Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotiäidit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotiäidit. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, tammikuuta 12, 2015

Silittämistä Italiassa ja Amerikassa

P1020141

Keittiön väreihin sopiva, pesukoneessa pestävä ja silittämättä siisti keinokuituliina peittää pyöreän pöydän ja ikkunan edessä olevan lipaston, jonka päällä pidän ruukkukasveja. Kynttilänjalka on lapsuudenystäväni tuoma tuliainen Kreikasta. Hän pitää Välimeren maista eniten kuitenkin Italiasta, ja käy siellä usein.


writer, Finland


Kun menin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, taisi olla vasta toinen päivä perillä, kun amerikkalainen äitini sanoi, että heillä on sitten sellainen tapa, että jokainen silittää omat vaatteensa, perheenisäkin omat paitansa, vaikka on kiireinen liikemies. Amerikkalaisrouva näki heti, että en tiennyt silittämisestä mitään. Vaikka en pidä silittämisestä, opin vähitellen pitämään vastasilitetyn puuvillakankaan tuoksusta. Silittämistä riitti, sillä Amerikassa koulutytöt käyttivät joka päivä eri vaatteita ja muodissa olivat puuvillakankaiset paitapuserot ja leveät rypytetyt hameet, joiden alla pidettiin tyllialushameita - niitä ei onneksi tarvinnyt silittää.

Äitini oli sitä mieltä, että minusta tulee maisteri ja minun ei pidä sekaantua palvelijoiden töihin: Muista sitten, ettet mene ainakaan keittiöön häiritsemään keittäjää. Hän puhui kokemuksesta, sillä hän oli ollut hienoissa perheissä keittäjänä. Amerikanvuoden jälkeen minut hyväksyttiin Iisalmen hienoihin piireihin, muun muassa kutsuttiin vieraaksi saksanopettajani kotiin. Tämä tarmokas ja älykäs nainen, jonka olin tottunut näkemään koulussa virallisesti kävelypukuun pukeutuneena, esiintyi kotonaan silkkinen pastellinsävyinen alushame päällä. Berliini ja Marlene Dietrich välähtivät mieleeni, kun näin opettajani esiintyvän kuin ainakin suuren maailman daami. 

Varatuomariperheen arvokas kotiapulainen hoiti tarjoilun. Jossain vaiheessa opettajani huusi keittiöön: Hilma, toisitko minulle lasilisen vettä. Mustaan mekkoon ja valkoiseen esiliinaan pukeutunut vanha palvelijatar toi tarjottimella vettä kristallilasissa. Sain näin lisäopetusta siitä, miten eletään hienoissa perheissä. Anoppini oli ollut koko ikänsä opettaja, ja hänellä oli aina kotiapulainen, perheen kaksosten ollessa pieniä myös lastenhoitaja. Anoppini sanoi, että lakanat piti aina silittää. En silittänyt muuta  kuin silloin, kun appi ja anoppi olivat käymässä Helsingissä opiskelija-asunnossamme.

Meistä tuli mieheni virkamiessuvun ainoa perhe, jolla ei ollut kotiapulaista, sillä minä olin kummajainen maisteri-kotiäiti, vaikka miehelläni oli nuorena hyvin pieni palkka. Elimme köyhää ja onnellista elämää ja nukuimme ruttuisissa lakanoissa. Vuosikymmenet silitin mieheni paidat, mutta mieheni pesi aina ikkunat ja imuroi kodin avojaloin kalsarit jalassa levysoittimesta kuuluvan Bachin musiikin pauhatessa pölynimurin äänen yli.  

Kuten olen jo kertonut, lainasimme Bach-levyt DDR:n tiedotustoimiston kirjastosta. Onkohan meistä kansio Stasilla?

perjantaina, joulukuuta 28, 2012

Tukea myös kotiäideille ja koti-isille

Children and reading

Kommentti

Totuus löytyy kyllä "kaurapuurosta" ja kotiäitiydestä/koti-isyydestä ainakin silloin, kun lapset ovat pieniä. Ei ole viisasta suhtautua väheksyvästi vanhempiin, jotka hoitavat itse lapsensa.

Suomalaiset lapset pärjäävät hyvin koulussa, mutta ovat monessa mielessä onnettomia kuten tiedämme. Vanhempien roolia tulisi tukea enemmän.

Suomalaisesta naisesta on tehty työmehiläinen. Nuoruus menee Suomen aineellisessa rikastuttamisessa. Feminismi ja kapitalismi yhdessä valjastavat hänet vetämään talouselämän vankkureita. Kun haluaa lapsen, onkin tullut liian vanhaksi siihen.

Työelämä on stressaavaa. Yhteiskuntamme on lapsivihamielinen.

Mitä tulee kotiäidin työhön, se on keskiraskasta ruumiillista kokopäivätyötä ja vaatii ihmiseltä paljon myös ihmissuhdetaitoja. Mutta kotiäitinä olo on myös onnellista  aikaa. Se kestää yleensä vähän aikaa, sillä lapsuus on lyhyt.

Suosittelen, että kannustetaan naisia ja miehiä kaikin tavoin nauttimaan lapsistaan, jos heillä on se onni, että he saavat lapsia. Lapsettomuus on nimittäin suuri suru monille naisille ja miehille, vaikka siitä ei Suomessa yleensä uskalleta edes puhua.

Hiukan kovaa realismiakin: Suomen väestörakenne kärsii edelleen lapsivihamielisyydestä ja kotiäitiyden ja yleensäkin perhe-elämän väheksymisestä, joka alkoi 1960- ja 1970-luvuilla.

Suomi, tilastot

http://www.findikaattori.fi/fi/16

Ja oma kokemus: Ne vuodet, jolloin olin kotiäitini lasteni ollessa pieniä - ja teini-ikäisiä siirtolaisuudessa- ovat olleet elämäni onnellisimmat.  Samaa sanoo mieheni vuosista, jolloin hän oli koti-isä.

2.


Hyvä A, ihminen on edelleen sama kuin ennenkin: hän etsii rakkautta, suurta rakkautta, ihmistä jonka kanssa hän voi elää lyhyen elämänsä. Useimmille ihmisille elämän suurin valinta on puolison valinta, vaikka mainoksissa väitetään, että se olisi asunnon osto.:)

Eikö "muunkinlainen ratkaisu" ole nykyään se vallitsevin kaava? Täytyy lukea klassikoita, jotta löytää muuta.


sunnuntaina, heinäkuuta 17, 2011

Ihanneloma

Ihanneloma? Millainen se on? Pää ja kädet levossa? Pää levossa, kädet poimimassa marjoja? Kerran vietin ensimmäisen lomaviikon pelkästään neuloen, istuin iso flanelliyöpaita päällä sängyssä ja tunsin olevani zombi. Minulla oli ollut sinä talvena hyvin vaikeita teini-ikäisiä oppilaita.

Joillekin marjojen poimiminen on lepoa sielulle ja aivoille. Oli aikoja, jolloin luin aina lomalla Agatha Christien kirjat tai Kadonnutta aikaa etsimässä tai jotain muuta, mikä heitti matkalle toiseen maailmaan. Usein ensimmäinen asia, mikä tehdään loman alkaessa, on siivoaminen ja kaappien järjestely. Vähän sama juttu kuin silloin, kun jäädään eläkkeelle.

Kun kirjoittamisesta tuli työtä, tuntuu, ettei ole ollut enää lomaa ollenkaan. Vaikka kirjoja valmistuu harvoin, aiheita ja suunnitelmia on aina mielessä. Aina voi muokata keskeneräisiä käsikirjoituksia. Matkat ovat enimmäkseen aineiston keräämistä. Toisinaan kuitenkin nähtävyydet ovat niin suuria, niin yllättäviä, niin kauniita, että unohtaa kaiken muun. Kotiäitinä ollessani pidin yhden vapaaillan viikossa. Menin perjantai-iltaisin Rikhardinkadun kirjastoon ja luin tuntikausia lehtiä ja kirjoja. Alussa kuulin aina korvissani herttaisia ääniä, jotka sanoivat: äiti! äiti!

