keskiviikkona, elokuuta 31, 2005

Koti Biloxissa

Kuvat etelävalloista täällä

Kestävätkö Mississipin suojavallit? Kaikki Biloxi- ja New Orleans-valokuvat: Matti Amnell

Kestävätkö Mississipin suojavallit? Kaikki Biloxi- ja New Orleans-valokuvat: Matti Amnell

Katrinan kanssa samalla reitillä

Eräänä kesänä teimme pitkän telttailumatkan, joka ulottui alas Mississipille New Orleansiin ja Biloxiin asti. Olemme seuranneet viime päivinä monista sanomalehdistä ja TV-uutisista, kuinka hirmumyrsky Katrina on kulkenut suurin piirtein samaa reittiä kuin me tulimme sieltä kotiin Torontoon. Onneksi ei ollut Katrina kintereillämme.

Viekää terveisiä Helsinkiin, pyysi neworleansilainen muusikko, jonka tapasimme vanhassa kaupungissa, kun olimme syömässä pannukakkuja siirapin kanssa aamiaisravintolassa. New Orleansin ranskalainen kortteli, Vieux Carre, käsittää tosiasiassa 70 korttelia. Se on kauneinta Amerikkaa arkkitehtuuriltaan, romanttisia valurautaparvekkeisia taloja, kirkkoja, patsaita ja aukioita.

Vuonna 1718 Bienville-niminen ranskalainen piirsi itselleen miekalla tontin ääriviivat Mississipin ja Pontchartrainin väliselle suoalueelle, joka vilisi alligaattoreita ja käärmeitä. Uudisasukkaat elivät erillään Ranskasta, mutta jäljittelivät pian Versaillesin elämäntapaa karun ympäristön vastakohdaksi.

Vuonna 1762 New Orleans joutui Espanjalle. Aristokraattiset espanjalaiset jatkoivat hienostuneitten ranskalaisten perinteitä. Vanha New Orleans onkin enemmän espanjalainen kuin ranskalainen. Kadunnimet ovat muuttuneet ranskasta espanjaksi ja taas ranskaksi. Vaikka New Orleans joutui Yhdysvalloille 1803 Louisianan oston yhteydessä, se on säilyttänyt oman luonteensa.

Monet alkuaikojen asukkaista olivat Ranskasta karkotettuja vankeja. Kaupunki on palanut kahdesti. Sitä ovat koetelleet tulvat, nälänhätä ja taudit. Vainajat haudataan New Orleansissa maan pinnalle, sillä maaperä on niin kosteaa. Ensimmäinen asia, jonka näimme New Orleansin vanhassa keskustassa oli hautajaissaatto, jonka etenenässä kulki jazzyhtye. Musiikki on neworleansilaisten mukana elämässä ja kuolemassa.

Viekää terveisiä Helsinkiin

Takorautaiset parvekkeet koristavat Vanhan kaupungin taloja

New Orleans, LA_1986_August_028

Lomamatkalla New Orleansissa

Piha New Orleansin vanhassa kaupungissa

kuva poistettu

New Orleansin komein kampaus

kuva poistettu

Banaanipuu portaiden vieressä

Vanhan plantaasin puistoa New Orleansissa

kuva poistettu

New Orleansin hautausmaalla

kuva poistettu

Kansainvälinen blogipäivä 2005



One picture can tell more than 1000 words. I recommend. Tutustu näihin:

FINLAND IN PHOTOS (Taivasalla)

Eräs bloggaaja keksi, että päivämäärä 3108 muistuttaa sanaa BLOG.
Hae juhlamerkki täältä. ja lue lisää kansainvälisestä blogipäivästä. Ehdota viisi blogia luettavaksi Suomesta tai ulkomailta.

Mukavaa blogipäivää!

tiistaina, elokuuta 30, 2005

Blogit -erilaisuuden hyväksymistä ja sananvapauden opettelemista

Motto: "Tää Blogisisko on kova kyseleen kaiken perään."
nimimerkki Eki, ei Rihmaston Eki

Rihmastossa on keskusteltu jo maaliskuusta asti blogeista. (linkki poistunut)Tämä keskustelu sai minutkin innostumaan bloggaamisesta. Nyt siellä kysellään, hylkäävätkö blogia pitävät vanhan kunnon foorumin?

Olen kirjoittanut Rihmastoon nimimerkillä Tiger. Pidän edelleen Rihmastosta, sillä sinne kirjoittavat sekä lukijat että kirjoittajat eri puolilta Suomea ja ulkomailtakin. Sen moderointi on asiallista, se toimii hyvin.

Ainakin minulle tämä blogin aloittaminen on ollut jo teknillisesti niin vaikeaa, että minun on täytynyt keskittyä siihen, kun on sattunut olemaan aikaa tällaiseen aivan uuteen asiaan.

Suoraan sanoen en oikein tiedä, millaiseksi blogini lopulta muovautuu. Olen kirjoitellut milloin mitäkin, sillä minua itseäni kiinnostavat hyvin monenlaiset asiat. Olen yleisutelias savolainen.

Itsesensuuria ja
sananvapauden opettelua


Kaikki eivät kuitenkaan näytä ajattelevan samalla tavalla. Sen tajuaa siitä, kun suosikkiluku Blogilistalla hyppelee kiinnostavalla tavalla. Se voi olla tietenkin vain yhteensattumaa - joku muokkaa listaansa ottaen siihen uusia tulokkaita. Mutta kyllä siinä näkyy selvä kaava.

Olenkin sanonut, että siinä mielessä muuten niin välttämätön Blogilista rajoittaa sananvapautta tuomalla itsesensuuria. Täytyy valita, kirjoittaako rehellisesti mielipiteitään vai onko varovainen ja kasvattaa "tilaajamääräänsä". Jonkinlainen kompromissikin lienee mahdollinen.

Ehkäpä me suomalaiset opimme näiden blogien avulla hyväksymään erilaisuutta ja tajuamaan, mitä sananvapaus todella tarkoittaa.

Sinivalkoiset astiat

Marco Polon mielestä kiinalaiset astiat muistuttivat simpukankuorta, sillä ne olivat läpikuultavia ja sileitä. Marco Polo antoi niille nimen 'porcellana', josta tulee suomenkin sana posliini.

Eurooppalaisia kiehtoivat varsinkin sinivalkoiset astiat. Niitä oli tehty Kiinassa jo 1400-luvulla, ja niitä tuotiin tänne Eurooppaan jo 1500-luvulla.

Vuonna 1604 hollantilaiset kaappasivat portugalilaisen laivan, joka oli tulossa Kiinasta. Siinä oli lastina suuret määrät posliinia. Ne huutokaupattiin Amsterdamissa. Eurooppalaiset innostuivat toden teolla sinivalkoisiin astioihin ja alkoivat valmistaa niitä itsekin.

Pieni Delftin kaupunki tuli kuuluisaksi. Sen nimi on tavallaan sinivalkoisen hollantilaisen posliinin symboli. Yhä vielä voi tunnelmallisessa Delftissä vierailla työpajoissa, joissa maalataan sinisiä kukkia ja tuulimyllyjä astioihin. Hienoa vanhaa posliinia voi nähdä Amsterdamissa Rijksmuseumissa.

Willowware on
kaikkein suosituin

Englantilainen Josiah Spode kehitti 1800-luvun alussa kiinalaisaiheisen pajumallin, Willow -mallin. Siinä on kuvattuna pagodi, paju, kaksi lentävää lintua ja ihmishahmot. Vuonna 1978 perustettu Willowware Society antaa tietoa tämän mallin keräilijöille.Tätä aihetta on tehty Suomessakin.
Sinivalkoisissa astioissa on se hyvä puoli, että niitä valmistetaan monissa maissa. Totesin Kanadassa asuessani, että sinivalkoiset astiat olivat kaikkein kauneimpia siellä saatavista astioista. Niinpä minulle on kertynyt kiinalaisia, japanilaisia, hollantilaisia, portugalilaisia ja englantilaisia astioita, joita yhdistää tämä sinivalkoisuus.

Kaikkein rakkaimpia ovat isot kiinalaiset lohikäärmekuvioiset vadit ja kulhot, jotka tyttäreni toi Kiinasta. Kulhot on tarkoitettu kalligrafitaiteilijan pensselinpesuastioiksi ja tarjoamme niistä juhlapäivinä riisiä ja saaatteja.

Kaikkien meidän ristipistotöiden ystävien iloiksi löytyi kuva, jossa on Erican Willowware Classic -niminen ristipistomalli, jonka voi saada täältä paikan päältä.
(www.ericas.com/xstitch/kits/janlynn.htm)

sunnuntaina, elokuuta 28, 2005

Lucy Maud Montgomery. (lopussa tärkeitä linkkejä)



Kuva: Anna Amnell
Maud Montgomery kirjoitti suurimman osan kirjoistaan tässä Toronton lähellä sijaitsevassa pappilassa.

”En voisi elää ilman mielikuvitusmaailmaani”, kirjoitti Lucy Maud Montgomery päiväkirjaansa. Hänen pitkään sinetöityinä pidettyjä päiväkirjojaan alettiin julkaista Kanadassa 1980-luvun lopulla, ja ne herättivät kovasti keskustelua varsinkin, kun toinen osa ilmestyi (1987). "The Selected Journals of L.M. Montgomery Vol.I: 1889-1910"(ed. by Rubio & Waterston) ilmestyi jo vuonna 1985.

Montgomery tunsi elävänsä täysin vain kirjoittaessaan. Hänen tyttökirjansa ovat ilahduttaneet suomalaisia lukijoitakin jo vuosikymmenien ajan. Ne säteilevät onnea ja elämäniloa.

Päiväkirjat paljastavat kuitenkin miltei kahtia jakautuneen persoonallisuuden. Niissä tulevat julkisuuteen iloisena ja sanavalmiina tunnetun naisen jatkuvat masennuskaudet ja vaikea yksityiselämä sekä lapsuudessa että avioliiton aikana.

Lucy Maud Montgomery (1874-1942) palasi kirjoissaan yhä uudestaan lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaan luonnonkauniille Prinssi Edwardin saarelle Atlantin rannalle, vaikka hän asui puolet elämästään Ontariossa ja kirjoitti siellä suurimman osan kirjoistaan.

Kotisaari punaisine hiekkadyyneineen, kukkaniittyineen ja vehreine metsineen, meren sini ja aaltojen kohina olivat hänelle koko elämän ajan inspiraation lähteenä.

