tiistaina, helmikuuta 27, 2007

Kuumaa kaakaota ja kirjoittamisenoppaita



Asumme vanhassa kerrostalossa, jossa on vetoista kylmällä ja tuulisella säällä, sillä "rakennushistoriallisista" syistä remontin yhteydessä ei laitettu uusia kolminkertaisia ikkunoita vanhojen 1930-luvun ikkunoiden tilalle. Olen siirtänyt tyttäreni lapsuudenaikaisen kirjoituslipaston lämpimään nurkkaan sängyn viereen ja laittanut tietokoneen taas sen viereen pienelle pöydälle. Voin kirjoittaa joko tavallisesti istuen tai jalat ristissä vuoteen päällä eräänlaisessa jooga-asennossa. Kuuma kaakao auttaa kivasti työpäivän alkuun.



Olen siinä vaiheessa, jolloin luen kirjoittamisenoppaita, joita olen ostanut useita kymmeniä vuosien varrella. Ensimmäiset ovat John Gardnerin "On Becoming a Novelist" ja Meredith & Fitzgeraldin "Structuring your novel: From basic idea to finished manuscript, kumpikin vuodelta 1985 ja kumpikin melkein hajalle kuluneita. Gardnerilla on toinenkin luovan kirjoittamisen opas, mutta poikani vei sen mukanaan omaan asuntoonsa. Juuri poikani kautta opin tuntemaan Gardnerin kirjat, sillä hän opiskeli taiteen ohella luovaa kirjoittamista Toronton yliopistossa.



Paksuin opas, Christopher Bookerin "The seven Basic plots", on uusin ja olen lukenut sitä vähitellen. Byattin ja Sodren "Imagining Characters" on pysyvä kumppanini kirjoittamisessa.



Muut oppaat ovat enemmänkin "niksikirjoja": miten luoda juoni, mitä seikkoja on huomioitava näkökulman/näkökulmien valinnassa, miten luoda kirjan tapahtumille paikka, miten tuoda esille henkilöiden ulkonäkö ja tunteet?



Näiden vähän yli 40 oppaan joukossa on myös Rhona Martinin ohut, mutta erittäin hyödyllinen opas "Writing Historical Fiction" ja Kari Vaijärven samoin erittäin hyödyllinen "Mistä rahat?" (Sitä täydentävät Kirjailijaliiton ja Nuorisokirjalijoiden jäsenkirjeet, jotka muistuttavat, milloin hakea mitäkin apurahaa.)



Kuten edellisestä kirjoituksestani tulee esille, suhde suomalaiseen kirjalliseen maailmaan ei ole ollut minulle ristiriidaton. Olen kokenut jopa järjestökiusaamistakin, jonka vuoksi olen karttanut kirjallisia järjestöjä. On ollut paljon miellyttävämpää lukea muiden kirjailijoiden kokemuksista vaikkapa Writing -lehdestä, jonka tunnelma on ystävällinen. Olen tietenkin erittäin kiitollinen niille kollegoille, joiden mielestä suomalaiseen kirjalliseen maailmaan saavat kuulua myös ei-vasemmistolaiset tyttökirjojen kirjoittajat. Hyviä muistojakin on.



Ylimmällä hyllyllä on sisareni lapsuudenkuva. Sisareni on ollut mukana elämässäni lapsuudesta asti. Hän oli koko ikänsä innokas lukija. Hän rakasti kaunokirjallisuutta ja elokuvia ja keskustelimme niistä usein. Meillä oli pitkiä puhelinkeskusteluja, hänen sairautensa vuosina joka päivä, mikäli hän pystyi puhumaan. Sain mieheltäni lahjaksi SkypeMaten, jotta voisimme sisareni sairaalasta päästyä puhua vaikka tuntikaudet. Juttua olisi riittänyt.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana sisareni opiskeli yliopistossa aikuiskasvatusta, gerontologiaa ja filosofiaa ja sai valmiiksi gradunsa viime kesänä. Hän oli yksi niistä lähipiirini ihmisistä, jotka ovat aina keskustelleet filosofiasta, ja niin jotain on tarttunut siitä minuunkin.