Onko bloggaaminen tai valokuvien ottaminen työtä vai harrastusta, lepoa vai stressiä? Pitääkö lomalla vastata puhelimeen?
Posted by Picasa

lauantaina, huhtikuuta 16, 2011

Maailman vanhin ammatti


Äiti
Jokin aika sitten kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan lapsettomat ihmiset ovat onnellisempia kuin lasten vanhemmat. Se aiheutti kiivaan väittelyn. (ks linkki lopussa)

Tunnen velvollisuudekseni ja oikeudekseni kirjoittaa, että tuo väite ei tunnu todelta sen mukaan, mitä olen kokenut ja nähnyt.

Varhaisesta lapsuudesta asti muistan aikuisten ilmeet heidän seuratessaan lapsia, minua tai muita. Mikään ei saa aikuisen kasvoja säteilemään samalla tavalla kuin pieni lapsi, joka on juuri oppinut kävelemään, lapsi joka antaa omatekoisen kortin tai lahjan vanhemmilleen, keskittyy täysin leikkiin.

Opiskeluaikana näin ilon, jolla vanhemmat tulivat hakemaan lapsiaan puolipäivätarhasta, jossa olin työssä useita vuosia, kun hankin siten opiskelurahat.

Mieheni on kertonut, että nuorena miehenä hän luuli, että ei pitäisi lapsista. Hänelle oli suunnaton yllätys, että hän rakasti lapsiaan, ja nämä toivat hänen elämäänsä suuren onnen.

Kun ensimmäinen lapseni syntyi, ja näin hänen kasvonsa, tajusin, että halusin hoitaa itse hänet ja muut tulevat lapsemme. Se merkitsi meille suuria taloudellisia vaikeuksia niinä vuosina, jolloin olin kotiäiti. Emme voineet koskaan hankkia omaa asuntoa, autoa, ulkomaanmatkoja, hienoja vaatteita, juhlia.

Saimme sen sijaan onnelliset vuodet, jolloin elimme tavallaan uuden lapsuuden omien lastemme kanssa. Luimme yhdessä kirjoja, ja näin maailman lasten kirjallisuus tuli perin pohjin tutuksi. Kuuntelimme yhdessä musiikkia, lapset kävivät soittotunneilla. Olimme yhdessä ulkona, kun opetimme lapset uimaan, luistelemaan ja hiihtämään.

Melkein neljän vuoden ajan mieheni oli koti-isä ja jatko-opiskelija ja minä elätin perheen. Se oli lastemme koulun rehtorista niin järkyttävä tilanne, että hän sanoi, että meidän lasten täytyy päästä heti vapaaoppilaiksi (he kävivät koulua, jossa oli siihen aikaan lukukausimaksut jo alaluokilla), vaikka todellisuudessa hankin enemmän kuin mieheni oli hankkinut, sillä tein kahta työtä kieltenopettajana.

Siirtyminen työelämään oli tapahtunut vähitellen. Ensin olin sijaisena kouluissa lyhyitä aikoja, ja äitini kävi hoitamassa lapsia sen ajan.

Tänä aikana maailma muuttui niin paljon, että yhden ihmisen palkalla ei tullut enää millään toimeen. Yhteisverotus oli poistettu. Lapsiperhe ei saanut mitään muuta tukea kuin lapsilisät. Vähitelleen oletettiin, että vanhemmat antavat lapsensa valtion hoidettaviksi - asuimmehan Neuvostoliiton naapureina. Lisäksi naisasialiike korosti siihen aikaan vain naisten ansiotyössäoloa unohtaen kokonaan naiset jotka tekevät työtä kotonaan. Kotiäidit olivat jääneet kaikin tavoin ilman yhteiskunnan henkistä tai aineellista tukea. Heillä on nyt pienet eläkkeet "kiitoksena" yhteiskunnan puolesta tehdystä työstä.

Nyt on vallalla hedonismin aika, ja lapset unohdetaan. Onneksi Suomeen muuttaa muualta ihmisiä, jotka arvostavat perhettä ja lapsia. Mutta kyllä nytkin löytyy lapsia arvostavia ihmsiä. Monet heistä miehiä. Lue seuraavaa keskustelua, joka jäi ehkä joulua ennen huomaamatta.

Lapset ja onnellisuus -kirjoitus ja keskustelu, jossa esitettiin paljon vastakkaisia mielipiteitä.
HS:n toimittaja herjasi kotiäitejä 1970-luvulta tuttuun tyyliin.

lauantaina, tammikuuta 31, 2009

Peruskoulu ja yhtenäiskoulu

(Kuva poistettu. Kanadalaisen yhtenäiskoulun lopettanut poika graduation-asussa, jollainen vuokrataan juhlapäivää varten. Valokuva otetaan jo keväällä, ja valokuvaamossa on näitä juhla-asuja sitä hetkeä varten.)

15-16 -vuotias on liian nuori päättämään tulevasta ammatistaan, siksi olisi korkea aika saada yhtenäiskoulu yleiseksi Suomessakin. Olen käynyt amerikkalaista yhtenäiskoulua vaihto-oppilaana ollessani ja lapseni kävivät koulua Kanadassa. Pohjois-amerikkalaisessa yhtenäiskoulussa on paljon valinnaisia aineita ja tasoryhmät joissakin akateemisissa aineissa.

Tämäkään koulumuoto ei ole ongelmaton, sillä teini-ikäiset ovat teini-ikäisiä kaikkialla. Alusta asti vanhempia rohkaistaan käymään vanhempainilloissa, mutta esimerkiksi Torontossa opettajat valittivat, että ne joiden olisi aihetta tulla tapaamaan lastensa opettajia, eivät tule koskaan vanhempainiltoihin. Tilanne lienee sama Suomessa.

Yhtenäiskoulukokeiluja Suomessa.

keskiviikkona, tammikuuta 28, 2009

Päivähoito vs. kotihoito: Saksa

Nina Mikkonen puolustaa lasten hoitamista kotona ja kotiäidin asemaa yleensäkin. Hän näyttää olevan osa kansainvälistä ilmiötä. Saksassa väitellään myös naisen paikasta.

Jo pari vuotta sitten ilmestyi entisen TV-toimittajan ja juontajan Eva Hermanin kirja "Das Eva Prinzip", jonka alaotsikkona on "Kohti uutta naiseutta". Herman on asettunut kotiäitien aseman puolestapuhujaksi. Häntä kohtaan on kohdistunut kovaa kritiikkiä, mutta hänellä on myös kannattajansa. Entisen vasemmistopuolueeseen kuuluvan valtiovarainministerin Oscar Lafontainen vaimo Christa Müllerkin,joka sanoi aikaisemmin ettei voisi kuvitella itseään kotirouvaksi tai edustusrouvaksi, on muuttanut mielensä ja siirtynyt uuden naisliikkeen kannattajaksi. Kirjoja ilmestyy sekä kotihoidon että päivähoidon puolesta.

Kristillisen konservatiivipuolueen CDU:n Ursula von der Leyen on herättänyt kohua keskustelussa, jossa pohditaan, tuleeko lapsille psykologisia vaurioita, jos heidät viedään tarhaan. Päinvastoin kuin olettaisi, von der Leyen kannattaa päivähoitoa, hänen mielestään alle 3-vuotiaidenkin päivähoitopaikkoja pitäisi lisätä, jotta niitä olisi kolme kertaa enemmän kuin nyt.