Maud Montgomeryn varhaisin muisto oli nuori tyttömäisen kaunis äiti lepäämässä kuolleena arkussa. Kuten Pieni Runotyttö hän kirjoitti kirjeen kuolleelle äidilleen. Isä jätti Maudin äidin vanhempien hoitoon ja muutti itse Länsi-Kanadaan, jossa hän avioitui uudelleen ja kuoli nuorena. Maud oli käytännössä orpo.

Montgomeryn lapsuudelle oli ominaista loputon rakkaudennälkä ja tunne yksinäisyydestä ja erilaisuudesta. Isovanhemmat pitivät aineellisesti hyvää huolta Maudista, mutta eivät ymmärtäneet yliherkän ja ainutlaatuisen lahjakkaan tytön emotionaalisia tarpeita.

Isoisä oli ankara ja dominoiva, isoäiti kylmä ja estynyt. He uskoivat, että hellyyden osoittaminen pilaa lapsen. Isovanhempien kodissa ja koko kylässä vallitsi ankara kalvinistinen uskonnollisuus, jossa sekä Jumalan että ihmisten rakkaus tuli ansaita moitteettomalla käytöksellä.

Pieni Runotyttö

”Minulla ei ollut muuta seuraa kuin kirjat ja yksinäiset vaellukset metsässä ja niityillä. Kasvoin pakostakin sisäänpäinkääntyneeksi ja loin itselleni mielikuvitusmaailman, joka oli erilainen kuin todellisuus, jossa elin", Montgomery kirjoitti lapsuudestaan.

Hän kulki lapsena meren rannalla ja metsässä ja lausui ääneen ihailemiensa runoilijoitten Byronin ja Longfellow'n säkeitä. Hän alkoi kirjoittaa jo lapsena runoja isoisän hoitaman postitoimiston vanhojen kuittien taakse.

Hän liimasi päiväkirjansa ensimmäiselle sivulle runonsäkeen, jossa kirjailijan elämää verrattiin jyrkkään ja kiviseen alppipolkuun. Mutta huipulle päästyään hän voi kirjoittaa ”naisen vaatimattoman nimen maineen kirjoihin”.

Nuorella Maudilla oli erinomainen muisti, loistava mielikuvitus ja rautainen tahto. Hän opiskeli opettajaksi ja alkoi lähettää runoja ja kertomuksia kanadalaisiin ja yhdysvaltalaisiin lehtiin alkaen ansaita yhä paremmin.

Velvollisuudentuntoa
ja haaveita kirjallisesta urasta

Itsenäisen virkanaisen ura loppui lyhyeen, sillä isoisä kuoli ja Maud tuli takaisin kotiin hoitamaan isoäitiä, postitoimistoa ja taloutta.

”Sisäisesti kyyneliin saakka kyllästyneenä” hän teki kaiken, mitä uskoi ympäristönsä häneltä odottavan. Hän soitti urkuja kirkossa, huolehti siellä kukista ja opetti pyhäkoulussa. Oli alkanut elinikäinen kamppailu velvollisuuden ja henkilökohtaisten toiveitten välillä.

Haave kirjailijan urasta ei kuitenkaan sammunut. Maud oli välillä vuoden toimittajana Halifaxissa. Taloustöitä tehdessään hän merkitsi esiliinan taskussa olevaan muistikirjaan juonenaiheita, nasevia sanontoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Iltaisin hän kiipesi ullakkokamariinsa ja kirjoitti.

Eräänä päivänä Maud luki muistikirjastaan merkinnän ”vanha pariskunta haluaa orpokodista pojan, mutta saa vahingossa tytön”. Hän alkoi kirjoittaa jatkokertomusta lastenlehteen. Aihe oli niin kiehtova, että siitä syntyikin kirja. Mutta kustantaja toisensa jälkeen palautti käsikirjoituksen, ja se lojui välillä unohdettuna kenkälaatikossa.

Maailmanmaine

Vuonna 1908 ilmestyi Maudin esikoiskirja, kertomus punatukkaisesta orvosta Annasta. 32-vuotias Montgomery huomasi hämmästyksekseen tulleensa kuuluisaksi kirjailijaksi, jolle tulvi onnittelukirjeitä eri puolilta maailmaa.

Huomattavin tuli 73-vuotiaalta Mark Twainilta, joka ylisti Annaa maailmankirjallisuuden viehättävimmäksi lapsihahmoksi Lewis Carrollin Liisan ilmestymisen jälkeen.

Ikionnellisena siitä, että kirja yleensäkin julkaistiin Montgomery oli myynyt kaikki oikeudet kirjaan. Kirja ja siitä tehty Hollywood-elokuva eivät tehneet häntä rikkaaksi. Hän kävi vuosikausia oikeudenkäyntejä kustantajaa vastaan.

Maine ei muuttanut myöskään hänen arkeaan. Kuten ennenkin hän kävi pari kertaa vuodessa läheisessä pikkukaupungissa. Hän teki yhden matkan kustantajansa luo Bostoniin. Sikäläinen kulttuurielämä olisi vetänyt puoleensa.

Masennuksen aika

Ahdistus alkoi vaivata häntä. Hän ei uskaltanut mennä lääkärille juorujen pelosta vaan käveli edestakaisin huoneessaan öisin ja purki masennuksen päiväkirjoihin. Hän pelkäsi varsinkin seksuaalisia tunteitaan. Takana oli purettu kihlaus komean serkun kanssa ja kiihkeä rakastuminen kouluja käymättömään maanviljelijäperheen poikaan opettajana ollessa.

Kylän ainoa oppinut mies oli pappi. Maud kihlautui hänen kanssaan monen vuoden salaisen seurustelun jälkeen. Kihlapari päätti pitää kihlauksenkin salassa ja odottaa kunnes isoäiti kuolisi ja Maud vapautuisi velvollisuudestaan.

Viiden vuoden kihlauksen jälkeen Maud avioitui 41-vuotiaan Ewan Macdonaldin kanssa. Maud uskoi, että alkaisi kahden sivistyneen ihmisen järkevä ja tasainen liitto. Pariskunta teki häämatkan Eurooppaan.

Maalaispappilan
superrouvan salaisuus

Maud oli julkaissut ennen avioitumistaan jo useita kirjoja. Pastori Macdonald vei tämän kuuluisan vaimonsa pieneen maalaiskylään lähelle uneliasta ja yhä viktoriaanista Torontoa, joka oli samankokoinen kuin sen ajan Helsinki.

Lempeä hymy huulillaan Mrs. Ewan Macdonald osallistui kirkollisen elämän ja kyläyhteisön kuvioihin: tikkaustalkoisiin, häihin, hautajaisiin ja myyjäisiin. Hän tuli kuuluisaksi lukuisista kotikäynneistään, ohjasi näytelmäkerhoa ja opetti pyhäkoulussa eli oli täydellinen pohjoisamerikkalainen 1900-luvun alun papinrouva.

Koti oli erinomaisessa järjestyksessä ja ruokalistat valmiina palvelijalle kahdeksi viikoksi eteenpäin. Pappilan rouva leipoi hurmaavia kakkuja, ja hänen pitsimallinsa saivat palkintoja valtakunnallisilla messuilla.

Samalla aikaa menestyskirjailija Montgomery sai ihailijapostia eri puolilta maailma korikaupalla. Sitä tuli Afrikasta ja Intiasta asti jopa merimiehiltä, lähetyssaarnaajilta ja siirtomaasotilailta. Hän matkusti Yhdysvaltoihin kirjakiertueille. Hän oli loistava puhuja, viehättävä ja vilkas seuraihminen. Hänen ulkomuotonsa oli aina viimeistellyn tyylikäs ja vaikuttava. Hän rakasti kauniita vaatteita. Näytti siltä, että Mrs. Ewan Macdonald, ystäville pelkkä Maud, oli oman aikansa supernainen.


Pappilan salaisuus

Kukaan ei ehtinyt huomata, että jokin oli vialla pappilassa. Kihlausaikanaan Ewan Macdonald oli jatkanut opintojaan Skotlannissa ja kuullut siellä tulisen saarnan predestinaatio-opista. Hän uskoi olevansa kadotukseen määrätty ja kärsi loppuelämänsä unettomuudesta ja masennustiloista.

Maudille aviomiehen sairaus oli täydellinen yllätys. Myöhemmin hän sai kuulla miehensä lääkäriveljeltä, että tälläö oli ollut jonkinlaisia mielenterveydellisiä ongelmia jo opiskeluaikana. Maud salasi miehensä sairauden kaikilta. Sehän oli pakko tehdä, sillä muutoin mies olisi menettänyt virkansa. Perheen kaksi poikaa kävivät pienestä pitäen sisäoppilaitoksessa koulua.

Kirjeenvaihtotoverit
sydänystävinä

Kuten lapsenakin Maud pakeni arjen karuutta luontoon ja kirjoihin. Hän rakasti kissoja ja piirsi nimikirjoituksensa perään usein lystikkään mustan kissan. Hänen miltei kahtiajakautunut persoonallisuutensa tulee esille päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta, jota hän kävi kahden miehen kanssa lähes 40 vuoden ajan. Kanadan preerialla asuva opettaja ja skotlantilainen lehtimies olivat hänen platonisia ystäviään, joiden kanssa hän saattoi keskustella mistä hyvänsä.

Nämä miehet lähettivät lahjoja Maudille ja hänen perheelleen. Postissa tuli kukkasipuleita, kirjoja, lehtileikkeitä, prässättyjä kasveja ja fossiileja. Kymmenien sivujen pituisissa kirjeissä keskusteltiin puutarhanhoidosta, tähtitieteestä, filosofiasta, uskonnosta ja tietenkin kirjallisuudesta. Maud tapasi kumpaakin vain kerran tai pari.

Maud Macdonald kärsi sen ajan kirkollisen elämän ahtaudesta ja tunsi elämänsä karuksi ja epätäydelliseksi. Vaikka hän sai paljon tunnustusta, hän ei saavuttanut tavoitettaan kirjailijana. Hän oli katkera siitä, että alistui kirjoittamaan yhä uusia kirjoja Annasta ja Runotytöstä. Hän kadehti toisen Torontossa asuvan kirjailijan, nimittäin Jalna-kirjojen kirjoittajan Mazo de la Rochen rikkautta ja vapaata elämää.