En varmaankaan toivu koskaan sisareni kuolemasta. Hänen lämmin äänensä ja huumorintajuiset kommenttinsa ovat poissa. En minä tietenkään yksin ole, en nytkään. Mieheni on paraillaan hiihtolomalla ja tarkistaa tutkimustaan viereisessä huoneessa, johon pariovet ovat auki. Hän katsoo yleensä samalla (ilman ääntä) urheilukilpailuja, sillä esimerkiksi tieteellisen tutkimuksen alanoottien tarkistaminen on työlästä. Vaikka mieheni on myös läheinen ystäväni, ei hän korvaa sisartani. Ketään ihmistä ei voi korvata toisella. Mietin, miten tämä uusi tilanne tulee vaikuttamaan elämääni ja kirjoittamiseeni.

maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista?

Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista? -keskustelu. (HS.fi)

"Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista?"kysyy Hesari tänään 26.helmikuuta 2007. Keskustelu liittyy kielitieteilijä Jaakko Anhavan tämänpäiväiseen puheenvuoroon Hesarissa. (Jaakko Anhava: "Punainen tuho on länsilukeneiston tabu" HS/Kulttuuri/Puheenvuoro 26.2.2007.)

"Uusimmassa Parnassossa 1/07 virolaissyntyinen [sic]kirjailija Sofi Oksanen kummastelee: 'Miksi hakaristi täyttää ihmiset kauhulla mutta sirppi ja vasara saa nauramaan?' Miksi agitprop-laulujen konsertit virittävät nostalgiaa, kun natsilaulukonsertista saisi syytteen?"

Anhava jatkaa, että sekä Sofi Oksanen että entisiä puoluetovereitaan moittinut Siimeskin "soimaavat ennen kaikkea taistolaisia, joiden taakse muu 1960-70-luvun vasemmisto yhä saa lymytä' nuo pilasivat kaiken' -hengessä."

Jaakko Anhava muistuttaa siitä, että " Maoa ihaili 1960-70-luvulla lähes koko vasemmisto, mutta vain ani harva on julkisesti katunut tämän tyrannin ylistystään, saati sitten joutunut siitä tilille".

Yleensähän sivistyneistö ja taiteilijat ovat sananvapauden soihdunkantajia. Miten Suomessa?

Anhava kirjoittaa: "Oksanen ehdottaa, että kun päättäjien suun tukkii kauppapolitiikka, taiteilijoitten tulisi rikkoa kommunismin hurmevaltaa ympäröivä hiljaisuus. Mutta hän taluttaa pukkia kaalimaan vartijaksi: aivan liian suuri osa taiteilijakuntaa - mitä kantaaottavampia, sen innokkaammin - odotti 1960-80-luvulla länsimaiden perikatoa, ja illuusioiden romahdettuakin lukuisia heistä, muitakin kuin kommunisteja, yhä karvastelee lännen voitto."

Pahinta on, että "Nykynuorilta alkaa unohtua, mikä oli Neuvostoliitto", kirjoittaa Anhava.

Mutta mitä tapahtuu kirjailijalle, joka uskaltaa muistuttaa Suomessa kommunismin kauhuista? Ainakin Kiiltomadossa minua kehotettiin pari vuotta sitten hoitoon, pilkattiin ja nettikivitettiin, ja Kiiltomadon silloinen (osittain nykyinen) toimitus hyväksyi kaiken. Sitä ei olisi uskonut, jos ei olisi kokenut. Joskus täytyy ihan katsoa kansioita, joihin tulostin ne keskustelut.

Ja mikäänhän ei ole muuttunut. Lehdistö kirjoittaa jatkuvasti ihannoivia kirjoituksia 60-70-lukulaisista ja heidän suvuistaan, heidän tuotantoaan kanonisoidaan kiireellä ja tuetaan kaikin tavoin. Suomi on tässä suhteessa outo maa. Neuvostoliiton ruplat eivät menneet todellakaan hukkaan suomalaisen sivistyneistön aivopesussa, sillä se torjuu edelleen karun totuuden: Kommunistien tuhoamiskoneisto tappoi miljoonia enemmän kuin natsien vastaavat toimet. Kummatkin pitäisi tuomita.

Lue Anhavan kirjoitus tämän päivän Hesarista. Osallistu keskusteluun.

P.S. Olen toki kirjoittanut samasta aiheesta jo aikaisemmin, mutta optimistisemmin.