Hänen mielestään naiset synnyttäisivät silloin enemmän lapsia ja voisivat palata töihin mahdollisimman pian. Hänen vastustajansa sanovat, että naisista tulisi silloin pelkkiä "synnytyskoneita" kuten oli Itä-Saksassa, jossa kaikki naiset olivat työssä ja valtio kasvatti lapset. Saksa käyttää jo nyt enemmän rahaa kuin muut Euroopan maat lastenhoidon tukemiseen. Kotihoitoa tuetaan 70%:lla ja julkista päivähoitoa 30%:lla. (Asiaan vaikuttaa myös synkkä historia natsien lastenkasvatuksesta ja lastenkodeista valloitetuilla alueilla.)

Iineksen blogin keskustelussa arveltiin, että lapset ovat Saksassa "nunnien kasvattamia". Todellisuudessa vain 30% väestöstä on katolisia. Saksalainen kotikasvatus ja koululaitos, jota Suomessa ei ehkä arvosteta, on tuottanut 1900-luvun alusta lähtien yhteensä 80 Nobel-palkinnon saajaa, joista suurin osa on luonnontieteilijöitä. Tuollaisellahan Suomessa kasvatuksen ja koululaitoksen menestystä mitataan. Eivät Saksan saavutukset ole huonoja muillakaan aloilla. On suuria säveltäjiä, kirjailijoita ja filosofeja.

Olisi kiinnostavaa kuulla, millaiseksi kokevat Saksaan muuttaneet suomalaisnaiset nykytilanteen.

Oma mielipiteeni 0-6 -vuotiaiden lasten hoidosta:

Kullakin perheellä on erilainen tilanne.
Ihanne alle 3-vuotiaalle on kotihoito äidin, isän tai muun pysyvän hoitajan hoivissa.
3-6 -vuotiaille kotihoito, kotihoito +puolipäivätarha tai päivähoito taloudellisen tilanteen mukaan. Valtion tulisi antaa pienten lasten vanhemmille mahdollisuus osapäivätöihin.

Kannatan myös perhepäivähoitoa ja 3-tai 4-perhehoitoa, jossa lapsia hoidetaan vuorotellen toistensa kodeissa.

Alle 3-vuotiaiden laitostaminen ja ideologiset syyt

Kysyin Iineksen blogin päivähoito vs. kotihoito -keskustelussa:

"Mikä on niin tärkeää, että [alle 3-vuotias] lapsi erotetaan sen vuoksi kodistaan, ja hän näkee vanhempiaan vain muutaman tunnin päivässä? "

Melkein arvasin sen, ideologinen syy. Omien sanojensa mukaan "Filosofiaa harrastava lastentarhanopettaja" Juha Airola vastaakin harvinaisen avoimesti. Lukekaa tarkoin:

"No ainakin se, että lapselle näin suotuu mahdollisuus kasvaa sen verran kriittiseksi ihmiseksi, ettei ryhdy älylliseen epärehellisyyteen aikuisenakaan."
ja jatkaa:

"Tarkoitan että jokainen sivistynyt ihminen tietää, ettei "kotiäityidellä" ole osaa eikä arpaa ihmisen evoluutiossa eikä siis kehtaa väittää niin olevan."

Vihdoinkin joku sanoo ääneen sen, minkä kaikki tietävät, mutta josta ei puhuta:
Pikkulasten laitostamisella on selvä ideologinen tavoite.

Jesujiitatkin olivat lempeämpiä. Heille riitti, että vanhemmat luovuttivat lapsensa heille, kun nämä olivat 7-vuotiaita. Airola haluaa aloittaa aivopesun vauvoista.

Toivon, että tämä tosiasia otetaan huomioon, kun puhutaan päivähoidosta. Äideistä, lapsista ja taloudesta ei välitetä, tärkeintä on "uusi uljas maailma".

Täällä taas Jarkko Tontin maailmankatsomus

Oma mielipiteeni 0-6 -vuotiaiden lasten hoidosta:

Kullakin perheellä on erilainen tilanne.
Ihanne alle 3-vuotiaalle on kotihoito äidin, isän tai muun pysyvän hoitajan hoivissa.
3-6 -vuotiaille kotihoito, kotihoito +puolipäivätarha tai päivähoito taloudellisen tilanteen mukaan. Valtion tulisi antaa pienten lasten vanhemmille mahdollisuus osapäivätöihin.

Kannatan myös perhepäivähoitoa ja 3-tai 4-perhehoitoa, jossa lapsia hoidetaan vuorotellen toistensa kodeissa.

tiistaina, tammikuuta 27, 2009

Kommentti: lastenhoito, kotiäitiys



Kommenttejani Iineksen blogissa 27. tammikuuta 2009

Mutta monet voisivat ja haluaisivatkin hoitaa lapset kotonaan, mutta yleisen mielipiteen painostuksesta eivät tee sitä. Yhteiskunta suosii lasten kasvattamista tarhoissa, joissa on liikaa lapsia ja liian vähän hoitajia.

Olin opiskelijana muutaman vuoden työssä puolipäivätarhassa.Se oli mielekästä työtä.
Eräänä kesänä Kanadasta tultuani, siis 1980-luvun lopulla minulla oli sattumalta vapaata aikaa ja menin ihanteellisesti töihin helsinkiläiseen päiväkotiin sijaiseksi ja kauhistuin tilannetta.

Ainoa pätevä lastentarhanopettaja istui toimistossa paperitöissä. Hoitajat olivat nuoria naisia, joilla oli hyvin kaavamainen käsitys lapsista. Ystävällisiä he kuitenkin olivat.

Oli järkyttävää, että pienet vauvat ryömivät yksinään "vauvalan lattialla", kun kukaan ei ehtinyt hoivata heitä. Ei eläimiäkään hoidettaisi sillä tavalla.

Leikki-ikäisten leikit keskeytettiin jatkuvasti siivouksen tms tähden. Kaikkien oli pakko nukkua telttavuoteissa alusvaatteisillaan samaan aikaan. jne Se oli arkea eikä juhlapuheita ja teorioita. Liian masentava paikka, siirryin tekemään muuta.

Vähän väliä Hesarin naistoimittajat kauhistelevat, sitä, että niin kovin suuri osa äideistä on kotona (pieniä!) lapsiaan hoitamassa eikä "hyödyttämässä yhteiskuntaa" työelämässä.

Lapset ovat tulevaisuutemme. He ovat kaikkein tärkeintä yhteiskunnassa.
Jos lapsia arvostetaan, arvostetaan myös niitä, jotka heitä hoitavat.

Kommenttini:
J,.

jos lattialla ryömii kymmenen vauvaa, kuka psytyy antamaan heille yksilöllisen hoidon. Sinäkö? Vahvana miehenä jaksaisit tietenkin kantaa kahta yhtä aikaa.:)

Mitä haluat opettaa alle 3-vuotiaille, sellaista mitä he eivät voi oppia kotonaan?
Mikä on niin tärkeää, että lapsi erotetaan sen vuoksi kodistaan, ja hän näkee vanhempiaan vain muutaman tunnin päivässä? Ei ole olemassa erillistä laatuaikaa, vaan koko päivä on tärkeä.

Huom! Hauska lisä keskusteluumme. CNN kertoo juuri, että Amerikassa on syntynyt "kahdeksikot" (octuplets).

sain vastauksen: Ks Lasten laitostaminen ja ideologiset syyt.

Kommentti:

Samuli,
on mukavaa, että lapsesi on onnellinen ja tytyväinen. Sinulla on varmaankin osuutta asiaan.:)

Mitkä asiat vaikuttavat siihen, että lapsi voi olla rauhallinen ja onnellinen, vaikka hänet herätetään aikaisin aamulla, viedään vieraaseen paikkaan, hoitajat vaihtuvat, leikit täytyy keskeyttää monta kertaa päivässä, lapsi näkee vanhempiaan vain muutaman tunnin päivässä?