Viimeiset vuodet Torontossa

Aviomiehen jouduttua sairaalaan Maud koki itsekin hermoromahduksen. Vuosikymmenien julkisivu murtui. Vasta silloin hän uskoutui lähimmille ystävilleen.

”Toivon, että muistatte minut sellaisena kuin olin ennen ”, hän kirjoitti. Viestinä lukijoilleen hän oli sanonut jo aikaisemmin :”Ne jotka lukevat minun kirjani, tuntevat minut sellaisena kuin minä todella olin."

Pirkko Anna Amnell

Tämä artikkeli on julkaistu vuonna 1989 nimellä Pirkko Pekkarinen.

lauantaina, elokuuta 27, 2005

Monikulttuurisen maailman ongelmia

Keskustelussa eilen alustamastani aiheesta "Kun kieli sortaa" Jasmo, joka pitää blogia täällä ,toi esiin niin kiinnostavia näkökulmia, että vastaukseni paisui uudeksi alustukseksi.

Minusta tuntuu siltä, että Kanadassa kauan asuneena minulla on kanadalainen eli suomalaista paljon vakavampi asenne näihin kysymyksiin.

Joskus tuntui Kanadassa siltä, ettei oikein uskaltanut puhua mistään, kun aina oli vaarana loukata jotain ryhmää (eri uskonnot, feministit, kasvissyöjät, animal rights -ihmiset jne) Muutkin sanoivat samaa.

Täällä Blogistaniassa on vähän samaa: aina joku loukkaantuu ja pudottaa suosikkilistaltaan.:)

Vähemmistöryhmien
oikeudet ja velvollisuudet

Elämme monien kulttuurien, uskontojen ja rotujen maailmassa, siksi ne täytyy ottaa huomioon.

Onhan Suomessakin edelleen heimorajat. On esim. savolaisvitsejä, joihin savolaisena suhtaudun lähinnä huvittuneesti itsekin. Mutta tällaisesta ryhmästäkin puhuttaessa voidaan ylittää joku raja, jolloin ei olekaan enää kysymys vitsistä vaan eräänlaisesta "rasismista", savolaisvihasta. En tarkoita normaalia kritiikkiä jonkun ihmisen huonosta käytöksestä.

On totta, että kaikkialla toisaalta pienryhmiä "lellitään" ts. heidän annetaan määrätä outoja asioita perheenjäsenilleen pukeutumisessa, aviopuolison valinnassa yms. Vastaavaa ei valtaryhmän jäseniltä suvaittaisi. Minusta sellainen "lelliminenkin" on yksi rasismin muoto.

Kaikilta pitäisi vaatia samaa. Mutta sitten tulevat yksilön oikeudet. Tulee törmäys.
Sivistysvaltiot tunnustavat esimerkiksi oikeuden harjoittaa uskontoa. Sitä oikeutta suojellaan. Useimmissa maissa on myös oikeus olla harjoittamatta mitään uskontoa.

Tajuavatko esimerkiksi
suomalaiset enää ihmisiä,
jotka pitävät jotakin pyhänä?

Tunnen intiaanitaiteilijan, joka ei antanut minun laittaa edes valokuvaa (!) heille pyhästä esineestä (punotusta naamiosta) lehtiartikkeliin, jossa oli haastattelu mm. hänestä ja hänen johtamastaan kulttuurikeskuksesta.

Pääsimme kompromissiin. Hän lupasi, että voin käyttää tätä itse täysin sekuläärissä intiaanitaiteen näyttelyssä ottamaani kuvaa esimerkiksi esitelmissä kuten olen tehnytkin. Mutta lehtijuttuun sitä ei laiteta.

Samoin eräs pariisilainen sekatavarakauppias suostui vasta kovan neuvottelun jälkeen myymään [!] minulle, ei-muslimille, muovisen halvan taulun, jossa oli Koraanista otetun lauseen muodostama kuvio.
Sain ostaa sen vain sillä ehdolla, että lupaan pitää sitä joko seinällä, kaapissa muovipussissa tai kohtelen sitä muutoin kunnioittavasti. Mies oli hyvin ystävällinen ja kohtelias. Asia ei ole tuottanut ongelmia. Esine on kaapissa ja sitä on näytetty vieraille tai käytetty esitelmissä asiallisesti.


Jotain opittavaa
meilläkin

Meidän suomalaistenkin on parasta tottua siihen, että suuri osa maailman väestöstä kunnioittaa kovasti omaa uskontoaan ja yleensä myös muidenkin uskontoa kansainvälisten lakien mukaan.

Jotkut pitävät rotuakin tärkeänä, vaikka genetiikan avulla tiedämme, että rodut eivät ole sen kummempaa kuin silmien tai hiusten väreissä olevat erot. Miten suhtautua ihmisiin, jotka haluavat säilyttää oman ryhmänsä "puhtaana", ehkä jonkun katoamassa olevan ryhmän? Haluammeko me tai he itse museoida heidät ja heidän kulttuurinsa?

Miten me suomalaiset sijoitumme tässä ihmeellisessä palapelissä, jota elämämme ihmisinä nykymaailmassa?

perjantaina, elokuuta 26, 2005

Kun kieli sortaa

Illuusian blogissa pohditaan kielen ja rasismin yhteyksiä.

Kyllähän kieli voi sortaa monella tavoin. Tähän suhtaudutaan Pohjois-Amerikassa ja varsinkin Kanadassa paljon vakavammin kuin meillä Suomessa. Mitään alentavia tai loukkaavia ilmauksia rodusta, uskonnosta, kansallisuudesta tai sukupuolesta ei hyväksytä kouluissa, lehdistössä tai muussa julkisessa elämässä.

Kyllä se auttoi. Niinä yhdeksänä vuonna, jotka asuin monikulttuurisessa Kanadassa, en kuullut koskaan esimerkiksi rasistisista hyökkäyksistä, en sanallisista enkä fyysisistä. Ei olisi voinut kuvitellakaan, että jonkun uskontoa olisi lehdistössä herjattu.

Niin kauan kun meillä suhtaudutaan vähättelevästi rasismiin ja sen eri ilmenemismuotoihin, sitä ei saada kitketyksi pois. (Se on kokonaan eri asia, jos joku laskee leikkiä omasta rodustaan tai kansallisuudestaan.)

Kieli ja sukupuoli


Me suomalaiset pääsemme hyvin vähällä, kun meillä ei ole 'he' ja 'she' pronominien vastineita. Ne ovat herättäneet paljon keskustelua englanninkielisessä maailmassa. Nykyään esimerkiksi Kanadassa puhujan tai kirjoittajan täytyy ehdottomasti sanoa "he or she" tai "she or he" 'hän' pronominia tarkoittaessaan.

Sukupuolta koskevat ilmaukset ovat suomessa kiinnostava tapaus. Meillä ollaan sitä mieltä, että on saavutettu täydellinen sukupuolten tasa-arvo. Mutta se on tapahtunut ainakin kielessä niin, että naisista on tehty miehiä: lakimiehiä, puhemiehiä, kirkkoherroja. Mutta emme voisi kuvitellakaan, että miehistä käytettäisiin vastaavia ilmauksia, esimerkiksi niin että miestä sanottaisiin vaikkapa 'terveyssisareksi'.

Yksi ihosyöpäleikkaus opettaa ihmeesti rakastamaan lierihattuja

"Sitten muistakaa. Vaikka menette kauppaan talvella, leveälierinen hattu päähän", neuvoi ihotautilääkäri minua, kun minulta oli onnistuneesti poistettu spinosellulaari karsinooma leukapielestä.

Lierihatut ilmestyivät asusteekseni noin karulla tavalla vuonna 1989. Mutta ihaniahan ne ovat niin kuin itse elämäkin, jota ne suojelevat.

Minulla ei ole tapana puhua yksityisistä ongelmistani julkisesti. Mutta tämä hattuviha on niin yleistä ja sitkeää, että siitä pitänee puhua. Ehkä tämäkin kirjoitus voi pelastaa muutaman ihmishengen tai muutaman ihmisen kasvot jatkuvilta leikkauksilta. Minun ihosyöpäni ei ollut onneksi aggressiivinen. Kasvojani ei ole leikelty sen jälkeen.

Aurinkovoiteet eivät riitä suojelmaan ihoa. Hatunkin täytyy olla tarpeeksi leveälierinen ja tiivis.

Mieheni pitää myös hatuista. Kesällä hänellä on panamahattu, josta pidän kovasti (olenhan ostanut sen hänelle muutama vuosi sitten nn:nnen hääpäivän kunniaksi.) Saamme jatkuvasti kuulla ihmettelyä ja jopa herjauksia hatuistamme.

Mistä ihmeestä tämä suomalaisten hattuviha johtuu? Onko se politiikkaa viime vuosisadalta tai jopa kauempaa vapauden ajalta hattujen ja myssyjen kiistoista, joissa mahdollinen sukulaisemme Tammelan kirkkoherra Johan Amnell oli aktiivinen myssypuolueen jäsen? (Pilkkanimi myssyt tarkoitti yömyssyjä)



Rakastu hattuun. Se suojelee ihoasi ihosyövältä ja ennenaikaiselta vanhenemiselta.

Ja sitten kirjallinen lainaus hatuista:

Keittäjällä oli vapaapäivä ja hän oli pukeutunut vierailuasuun. --asua täydensi uusi hattu. Se näytti sekä kooltaan että muodoltaan epäillyttävästi Kasimir-sedän paperikorilta, johon oli kiinnitetty koristeeksi valtavan suuri rusetti.
- Tämä hattu on sitten viimestä huutoo, sanoi keittäjä pyörähtäen peilin edessä. - Paljonhan se makso, mutta kerranhan se vuan kirpasoo.
- Ja nyt matkaan, sanoi keittäjä tarttuen tukevaan sateenvarjoonsa, jonka hän levitti auki, kun astuttiin pihalle ja tokaisi: - Päivettymistä en pelekee, mutta hattu voep hualistua.


Kirjastani Aurora ja Pietarin serkut. 1993. Sivuilta 78-79. On suurlakkovuosi 1905, jolloin suomalaiset olivat kerrankin melkein täydellisesti yksimielisiä. Savolaiset palvelijat toivat murteensa mukanaan Helsinkiin.