"Kun aloin kirjoittaa Auroraa, ajattelin, että sitä ei julkaistaisi Suomessa - kertoohan se sortovuosista. Miten onkaan maailma muuttunut tänä vuonna. Nyt Auroran voi julkaista vaikka Tartossa ja Pietarissa." (Kirjakauppalehti 1991 syksy, esikoiskirjailijoita, nimellä Pirkko Pekkarinen)

Kuvittelin, että Suomen kirjallisissa piireissäkin iloitaan tilanteesta eli Euroopan vapautumisesta kommunismin ikeestä. Kuinka erehdyinkään!

ja vuonna 1996:

"70-luvun radio ja televisio olivat niin 'punaisia', ettemme hankkineet kumpaakaan. Äänilevyjä ja kirjoja eri kielillä lainasimme ostoskärryittäin. --
Graduni Narnia-kirjoista valmistui ja tunsin halua aloittaa vihdoin itsekin kirjoittamisen. Mutta 1970-luvun suomettunut Suomi oli tullut henkisesti hyvin ahtaaksi. Kirjoitin kuitenkin yhden lehtijutun Suomen Kuvalehteen. Muutimme Kanadaan --

Ensimmäisen Aurora-kirjan ilmestyessä vihdoin vuonna 1991, maailma oli yhtäkkiä muuttunut. Koti-Suomikin on sen jälkeen alkanut hitaasti avartua, ikkunoita ja ovia avataan. " [Tuo oli vielä vuonna 1996 kovin optimistisesti kirjoitettu.]

Kun koti kävi ahtaaksi. Luovaa iloa. Suomen Nuorisokirjailijoiden 50-vuotisjulkaisu 1996. Nimellä Pirkko Pekkarinen.

Kiinnostavaa on, että minua ei mainita sanallakaan paksussa Suomen lasten- ja nuorisokirjallisuuden historiassa. Kun kysyin miksi, sanottiin: "mutta NN:n piti kirjoittaa Aurora-kirjoista" ja muita selityksiä. Lukijat saavat tehdä omat päättelynsä.

kirjallisuus ja suomettuminen

sunnuntaina, helmikuuta 25, 2007

Luin lehtiä

 
Posted by Picasa


Kuva: Dover

Cate Blanchett Hesarin haastattelussa miesnäyttelijöistä:

"Gregory Peck oli tosi mies. Vakaa, seksuaalinen mutta ei peto. Jotakin todella miesmäistä ja samalla haavoittuvaa. Tosi mies on sellainen, jolle voit uskoa lapsesi ja jonka käsivarsille voit silti heittäytyä."


Veli-Pekka Lehtonen: "Katse on filmitähti-Blanchetille työkalu". HS/Kulttuuri 25.2.2007

lauantaina, helmikuuta 24, 2007

Kotona


DSC00003, originally uploaded by amnellanna.

Nestor Burma


DSC00031, originally uploaded by amnellanna.

Nestor on viettänyt hiihtolomaa meidän luonamme.



Klikkaa kuvaa ja mene katsomaan muita kuvia Nestorista: "Cat as a house guest" ja "Nestor at Christmas 2006". Myös kissa nukketalossa.

perjantaina, helmikuuta 23, 2007

Photo Friday: "Textured"


textured, originally uploaded by amnellanna.

textured by light

torstaina, helmikuuta 22, 2007

Nukketalot ja tyttökirjat voivat käsitellä arkojakin aiheita


Vuonna 1947 syntyi Suomen suurin ikäluokka. He ovat kestäneet lapsuuden ja kouluvuosien köyhyyden ja puutteen sekä mielettömät 1960- ja 1970 -luvut, jolloin röyhkeimmät ja äänekkäimmät heistä valtasivat äärivasemmistopolitiikan avulla itselleen hyvän aseman yhteiskunnassa.

Kirjoitan nukketaloblogissani sisarestani ja 1970-luvusta. Oli monia ihmisiä, joiden siivet leikattiin noina vuosikymmeninä. Ehkä siitäkin aletaan vähitellen puhua.

keskiviikkona, helmikuuta 21, 2007

Jääkukkia Helsingin keskustassa


Iceflowers, originally uploaded by amnellanna.

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

Helmikuu 2007


February 2007, originally uploaded by amnellanna.