Vaikuttaako perinnöllisyys, temperamentti vai ensimmäinen vuosi kotona? Minusta tuntuu siltä, että täytyy olla paljon hyviä tekijöitä ja paljon hyvää onnea eli tuuria, että käy hyvin, kun niin monet lapset häiriintyvät.

Ennen tavallinen lapsi oli rauhallinen, mutta nyt tilanne ei ole enää sama. Mikä on syynä? Mikä on merkittävin muutos lapsen elämässä?

27. tammikuuta 2009 18:08

1. kommenttini:

Näin vain pienen välähdyksen Nybergin haastattelusta. Huomasin kaikkein ensimmäiseksi, että rouva Mikkosta kuvattiin oudosta kulmasta. Haluttiin nähtävästi luoda koominen tunnelma.

Ymmärrän hyvin Mikkosen kiihtymyksen, sillä niin aliarvostettuja ovat Suomessa kotiäidit - ja lapset.

Olen ollut itse suurimman osan elämästäni kotiäiti ja voin vakuuttaa teille, että siinä hommassa tarvitaan sekä aivoja, sydäntä että muskeleita. Kotiäiti voi kehittää itseään ja lapsiaan lukemalla lapsilleen ääneen ja käymällä heidän kanssaan museoissa ja taidenäyttelyissä.

Lapsen hoitamisessa tarvittavia ominaisuuksia [=All you need is love] on jokaisella tasapainoisella ja normaalilla ihmisellä. Lapsia on hoidettu enimmäkseen kotona ihmiskunnan historian aikana.

Lisäksi on ihmeellistä, että nykyajan ihmiset, jotka ovat sitä mieltä, että ihminen on eläin, eivät hoida lapsiaan niin kuin eläimet!

Gorilla kantaa lastaan selässään, kunnes tämä on kolmivuotias. Äidinmaito on sekä ihmis- että eläinpienokaisen luonnollinen ravinto. Imettäminen on miellyttävä kokemus sekä äidille että lapselle.

Rakkaus, ystävällinen hymy, juttelu, laulut, kodin tavallinen arki on ollut tärkeintä, muistot siitä lämmittävät koko elämän ajan. Suhde hoitajaan on lisäksi pysyvä, elinikäinen.

Olen yllättynyt siitä, että täälläkin ryhdytään korostamaan sitä, että kyseinen kotiäiti on "kampaajamestari", kouluja käymätön.

Suorastaan hävettää, että sellaista demokraattiseksi sanotussa maassa tehdään, halvennetaan ihmistä, jolla ei ehkä ollut mahdollisuutta opiskella tai joka valitsi palveluammatin, sitähän kampaaja on, terapeutti, kuuntelija, usein myös ystävä, joka tukee asiakastaan.

Näin kertovat ne, jotka käyvät usein kampaajalla. Näin olen kokenut minäkin. Kampaajilla on hyvä kommunikaatiokyky, he pitävät ihmisistä. Ihminen voi lukea ja olla sivistynyt myös ilman muodollisia tutkintoja.

Olen nimimerkki Inkiväärin kanssa samaa mieltä lastenhoidosta. Koti on yleensä paras paikka lapselle hoitipa häntä siellä isä, äiti tai muu pysyvä hoitaja.

Yli 3-vuotiaan on ihanteellista olla puolipäivätarhassa tai muualla toisten lasten seurassa, ja varmaankin hän on onnellinen myös hyvässä hoidossa kodin ulkopuolella, jos siellä luodaan hänelle turvallinen ja leppoisa olo.

Entisajan lapset olivat kuin eri maailmasta, rauhallisia. Ns. häiriintyneitä lapsia oli todella harvassa. Tämän olen kokenut myös opettajana Suomessa ja asuessani Kanadassa, jossa suuri osa äitejä oli kotiäitejä vielä 1980-luvulla.

Usein myös isoäidit hoitivat lapsia. Siinä siirtyi myös vanhan kotimaan kulttuuri ja kieli, olipa se sitten suomea tai kiinaa. "Sydämen kieli", oma äidinkieli, luo pohjan muulle kielelliselle taidolle.

Tämä kannattaa ottaa huomioon, kun puhutaan Suomeen muuttaneista ihmisistä. Päiväkoti ei liene paras hoitopaikka heidän lapsilleen. Lapset oppivat suomen leikkitovereiltaan ja opettajiltaan. Heillä ei ole kiirettä.

tiistaina, syyskuuta 23, 2008

Kerran kaukana Herttoniemessä

Siihen aikaan kun olimme nuoria, jouduimme muuttamaan jatkuvasti mieheni työn vuoksi. Olemme asuneet avioliittomme aikana Helsingissä yhdeksässä osoitteessa (Niiden lisäksi on ollut kolme Kanadassa ja yksi Kyproksella.)

Asuimme Herttoniemessä Hiihtomäentiellä siihen aikaan, kun tein Narnia-graduani ja luin englannin lopputentteihin. Pikkusiskoni oli tullut lukioon Helsinkiin ja asui meillä. Kun hän aloitti lukion, asuimme lyhyen kävelymatkan päässä Munkkivuoren Yhteiskoulusta Etelä-Haagassa Kaivopuistosta tuodussa vanhassa dachassa. Matka Herttoniemestä Munkkivuoreen kesti taas kauan.

Valmistuttuani otin kuukauden sijaisuuden silloisesta Iivisniemen Yhteiskoulusta, joka sijaitsi Espoon perukoilla. Matka sinne ja takaisin kesti kaksi tuntia. Vaikka koulu oli oikein mukava ja rehtori harvinaisen fiksu, en voinut kuvitellakaan ottavani sieltä jatkuvaa työtä. Meillä oli kolme pientä lasta, enkä halunnut olla koko päivää poissa kotoa. Jäin kotiäidiksi.



Olisiko minusta tullut virkarouva, jos jo silloin olisi ollut metro? No, sitten muutimme Suomenlinnaan ja minulle tarjottiin työtä Santahaminasta. Vielä hankalampaa.

Kanadasta tultuani matkustin kahdeksan vuoden ajan keskustasta joka työpäivä Herttoniemen metroasemalle. Matka sujui yhdessä hujauksessa. Herttoniemi oli tullut lähelle.

"Rouva Sedis" on kirjoittanut
Herttoniemen historian. Löytyvätkähän sieltä ne mammutinluutkin, joita sanottiin olleen Herttoniemessä kerrostalomme vierestä lähtevässä metsäisessä maastossa?

tiistaina, helmikuuta 05, 2008

Dante, minä ja keski-iän kriisi eli miten minusta tuli kirjailija



Dante: Jumalainen näytelmä.

Muutama päivä sitten kirjoitettiin lehdissä, että ihminen on kaikkein onnettomin keski-iässä. Mutta siinähän ei ole mitään uutta. Dantekin sen jo tiesi:

"Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura
ché la diritta via era smarrita."

Muistan vieläkin sen päivän, jolloin kävelin edestakaisin kotimme olohuoneessa Torontossa ja luin uudestaan ja uudestaan ääneen Danten "Jumalaisen näytelmän" alkua, suomeksi, Eino Leinon kääntämänä.

"Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy."

Olin siirtolainen, ja se on kovaa elämää monessa mielessä. Minulla oli kuitenkin hyvä aviomies sekä kolme älykästä ja mukavaa lasta, jotka olivat lukiossa ja yliopistossa. Olin kotiäiti, kuten olin ollut koko ajan naimisiin mentyäni lukuunottamatta joitain sijaisuuksia ja sitä neljän vuoden kautta, jolloin mieheni ja minä vaihdoimme rooleja: mieheni jäi koti-isäksi ja jatko-opiskelijaksi ja minä elätin perhettä opettajana.