Kirja on loppuunmyyty, ja minulla on siihen oikeudet. Voisin oikeastaan laittaa sen nettiin näin juhlavuoden kunniaksi.

torstaina, elokuuta 25, 2005

Juoruilun yleisyydestä ja hyödyllisyydestä. Kiitos lukijoille ja muille bloggaajille

Juoruilu luo yhteenkuuluvaisuutta

Oltiinpa Tyynen meren saarilla, Meksikossa, Kanadan rannikkoseuduilla tai amerikkalaisessa koulussa, ihmiset käyttävät 20- 75 prosenttia ajastaan juoruiluun. Miehet yhtä innokkaasti kuin naiset.

Monivuotisen tutkimuksen mukaan kukin välittää juorun kahdelle henkilölle. Juoruilua on kaikissa yhteiskuntaluokissa, ja se on hyödyllistä. Se välittää tarpeellista tietoa, selvittää ryhmän sääntöjä ja lujittaa ryhmän jäsenten yhteenkuuluvuutta.

On epäterveellistä, suorastaan epänormaalia olla juoruamatta, väittää Yalen yliopiston psykologi Sarah Wert.

Juoru on tullut salonkikelpoiseksi ja sopivaksi tutkimuksen kohteeksi. Kaiken kruunuksi lisättäköön New Yorkin valtionyliopiston professorin David Sloan Wilsonin lausunto: Juoruilu näyttää olevan hyvin sofistikoitua ja monimerkityksellistä kanssakäymistä, joka on tärkeää ryhmän kannalta.(What good is gossip? Social scientists spread the word of its value. International Herald Tribune 16.8.2005)


Ryhmälle ei ole ominaista konsensus
vaan konflikti

Kaukaisina ja hyvinä aikoina, jolloin Kullervo Heinilä oli sosiologian professorina, kirjoitin sosiologian laudaturseminaarissa esseen ryhmäkonfliktiteoriasta. Huomasin netistä, että asiasta puhutaan edelleen. Konflikti on ominaista ryhmälle, ei yksimielisyys, konsensus, kuten meille suomalaisille on yritetty väittää.

Olen viime aikoina kärsinyt kovasti blogiyhteisön jatkuvista rähinöistä. On tuntunut siltä, että miltei mistä hyvänsä pienestäkin asiasta syntyy sanasotaa ja tunteita loukataan. Voisiko se johtua siitä, että kun ei myönnetä todellisia erimielisyyksiä ja uskalleta käsitellä niitä, tehdään riita aivan mitättömistäkin asioista? Vai ovatko nuo jatkuvat rähinät luonnollisia ja tarpeellisia?

Rauno Räsäsen pahkasikamainen blogiperformanssi tuli oikeaan aikaan ja sai ainakin minut nauramaan. Joitakin se varmaankin loukkasi. Minustakin tämä viimeisin, tämänpäiväinen, meni yli.(Myöhempi lisäys: Puhun blogikirjoituksesta "Neulovien sikojen perhealbumista", kuten olen huomauttanut myös Räsäsen blogiin kirjoittamassani kommentissa.) Mutta ainahan on vaikeaa lopettaa ajoissa. Sen tietää jokainen luovaa työtä tehnyt. Ja luovuuttahan nämä blogit ovat.

Tunnen henkilökohtaisesti vain yhden blogisteista (nimimerkeistä en voi tietenkään olla varma) ja hänetkin vain kirjailijajärjestön kielitunneilta. Missähän määrin muut blogistit tuntevat toisiaan? Tapahtuuko blogimaailman kulissien takana tutkijoiden ylistämää jaloa juoruilua, joka lisää yhteenkuuluvuudentunnetta ja sopeutumista?


Kiitos lukijoille

25.6.2005 blogini mittarissa oli 415 käyntiä. Nyt niitä on yli 7000 enemmän, eli vähän yli sata kutakin päivää kohti. Kiitos teille, jotka luette tätä blogia.

Tämän sisarblogi "Anna Amnellin kirjoituslipasto" on keskittynyt historiallisiin nuortenkirjoihin, mutta "Blogisisko" on mukana blogimaailman myllerryksessä. Minä en tarkkaile sitä, kuka minua lukee enkä sitä, kuka pitää minua suosikkilistallaan. Minun omalla suosikkilistallani on monenlaisia blogisteja, paljon enemmän nimiä kuin linkkilistallani, jonka tarpeellisuutta olen pohtinut. Uteliaisuus saa minut lukemaan myös niitä, joiden kanssa olen täysin eri mieltä monista asioista. Blogit ovat tuoneet aivan uuden ulottuvuuden elämääni. Kiitos teille, jotka kirjoitatte.

keskiviikkona, elokuuta 24, 2005

Miesten vapautusliike aloittanut toimintansa Blogistaniassa

Fenno-Blogistanian miesten vapautusliike on saanut reippaan alun Rauno Räsäsen blogissa, joka on yhdellä iskulla hyljännyt entisen psykologis-filosofisen teemansa ja muuttunut ihmissuhdeblogiksi. Kuvavalikoimassa paljastuu bloginpitäjän pehmeä, sanoisinko hempeän romanttinen suhtautuminen meihin, kauniimman sukupuolen edustajiin.

Pragmaattinen lastu neulonnan ja kulttuurin syvästä yhteenkuuluvuudesta

Rauno Räsäsen kulttuuriblogista on kurkistellut eilisestä lähtien joukko söpöjä lampaita ja karitsoita. Genetiikastako siellä puhutaan? Ei, vaan kyseessä on "Räsäsen neuleblogin esittely (johdanto)", kuten Räsänen vitsailee. Lampaiden ja käsityön ystävänä ilahduin kovasti, mikä ei ehkä ollut Räsäsen lastun varsinainen tarkoitus.

Sukkaparin neulominen koulussa oli minulle niin traumaattista, että en ole sukkia sen koommin tehnyt. Toiset neulovat niitä onneksi mielellään ja antavat lahjaksi. Saan lapsuudenystävältäni joka joulu lämpimät ja kauniit villasukat. Ne ilahduttavat koko vuoden. Uskon, että joulun lähetessä neuleblogien toiminta kiihtyy entisestään, hyvät herrat.

Koulutyttönä neuloin silloiselle poikaystävälleni - nykyiselle miehelleni- sormikkaat, joissa oli monimutkaista koristeneuletta ja jotka olivat siksi hyvin lämpimät. Ne lienevät neulojan urani huippusuoritus. Lapsille oli mukava neuloa heidän ollessaan pieniä, sillä neuletyöt valmistuivat nopeasti. Myös Barbiet ja muut nuket saivat jouluksi kenkälaatikollisen uusia neulevaatteita.

Käsityöt voivat olla hyvin terapeuttisia. Siinä lienee niiden ja myös neuleblogien suosion salaisuus.

Virginia Woolf kertoo miehestä, joka neuloi aina omat sukkansa. Muualta en ole sellaisesta kuullut. Mutta on miehiä, jotka harrastavat käsitöitä, siis muitakin kuin ilmiömäinen Kaffe Fasset, jonka maailmaan pääset tästä. Eräs ystävämme on tehnyt ainakin kaksi ryijyä.

Laitan tähän vielä varmuuden vuoksi uudestaan linkin, josta voitte nähdä Virginia Woolfin neulomassa. Olkoon se todistuskappaleena kulttuurin ja neulonnan syvästä yhteenkuuluvuudesta.

Perunan identiteetti

Kuva: FreeFoto.com/Ian Britton Eräs pikkupoika katseli, kuinka hänen tätinsä kuori perunoita ja kysyi uteliaana, mitä täti ajatteli perunoita kuoriessaan. Vastaus oli unohtumaton: "Mietin tässä perunan perunamaisuutta."

Tämän tarinan kertoi kielitieteilijä C.J. Moore viime viikonlopun sanomalehdessä.(Take a closer look at the nature of things. - Meanwhile. International Herald Tribune. August 13-14, 2005). Alkuperäisessä englanninkielisessä tarinassa täti käyttää sanontaa "the potatiness of the potato".

Vaikka ilmaisu oli keksitty, se oli täysin ymmärrettävä. Samalla se oli, kuten Moore kirjoittaa, eräs filosofian keskeisimpiä kysymyksiä, jota on pohdittu vuosisadat idässä ja lännessä: mitä esineet ja asiat ovat itsessään?

Moore mainitsee Goethen esimerkkinä länsimaisesta ihmisestä, joka oli sitä mieltä, että esineiden ja luonnonilmiöiden todellinen luonto paljastuu vain täsmällisellä tarkkailulla.

Silloin ihminen on avoin, ja luonto voi paljastaa olemuksensa aivan samalla tavalla kuin vaatimaton peruna paljastaa keskittyneelle kuorijalleen sen, millainen se on itsessään. Voimme sanoa, että peruna paljastuu identtiseksi itsensä kanssa, sillä on pysyvä identiteetti.

Teivas Oksala kiinnittää huomiota Goethen keskittyneeseen tapaan kuvata vaikkapa jotain elämänvaihetta yhdellä ainoalla luonnonilmiöllä kuten esimerkiksi runossa "Kuulle".

Tarkkailemalla keskittyneesti luontoa, voimme oppia ymmärtämään sen olemuksen. Moore mainitsee itävaltalaisen Viktor Schaubergerin, joka ennusti jo 70 vuotta sitten, mitä vaurioita Tonavalle tulisi tapahtumaan, kun ei haluttu opetella ymmärtämään veden olemusta.

Veden "vesimäisyys", sen identiteetti onkin myös poliittinen ja luonnonsuojeluun liittyvä ilmiö eikä vain runoutta ja filosofiaa.

tiistaina, elokuuta 23, 2005

Taiteilijan maailmankuva


Kiiltomadossa keskustellaan nimimerkin "Senses of time" aloittamasta aiheesta "Kirjailijana olemisen merkityksettömyys".

Joel Haahtela kirjoittaa puheenvuorossaan: "Jos hieman pelkistetään asioita, kirjallisuus ja taide ylipäätään tiivistyy neljään symboliin: rakkauteen, kuolemaan, yksinäisyyteen ja näiden kolmen takana tyhjyyteen."

Näin ajatellaan postmodernissa filosofiassa: Maailma leijuu tyhjyyden yläpuolella. Mitään tarkoitusta ei ole, vaan ihmisen on luotava tarkoitukset itse. Kirjaílija luo tarkoituksen, merkityksen työllään, taiteesta tulee "punainen lanka" elämään kuten Haahtela sanoo. Taide syntyy tästä merkityksen etsimisestä.

