Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskustelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskustelu. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, helmikuuta 18, 2009

Suomalainen keskustelu on jähmeää

Helsinki in February

(Klikkaa kuvaa ja katso sitä suurempana.)

Olen vihdoinkin parantunut kiusallisen pitkästä flunssasta, ja on mahdollisuus jatkaa tämän vuoden töitä. Energiaa ja mielenkiintoa ei oikein riitä bloggaamiseen.

Pidän blogeja sitä varten, että tulisi kirjoitettua koko ajan, jotta kirjoittamisen rutiini säilyisi. Internet on vain kommunikaatioväline, siinä ei mitään sen ihmeellisempää. Bloggaajien kesken vallitsevat ihan samat lait kuin muutenkin yhteiskunnassa.

Suomalaiset bloggaajat ovat kuten suomalaiset yleensäkin jakaantuneet ryhmiin, jotka eivät ole kiinnostuneita toisistaan, vaikka bloggaamisen alkuaikoina siltä vaikutti. Kaikki ovat vähitellen siirtyneet omiin klikkeihinsä, jotka hyväksyvät vain tietynlaisia mielipiteitä.

On suuri joukko hyvin miellyttäviä ja ystävällisiä ihmisiä, jotka pitävät blogeja. He välttävät tietoisesti kaikkia konflikteja. Minullakin on sellaisia blogeja, mutta tunnen tarvitsevani myös Blogisisko -blogin kaltaista blogia, jossa voin tuoda esille sen, miten reagoin yhteiskunnan ilmiöihin, lehdistössä ja blogeissa esitettyihin ajatuksiin.

Äskettäin Hesarin yleisönosastossa oli kirjoitus, jossa saksansuomalainen nainen ihmetteli suomalaisen keskustelun jähmeyttä. Hän arveli, että se alkaa koululuokassa. En ole samaa mieltä. Uskon, että jähmeys ja vaikeneminen ovat seurausta Suomen pitkästä historiasta. Itsenäisyys on niin nuorta. Mutta miksi sitten virolaiset uskaltavat tuoda esille mielipiteitään? Onko suomalaisista tullut hyötyä tavoittelevia kyynikoita tai suorastaan teeskentelijöitä ja liehittelijöitä?

Jos täysin eri mieltä olevat ihmiset laitetaan Suomessa yhteen, ei pystytä keskustelemaan, vaan joko hyökätään päin asiattomasti ja ilkeillen tai suhtaudutaan alentuvan ylimielisesti ja vähättelevästi. Pitäisi kuitenkin opetella väittelemään, jotta päästään keskustelemaan ja saadaan aikaan jonkinlaista ymmärrystä toista osapuolta kohtaan ja omatkin ajatukset kehittyvät.

Sama saksansuomalainen nainen kertoi, että Saksassa oppilaita kannustetaan väittelemään oppitunneilla. Debate eli väittely on eräs opiskelun kohde koululaisille myös Englannissa ja Pohjois-Amerikassa. Ehkä se saattaisi olla hyvä idea Suomessakin. Ehkä koululaitos on sittenkin osasyyllinen asiaan. Muistettakoon, että kotonakin voi oppia väittelemisen jaloa taitoa, olemaan eri mieltä toista loukkaamatta ja jopa iloisesti ja kohteliaasti.


P.S. Olen laittanut blogin sivupalkkiin pienen luettelon vanhemmista kirjoituksista, joita on ollut sadoittain. Samalla päivittyi niiden osoite, sillä kolmen blogin yhdistyttyä ei vanhempia kirjoituksia usein löydy, koska osoite vie lakkautettuun blogiin. Kirjoitusta etsivä voi tehdä jo googlatessaan pienen muutoksen, korjata osan osoitteesta muotoon "blogisisko.blogspot.com", jolla pääsee tähän blogiin.

maanantaina, tammikuuta 05, 2009

Sulkakynä, lyijykynä, mustekynä..