Olin tehnyt aina sitä, mitä olin halunnut ja minkä olin kokenut parhaaksi kussakin elämäntilanteessa. Olin ajatellut kuitenkin lapsesta asti, että minusta tulee kirjailija. Me olemme pitkäikäistä sukua ainakin äitini puolelta. Siksi olin ajatellut, ettei ollut kiirettä aloittaa. Nuoruuteni Suomen henkinen ilmapiiri ei ollut myöskään suotuisa minun kaltaiseni ihmisen kirjoittamiselle.

Heti kun muutimme Kanadaan, aloin kirjoittaa. Aloin lapsuudestani. Sehän on tavallista. Mieheni työhuoneessa oleva kanadalainen sähkökirjoituskone oli niin kovaääninen - ja ruma - että en kestänyt sitä. Sitten arki täyttikin kaiken ajan: lasten siirtyminen englanninkielisiin kouluihin ja uuteen maahan, mieheni työ, naapurit, mukava pieni kanadalainen kaupunki ja kiinnostava suomalaisten siirtolaisten joukko, lomamatkat eri puolille Pohjois-Amerikkaa.

Kahden vuoden jälkeen muutimme Torontoon. Se oli kiehtova monikulttuurinen maailma. Koska elämä oli suurkaupungissa kallista, otin osapäivätyön. Olin työryhmässä, joka haastatteli ostoskeskuksissa ihmisiä heidän kulutustottumuksistaan. Työtoverini olivat kotoisin eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Jamaikalta ja Intiasta, ja haastateltavat edustivat koko maailmaa. Työmatkat olivat niin pitkät, että työstäni tuli kokopäivätyö.

Kun tulin eräänä päivänä kotiin työstä, nuoremmat lapsemme puhuivat yhdessä englantia. Meille oli tapahtumassa sama, mikä tapahtuu yleensä muillekin siirtolaisille: lapset kadottavat oman äidinkielensä. Jäin heti työstä pois. Suomen vuoksi. En maan vaan kielen vuoksi. Ajattelimme nimittäin silloin, ettemme palaisi enää koskaan Suomeen. Sitten mieheni äiti kuoli, saimme pienen perinnön ja käytimme sen elämiseen - jälleen suomen kielen vuoksi. Suomi vakiintui pian myös lasten kotikieleksi.

Sitä ennen olin alkanut hankkia meille lisätuloja kirjoittamalla joka viikko kolumnin suomenkieliseen sanomalehteen, joka ilmestyy Torontossa. Sekä päätoimittaja että toinen toimittaja olivat hyvin mukavia ihmisiä ja sain kirjoittaa melkein mistä hyvänsä. Kuukauden palkkiot riittivät yhden viikon ruokaan meidän viisihenkiselle perheelle. Lisäksi saimme joka viikko edellisen viikon Hesarit luettaviksi!

Ensimmäinen lehtijuttuni

Olin kirjoittanut lehtijuttuja aikaisemminkin. Opiskeluaikana oli kerran kova rahapula ja opintovelka lankesi maksettavaksi. Kävelimme mieheni kanssa kadulla ja pohdimme rahatilannetta.

- Sinähän olet hyvä kirjoittaja. Kirjoita lehtijuttu, mieheni ehdotti.
- Mistä ihmeestä minä nyt yhtäkkiä kirjoittaisin?
- Tuosta miehestä. Mieheni osoitti kadun toisella puolen kävelevää nuorta miestä. - Hän on tehnyt kantelun Sikamessiaasta.
- Mihin lehteen minä kirjoittaisin?

Sattuma ratkaisin sen asian. Puhelinpylväissä oli samaan aikaan mainos "Suomen parhaat kirjoittajat kirjoittavat Suomen Kuvalehteen". Soitin Suomen Kuvalehteen. Aihe kiinnosti heitä kovasti, sillä se oli erittäin ajankohtainen. Lainasin uskontotieteen laitokselta nauhurin ja haastattelin Kyösti Laaria. Valokuvaajaystäväni otti kuvan Laarista. Haastattelun saaminen ja varsinkin kuvan ottaminen olivat kovan työn takana. Laari ei etsinyt julkisuutta. Haastattelu ilmestyi samalla viikolla, kun Sikamessias-juttu tuli uudelleen esille oikeuteen.

Edesmenneen sisareni silloinen aviomies oli toimittaja ja onnitteli minua jutun johdosta. Itse en osannut asiaa kovasti arvostaa. Minua ilahdutti eniten se, että juttuni oli ollut kieliopillisesti virheetön.

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.
Kirjoitin toisenkin jutun Suomen Kuvalehteen, mutta nimimerkillä. Se oli lyhyt haastattelu buddhalaismunkki Nyanaponikasta, joka oli käymässä Suomessa erään rikkaan suomalaisen naisen kustantamana. Tylsä saksalainen tyyppi. Jutustakin tuli aika tylsä.

No, hyvä. Osaan siis kirjoittaa muutakin kuin kouluaineita ja rakkauskirjeitä poikaystävälle/aviomiehelle. Ajattelin, että kirjoitan sitten kun minulla on taas aikaa. Mutta aikaa kirjoittamiseen ei tuntunut olevan koskaan. Olin oikea kotiäiti, joka laittoi ruuat, hoiti lapsensa, huolsi aviomiehen vaatteet, ompeli omat ja lasten vaatteet, teki leluja, ompeli nukenvaatteita, leikkasi miehensä tukan (leikkaan edelleen), saattoi lapset kouluun, haki heidät koulusta, luki heille kirjoja. Jokainen, joka on tehnyt samanlaista työtä, tietää, että siinä ei aika tahdo oikein riittää. Kun anoppini oli käymässä, hän sanoi huolestuneena, että aina kun hän heräsi, olin jo työn touhussa ja sitä jatkui, kun muut menivät jo nukkumaan.

Mutta nyt minä olin Kanadassa ja kävelin edestakaisin talossa, jonka pihalla kasvoi iso magnoliapuu, ja luin ääneen Dantea. Olinko mennyt liian pitkälle tätä perinteistä naisen ja äidin, aviovaimon tietä? Minustahan piti tulla kirjailija.

Vanhempi poikani opiskeli Toronton yliopistossa pääaineinaan taide ja englanti, oikeammin luova kirjoittaminen. Aloin lukea hänen käyttämiään oppikirjoja ja kirjoittamiaan muistiinpanoja. Amerikkalaisen kirjailijan ja kirjoittamisenopettajan John Gardnerin kirjat vaikuttivat minuun ratkaisevasti. Aloin ostaa muitakin kirjoittamisen oppaita ja lukea niitä alleviivaten. Luin tietenkin myös Virginia Woolfen kirjan "A Room of One's Own (1929): "--a woman must have money and a room of her own if she is to write fiction [kaunokirjallisuus]."

Minulla ei ollut kumpaakaan, joten aloin kirjoittaa lehtijuttuja ja lähettää niitä Suomeen. Oli 1980-luku, ja Suomessa oli taloudellisesti hyvä aika. Lehdet ostivat runsaasti juttuja ulkopuolisilta kirjoittajilta. Niinpä hakkasin kirpputorilta ostamaani punaista kirjoituskonetta (jolla ei saanut säädeltyä edes marginaalia), juttuja syntyi ja rahaa tuli postissa Suomesta shekkeinä. Lehtijutut piti lähettää kuriiripostilla, sillä tavallinen posti oli Kanadan päässä hidas ja Suomeen lähetetty kirje saattoi mennä vaikka Uuteen Seelantiin seikkailemaan.

Juttujen piti olla todella hyviä. Ne vaativat paljon taustatyötä. Vanhempi poikani otti valokuvat, jo silloin nimellä Matti Amnell. Hän laittoi usein myös ruoan luennoilta tultuaan ja kehittyi hyväksi kokiksi. Meillä syötiin usein kiinalaista ruokaa ja juotiin kiinalaista teetä, sillä poikamme opiskeli myös kiinaa.