Kun sanat eivät tule, on viisasta lähteä päiväkävelylle. Onneksi talvinen Helsinki on hyvin kaunis

maanantaina, helmikuuta 19, 2007

Sukua toisilleen



Window-shopping, originally uploaded by amnellanna.

leopardikengät

sunnuntaina, helmikuuta 18, 2007

Kirjojen katoaminen kirjastoista



Aurora, vaahteralaakson tyttö. 1991. 2. painos 1992

Vähän yli puoli vuotta kirjani "Kyynärän mittainen tyttö" (2004) ilmestymisestä huomasin, että sitä oli ilmoitettu "kadonneeksi" viisi kappaletta pääkaupunkiseudun kirjastoihin siihen mennessä hankituista 25 kappaleesta.

Nyt huomasin, että kolme kappaletta "Aurora, vaahteralaakson tyttö" -kirjaani oli kadonnut, nimittäin Pasilan, Kirjasto Omenan ja Kalajärven kirjastoista. Tämä on ikävää, sillä 1990-luvulla ilmestyneet Aurora-kirjani ovat loppuunmyytyjä, mutta niitä lainataan edelleen. Kirjailijoille aletaan lisäksi maksaa korvausta lainatuista kirjoista. Kadonnut kirja vähentää kirjailijan tuloja.

Tuo viisi kadonnutta kirjaa 25:stä tuntui suurelta luvulta. Ystävällinen kirjastonhoitaja vastasi on-line-neuvonnassa, että valitettavasti tällaista sattuu, mutta hänkin piti lukua suurena.

Pyynnöstäni kolme viidestä kirjastosta hankki uuden kirjan kadonneen "Kyynärän mittaisen tytön" tilalle. Nyt niitä kirjoja on Helsingin kirjastoissakin jo enemmän kuin alussa.

Aurora-kirjoja on vaikeaa korvata, koska niitä ei ole enää myynnissä.

lauantaina, helmikuuta 17, 2007

Ilotulitus tänään


ilotulitus 3, originally uploaded by amnellanna.

2007



Matkalla, originally uploaded by amnellanna.


Talon radan varrella. Helsinki

perjantaina, helmikuuta 16, 2007

Suomalaiset teini-ikäiset Unicefin tutkimuksessa

Aineellisesti hyvin, mutta psykososiaalisesti huonosti voivat suomalaiset teini-ikäiset Unicefin raportin mukaan. He elävät myös vaarallisempaa elämää kuin muiden rikkaiden länsimaiden lapset. (Johanna Westman "Tonåringar lever farligt." Hufvudstadsbladet 16.2.2007)

Westman kertoo, että Unicefin raportin mukaan italialaiset 15-vuotiaat lapset syövät päivän pääaterian vanhempiensa kanssa useita kertoja viikossa. Tässä asiassa Suomen tilanne on erityisen huono, kun mitataan lasten hyvinvointia rikkaissa länsimaissa. ("I just det avseendet placerar sig Finland särskilt lågt i Unicef:s mätning av barnens välmående i de rika västländerna.")

Aineellisesti parhaiten voivat lapset Hollannissa ja Pohjoismaissa, Suomi mukaan lukien. Mutta perheen ateriointitavat ovat vain yksi niistä kohdista, joissa tulee ilmi, että Suomessa ja muissa Pohjoismaissa keskivertoteini-ikäisten "aineellinen elintaso on paljon parempi kuin psykososiaalinen elämänlaatu". (" genomsnittsbarnets materiella levnadsstandard är långt bättre än den psykosociala livskvaliteten".)

Unicefin raportti

torstaina, helmikuuta 15, 2007

Photo Friday 'Sky'

Valkoinen lakki kaikille!

Tämä kirjoitus syntyi kommenttina Ikkunaiineksen blogikirjoitukseen, jonka kommentteja on jo edellä tässä blogissa.

Keskusteltiin tasoryhmistä:

Nähdäkseni tasoryhmien poistamisen syynä oli Itä-Saksasta omaksuttu käsitys opetuspaketista, joka tungetaan jokaiseen lapseen. Marksilaisuushan ei tunnustanut perinnölllisyyttä, ihmisten erilaisia lahjoja.

Koululaitoksen tulisi olla joustava. Jos kaikki lähtisivät koulusta samanarvoisina, "sama lakki päässä", he voisivat alkuun hakeutua niille aloille, joissa he ovat menestyneet koulussa tai joihin ovat koulussa keskittyneet.

Myöhemmin voisi täydentää suorituksiaan joissain aineissa, jos haluaisi vaihtaa alaa.