Onko unohtunut, että suurin osa maailman kulttuurista on syntynyt aivan toisenlaisen maailmankuvan vallitessa? Michelangelo, Shakespeare, Milton, Dante, Dostojevski, Bach, Austen - luettelo täyttäisi kokonaisen kirjan- elivät aikana, jolloin rakkauden , yksinäisyyden ja kuoleman takana ei ollut tyhjyys. Heidän taiteensa ei syntynyt tyhjyyden vaikutuksesta.

Postmoderni maailmankuva on vain eräs, kiistanalainen tapa katsoa asioita, ei suinkaan selviö.

(Yllä oleva kuva on osa Michelangelon Sikstuksen kappeliin maalaamasta freskosta "Luomiskertomus")

perjantaina, elokuuta 19, 2005

Lukijat ja kirjoittajat lenkillä. Kuva:Nathan Nel/Hagen

Kun Charles Dickens kärsi unettomuudesta, hän käveli tuntikausia yöllisessä Lontoossa (”Night Walks”). Thoreaun oli pakko olla yli neljä tuntia päivässä kävelemässä. Wordsworth, Coleridge, Henry James, C.S. Lewis olivat innokkaita kävelijöitä.

Joyce Carol Oates juoksee, on juossut lapsesta asti. Juokseminen tuo hänelle laajentuneen tietoisuuden, jossa henki juoksee ruumiin kanssa, hän pystyy näkemään kirjojensa maisemat kuin filminä, hän näkee maisemia, välähdyksiä ihmisistä ja rakennuksista, joista syntyy myöhemmin kirja. Hän ei pysty kuvittelemaan kirjoituspöydän ääressä. Ideat ja juonet kehittyvät hänen juostessaan, kirjat syntyvät juostessa. Hän kirjoittaa ne sitten kotona käsin ja sitten koneella. Hän ei käytä tietokonetta.

Mieheni juoksee joka toinen päivä viisi kilometriä ja sen päälle portaat ylös kuudenteen kerrokseen. Ennen minäkin juoksin, juoksin raskaana ollessanikin, juoksin siihen asti kunnes polveni vahingoittui: juoksin hämärän puiston halki, kompastuin ja polveni osui maassa törröttävään metalliputkeen.

Olemme kävelleet yhdessä teini-iästä asti, nuorempina tuntikausia, nykyään tunnin illassa. Kävelyyn ja juoksemiseen kiintyy. Se on addiktiivista, hyvällä tavalla addiktiivista. Lapsetkin pitävät kävelemisestä, ja siitä tulee heille tottumus. Kävellen maailma tulee tutuksi ja läheiseksi. Juoksija saa lisäksi sieluunsa siivet, jotka me kävelijät saamme vain unessa ja unelmissa.

Olen lähdössä tänään junamatkalle. Mukaan tulee kakkosteetä termoksessa, Frank Kermoden kirja The Age of Shakespeare sekä keskiaikaisaiheinen ristipistotyö, jonka toivon saavani tällä matkalla valmiiksi. Ja tietenkin matkatoveri, Significant Other, Elämäni Tärkeä Henkilö, joka aikoo myös lukea omia kirjojaan.

Hyvää viikonloppua!

keskiviikkona, elokuuta 17, 2005

Joyce Carol Oates ja koulu.

Vuonna 1944 tuleva kirjailija ja Princetonin yliopiston kirjallisuuden professori Joyce Carol Oates menee kouluun kynäkotelo ja eväslaukku mukanaan. Hän on kuusivuotias. Hän ei osaa lukea. Hänen kotonaan on vain muutama kirja.

Joyce Carol Oatesin pieni koulutalo on yhden huoneen kyläkoulu puurakennuksessa. On puulämmitys, oppilaiden täytyy pitää kylmällä säällä lapasia ja hattuja luokassa. Ulkohuussit. Vuotava katto. Paljas lautalattia. Luokka tuoksuu lakalle ja savulle. Ikkunat ovat vanhuuttaan sameat. Täytyy siristellä silmiään nähdäkseen liitutaululle. Opettajankorokkeella istuu pöytänsä takana Mrs. Dietz, alipalkattu ihanteellinen ja ystävällinen opettaja.

Samassa luokassa on 6-16 vuotiaita oppilaita. Oppilaat tavaavat ja lukevat ääneen. He lausuvat runoja. Koulukirjat ovat amerikkalaiseen tyyliin edellisiltä ikäluokilta perittyjä. Koulun lähellä on tyhjiä tontteja ja joki, johon menevät ulkohuussien tuotteet ja jossa koulupojat uivat. Koulun pihalla leikitään. Joyce on hyvä juoksija. Kun opettaja soittaa kelloa koulun rappusilla, Joyce ryntää innoissaan luokkaan. Hän rakastaa koulua.

Luokassa on pari hyllyllistä kirjoja: Melvilleä, Mark Twainiä, Hawthornea, Thoreauta ja unohtuneita vanhempia”klassikoita” sekä Websterin sanakirja, ihmeellinen paksu kirja täynnä sanoja. Joyce voittaa tavauskilpailusta oman sanakirjan.

Joyce Carol Oates kirjoittaa, että koulu oli hänelle turvapaikka, vastakulttuuri ympäristön kaoottisuudelle ja karkeudelle.

Hänen kotonaan oli Poen novelleja, ja hän sai lahjaksi kahdeksanvuotiaana kirjan Liisa ihmemaassa. Hän uskoo, että molemmilla kirjoilla oli ratkaiseva vaikutus hänen elämässään, varsinkin Lewis Carrollin kirjalla. Hän meni peilimaailmaan eikä oikeastaan tullut sieltä koskaan takaisin. Peilimaailmasta, tavallisen maailman ”vastamaailmasta” tuli hänelle vallitseva kulttuuri. Hänestä tuli kirjailija.

Joyce Carol Oates: The Faith of the Writer. Life, Craft, Art. 2003.

tiistaina, elokuuta 16, 2005

Toisinaan luova työ on extreme-laji

Toisinaan luova työ on extreme-laji
Kun on henkisesti valmis, voi kirjoittaa melkein missä hyvänsä olosuhteissa. Aina löytyy sen verran aikaa. Samaa voi sanoa muustakin luovasta työstä.

Äärimmäisenä esimerkkinä voisi pitää Wladyslaw Szpilmania, joka sävelsi Varsovan ghetossa. Hänen omaelämäkertaansahan perustuu elokuva Pianisti.

Concertino pianolle ja orkesterille syntyi vuonna 1940. Nuoren Szpilmanin kasvot levyn kannessa, samassa kuvassa joka oli hänen ghettopassissaan, muistuttavat minua ihmisen henkisestä voimasta, kyvystä kulkea omaa tietään.

Jokainen ihminen tarvitsee myös ystäviä ja tukijoita tekipä hän mitä hyvänsä, olipa hänen elämäntilanteensa mikä hyvänsä. Szpilmanin pelastavana tukijana toimi kaikkein epätodennäköisin auttaja, saksalainen upseeri Wilm Hosenfeld, joka pelasti pianistin ja säveltäjän keskitysleiriltä ja nälkäkuolemalta. Se oli varmaankin vankileirillä kuolleen nuoren Hosenfeldin varsinainen elämäntyö.

Toisinaan luovuus ja luovuuden tukeminen ovat extreme-laji.

maanantaina, elokuuta 15, 2005

Mitkä ovat edulliset olosuhteet kirjoittamiseen?

"Ihanteellinen näköala päivittäiseen kirjoittamiseen on varastohuoneen ikkunaton tiiliseinä. Kaitale taivasta, pilvetön ja ankea, käy myös paremman puutteessa."
Näytelmäkirjailija Edna Ferber

Minä: Ja täällä puiden latvoja ja liian paljon taivasta, jossa näkyvät ihanat iltaruskot. Ja päivällä sateen jälkeen puhdas kirkas taivas ja valkoisia pilviä.




Mitä ottaisit mukaan junamatkalle Helsingistä Kiinaan?











Olen aina toivonut, että pääsisin matkustamaan junalla Helsingistä Kiinaan - ja takaisin. Joillekin tällaiset pitkät matkat ovat täyttä totta.

Mitä ottaa mukaan tällaiselle pitkälle matkalle? Minä ottaisin ainakin vitamiinipillereitä, Scrabble-ristisanapelin, kyniä ja paksuja vihkoja kirjoittamiseen ja piirtämiseen. Entä sinä?

sunnuntaina, elokuuta 14, 2005

Bodaa aivojasi ristipistoilla


Tämä hienostunut merkkausliina on kanadalaisesta museosta. Suomalaisista merkkausliinoista kertoo www.virtualhelsingin nettimuseo kauniiden kuvien kera.

Tytöt aloittivat naisen töihin tutustumisen ennen aikaan varhain. Ompelutöitä tehtiin jo lastentarhaiässä. 8-10 -vuotiaat ompelivat merkkausliinan, johon tallennettiin malli aakkosista ja erilaisista koristeaiheista, joita tarvittiin nimikoimisessa.


Olen harrastanut jo kauan ristipistojen tekemistä ja muita käsitöitä. Kaikkien projektien ei tarvitse olla yhtä mammuttimaisia kuin Pennsylvania Dutch Quilt, josta kerroin aikaisemmin. Pienikin työ voi tuottaa iloa ja on mukava lisä kodin somistamiseksi. Tämä työni on nimeltään "Vanha koulutalo", oikein vanha pohjois-amerikkalainen malli.

Suomalaisissa museoissa ja antiikkimarkkinoilla voi nähdä vanhoja käsitöitä. Ehdoton suosikkini on Suomenlinnan eräässä museossa oleva ristipistoilla koristettu matto. Joukko naisia teki sen joskus 1800-luvulla morsiuslahjaksi ystävättärelleen. Kukin teki yhden ruudun, ja sitten ruudut ommeltiin yhteen.

Mustapohjaisessa matossa on enimmäkseen kukkakuvioita. Yhdessä ruudussa on kuitenkin kuvattuna apina. Juuri se apina tekee siitä matosta unohtumattoman. Olen kertonut tästä matosta täysin muistini varassa. Sen näkemisestä on kulunut vuosia. Tällaisena kuitenkin sen muistan. Jos joku on nähnyt sen äskettäin, hän voi kertoa lisää, esimerkiksi sen, onko se tehty kokoristipistoilla vai puoliristipistoilla (petit point).