Kirja omasta lapsuudesta on hyvin tavallinen aihe esikoisteoksiin. Minua alkoi kuitenkin kiehtoa 1900-luvun alku. Se johtui varmaankin jutusta, jonka olin kirjoittanut Kotilieteen. Aavistelin viktoriaanisen ajan paluuta ja ehdotin sitä aiheeksi. Se kiinnosti. Luin paljon kirjoja ja kävin museoissa Kanadassa ja USA:n puolella - sehän oli siinä naapurissa ihan lähellä.

Erään museovierailun aikana sain hyvän idean ja aloin kirjoittaa kirjaa suomalaisesta tytöstä, joka lähtee sortovuosien aikana Kanadaan. Kirjoitin sitä vain silloin tällöin. Viimeisenä vuonna Kanadassa, kun kaksi vanhempaa lasta oli jo lähtenyt Pariisin opiskelemaan, kerroin kirjan juonen nuorimmalle lapselleni. Hän innostui siitä kovasti, ja juttelimme myöhään aamuyöhön asti. Se rohkaisi minua. Kirjoitin kirjan valmiiksi Suomessa kokopäivätyön ohella.

Arvelimme vielä 1980-luvun lopulla, että sellainen kirja pitäisi julkaista omakustanteena aiheensa vuoksi. Mutta sitten maailma alkoi muuttua, Suomikin. Ensimmäisen kirjani ensimmäinen painos ilmestyikin muutoksen vuonna 1991. Siitä se alkoi.

Ystäville ja omalle perheellekin oli yllätys, että kirjoitin nuortenkirjan. Mutta myös kirjat valitsevat tiensä, muodon joka sopii niille parhaiten.

Kiitos Dante!

"MIDWAY upon the journey of our life
I found myself within a forest dark,
For the straightforward pathway had been lost."
(Longfellow'n käännös)


Italialaisia koululaisia luokkaretkellä Ravennassa Danten haudalla. Italian matka johti minut uuteen aiheeseen, renessanssiin:
http://amnellanna.blogspot.fi/2014/01/anna-amnell-firenzesta-turkuun.html
"Mutta aivan viime vuosien uutuuksiin kuuluu teos, joka ei ole saanut lainkaan niin laajaa huomiota kuin se ehdottomasti ansaitsisi. Kirja on Anna Amnellin persoonallinen ja kaikin tavoin yllättävä Lucia ja Luka (Books by Demand 2013). Sopii toivoa, että Turku-aiheisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet vähitellen löytävät Amnellin seitsemännen romaanin." Lue lisää

http://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/856578/Lucia+Olavintytar+elaa+Juhanaherttuan+ajan+Turussa?jako=d1359a71394fe30819909ef88cce65b0

 "Kyynärän mittainen tyttö" ja "Pako Tallinnaan".

Miten Aurora-kirjat syntyivät

Blogit: Aurora ja Lucia Olavintytär
.
Pirkko Anna Amnellin lehtijuttuja

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.

perjantaina, syyskuuta 07, 2007

1960-luku: opiskelijaäidin curriculum vitae


1960-luku oli minulle lähinnä lasten ja lastenkirjallisuuden aikaa.

Olin vain ensimmäisen lukukauden ja myöhemmin ensimmäisen vuoden naimisiinmenon jälkeen kokopäiväinen opiskelija. Muun ajan tätä vuosikymmentä olin vain sivutoiminen opiskelija - joko puolipäivätyössä, kokopäivätyössä tai perheenäiti. Alkuvuodet yritin elättää itseäni kaikenlaisilla hanttihommilla kuten koehenkilönä lattianlämmitystutkimuksessa, leivänlaskijana markkinatutkimuksessa, postissa lajittelijana ja Juhavan kynttilätehtaassa. Olin vuoden myyjättärenä Stockmannilla, mikä oli oikein mukava työ, mutta huomasin että siinä ei jäänyt lainkaan energiaa opiskeluun. Sitten sain puolipäivätyön Finnish British Societyn lastentarhassa ja pääsin luennoillekin.

Siihen aikaan tuossa lastentarhassa oli lähinnä ulkomaisten diplomaattien ja suomalaisten julkkisten ja varakkaiden perheiden lapsia. Englantilaiset arvostavat lapsia, olihan englantilaista ylhäisaatelistoa oleva prinsessa Dianakin ennen naimisiinmenoaan lastenhoitajana eräässä perheessä sekä työssä lastentarhassa. Virallisesti olin lastentarhanopettajaharjoittelija ja sain suurin piirtein nimellistä palkkaa. Se riitti kuitenkin vuokraan. Kotoa sain ruokapaketteja, ja poikaystävä, nykyinen mieheni, vei elokuviin.

Lastentarhanopettaja Doris Dunstone oli valloittava punatukkainen nainen, jolla oli yliopistokoulutus ja kokemusta opettamisesta monissa maissa. Hänellä on ollut ratkaiseva vaikutus siihen, miten kasvatin omat lapseni. Englantilaiset diplomaatit arvostivat lastensa hoitajia. Miss Dunstone oli diplomaattirouvien läheinen ystävä. Myös poikaystäväni ja minut kutsuttiin vieraiksi koteihin. Tapasin eräillä kutsuilla muiden muassa legendaarisen toimittajan Knud Möllerin. Poikaystäväni oli mukana lastentarhan juhlissa.

1960-luku oli kiinnostavaa aikaa maailmanhistoriassa, ja Suomi oli tärkeässä paikassa idän ja lännen välillä. Suomeeen lähetettiin huippuväkeä. He olivat älykkäitä ja hyvinkoulutettuja. Koin heidät hyvin mukavina ihmisinä. Monet suomalaisten lasten vanhemmista eivät edes tunteneet, jos tulivat vastaan kadulla. Myönteisiä poikkeuksiakin oli kuten Yleisradion pitkäaikainen kuuluuttaja kreivi Creutz ja Anttila, tavaratalon perustaja.

Kun menin naimisiin, jäin haikeana pois lastentarhatyöstä ja ryhdyin kokopäiväopiskelijaksi. Seuraavan talven aikana suoritin sekä sosiologian että estetiikan cum laudet ja valmistuin hum. kandiksi pari viikkoa ennen ensimmäisen lapseni syntymää. Lopputentissä oli mukana valmiiksi pakattu laukku, jonka voisi ottaa mukaan naistenklinikalle.

Opiskelusta tuli todellinen sivuhomma. Olin siirtynyt opiskelemaan englantia, sillä siten saisin varmaankin työtä maaseudulla, jonne luulimme muuttavamme mieheni valmistuttua. Englantilainen kaunokirjallisuus tuli tutuksi, sanoisin rakkaaksi. Englannin laitos oli lisäksi minun suojapaikkani 1960-luvun Suomen hulluudelta - meillä ei ollut edes radiota. Elimme omaa elämäämme.

Meillä oli kummallakin opinnot vielä kesken, yksi lapsi ja vähän rahaa. Päätin ottaa puolipäivätyön. Teini-ikäinen pikkusiskoni tuli innoissaan Helsinkiin lapsenvahdiksi kesän ajaksi. Ensimmäinen paikka tuntui täydelliseltä. Minun piti lukea suomalaiset lehdet ja tehdä niistä joka päivä raportti erään silloisen arabivaltion suurlähettiläälle, joka oli ystävällinen ja isällinen mies. Aikaisempi työntekijä, keski-ikäinen mies, piti paikkaa ihanteellisena sille, joka tarvitsi osa-aikatyötä.

Seksuaalista häirintää työpaikalla

Menin ensimmäisenä päivänä työhön suurin odotuksin. Olin pukeutunut asiallisesti mustaan hameeseen ja valkoiseen pitkähihaiseen paitahihapuseroon. Olin laittanut pitkät hiukseni kiinni niskasta mustalla nauharusetilla. Olisin voinut olla siistin sihteerin mainos.