Oppilaiden jakaminen kahteen eri koulumuotoon peruskoulun jälkeen on epädemokraattista ja ihmisarvoa loukkaavaa.

Halutaanko pitää yllä marksilaista yhteiskunnan kahtiajakoa, jotta saadaan äänestäjiä? Mistä muusta syystä pohjoisamerikkalaistyylistä koulumuotoa vastustetaan?

Kaikki lahjakkuudet ovat nimittäin samanarvoisia.

Valkoinen lakki kaikille!

Tähän kirjoitti nimimerkki Catulux:

"Anna-rukka löi kirveensä kiveen: '
Valkoinen lakki kaikille!'

Tässä korostuu suomalainen tyypillinen asennevamma. Ylioppilastutkinnon/paperisvistyksen yliarvostaminen, joka periytyy varmaan tsaarin ajoilta.

Toisaalta tähän demarinäkemykseen ollaan jo ajautumassa ajopuun tavoin. Suunnitellaanhan LUKIOONKIN (!) jo tukiopetusta; ainakin puheen aiheena seon ollut."

Ja minä vastasin:

Hyvä Catulux,

en ole mikään tyttörukka, vaan maailmaa nähnyt aikuinen nainen. Olen itse käynyt koulua Yhdysvalloissa ja kolme lastani Kanadassa Torontossa 1980-luvun. Yhteensä 10 vuoden kokemus pohjois-amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä.

Kaikki nuoret saivat tosiaan saman neliskulmaisen tupsulakin valokuvaan päähänsä.

Kouluissa oli valinnaisia aineita, tasoryhmiä, tukiopetusta, hyvä järjestys, ystävällinen tunnelma, siis miljoonakaupungissa Torontossa.

Kirjallisuuden ja taiteen opetus oli korkeatasoista. Kielistä pitävä tytär opiskeli koulussa englantia, ranskaa, saksaa ja espanjaa. Matematiikasta kiinnostunut poika sai yliopistotasoista opetusta jo lukiossa, mutta vieraita kieliä ei tarvinnut lukea, oli vain toinen kotimainen eli ranska. Kaikki lahjakkuustyypit huomioitiin. Koulunsa keskeyttäneitäkin oli, mutta he olivat pieni vähemmistö.

Lukion jälkeen toiset menivät yliopistoon, toiset töihin tai oman alansa college-opintoihin (ammattikoulu).

Yhteiskunta on siellä demokraattinen ilman sosialismia.

Ei utopiaa vaan realismia, hyvä Catulux.


Catulux myöntää, että ei ollut perillä tilanteestani. Vastaan:

Hyvä Catulux,

näissä nettikeskusteluissa ei aina jaksa lukea kaikkia viestejä.

Kävin koulua Montanassa tavallisessa amerikkalaisessa koulussa, jossa olin American Field Service -vaihto-oppilaana. Halusin nähdä maailmaa.
Köyhänä sain kokostipendin, matkat ja kaikki maksettiin.

Kanadassa asuessamme vietimme melkein kaikki kesälomat Yhdysvalloissa telttailumatkoilla eri puolilla mannerta tavallisten amerikkalaisten parissa.

Kanadassa lapsemme kävivät tavallista kanadalaista koulua, jossa suurin osa oppilaista oli siirtolaisten lapsia. High school oli erittäin monikulttuurinen - ja rauhallinen. Ne hyvät tavat ja ystävällisyys. Koulua ja kotia arvostettiin.

On eräs asia, jota suomalaiset eivät tule ajatelleeksi. Kansa on Yhdysvalloissa nyt useita vuosia keskellä kuumaa vaalikampanjaa. Vastapuolta haukutaan ihan kaikesta. Amerikassa sanavapaus on aivan omaa luokkaansa. Politiikastakin puhutaan avoimesti.

Yhdysvallat on demokratia, siellä ei istu sama ihminen presidenttinä vuosikymmenet.

Vielä koulusta: Jokaisen lapsen ja nuoren koulunkäyntiin vaikuttaa hyvin paljon perhetilanne. Mikään koulumuoto ei auta, jos koti ei huolla lasta.

Kotia ja perhettä ei arvosteta Suomessa. Lapset työnnetään yhteiskunnan hoidettaviksi. Siihenhän kansaa on ohjattu jo muutama vuosikymmen. Seuraava aste olisi siirtää kaikki lapset sisäoppilaitoksiin, jotta vanhemmat saisivat olla töissä ja muutenkin "toteuttamassa itseään".