Muisti ja käsityöt kulkevat käsi kädessä. Lehtiuutinen kertoi nimittäin äskettäin, että ristipistojen tekeminen on aivoille yhtä hyväksi kuin ristisanojen tekeminen.

Käsitöiden harrastajilla on paljon blogeja. Voit löytää niitä blogihakemistosta. En tiedä, onko joukossa yhtään miestä. Monet miehetkin tekevät ristipistotöitä. Miestenkin aivot tarvitsevat monenlaista bodausta.

lauantaina, elokuuta 13, 2005

Terveisiä viidakon reunalta


Australian kansallismuseolta on peräisin tämä opettavainen ja erilainen testi, jonka on välittänyt meille australiansuomalainen Mrs Ruu Morbidi alias Kirsi Reinikka alias tunnettu Täti viidakon reunalta.

Tämä testi opettaa nöyryyttä. Vähästä jouduin aloittamaan. Veikkaisin, että Hanhensulka ja Vancouverin Marja-Leena Rathje pärjäävät siinä aika hyvin.

Pääset testiin molemmista linkeistä. Kiitos, Kirsi!

perjantaina, elokuuta 12, 2005

Toiminta paljastaa minän olemassaolon

Filosofian opiskelija lukee minuuden olemuksesta ja menee pyörälle päästään niistä monista teorioista, joita siitä esitetään.

Hän päättää mennä kysymään neuvoa filosofian professoriltaan. Hän kysyy: Olenko minä olemassa?

Professori vastaa: Kuka kysyy?

Postmodernit filosofit väittävät, että minää ei ole olemassa. Mutta professorin tavoin mekin voimme kysyä: KUKA näitä väitteitä esittää?

Näiden väitteiden takana täytyy olla joku subjekti, joku minuus. Ilman subjektia näitä väitteitä ei olisi. Toiminta paljastaa minän olemassaolon ja olemuksen.

Parhaan näköinen miesjulkkis ja muita paljastavia kysymyksiä.

Tuulia San Diegosta on välittänyt nämä kysymykset:
Nimimerkki: Blogisisko, Rihmastossa Tiger
Asuinpaikka: Helsingissä
Suosikki TV-ohjelma: Tällä hetkellä kilpailevat suosiostani Sherlock Holmes ja Hercule Poirot
Suosikkipeli: Scrabble-sanaristikkopeli suomeksi ja Afrikan tähti
Suosikkilehti: Country Homes & Interiors
Huonoin fiilis: terrorismi ja saasteet
Paras fiilis: Perhe ja ystävät
Lempimusiikki: esim. Horowitz & Chopin, Williams & Vivaldi
Tuletko merisairaaksi: puutarhakeinussakin
Vuoristorata: Kiitos, ei.
Kuulakärkikynä vai lyijykynä: molemmat, välistä mustekynä ja paksut tussikynät
Kuinka monta kertaa annat kännykän soida, ennen kuin vastaat siihen: Riippuu siitä, olenko lähellä kännykkääni.
Soittoääni: ei mikään erityinen sävel
Lempiruoka: Palacen munakoisokeitto. Aion opetella laittamaan sitä.
Parhaan näköinen miesjulkkis: Sean Connery. Jos olisin nuorempi, ehkäpä sanoisin, että se olisi Timothy Dalton tai nuori Gregory Peck.
Suklaa- vai vaniljajäätelö: tietenkin suklaa
Suosikkikarkki: lakritsa, jos siinä ei olisi niin paljon suolaa
Suosikkikeksi: venäläiset sikarit . Miksi niitä ei saa enää?
Tykkäätkö ajaa autoa?: En ole hankkinut ajokorttia. Autolla ajaminen vaikutti ihan mukavalta, kun mieheni opetti minua ajamaan Kanadassa. Toronton 16-kaistaiset tiet olivat minulle kuitenkin liikaa.
Ensimmäinen autosi: Meillä oli Kanadassa Dodge Aspen. Suomessa meillä ei ole ollut koskaan autoa. Autoilu on monessa mielessä vaarallinen laji, kun katsoo tilastoja. Helsingissä tulee toimeen ilman autoa.
Suosikkituoksu: suuri metsä sateen jälkeen
Suosikkijuoma: lähdevesi ja joidenkin paikkakuntien vesijohtovesi
Horoskooppi: En usko niihin. Kiinalainen horoskooppi on hauska. Siinä olen tiikeri, yleensä rauhallinen tyyppi, mutta pitää hyökkäyksessä puolensa. En ole sellainen businessmaailman aggressiivinen tiikeri, jollaisen näin jossain nettiversiossa. Kiinalaisesta horoskoopista esitetään monenlaisia versioita.
Suosikkirunoilija: Shakespeare ja Kivi
Jos värjäisit hiuksesi, minkä väriset ne olisivat: Pidän kovasti nykyisestä väristä, joka on isältä perittyjen geenien tuote, hauska yllätys, “platinum blonde”, kuten lapseni sanovat. Aivan uudenlaiset värit käyvät nyt minulle.
Mitä sinulla on seinälläsi: valokuvia, vanhemman poikani ja ystävieni tekemiä maalauksia, omatekoisia tilkkutäkkejä yms ja indonesialaisia tekstiilejä, keittiössä sinivalkoisia lautasia.
Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä: toivon, että siinä on vielä ainakin kolmasosa jäljellä
Pepsi, Coca Cola, light vai kalorit: en voi sietää colajuomia niiden maun vuoksi
Vasen vai oikea käsi: oikea, mutta yritän käyttää myös vasenta mahdollisimman paljon
Mitä sinulla on sängyn alla: Tällä hetkellä ei mitään. Toisinaan siellä on joku lehti tai kirja, jonka olen laittanut sinne ennen nukahtamista, kun yöpöytä on liian täynnä tavaraa.

torstaina, elokuuta 11, 2005

Syksy on ihana, sillä se tuoksuu sikalalle ja väriliiduille

Mieheni sanoo, että hän pitää syksystä, koska syksyn lehdissä on mukava sikalan tuoksu. Hänen kotonaan oli sikoja, ja hän kävi niitä ihailemassa lapsena. Sikojen ihailu on jalo harrastus. Sen tietää jokainen, joka on nähnyt telkkarista Agatha Christien murhajutun, jossa on erinomainen repliikki: “There’s a body in the library”. Tarinan aatelisherra marssii aina pahalla tuulella ollessaan kivääri olallaan muka metsästämään, mutta meneekin juttelemaan sioilleen.

Minulla syksy liittyy kouluun, alaluokkiin, jolloin nautti siitä, että pääsi taas kouluun. Minä halusin kouluun. Siellä oli paksuja väriliituja, joita ei saanut mistään muualta. Ne tuoksuivat hyvälle. Aikuisena tunnistin saman tuoksun työtoverini hajuvedestä. Se oli santelipuun tuoksu. Koulussa oli myös hauraita savunharmaita ja pastellinsävyisiä piirustuspapereita. Siellä harjoiteltiin näytelmiä joulu- ja kevätjuhliin, siellä laulettiin kuorossa itkettävän ihania lauluja ja siellä luettiin runoja.

Kävin kauan sitten myös ratsastuskoulua alkeiskurssin verran. Silloinkin oli syksy. Oli kauniita hevosia syksyisessä metsässä ja tuoksui kirpeän raikkaalle. Mielen taustalla on eräs epämiellyttävä mielikuva: ensimmäisellä ratsastustunnilla kaunis ruskea Debiza tunnistaa minut heti lepsuksi hevosmieheksi ja laukkaa minusta piittaamatta niitylle syksyistä kasvillisuutta maistelemaan. No, sitten sain harmaan ja kiltin Samin, jonka selästä en pudonnut missään vaiheessa. Sami oli ystävällinen opettaja. Sellaisen aloittelija tarvitsee.

keskiviikkona, elokuuta 10, 2005

Kuka on tämä tyttö?


Leikkasin joskus Le Monde -lehdestä tämän kuvan pienestä 1500-luvun tytöstä. Lehden mukaan maalaus on Bronzinon ja tytön nimi Maria de'Medici. Hänen kohtalonsa kiehtoo.

Jura Jukola tietää paljon renessanssista ja Mediceistä. Kysyin, tunteeko hän tämän maalauksen. Mutta on nähtävästi toinenkin Maria de'Medici-nimisestä pikkutytöstä tehty maalaus. Kuvaavatko nämä maalaukset samaa tyttöä vai eri tyttöä? Minä olen luullut tätä toisen maalauksen tyttöä samaksi lapseksi vähän vanhempana. Maria de'Medicit ovat sekaisin päässäni.

Maria de'Medici -nimisistä tytöistä ja naisista on tehty paljon maalauksia. Niinpä skannasin renessanssialbumistani sen Marian, joka minua kiinnostaa. Jura, mitähän tälle tytölle tapahtui? Onko tämäkin Maria Sinulle tuttu?

Testaamalla tutuksi itsensä kanssa

Joskus täytyy mennä Timbuktuun asti etsimään itseään. Jotain näistä psykologisista testeistä löytyy, muuten emme vastaisi niiden kysymyksiin yhä uudestaan.

Mutta miksi näitä testejä nimitetään suomessa meemeiksi, joka tarkoittaa normaalisti kulttuurin välittäjäyksikköä eli "matkimisen yksikköä"?

Englannissa niistä käytetään sanaa "quiz"[kwiz], joka tarkoittaa 1. koulussa pidettävää lyhyttä testiä 2. kysymyssarjaa, jolla testataan leikinomaisesti esimerkiksi henkilöiden yleissivistystä.

Timbuktu-blogista löytyi tämä miellyttävä testi puista. Mikä puu Sinä olisit?

Willow
WILLOW
You are compassionate and independent. You're the
kind of tree who wants to help other trees find
themselves in a crazy world you know all too
well. You love the gentler side of nature and
like things simple and elegant. A night owl,
you like things peaceful all the time and are
often vexed when others invade your solitude.
You love the water as much as the land, feeling
at home in both. Often shy, you always want to
do things right, and crave attention every now
and then. You fear that what you love most may
one day turn on you, but it doesn't stop you
from getting close to others. You are a good
listener and other trees often come to you for
advice or someone to talk to. You admire others
who freely share themselves. When you leave the
world, you want others to remember your example
and follow it.