Faber pencils

Faberin lyijykyniä Akateemisen kirjakaupan ikkunassa Helsingissä
Lisäys 2013: Lue myös Nabokov ja jättiläislyijykynä (Speak Memory, Puhu muisti)

Sulkakynä, lyijykynä, mustekynä..Millä kirjoitat? Alustukseni keskusteluun, jota käytiin Kiiltomadon keskustelupalstalla 10.06.- 14.6.2004 (Lopussa lisätietoa)

Alustukseni 10.06.04 klo 15:45
Eräs Kanadassa asuva itäeurooppalainen kirjailija kertoi minulle, että hänen kirjansa syntyvät näin: Ensin hän puhuu kaikki mahdolliset asiat pienelle nauhurille, jota hän kuljettaa kaikkialla mukanaan. Vasta sitten kun hän on puhunut suunsa puhtaaksi valitsemastaan aiheesta, hän alkaa kirjoittaa. Hän tekee tutkimusta vasta sitten, kun huomaa olevan aihetta siihen.

Iäkäs Barbara Cartland saneli kirjansa divaanilla lojuen. Pikakirjoittaja istui kirjailijan näkymättömissä jossain divaanin selkämyksen takana.

Colette kertoo siitä, kuinka hän vei käsikirjoituksiaan konekirjoittajalle. Tolstoin vaimo kirjoitti öisin puhtaaksi miehensä päivällä kirjoittaman tekstin. Siihen kirjailija teki korjauksia seuraavana päivänä. Näin jatkui ja jatkui, kunnes teksti kelpasi.

Kerrotaan, että Tove Jansson kirjoitti käsin. Lieneekö se totta?

Suuri osa kirjallisuutta on kirjoitettu käsin - sulkakynällä, mustekynällä ja lyijykynällä - pergamenttiin, paperinpalasiin, viivoitettuihin kouluvihkoihin tai käytettyjen kirjekuorien taakse. Pieni Lucy Maud Montgomery kirjoitti ensimmäiset runonsa isoisän hoitaman postitoimiston vanhojen kuittien taakse.

Kirjoitin pitkään pienellä punaisella kirjoituskoneella, jonka olin ostanut Torontossa Pelastusarmeijan kirpputorilta. Sitten siiryin lasteni hylkäämiin tietokoneisiin. Tätä kirjoitan monta vuotta vanhalla kannettavalla tietokoneella [näin vuonna 2004]. Monesti kirjoitan käsin lyijykynällä, kuulakärkikynällä tai vesiliukoisella tussilla tulostamieni vanhojen versioiden taakse.

Millä Sinä kirjoitat? Tarkoitan tässä jokaista, joka kirjoittaa - riippumatta siitä ovatko hänen esseensä, mietelmänsä, runonsa romaaninsa, elämäkertansa, näytelmänsä tulleet julkaistuiksi [vai aikooko hän koskaan edes julkaista mitään.]

Oma kommenttini seuraavana päivänä eli 11.06.04 klo 10:28: Kirjoituskone. Tietokone. Sanelukone?

Vasta kun kirjoitin kirjoituskoneella pitkän monologin tyyliin " en osaa ajatella tämän koneen kautta", alkoi tuntua, että ajatus virtasi aivoista sormenpäiden kautta koneeseen ja paperille samalla tavalla kuin käsin kirjoittaen.

Tietokone on minusta luontevampi kuin kirjoituskone. En osaa sanoa, miksi niin on.

Ainakin englanniksi sanelukone toimii kuulemma jo hyvin. Entä suomeksi? Onko kenelläkään kokemuksia siitä, että sillä voisi siirtää tekstinsä suoraan tietkoneeseen.

Kommenttini 11.06.04 klo 12:15 Yöllisiä neronleimauksia
Olen opetellut kirjoittamaan puustaimilla pimeässäkin, jotta voin kirjoittaa muistiin vaikkapa elokuvissa eikä tarvitse sytyttää valoa yöllä. Se on kätevää.

