Näytetään tekstit, joissa on tunniste henkinen perintö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste henkinen perintö. Näytä kaikki tekstit

lauantaina, huhtikuuta 09, 2016

Ruotsin kielen tarpeellisuudesta



IMG_3587

Nordiska Museet :

 Täälläkin on osa historiaamme, sillä olimme monta sataa vuotta osa Ruotsia. Se on fakta, joka täytyy tunnustaa. Emme voi pyyhkiä pois osaa menneisyydestämme. Olimme jo silloin osa Eurooppaa.

Jos ruotsi tulee valinnaiseksi aineeksi kouluissa, syntyy Suomeen pieni elliitti, joka osaa ruotsia, ruotsinkieliset ja ne, joiden vanhemmat ymmärtävät ohjata lapsensa opiskelemaan myös ruotsia. Vain he voivat saada valtion virkoja tässä kaksikielisessä maassa. Suomella on pitkä historia myös Ruotsin osana. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa, mutta meistä tuli länsimainen maa. Kieli ei ole vain sanoja, vaan myös kulttuuria. Sen tietää esimerkiksi lyhyenkin latinan lukiossa lukenut. Lyhyen kurssinkin jälkeen on helpompi jatkaa, jos suuntautuu jollekin alalle, jossa kyseistä kieltä tarvitaan. Olen iloinen siitä, että kouluaikanani oli pakko lukea useita kieliä. Ei lapsi tai teini-ikäinen osaa itse suunnitella tulevaisuuttaan.

keskiviikkona, toukokuuta 27, 2015

Esiliina etehen lapsellesi laita

Pirkko, koululainen

Löytyi luokkakuva, jossa minulla on esiliina edessä.  Esiliina oli aina puhdas, useimmiten vastasilitetty ja tuoksui hyvälle. Esiliinan  taskussa oli puhdas kangasnenäliina. Parasta oli, että äidillä oli tapana lausua esiinaa päälleni pukiessaan:

Esiliina etehen lapsellesi laita,
lialta se vaattehet varjella taitaa.

Kun menin oppikouluun, jotkut naapurit sanoivat äidille: Turhaan laitatte tyttöjä oppikouluun, olisit ostanut ennemmin itsellesi turkin. Mutta äiti olisi halunnut itsekin käydä koulua ja opiskella. Äidin kotona oli yksitoista lasta, ja koulu oli kaukana. Hän sai käydä koulua vain kaksi vuotta, jona aikana hän suoritti neljän luokan kurssin. Kouluaikana hän oppi yleistiedot ja hyvän lukutaidon, josta hänelle oli iloa koko loppuelämäksi.

Musiikki oli äidille kaikkein läheisin. Se piti hänet iloisena ja myönteisenä monista vaikeuksista ja köyhyydestä huolimatta. Aina kun äiti oli käymässä meidän luona Helsingissä, meillä oli kotikonsertteja. mieheni säesti, ja he lauloivat yhdessä. Laulujen skaala oli suuri: Kallavesj-laulusta kansanlauluihin ja virsiin.  Äiti kuunteli radiosta myös klassista musiikkia, yleensä yksinlaulua. Kävimme yhdessä katsomassa oopperan Viimeiset kiusaukset Helsingin Vanhassa oopperatalossa. Äiti osasi ulkoa myös nuoruutensa vanhojen suomalaisten elokuvien suosikkilaulut, joita hän lauloi keittiössä töitä tehdessään.

Laulua harrastavien ihmisten tavoin äitikin säilytti muistinsa vanhuuteen asti hyvänä. Hän kuoli 97-vuotiaana, ja vielä viikko ennen kuolemaansa hän kertoi minulle sairaalassa yksityiskohtaisesti, millaisia vaatteita hänellä oli ollut nuorena. Eräs lempiasu oli musta, ja siinä oli leuan alla keltainen rusetti, jossa oli mustia täpliä.

Mallu ja Anna Kaisa tekevät karjalanpiirakoita. Huomaa, että verhoy, mekot ja huivit ovat kaikki Marimekkoa.

Äiti leipoo karjalanpiirakoita keittiössä korkean ikkunan edessä puutalossa. Ikkunalaudalla on paljon kukkia, verhot ovat marimekkoa, samoin äidin mekko ja huivi. Anopillani oli samaa kuviota oleva marimekko. Alkuaikojen Marimekon kauniit, tyylikkäät kuviot ja kauniit värit toivat iloa arkeen ja juhlaan.