What's Your Inner Tree?
brought to you by Quizilla

kiertokysely, quiz, meemi

tiistaina, elokuuta 09, 2005

Teetä ja tasa-arvoa




Olimme kahvilassa ja mieheni tilasi tiskiltä teetä. Kaikki sujui niin kuin ennenkin siihen asti, kunnes myyjä ojensi miehelleni kaksi teepussia.
- Yksi riittää. Vaimo käyttää minun teepussiani, mieheni sanoi.

Nuori nainen tuijotti miestäni järkyttyneen näköisenä. Hänen kasvoillaan vilahti ilmiselvästi noina sekunteina feminismin satavuotinen sanoma: naisia sorretaan. Tuo sovinisti ei suo edes omaa teepussia vaimolleen.

Nautin hetken tilanteesta, sitten katsoin parhaaksi selittää, mistä oli kyse. Kerroin, että pidän kovasti teestä, mutta siinä oleva kofeiini aiheuttaa minulle unettomuutta. Siksi juon vain kakksosteetä.

Poikani oli kuullut kiinan opettajaltaan, että kiinalaiset ovat teenystävinä keksineet, että unettomuudesta kärsivien ei pidä juoda ykkösteetä, vaan kaataa se pois ja hauduttaa tee uudelleen samoista lehdistä.

- Minä jo ajattelin, sanoi kahvilan myyjä, ja nauroimme yhdessä tilanteelle.

Kun olen yksin ja laitan teetä teepusseista, kaadan ensimmäisen kupillisen pois ja juon vasta seuraavan. Seurassa asia käy parhaiten niin, että saan toisten teepussit tai minulle tehdään toiseen teekannuun kakkosteetä. Jostakin syystä monesta teepussista haudutettu kakksostee on parasta. Onko yhteinen teepussi symboli intimiteetistä, ystävyydestä ja lisää siksi ylimääräistä makua teehen?

Tämä tapaus tuli mieleeni, kun luin Veloenan blogia, jossa hän kertoi mustan teen tuntuvan nykyään hänestä liian vahvalta.
(Kuva on torontolaisen Eatonin tavaratalon vuoden 1927 postimyyntiluettelosta tai oikeammin sen näköispainoksesta vuodelta 1971.)

Sama teksti on myös kirjoituksessa 'Kakkosteetä', johon alla olevat kommentit alkujaankin kuuluivat.

Kakkosteetä




Olimme kahvilassa ja mieheni tilasi tiskiltä teetä. Kaikki sujui niin kuin ennenkin siihen asti, kunnes myyjä ojensi miehelleni kaksi teepussia.
- Yksi riittää. Vaimo käyttää minun teepussiani, mieheni sanoi.

Nuori nainen tuijotti miestäni järkyttyneen näköisenä. Hänen kasvoillaan vilahti ilmiselvästi noina sekunteina feminismin satavuotinen sanoma: naisia sorretaan. Tuo sovinisti ei suo edes omaa teepussia vaimolleen.

Nautin hetken tilanteesta, sitten katsoin parhaaksi selittää, mistä oli kyse. Kerroin, että pidän kovasti teestä, mutta siinä oleva kofeiini aiheuttaa minulle unettomuutta. Siksi juon vain kakksosteetä.

Poikani oli kuullut kiinan opettajaltaan, että kiinalaiset ovat teenystävinä keksineet, että unettomuudesta kärsivien ei pidä juoda ykkösteetä, vaan kaataa se pois ja hauduttaa tee uudelleen samoista lehdistä.

- Minä jo ajattelin, sanoi kahvilan myyjä, ja nauroimme yhdessä tilanteelle.

Kun olen yksin ja laitan teetä teepusseista, kaadan ensimmäisen kupillisen pois ja juon vasta seuraavan. Seurassa asia käy parhaiten niin, että saan toisten teepussit tai minulle tehdään toiseen teekannuun kakkosteetä. Jostakin syystä monesta teepussista haudutettu kakksostee on parasta. Onko yhteinen teepussi symboli intimiteetistä, ystävyydestä ja lisää siksi ylimääräistä makua teehen?

Tämä tapaus tuli mieleeni, kun luin Veloenan blogia, jossa hän kertoi mustan teen tuntuvan nykyään hänestä liian vahvalta.
(Kuva on torontolaisen Eatonin tavaratalon vuoden 1927 postimyyntiluettelosta tai oikeammin sen näköispainoksesta vuodelta 1971.)

Ole hyvä ja laita kommenttisi kuvan alle. Kommentit ovat täällä Teetä ja tasa-arvoa
Käytin tuohon aikaan netissä myös kutsumanimeäni 'Pirkko'.

maanantaina, elokuuta 08, 2005

Pennsylvania Dutch Quilt. Elämäni suurin ristipistotyö.



Ylitin itseni ristipistoilla

Pennsylvania Dutch ei tarkoita Pennsylvaniassa asuvia hollantilaisia, vaan amerikkalaisia, joista suurin osa on alkujaan saksalaisia (Deutsch). Näkyvimpiä heistä ovat mennoniitat ja Amishit, jotka ovat tulleet suomalaisillekin tutuiksi Peter Weirin ohjaamasta “Todistaja”-elokuvasta (1985).

Näillä seuduilla asuvat naiset ovat tunnettuja taitavasti tehdyistä käsitöistään. Halutuimpia ovat tikatut täkit, quilts, jota voidaan pitää amerikkalaisena kansantaiteena.


Tikattua täkkiä tehdään nykyään Suomessakin monenlaisilla menetelmillä, enimmäkseen tilkkutyönä. Nämä täkit ovat kalliita, ja siksi monet tekevät niitä itse. Niistä tulee perhekalleuksia, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Ihastuin Torontossa myyjäisissä suuren parisängyn peitteeksi tarkoitettuun tikkitäkkiin, joka oli kauttaaltaan koristettu sinisillä, vihreillä ja lilanvärisillä ristipistoilla. Täkin tehnyt iäkäs nainen kertoi ommelleensa vuoden ristipistoja ja toisen pienenpieniä tikkauksia, jotka kulkivat täkin poikki muodostaen timantinmuotoisia kuvioita.

Keskelle oli ommeltu talo ja sen ympärille puita, kukkia ja lintuja, kaikki tyyliteltyinä Pennsylvania Dutch -kulttuurin mukaisesti. Mallin nimikin oli Pennsylvania Dutch.
En voinut vastustaa tuota käsityötä. Niinpä tilasin pakkauksen, johon sisältyivät ohjeet, kangas johon malli oli painettu, langat, taustakangas ja väliin tuleva pehmuste.

Ompelin ristipistot kahdessa kuukaudessa. Sitten työ jäi kesken, sillä meillä ei ollut yhtään huonetta, johon olisin voinut laittaa tikkaamistelineen seisomaan kuukausiksi. Ristipistotyö oli vuosikausia keskeneräisenä silkkipaperiin käärittynä vaatekaapin ylähyllyllä. Sitten olimmekin yhtäkkiä muuttamassa takaisin Suomeen.

Mieheni vei täkin tikattavaksi erääseen käsityöliikkeeseen. Työn teki joukko mennoniittanaisia, jotka asuivat Toronton lähellä pienessä kylässä. Heiltä tikkaaminen sujui nopeasti, sillä heitä oli tusinan verran työssä. Näin täkki oli mennyt hetkeksi juurilleen.

Kun katselen tuota seinällä riippuvaa kahden ja puolen metrin korkuista ja kahden metrin levyistä ristipistotyötä, en oikein jaksa uskoa aina, että tein sen itse. Joskus ihminen ylittää itsensä - vaikkapa vain ristipistoilla.

sunnuntaina, elokuuta 07, 2005

Mozartia asvalttiviidakossa.

Minulla on tapana antaa aina rahaa katusoittajille. Ajattelen, että jos olisin saanut lapseni jatkamaan soittotunneilla käyntiä pitempään, hekin voisivat olla siinä soittamassa. Muusikkojen uskotaan kylläkin ansaitsevan elatuksensa Suomessa, klassisen musiikin kultamaassa.

En ole enää aivan varma tuosta tämän illan jälkeen. Katsoin TV-dokumenttia Rameausta, joka on eräs lempisäveltäjiäni. Dokumentin jälkeen alkoi Rameaun ooppera "Sammakkokuningatar". Olin pettynyt, kun sitä ei esitettykään 1700-luvun tyylisissä asuissa ja kulisseissa niin kuin dokumentissa.

Mietin, että Mozart oli kuullut samaa musiikkia käydessään lapsena Pariisissa. Selasin samalla kirja-arvosteluja kanadalaisesta lehdestä. Musiikkinautintoni pysähtyi, kun luin amerikkalaisten ammattimuusikkojen kurjasta elintasosta.

Newyorkilainen oboisti Blair Tindall kertoo kirjassaan, kuinka nuoret muusikot joutuvat turvautumaan huumeisiin ja seksiin kestääkseen kovaa musiikkielämää ja edetäkseen urallaan.

Kritiikin kirjoittaja Peter Shaffer, itsekin pianisti, säveltäjä ja kirjailija, sanoo että tuon kirjan luettuaan näkee sinfoniaorkesterin uudessa valossa. Minulle riitti jo kirja-arvostelu. Rupesin miettimään, minkähänlainen lienee todellisuudessa suomalaisten muusikkojenkin taloudellinen tilanne.

John Irving ja vaikea lapsuus (Kuva: Dover)

John Irving: Until I Find You

Pink and golden sky over Helsinki

Photo: Anna Amnell. John Irving and Jack Burns stayed in Hotel Torni in Helsinki (the tower on the right). This is a view from my bedroom.
John Irving ja hänen kirjansa sankari Jack Burns asuivat Helsingissä hotelli Tornissa.

-12 Celsius, sunny, morning at 9

Hotel Torni in the middle in this winter picture. (Click the picture to see more pictures of this tower.)

“Joskus paljastuvat valheiksi jopa ne kertomukset, jotka ovat meitä lähinnä. Joskus jopa ne ihmiset, jotka ovat meille läheisimpiä, eivät ole sitä miltä he näyttävät”, kirjoittaa Robert J. Wiersema John Irvingin uusimman kirjan “Until I find you” arvostelussa (Globe and Mail 23.7.2005).