Mutta onko teillekin sattunut joskus näin? Yöllä, kesken unien, unen ja valveillaolon rajamailla tulee "loistava idea" tai "häikäisevä sanonta". Se pitää panna heti paperille. Sitten nukahtaa tyytyväisenä uudestaan. Aamulla ei saa mitään selvää kirjoittamastaan tekstistä. Jopa sanat saattavat olla täysin olemattomia!


Kommenttini Kaikkissa kynissä ei ole voimaa 11.06.04 klo 16:14

Sami, tuo on totta monessa mielessä. (Hyvä kynän löytäminen tärkeää.) Tulostan tekstiä usein ja korjaan sekä lyijytäytekynällä että hyvin paksulla ja kauniilla kuulakärkikynällä. Paksuus säästää sorminiveliä.

Hiiri kipeyttää ranteeni. Paikannustappi on vaivaton. Miten se eronnee pitemmän päälle neliönmuotoisesta "paikannuskoskettimesta"? [Nyt vuonna 2009 sanon, että jälkimmäinen on helppokäyttöisempi.]

Kannettavalla voi kirjoittaa vuoteessa tai divaanilla. Se säästää selkää ja häntäluuta! Fysioterapeutti onkin monen kirjailijan ystävä.

Valokuvat ja omat piirrokset ovat tärkeä osa "muistiinpanoja". Niitä voi koota jättialbumeihin aihepiireittäin/aikakausittain postikorttien, lehtiartikkeleiden ja -kuvien lisäksi. Valokuvat tuovat ajallisesti ja maantieteellisesti kaukaisenkin paikan lähelle. Piirroksiin voi liittää sanalliset muistiinpanot. Johonkin aikakauteen tai aiheeseen liittyvät pikkuesineet ovat tärkeitä. Tekeekö joku kaiken tämän digitaalisella kameralla ja tietokoneella?

Kommenttini "Laulu ja digitaalikamera muistikirjana" 12.06.04 klo 07:57

Eiköhän suullinen perimätieto ole vanhin tapa tehdä "muistiinpanoja"? Se on yllättävän luotettava. Esimerkiksi vanhat, vieläkin lauletut englantilaiset lastenlaulut kertovat ihmeellisiä asioita historiasta. [Viittaan tässä mm lauluun "Here we go round the mulberry bush", joka kertoo rutosta - "we all fall down" - ja lauluun "London Bridge", joka kertoo lasten uhraamisesta siltoja rakennettaessa.]

Markku, valokuvasi ovat vaikuttavia. Pohjolan monikulttuurisuus yllätti. Olenhan katsonut oikean Markun ottamia kuvia?

Muiden ottamat ja omat valokuvat ovat minulle tärkeitä. Olen huolissani kuvien säilyvyydestä. Jotkut sanovat, että mustavalkoiset kuvat ovat varmimpia. Mikä lienee uusin tieto asiasta?

Tapani, J:kin [nimi jätetty pois] on ihminen. Hän on vanhentunut, ja muisti ei ehkä toimi enää yhtä hyvin kuin ennen. Siksi nuo paperilappuset.

Kannattaa laittaa asioita paperille. Muistissa ne muuttuvat. Ehkä kypsyvätkin.
Hyvää viikonloppua kaikille! Pirkko [Käytin siihen aikaan nettikeskusteluissa kutsumanimeäni.]

Kommenttini "Tekstinkäsittelylaitteen ihanuus", 12-06.04, klo 18:57.

Tekstinkäsittelylaitteet ovat todellakin muuttaneet kirjoittamisen.
Yhdysvalloissa joku esiteini-ikäinen poika on kirjoittanut bestsellerin, muistaaksebni fantasiaa, jota hän oli suoltanut sitä ennen kotitietokoneella oman perheen ja ystäväperheiden luettavaksi.

Jo kauan sitten luin siitä, kuinka lastentarhalaiset kirjoittavat runoja, koska kirjoittaminen on helppoa tietokoneella. [Luin asiaa käsittelevän kirjan jo ennen vuotta 1979, jolloin muutimme Kanadaan.]

