei ollut kotia. Oli kuin Helsingin ja meidän välillä olisi ollut paksu lasiseinä.

 Mutta sitten maailma muuttui, ja me emme enää voineet vastustaa Helsingin kutsua. Se tuntui eniten omalta kaupungilta.