Äskeisen Unicefin tutkimuksen mukaan suomalaisten (ja pohjoismaalaisten) lasten psykososiaalinen tilanne on heikko verrattuna muiden yhtä rikkaiden maiden lapsiin. Raha ei ratkaise kasvatuksessa. Lapsi ja vielä nuori aikuinenkin tarvitsee vanhemmiltaan kasvatusta, tukea ja rakkautta. Ja aikaa. "Laatuaika" on huono vitsi.

Käykää seuraamassa keskustelua.

tiistaina, helmikuuta 13, 2007

Kirjeitä kuolleelle sisarelle



Aikaisemmin oltiin sitä mieltä, että kun joku kuolee, hänet täytyy unohtaa ja jatkaa elämäänsä ilman häntä. Ihmisen mieli ei kuitenkaan toimi näin. Mikään ei voi korvata läheistä ihmistä, joka on kuollut. Nykyään ei ajatellakaan enää samalla tavalla. Läheinen säilytetään mukana elämässä. Näin onkin luonnollista, sillä kuolema saattaa yhdistää vielä enemmän kuin elämä.

Minulla on muitakin läheisiä ihmisiä kuin sisar, joka kuoli vähän yli kaksi viikkoa sitten parannuttuaan sitä ennen syövästä. On kaksi lapsuudenystävää, toinen sisar, aviomies, lapset ja muita ystäviä. Kun olen kirjoittanut blogiini "sisareni", olen voinut tarkoittaa myös toista sisartani. Häntä jolla on lapsenlapsi, pieni tytär, jolle ostin viime kesänä nukketalon. Kun olen kirjoittanut blogissani "lapsuudenystäväni", olen tarkoittanut toista tai toista lapsuudenystävistäni, häntä jonka olen tuntenut koko ikäni, tai häntä, johon ystävystyin ensimmäisellä luokalla koulussa. On monia ihmisiä, joiden kanssa voin puhua tärkeistä ja intiimeistäkin asioista ja jotka surevat myös pikkusisareni kuolemaa. Mutta kukaan heistä ei voi korvata kuollutta sisartani, ei edes läheisin kaikista läheisistäni, mieheni.

Ostin eilen kauniin kirjan, johon voi kirjoittaa omia ajatuksiaan. Kirjassa on punaiset kannet, joissa on Charlotte Bronten käsialalla tekstiä kirjasta "Jane Eyre" (Kotiopettajattaren romaani), joka ilmestyi vuonna 1847, sata vuotta ennen pikkusisareni syntymää.

Sisareni luki lapsesta asti paljon. Keskustelimme usein kirjoista. Tähän punakantiseen kirjaan alan kirjoittaa kirjeitä kuolleelle sisarelleni.

Bronten sisarukset linkit

Sisar, veli, sydänystävä, lehtikirjoitukseni

maanantaina, helmikuuta 12, 2007

Ääneen lukeminen johdattaa lapset kirjallisuuteen



Kuva: Dover

(Lauantaina olivat sisareni hautajaiset. En pysty kirjoittamaan toistaiseksi muuta kuin kommentteja muiden kirjoituksiin.)

Iineksen blogissa on kirjoitus Poikien olematon kielipää.
Tässä kommenttini:

Tämä oli tärkeä kirjoitus.
Haluaisin tuoda esille erään keinon saada lapset rakastamaan kirjallisuutta: ääneen lukeminen. Lukeminen ja kuunteluhan kehittävät kirjoittamista.

Meillä luettiin ääneen kirjoja nuorempien lasten muurrosikään asti. Silloin jo yliopistossa opiskellut poikamme sanoo, että tapaa olisi pitänyt jatkaa kauemminkin.

Siinä tuli käytyä läpi maailmankirjallisuus eri kansojen saduista klassikoihin asti. Yleensä lukijana oli mieheni, jolla on hyvin eloisa ääni ja kyky vaihdella sitä. Kyllä minun lukemisenikin kelpasi.

Seitsemän veljestäkin oli mainio luettava lasten ollessa vielä ala-asteella. Siirtolaisuudessa ääneen lukeminen oli erittäin tärkeä äidinkielen säilymisen vuoksi.