Itsekin kuulun niihin, jotka saivat ensimmäisen kirjansa vihdoinkin valmiiksi, kun oppivat käyttämään tietokonetta. Kyllä esim. tekstin siirto paikasta toiseen on tietokoneella vaivattomampaa kuin entinen leikka-ja-liimaa -menetelmä. Ensimmäinen kerta tuntuu pelottavalta: näenköhän tuota tekstiä enää koskaan?

Tekstistä tulee mielestäni kunnollista, kun tulostaa usein, tekee korjaukset ensin paperille ja siirtää koneelle. Näin jatkuu, kunnes teksti on hyvää. Siis ihan sama juttu, jonka teki Tolstoi, mutta nyt ei puhtaaksikirjoitusta tee yöllä rouva Tolstoi, vaan kone.

Jotkut osaavat tietenkin tehdä kaikki vaiheet tietokoneella. Hyvin lahjakkaat tuottavat heti valmista tekstiä, vaikkapa runoa kuten Eino Leino. Vai onko tämäkin vain myytti? [Myös C. S. Lewis pystyi kirjoittamaan valmista tekstiä suoraan ilman kummempia korjauksia.]

Viimeinen oma kommentini "Onko kokemuksia sanelukoneen käytöstä?" 13.06.04., klo 14:14.

Tarkoitan sellaista, josta suomenkielinen puhe siirtyisi tekstiksi suoran tietokoneelle.

Alustukseen tuli yhteensä 36 kommenttia, joista omiani kuusi. Yhdeksän meistä kirjoitti nimellä, loput nimimerkillä. Keskustelu oli miellyttävää.

torstaina, marraskuuta 23, 2006

Kodikkuus kolmannella vuosituhannella

Kirjoituksia Kiiltomadon keskustelufoorumissa:

Olin lukenut ensi kerran Kiiltomatoa tapaninpäivänä 2004 ja osallistunut myös keskusteluun. Osallistuminen jatkui vuonna 2004.

Eräs mukava keskustelu:

6.2.2004 Kodikkuus kolmannella vuosituhannella (alustus ja viestejä keskustelussa)

Tilan poetiikka-keskustelu on miellyttävä muisto Kiiltomadosta.

Minun alustukseni Kiiltomatoon 6.helmikuuta myöhään illalla:

Risto Niemi-Pynttäri tutustuttaa meidät [Kiiltomadon kritiikissään] Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaan. Mikä ilahduttava kirja-arvostelu!

Mutta onko kodikkuus sellaista, josta voi Bachelardin tavoin vain haaveilla, muistella menneiden aikojen elintapaa?

Arkkitehtuurin professori Witold Rybczynski kertoo kirjassaan Home. A short history of an idea (1986), että niinä kuutena vuotena, jotka hän opiskeli arkkitehtuuria, kodikkuudesta, mukavuudesta (comfort) puhuttiin vain kerran. Silloinkin siitä puhui insinööri, joka selosti ilmastointi- ja lämmityslaitteita.

Kun hän alkoi suunnitella omaa kotia, hän huomasi Bachelardin lailla palaavansa yhä uudelleen muistelemaan vanhojen aikojen mukavia taloja.

Rybczynski on sitä mieltä, että kodikkuus alkoi Hollannissa jo 1600-luvulla. Sen ajan talot ovat meille tuttuja maalauksista. Hollantilaiset alkoivat ensimmäisinä arvostaa lasta, kotia ja puutarhaa. Perin kodikkaana pitää Rybczynski myös entisaikojen norjalaisia maalaistaloja.

Rybczynski pitää mukavuutta olennaisena vaatimuksena ihmisen asunnolle. Hän myöntää, että kodikkuutta ovat osanneet aina eniten arvostaa ne, jotka ovat täysin vailla sitä: köyhät ja kodittomat.

Rybczynskistä on paljon tietoja esim Googlessa, mm "A House is not a Home", Barbara Spronkin haastattelu.

Mitä me tarvitsemme kodikkuuteen? Mikä ei ole kodikasta? Mikä tekee kodikkuuden runolliseksi?

Täällä enemmän samasta aiheesta.