Äiti muisti ulkoa myös kaikki sadut, tarinat ja lorut, joita oli koulussa oppinut ja kuullut opettajan lukevan ääneen.Vanhan ajan ihmisten ja vanhan ajan kirjailijoiden tavoin äiti käytti niitä koko ajan joustavasti ja luovasti puheessaan. Se tuo minulle tuttuuden tunteen, kun luen englanninkielistä kaunokirjallisuutta tai sanomalehtiä: esimerkiksi  King James - englanti elää edelleen englannissa lukemattomina sanontoina, ja sitä pidetään arvokkaana henkisenä perintönä, jolla on ollut tärkeä osuus englantilaisen kirjallisuuden suruuden syntymisessä.

Meillä ei luettu ääneen, mutta äiti lauloi aina työtä tehdessään, ja kun olimme pieniä, hän lausui meille ääneen koulussa oppimiaan loruja ja satuja hiukan muunneltuina: Olipa kerran kaksi lasta. Tutteli ja Putteli. Tutteli oli tyttö ja Putteli oli poika.. ( Parempi tie - Topelius: Pikku Lauri ja muita satuja). Rakkain oli "Hiiri metsähän menevi, lyhyt jalka lynkyttävi" (Hiiri ja katti).


(family stories, familystories, henkinen perintö, laulut, runot, sadut, Iisalmi, koulut, Pirkko Kolehmainen, vaatteet, äitini, elämänilo, Anna Kolehmainen, Anna Amnell, Marimekko, muisti, esiliina, pallokuviot, täpläkuviot)

lauantaina, tammikuuta 26, 2013

Kommentti: Koulutus vapauttaa henkisesti

IMG_2102
Koulutuksesta on muutakin kuin taloudellista hyötyä. Kielitaito avaa ovia maailmalle, voi lukea lehtiä, kirjoja ja nettiä muillakin kielillä, tietää mitä muualla ajatellaan ja voi muuttaa muualle, jos Suomesta ei töitä löydy. Tulee taloudellistakin hyötyä, sillä kirjat ovat muilla kielillä halvempia, työpaikka ulkomailla antaa mahdollisuuden parempaan elämään. Kielitaidottomus, huono koulutus - ja asuntolaina- sitovat "turpeeseen". Koulutus auttaa ihmistä tajuamaan omat lahjansa. Koulutus vapauttaa.

perjantaina, kesäkuuta 01, 2007

On luonnollista ja jopa hauskaa olla kotiäiti



Vuoden 1950 Kotilieden kansi.

Tämä on kommentti Iineksen blogissa käytävään keskusteluun.

Olen ollut suurimman osan "urastani" kotiäiti. Halusin hoitaa lapseni itse, jotta heillä olisi onnellinen ja vapaa lapsuus.

Varsinkin varhaislapsuudessa vapaa leikki ilman ohjelmointia on arvokasta. Lisäksi omien lasten hoitaminen oli minusta luonnollista ja hauskaa.

Ainoa varsinainen ongelma oli rahapula, kun oli vain yhden ihmisen palkka eikä mitään kotihoitotukia, kuten nyt onneksi on. Olin lisäksi lasten pieninä ollessa opiskelija, ja opintoni kestivät kauan, yhteensä 11 vuotta, kun tein sitä vähitellen.

Kotiäitinä olo on työlästä, sillä esimerkiksi meidän viiden hengen taloudessa oli paljon töitä, ruanlaittoa ja siivoamista lasten hoitamisen lisäksi. Mielikuvitus joutuu korvaamaan rahan.Vaatteet voi ommella itse, leluja voi valmistaa kotona.

Lapset oppivat kotona luoviksi ja itsenäisiksi ajattelussaan. Ohjelmaa voi järjestää niin paljon kuin haluaa. Kirjastoista saa kirjoja, voi käydä museoissa, lastenteatterissa, sirkuksessa, mummolassa maalla sekä
taidenäyttelyissä kaupungissa, voi kuunnella lastenlauluja ja klassista musiikkia. Ulkona voi olla kahdesti päivässä. Korvatulehdus oli täysin tuntematon asia.

Eräs parhaita asioita oli se, että lapset saivat leikkiä rauhassa. Leikkejä ei tarvinnut purkaa koko ajan. Kerran tapahtui niin, että 3- ja 4-vuotias tekivät eräänä kesänä Suomenlinnassa värikkäistä villalangoista verkoston, joka risteili lastenhuoneessa. Poikamme sanoi aikuisena, että he muodostivat siten tietämättään erään kuvion, joka on matematiikassa keskeinen. Sitä leikkiä kesti pari viikkoa.