Hyräillen luin päivän sanomalehtiä suuressa toimistohuoneessa. Sisään tulee miespuolinen lähetystövirkailija. Hän on hyvin pitkä ja komea mustatukkainen mies, jolla on leveä hymy. Ei kestä monta minuuttia, kun hän yrittää tehdä lähempää tuttavuutta minulle. Moitin häntä, mutta hän vain yltyy. Minulla on kädessäni pitkä puuviivotin ja alan mäiskiä häntä sillä. Sekös oli hänestä hauskaa. Juuri ja juuri pakenen hänen kynsistään suurlähettilään huoneeseen ja ilmoitan lähteväni heti pois.

Saan pian seuraavan työpaikan. Pääsen jälleen puolipäivätyöhön, sisustuskonsulentiksi PMK:n eli Puuvillatehtaiden Myyntikonttorin näyttelyhalliin lähelle yliopistoa. Se oli mukava työpaikka. Naispuolinen esimieheni oli samanikäinen muotisuunnittelija, ja työtoverit olivat opiskelijoita ja taiteilijoita. Näyttelyhallissa kävi koko ajan missejä ja muita valokuvamalleja, joita valittiin mainoskuviin.

Eräänä päivänä tulee suurlähettiläs vaimonsa kanssa näyttelyhalliin. Hän haluaa löytää sopivat verhot. Jälleentapaamisemme on sydämellinen. Näen, että rouvakin on kuullut välikohtauksesta. Mallikirjasta löytyy sopivaa kangasta, jota he voivat käydä ostamasta läheisestä tavaratalosta. Suurlähettiläs sanoo uskovansa, että tämä työ oli minulle sopivampi, ja olen samaa mieltä. Ymmärrän hyvin naisia, jotka kätkeytyvät kaapuihin. Toivottavasti heillä on myös raskas puuviivotin mukanaan.

Mieheni valmistui. Minusta tuli kotirouvaopiskelija. Synnytin kaksi lasta lisää, luin tentteihin ja kirjoitin gradua hiekkalaatikon reunalla ja illalla lasten nukkuessa. Mieheni oli jäniksenä ja suoritti samalla joukon approja: filosofiaa, sosiologiaa ja estetiikka. Hän ehtii suorittaa kirjallisuudesta pitemmänkin tutkinnon ennen kuin minä valmistuin filosofian maisteriksi englanti pääaineenani.

Vuosikymmen vaihtui. Sukulaisten järkytykseksi maisteri jäi kotiäidiksi. Kyllä me luettiin paljon kirjoja ja kuunneltiin musiikkia äänilevyiltä. Se oli hyvin onnellista aikaa.

perjantaina, kesäkuuta 01, 2007

On luonnollista ja jopa hauskaa olla kotiäiti



Vuoden 1950 Kotilieden kansi.

Tämä on kommentti Iineksen blogissa käytävään keskusteluun.

Olen ollut suurimman osan "urastani" kotiäiti. Halusin hoitaa lapseni itse, jotta heillä olisi onnellinen ja vapaa lapsuus.

Varsinkin varhaislapsuudessa vapaa leikki ilman ohjelmointia on arvokasta. Lisäksi omien lasten hoitaminen oli minusta luonnollista ja hauskaa.

Ainoa varsinainen ongelma oli rahapula, kun oli vain yhden ihmisen palkka eikä mitään kotihoitotukia, kuten nyt onneksi on. Olin lisäksi lasten pieninä ollessa opiskelija, ja opintoni kestivät kauan, yhteensä 11 vuotta, kun tein sitä vähitellen.

Kotiäitinä olo on työlästä, sillä esimerkiksi meidän viiden hengen taloudessa oli paljon töitä, ruanlaittoa ja siivoamista lasten hoitamisen lisäksi. Mielikuvitus joutuu korvaamaan rahan.Vaatteet voi ommella itse, leluja voi valmistaa kotona.

Lapset oppivat kotona luoviksi ja itsenäisiksi ajattelussaan. Ohjelmaa voi järjestää niin paljon kuin haluaa. Kirjastoista saa kirjoja, voi käydä museoissa, lastenteatterissa, sirkuksessa, mummolassa maalla sekä
taidenäyttelyissä kaupungissa, voi kuunnella lastenlauluja ja klassista musiikkia. Ulkona voi olla kahdesti päivässä. Korvatulehdus oli täysin tuntematon asia.

Eräs parhaita asioita oli se, että lapset saivat leikkiä rauhassa. Leikkejä ei tarvinnut purkaa koko ajan. Kerran tapahtui niin, että 3- ja 4-vuotias tekivät eräänä kesänä Suomenlinnassa värikkäistä villalangoista verkoston, joka risteili lastenhuoneessa. Poikamme sanoi aikuisena, että he muodostivat siten tietämättään erään kuvion, joka on matematiikassa keskeinen. Sitä leikkiä kesti pari viikkoa.

TV hankittiin vasta, kun lapset olivat 6-, 7- ja 11-vuotiaita. Kaikki olivat 3-vuotiaasta asti puolipäivätarhassa ja 4-5 -vuotiaasta asti vieraskielisessä koulussa. Halusimme lasten oppivan jotain, mitä emme osanneet itse heille opettaa - ranskan.

Välillä mieheni oli neljä vuotta koti-isä ja jatko-opiskelija ja minä elätin perhettä (Lapset pääsivät heti vapaaoppilaiksi, vaikka minulla oli silloin suurempi palkka kuin miehelläni!)

Meillä ei ole ollut koskaan Suomessa varaa autoon. Meillä ei ole omistusasuntoa eikä kesämökkiä. Ihminen voi tehdä itsenäisiä valintoja elämässään.

Kotiäitinä olo oli minulle itselleni hyvin onnellista aikaa. Mieheni pitää tärkeinä niitä vuosia, jolloin hän oli koti-isä. Lapset pitävät lapsuuttaan onnellisena. Tämä on yksi suositeltava tapa elää Suomessakin.

Olin kotiäiti ja vapaa toimittaja myös lasten ollessa murrosikäisiä, sillä halusin heidän säilyttävän äidinkielen ulkomailla asuessa. Siitä olikin kovasti hyötyä, kun palasimme Suomeen yhdeksän vuoden jälkeen.

Vanhemmat voivat antaa lapsilleen henkisen perinnön, joka on tärkeämpi
kuin aineellinen perintö.

Tärkeää on myös se, että lasten ja vanhempien välille syntyy läheinen ja lämmin suhde, joka kestää myöhemminkin. Ihminen tarvitsee omaistensa tukea koko ikänsä, jos ei rahallista niin henkistä.

Onnellista on, jos kullakin on oman perheen lisäksi muita läheisiä ystäviä.

PS. Edellisestä jäi eräs tärkeä asia: ääneenlukeminen. Sitä harjoitettiin ahkerasti. Eniten luki luki isä, joka keskittyi lapsiin työstä tultuaan. Siinä tuli kuultua vuosien varrella suuri osa maailmankirjallisuutta afrikkalaisista saduista Aleksis Kiveen ja Tolkieniin asti.

Samasta aiheesta aikaisemmin.

Talteen toinenkin kommentti.

Iines,

haaveilimme mieheni kanssa nuorina siitä, että kummankin meistä olisi ollut mahdollista hoitaa lapsiamme ja olla vain puolipäivätyössä. Miehetkin rakastavat lapsiaan.

Eiköhän ole nykyään mahdollista hoitaa lapsi kotona tämän ollessa pieni ja siirtyä sitten vähitellen työhön. Jos äidillä on sellainen ammatti, josta ei voi olla poissa kolmea vuotta, voisi isä hoitaa lapsen ne kaksi vuotta. Nythän monet miehet hoitavat lapsia esimerkiksi silloin, kun perhe asuu ulkomailla vaimon työn vuoksi.