Kaikki eivät ole lapsina kiinnostuneita lukemisesta, mutta näin yhdessä lukien tulee tutustuttua kirjoihin, joita ei muutoin koskaan tulisi luettua.

Sitten isompina lapset lukevat kukin mielikirjallisuuttaan, joku tietokirjallisuutta, joku runoja, joku romaaneja, joku kaikkea.

Tämä on ihan sama asia kuin lasten tutustuttaminen klassiseen musiikkiin. Välillä voi olla kausi, jolloin vain musiikkivideot (joita olen katsonut runsaasti teini-ikäisten lasteni kanssa) yms kiinnostavat, mutta sitten ilmestyvät klassikot heidän omiin kokoelmiinsa.

Vielä yksi kommentti talteen:

a-k.h,kirjoitit: "tulee mieleeni, ettei lapseni osoittanut erityisempää innostusta lukemisen opetteluun. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin lukenut hänelle todella paljon."

Meille kävi ihan samalla tavalla nuorimman lapsen kanssa. Hänen ollessaan ensimmäisellä luokalla ranskalaisessa koulussa äidinkielenopettaja sanoi, että poika on tyhmä eikä opi edes lukemaan. Se ällistytti minua, sillä hän osasi lukea ranskaa, oli oppinut jo pari vuotta aikaisemmin.

Sanoin, että varmaankaan aapinen ei kiinnosta, kun hänelle on luettu ääneen hyvin paljon. Muistutin vitsinä, ettei Kaarle Suurikaan ollut tyhmä vaikka ei osannut lukea. Hänellekin luettiin. Opettaja sanoi, että ei saa lukea, muuten poika ei opi koskaan lukemaan.

Poika piti kovasti pikkuautoista ja osti niitä viikkorahoillaan. Lupasin kesälomalla, että hän saisi markan jokaisesta Kultaisen kirjaston kirjasta, jonka hän lukisi.

Poika oppi ihmeen nopeasti lukemaan. Vuotta vanhempi sisarkin alkoi vaatia rahaa lukemisesta, kun näki miten pikkuveli rikastui. Pian meillä ei ollut enää varaa lukupalkan maksamiseen, mutta lukuharrastus oli alkanut eikä sille ole loppua tullut.

Kanadassa samainen poika todettiin heti puolen vuoden jälkeen testeissä poikkeuksellisen älykkääksi.

Kanadassa oli kaikille lapsille ja nuorille heille sopivaa opetusta ja "peruskoulu" yliopistoon asti. Samoin on USA:ssa. Olen sekä oppilaana että koulua käyvien lasten lasten äitinä pitänyt sitä erinomaisena ideana. Viihdyin itse kansakoulussa, jossa oli erilaisia oppilaita yhdessä. Siihen aikaan lapset jaettiin 11-vuotiaina kahteen ryhmään, nyt se tehdään teini-ikäisille. Miksi jakaa herkässä iässä olevat nuoret kahteen ryhmään?

ääneen lukeminen, ääneenlukeminen

perjantaina, helmikuuta 09, 2007

torstaina, helmikuuta 08, 2007

Muisto jääkukista



iceflowers5, originally uploaded by amnellanna.


Photo Friday " Strange" and beautiful.

Jääkukat ovat kadonneet, mutta onneksi ehdin ottaa kuvat. Kadonnut on myös tämä sama kuva ja teksti, jotka lähetin vähän aikaa sitten. Koetetaan uudestaan.


Photo Friday " Strange" and beautiful.

keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007

Kommentti koulusta ja uskonnosta

Salkan blogiin

Salka,

En tunne henkilökohtaisesti kunnolla yhtään lestadiolaisperhettä. Sen perusteella, mitä olen lukenut, ne vaikuttavat monessa mielessä samanlaisilta kuin Amish-perheet Pohjois-Amerikassa. Sanotaan, että pikkulapset ja vanhukset ovat niissä onnellisia, muilla voi olla ainakin ajoittain vaikeaa. (Todistaja-elokuva, jossa näyttelee Harrison Ford, kertoo Amisheista.)

Minulla ei ollut lapsena ja nuorena mitään rajoituksia. Minua ei rangaistu, ei edes tukistettu koskaan. (Rehtori tukisti minua kerran lukiossa voimistelutunnilla, kun en ruvennut tekemään kuperkeikkaa renkaissa. Se tuntui minusta naurettavalta. )

Pidin kovasti kansakoulusta, mutta en oppikoulusta. Olin oikein laiska ja tylsistynyt. Luin salaa romaaneja tunneilla. Vasta kahtena viimeisenä lukioluokkana aloin ahkeroida.