Kirja kertoo isän hylkäämän, äidin kanssa eläneen pojan tarinan. Kirjan päähenkilö on filmitähti ja elokuvakäsikirjoittaja, kuuluisuus kuten Irving itsekin. Kuten muissakin Irvingin kirjoissa tässä on erikoisia ihmisiä ja outoja ihmiskohtaloita. Sivujakin on 824. Onkohan kukaan ehtinyt vielä lukea tätä kirjaa?

John Irving kertoi jonkun kirjansa esipuheessa, että häneltä on kysytty usein, onko Garpin tarina hänen tarinansa eli onko hän Garp. Irving sanoi aina, että ei ole. Hän kertoi tavallisesta Irvingin pariskunnasta, vanhemmistaan. Hän sanoi olevansa tavallisen perheen tavallinen poika. Samaa kertoi Irvingin poika haastattelijoille.

Irvingin uusin kirja, faktan ja fiktion sekoitus, paljastaa, että Garpilla ja John Irvingillä on yhteistä hyvin paljon. Garpin maailmahan on hyväntahtoinen huolimatta hirveistä ja oudoista tapahtumista. Samanlaista hyväntahtoisuuden ja outouden sekoitusta ovat muutkin Irvingin kirjat.

Salaisuuksia ja
hyväksikäyttöä

Pidän John Irvingin kirjoista niiden juonen, erikoislaatuisten henkilöiden ja tapahtumien vuoksi. Irving on asunut jo jonkin aikaa Torontossa. Nykyään hän asuu torontolaisten ystävieni kertoman mukaan Toronton lähellä maaseudulla. Hänen uusin kirjansa on hätkähdyttänyt kaikesta puhumaan tottuneita kanadalaisiakin.

Uusin kirja paljastaa, että John Irving on sittenkin hyvin suuresti Garp. Uuden kirjansa sankarin tavoin hän on aikuisen naisen seksuaalisesti hyväksikäyttämä lapsi, joka on siitä huolimatta menestynyt hyvin elämässään. Hyvin usein hyväksikäytetyt pojat pitävät itseään enemmänkin sankarina kuin uhrina. Heistä on puhuttu tästä syystä ehkä vähemmän kuin tytöistä, joille on tapahtunut vastaavaa.

Elämän totuus paljastuu miehille usein vasta vanhemmalla iällä. Kaikki on ajateltava uudelleen totuuden valossa. Näin myös Irving on vasta nyt myöntänyt (saanut selville?) elämänsä tragediat. Irving ei ehtinyt tavata koskaan biologista isäänsä, joka jätti perheen Irvingin ollessa pieni lapsi. Irvingin elämän ja tuotannon yhteydestä tulee olemaan pohtimista kirjallisuudentutkijoilla ja muillakin.

(Ole hyvä, kirjoita kommenttisi kuvan alapuolelle.)

torstaina, elokuuta 04, 2005

Kun Agatha tiskasi astioita ja punoi juonia

"Paras aika kirjan suunnitteluun on silloin, kun tiskaa astioita", sanoi Agatha Christie. Hänen omaelämäkertansa on erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Toisen miehensä arkeologi Sir Max Mallowanin kaivauksilla Agatha Christie toimi usein kokkina. Mutta ensimmäiseksi rakennettiin kuitenkin aina mökki, jossa Agatha sai kirjoittaa.

Agathan miehen työtovereita oli myös suomalainen itämaisten kielten professori Aapeli Saarisalo ("Songs of the Druzes, 1932), joka oli hyvin originelli persoona. Saarisalo vaikutti jotenkin hämmentyneeltä, kun kysyin häneltä Agathasta hänen ollessaan Vanhalla ylioppilastalolla kertomassa elämästään.  " Hän oli mukava rouva", hän vain sanoi.  Ehkä hänelle oli ollut yllätys, että tuosta mukavasta Mallowanin rouvasta tuli maailmankuulu.

keskiviikkona, elokuuta 03, 2005

Lisääkö ikä kauneutta?

Kun minä olin nuori, minulla oli jatkuva rumuuskompleksi. Nyt kun minä olen vanhempi, se on kadonnut kokonaan. Tunnen olevani kaunis - varsinkin katsoessani meidän hissimme peiliin, jonka edessä muutkin naiset ovat tunnustaneet ihailevansa ulkomuotoaan. Ne entisajan peilintekijät olivat ammattilaisia.

Olen ajatellut, että tämä kaikki on vain mieheni tehokkaan aivopesun tulosta - ja sen hienon vanhan peilin ansiota. Ei toki. Brandeisin yliopiston naistutkimuksen opettaja paljastaa, että on suorastaan keskiaikaista ajatella naisen vartalon kehityksen alkavan mennä alaspäin teini-iän jälkeen. Muistammehan ne keskiajan naiskuvat - langanlaihat teini-ikäiset, joilla oli yleensä muutama vuosi elinaikaa edessä?

Lue Margaret Morganroth Gulletten herkullinen artikkeli "Feeling Old and Ugly? Take Another Look".

IHME! Kaikki 309 pelastuivat Torontossa Air Francen koneesta, joka syttyi tuleen.

tiistaina, elokuuta 02, 2005

Lapikkaat esiin

lapikkaat


Tänä syksynä ei kannata myydä kirpputorilla lapikkaitaan. Ne ovat muotia. Saamelainen kultttuuri kiinnostaa nyt muotitaiteilijoita. Siksi lapikkaatkin ovat päässet muotilehtiin. Ruotsissa ovat suosituimpia Pajalassa tehdyt lapikkaat. (Damernas värld 9/2005) Kuvassa aidot suomalaiset kippurakärkiset lapikkaat. Photo: Anna Amnell

Tämä blogi täyttää tänään kaksi kuukautta

Blogisiskon 1. vuosi/The 1st year of my blog
Lilypie Baby Ticker


Blogivauvaa on käyty kurkistamassa jo melkein 5000 kertaa siitä lähtien, kun blogiin tuli tämä nykyinen kävijälaskuri. Tämä synttäri-idea on Kotikarusellista , jossa "tsu" kertoo kuusilapsisen perheen elämästä. Siellä on vielä hauskempiakin tapoja kertoa lähestyvistä synttäreistä.

Kashmir-kuviot ovat jälleen muodissa

My husband's paisley-tie

Kashmir-kuviot tulevat muotiin yhä uudestaan, niin että jokainen sukupolvi käyttää niitä useaan kertaan elämänsä aikana. Ne putkahtavat esiin milloin miesten solmioissa ja aamutakeissa, milloin tapettien kuvioissa, peitoissa ja huonekalukankaissa. Tänä syksynä niitä tullaan näkemään taas naisten muotikankaissa.

Kashmirissa oli taitavia kutojia jo antiikin aikoina. 1600-luvulla kashmirilaisten shaalien kukkakuviot yhtyivät muihin koristeaiheisiin, ja syntyivät nuo jännittävät pisaran ja liekin muotoiset kuviot.

Ohuita villaisia Kashmir-huiveja tuli Eurooppaan jo 1700-luvulla kapteenien, sotilaiden ja diplomaattien mukana. 1800-luvun puolivälissä näitä huiveja tehtiin jo Euroopassa, varsinkin Skotlannissa Paisleyn kaupungissa, joka antoi noille kiemurakuvioille nimen ’paisley’, jota käytetään niistä englannissa ja ruotsissa.

Miehetkin käyttivät hartiahuiveja 1800-luvulla. Tarkkaavainen TV:n katsoja on nähnyt sellaisen myös Sherlock Holmesilla. Abraham Lincolnilla oli kashmirkuvioinen hartiahuivi. Kuningatar Viktorialla oli niitä tusinoittain, jotkut maahan asti ulottuvia. Kashmir-huivien kulta-aika oli 1840- ja 1850-luvuilla. Niitä pidettiin viktoriaanisena aikana pianon ja flyygelin päälläkin koristeina.

Mallit kulkivat edestakaisin Euroopan ja Intian välillä. Huiveja ostettiin edelleen myös Intiasta. Sitten Englannissa keksittiin kutomakoneet ja Ranskassa jacquard-menetelmä, jolla malli laitettiin reikäkortteihin, joiden avulla kone kutoi kankaan. Näin kashmirkuvioiset huivit tulivat halvemmiksi ja leveämmiksi kuin alkeellisilla intialaisilla kangaspuilla kudottaessa.

Vähitellen kashmirkuviosta tuli kansainvälinen muoti-ilmiö. Kuvassa kirjoittajan aviomiehen solmio.

Lisäys vuonna  2016:

Lisätietoja esimerkiksi  täällä

http://www.paisleypower.com/#!history-of-paisley/c9ar



maanantaina, elokuuta 01, 2005

1.8.2005. Pound, eräs harhautuneita kirjailijoita






"The leaves fall early this autumn, in wind.
The paired butterflies are already yellow with August
Over the grass in the west garden;
They hurt me. I grow older."
Ezra Pound


(Myöhemmin, puolen päivän aikaan)

Olen odottanut kommentteja. Ezra Pound oli eräs 1900-luvun harhautuneita runoilijoita. Hän innostui Mussolinista ja esitti antisemitistisiä ajatuksia, jopa ylistysrunon Mussolinille - aivan niin kuin Neruda omalle ihanteelleen, Stalinille, josta näimme äskettäin dokumentin Suomen TV:ssäkin.

En tunne ollenkaan Poundin runoutta. Minulla on ollut syvä vastenmielisyys häntä kohtaan. Laitoin Poundin säkeet blogiini kokeeksi. Näyttäisi siltä, että Nerudalle annetaan anteeksi Stalinin ihailu. Annetaanko Poundille anteeksi fasistien ihailu?

Ehkäpä yksi lukijoistani on reagoinut pudottamalla minut listastaan. Olisi mielenkiintoista keskustella tästä aiheesta: miten suhtautua näihin harhautuneisiin kirjailijoihin?

Kun Helsingissä oli PEN-konferenssi joitakin vuosia sitten, Agneta Plejel sanoi puheenvuorossaan, että monet olivat 1900-luvulla "seduced by the evil". Pound kuuluu heihin.

Olen sitä mieltä, että kaikkiin näihin kirjalijoihin tulee suhtautua samalla tavalla: joko boikotoimme kaikkia tai annamme kaikille anteeksi.

Etelä-Afrikassa otettiin periaatteeksi anteeksianto. Miten suomalaisessa kirjallisessa maailmassa?