Tarvitaan ennakkoluulottomuutta. Kolme vuotta on lyhyt aika aikuisen elämässä, mutta pitkä ja merkittävä ajanjakso lapsen elämässä.

Tämä keskustelu lasten hoitamisesta kotona tai päivähoidossa tuo jostakin syystä mieleen aikaisemman suomalaisen keskustelun imettämisestä. Siihen aikaan, kun lapseni olivat vauvoja, minullekin väitettiin neuvolassa, että on turhaa imettää vauvaa kauan ja suorastaan naurettavaa imettää vuoden vanhaa lasta. Onneksi en uskonut "asiantuntijoita", vaan kuuntelin vaistojani.

Lapset ovat onneksi niin joustavia ja sitkeitä, että heistä tulee ihan kunnon ihmisiä saivatpa he pulloruokaa tai rintaa ja hoitipa heitä äiti, isä, mummo tai naapurintäti tai päivähoitolan setä.

Rakkaus on tärkeintä. Kyllä lapsi ymmärtää, että aikuinen tekee sen, mitä niissä olosuhteissa voi. Tämähän on selvää, kun ajattelemme omia vanhempiamme. Tärkeintä ovat olleet hymy ja katse. Niitä muistelemme, olipa äiti ollut kotiäiti tai kodin ulkopuolella töissä käyvä äiti. Ne ovat tärkeämpiä kuin kalliit tavarat, soittotunnit tai ranskankieli.:)

torstaina, maaliskuuta 08, 2007

Naistenpäivä



Kukkia äideille, isille ja lapsille.

Kotiäitinä

Kirsi kirjoitti Sumussa-nimiseen kirjoitukseeni kommentin

"Keskustelimme kulttuurisokista, joka kohtasi -- lama-Suomeen palanneita 90-luvun puolimaissa. Paluu johti ainakin yhden ystäväni työkyvyttömyyteen. Hänen tuntemansa Suomi oli kadonnut kokonaan."

Kirsin kommentti innosti minut kirjoittamaan seuraavaa:

Minäkin koen entisen Suomen kadonneen. Kun oli pilkattu parikymmentä vuotta marksilaisen oikeaoppisesti kotia, kotiäitejä, sukulaisuussuhteita yleensä, kulttuuria ja uskontoa, viesti meni perille ja jäljelle jäi sieluton kansa, joka etsii onnea seksistä, alkoholista, roskakulttuurista - ja rahasta.

Humalaisina ja huumeissa riehuvat pikkutytöt aikuisten miesten tai teini-ikäisten poikien kainalossa Esplanadin puistossa olivat kauhistuttava näky ulkomaalaisille ja meille paluumuuttajille. Mutta eräskin helsinkiläinen nainen ja äiti sanoi minulle, että sehän on normaali suomalainen kasvuriitti. Hänen eteläeurooppalainen miehensä oli ottanut avioeron, kun ei kestänyt sitä, miten lapsia kasvatettiin - jätettiin kasvattamatta - Suomessa.

Siitä rahan vallasta. Sieluttomista ihmisistähän tulee riistokapitalismin halukkaita uhreja. Miehet ja naiset uhraavat yksityisen onnen "toteuttaakseen itseään" työelämässä ja saadakseen noita yllä mainittuja onnen korvikkeita.

Samalla on tunteettomuutta ja välinpitämättömyyttä niitä kohtaan, jotka eivät menesty ja edistä talouselämää: vanhukset, sairaat, työttömät, lapsiaan kotona hoitavat vanhemmat.

Kaikkien piti NL:ssa uhrautua yhteiskunnan ja aatteen vuoksi. Nyt vaaditaan uhrautumista "talouselämän" puolesta. Ihmiset, joiden tunneakku on tyhjä, ovat helposti narrattavissa.

Kaikki eivät kuitenkaan onneksi mene mukaan tuohon sirkukseen, vaan tajuavat että tunneakkua ei täytetä korvikkeilla.

Kaipaan "pikkuporvarillista" onnea kaikille. Ihmisen pitäisi voida saada rehellisellä työllä kohtuullinen toimeentulo itselleen ja lapsilleen.

Lisättäköön, että työnantaja, olipa se yksityinen tai kansainvälinen suuryhtiö, ei ole "riistokapitalisti", jos se ei ime työntekijöistään viimeistä pisaraa vaan antaa tilaa myös yksityiselämälle. Arvostan niitä, jotka keksivät ideoita, joilla saadaan toimeentuloa ihmisille. Vain ahneus on pahasta.

perjantaina, huhtikuuta 07, 2006

Kotiäidit

Kotiäiti lapsineen 1960-1970 luvun armottomassa valossa.

Helsingin Sanomien NYT-liitteen kannessa on kotiäiti lapsineen. Lehdessä haastatellaan hämmästyttävän asiallisesti kolmea onnellista ja tyytyväistä kotiäitiä, kolmea "kapinallista".(Katja Martelius: Maailman vanhin ammatti. Nyt-liite 14/2006, Helsingin Sanomat sivut 14-17. )

Toimittajaa kuitenkin harmittaa. Hän purkaa sydäntään pääkirjoituksessa:

"Terveisiä Stakesista! Tilasto vuodelta 2004 kertoo, että tuona vuonna kodin ulkopuolisessa hoidossa on ollut 41976 alle kolmivuotista lasta eli 25 prosenttia kaikista alle kolmivuotiasta lapsista. Kotona siis hoidetaan alle kolmivuotiaista 75 prosenttia.
-- Anteeksi, mutta olenko joutunut aikakapselissa 1950-luvulle? --Kotiäiti-ilmiö ei ole mitään marginaalia, vaan massiivinen naisten joukkopako työmarkkinoilta vuosikausiksi."

Yllätys! Yllätys! On tultu 2000-luvulle. Niin on käynyt Suomessakin. 1960- ja 1970-luvulla uskottiin, että perhe on porvarillisen yhteiskunnan kulmakivi ja se pitää hajottaa. En viitsi sanoa, keneltä tämä aate on peräisin. Sen aatteen omaksui myös naisasialiike. Naisilta meni vapaus valita. Kodista ja kotiäidistä tuli melkein kirosanoja.

Hassuinta asiassa on se, että alkujaan porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalismin tuhoamiseksi tarkoitettu idea on tullut kapitalismin aarteeksi: Kaikki naiset työmarkkinoille riippumatta henkilökohtaisesta tilanteesta ja toivomuksista.

Oma kokemus

Olin kotiäitinä ja opiskelijana 1960-1970-luvuilla. Minua haukuttiin vasten kasvoja "siivelläeläjäksi", kun menin rahapulassa sijaiseksi kouluun pariksi viikoksi. Menin työhön kolme vuotta valmistumiseni jälkeen, kun nuorin lapsemmme oli kuusivuotias. Mieheni jäi silloin koti-isäksi muutamaksi vuodeksi ja jatkoi samalla opintojaan. Kanadassa olin yhdeksän vuotta kotiäiti ja vapaa toimittaja, silloin lasten suomen kielen säilymisen vuoksi.

Mielestäni on ihanteellista olla kotiäitinä lasten ollessa pieniä ja valmistautua vähitellen siirtymään työhön lasten kasvettua. On hienoa, että nyt maksetaan kotihoitorahaa ja annetaan vanhempien olla kotihoitovapaalla kolme vuotta. Yhteiskunta antaa siinä lahjan tulevaisuudelle.

Mikä on ollut kotiäitiyden hinta meille? Ei koskaan autoa Suomessa, ei omaa asuntoa, ei kesämökkiä ja minulla pieni eläke. Plussaa ovat onnelliset muistot, turvallinen ja vapaa lapsuus lapsillemme ja minulla vapaus tehdä juuri sitä, mitä halusin.