TV hankittiin vasta, kun lapset olivat 6-, 7- ja 11-vuotiaita. Kaikki olivat 3-vuotiaasta asti puolipäivätarhassa ja 4-5 -vuotiaasta asti vieraskielisessä koulussa. Halusimme lasten oppivan jotain, mitä emme osanneet itse heille opettaa - ranskan.

Välillä mieheni oli neljä vuotta koti-isä ja jatko-opiskelija ja minä elätin perhettä (Lapset pääsivät heti vapaaoppilaiksi, vaikka minulla oli silloin suurempi palkka kuin miehelläni!)

Meillä ei ole ollut koskaan Suomessa varaa autoon. Meillä ei ole omistusasuntoa eikä kesämökkiä. Ihminen voi tehdä itsenäisiä valintoja elämässään.

Kotiäitinä olo oli minulle itselleni hyvin onnellista aikaa. Mieheni pitää tärkeinä niitä vuosia, jolloin hän oli koti-isä. Lapset pitävät lapsuuttaan onnellisena. Tämä on yksi suositeltava tapa elää Suomessakin.

Olin kotiäiti ja vapaa toimittaja myös lasten ollessa murrosikäisiä, sillä halusin heidän säilyttävän äidinkielen ulkomailla asuessa. Siitä olikin kovasti hyötyä, kun palasimme Suomeen yhdeksän vuoden jälkeen.

Vanhemmat voivat antaa lapsilleen henkisen perinnön, joka on tärkeämpi
kuin aineellinen perintö.

Tärkeää on myös se, että lasten ja vanhempien välille syntyy läheinen ja lämmin suhde, joka kestää myöhemminkin. Ihminen tarvitsee omaistensa tukea koko ikänsä, jos ei rahallista niin henkistä.

Onnellista on, jos kullakin on oman perheen lisäksi muita läheisiä ystäviä.

PS. Edellisestä jäi eräs tärkeä asia: ääneenlukeminen. Sitä harjoitettiin ahkerasti. Eniten luki luki isä, joka keskittyi lapsiin työstä tultuaan. Siinä tuli kuultua vuosien varrella suuri osa maailmankirjallisuutta afrikkalaisista saduista Aleksis Kiveen ja Tolkieniin asti.

Samasta aiheesta aikaisemmin.

Talteen toinenkin kommentti.

Iines,

haaveilimme mieheni kanssa nuorina siitä, että kummankin meistä olisi ollut mahdollista hoitaa lapsiamme ja olla vain puolipäivätyössä. Miehetkin rakastavat lapsiaan.

Eiköhän ole nykyään mahdollista hoitaa lapsi kotona tämän ollessa pieni ja siirtyä sitten vähitellen työhön. Jos äidillä on sellainen ammatti, josta ei voi olla poissa kolmea vuotta, voisi isä hoitaa lapsen ne kaksi vuotta. Nythän monet miehet hoitavat lapsia esimerkiksi silloin, kun perhe asuu ulkomailla vaimon työn vuoksi.

Tarvitaan ennakkoluulottomuutta. Kolme vuotta on lyhyt aika aikuisen elämässä, mutta pitkä ja merkittävä ajanjakso lapsen elämässä.

Tämä keskustelu lasten hoitamisesta kotona tai päivähoidossa tuo jostakin syystä mieleen aikaisemman suomalaisen keskustelun imettämisestä. Siihen aikaan, kun lapseni olivat vauvoja, minullekin väitettiin neuvolassa, että on turhaa imettää vauvaa kauan ja suorastaan naurettavaa imettää vuoden vanhaa lasta. Onneksi en uskonut "asiantuntijoita", vaan kuuntelin vaistojani.

Lapset ovat onneksi niin joustavia ja sitkeitä, että heistä tulee ihan kunnon ihmisiä saivatpa he pulloruokaa tai rintaa ja hoitipa heitä äiti, isä, mummo tai naapurintäti tai päivähoitolan setä.

Rakkaus on tärkeintä. Kyllä lapsi ymmärtää, että aikuinen tekee sen, mitä niissä olosuhteissa voi. Tämähän on selvää, kun ajattelemme omia vanhempiamme. Tärkeintä ovat olleet hymy ja katse. Niitä muistelemme, olipa äiti ollut kotiäiti tai kodin ulkopuolella töissä käyvä äiti. Ne ovat tärkeämpiä kuin kalliit tavarat, soittotunnit tai ranskankieli.:)