Meillä oli sellainen koti, jossa äiti laulaa koko ajan ja isä kuuntelee radiota - kaikkea muuta kuin "uilutusta" = klassista musiikkia. Äidin "ohjelmisto" käsitti kaikki mahdolliset laulut elokuvaiskelmistä kansanlauluihin, lastenlauluihin ja virsiin. Hänen isänsä oli viulupelimanni, ja suvussa oli paljon musikaalisia ihmisiä (esim Aino Ackte).

Minua moitittiin, kun en käynyt tansseissa enkä ottanut permanenttia. Se oli myös eräänlaista körttiläisyyttä edustavan, erinomaisesti polkkaa tanssivan mummoni suru: Sillä tavalla jäisin vanhaksi piiaksi. Nuorena piti iloita.

Itse en ole pitänyt koskaan oikeastaan muusta kuin klassisesta musiikista. Muu käy korviin. Ehkä korvissani on vikaa.:)

Salka, tunnen syvää myötätuntoa Sinua kohtaan, kun olet kokenut uskonnon nimissä tuollaista kohtelua. Luulisin kuitenkin, että varsinainen ongelma oli isäsi alkoholismi, joka aiheutti suurta turvattomuutta, pelkoa ja ahdistusta äidissäsi.

Ymmärtääkseni on myös hyvin onnellisia lestadiolaisperheitä, joissa on hyvät ja huumorintajuiset vanhemmat. Usein ihmisten ongelmat ja luonnehäiriöt vaikuttavat siihen, miten he uskonnon käsittävät ja miten sitä elävät.

Se on ikävää, sillä he saattavat sillä tavalla estää toiset saamasta uskonnon suomaa turvallisuutta ja onnellisuutta, joka tekee ihmisen vapaaksi ja itsenäiseksi.

Fanaattisuudesta

Meirami,

kirjoitit:
"Kaikki fanaattisuus on yhtä raskasta ja vaikeaa."

Se on totta. Paljon ovat kärsineet myös poliittisten fanaatikkojen ja utopia-aatteiden kannattajien lapset kaikkialla maailmassa.

Esimerkiksi Suomessa lapset eivät saaneet lukea 1960-ja 1970-luvuilla edes Aku Ankkoja poliittisista syistä.

Mieleen tulee myös, mitä Louisa May Alcott kertoi isästään, jonka yleinen fanaattisuus ilmeni monilla tavoin. Alcott rakasti kuitenkin isäänsä ja esittää hänestä "Pikku naisissa" ihannoidun kuvan Amerikan sisällissotaan menevänä pappina. Alcott oli filosofi, "mies joka aikoi lähteä ajelehtimaan kuumailmapallolla, mutta perhe piti kiinni narusta" kuten Alcott kirjoitti.(Olen kirjoittanut kauan sitten Koululainen-lehteen Alcottin lapsuudesta. http://aamnell.blogspot.com )

Fanaattisuuden täytyy olla erityisen raskasta myös ihmiselle itselleen. Mikä lienee perimmäinen syy fanaattisuuteen vai onko yhtä syytä? Luulisi, että terapiasta olisi hyötyä, sillä taustalla voi olla myös yksityinen tai kollektiivinen trauma (Amish-lahko oli kaikkien vainoama uuden ajan alun Euroopassa.)

Yleensä on niin, että jos ihminen on yhdessä asiassa fanaattinen, hän on sitä monissa muissakin asioissa ja olettaa kaikkien muidenkin suhtautuvan omiin uskomuksiinsa fanaattisesti.

Tietenkin on myös fanaattisia liikkeitä, sekä uskonnollisia, poliittisia että elämäntapaan liittyviä.

Uskoisin, että ulkopuolisten pilkallinen tai herjaava suhtautuminen voi lisätä yksilön tai joukon traumaa.

Jääkukkia



iceflowers, originally uploaded by amnellanna.

Ihmeellinen on talvi! Pakkasta 20 astetta, ikkunassa jääkukkia, joita saa katsella, jos ei uskalla mennä pakkaseen.

Talven kauneutta



iceflowers6, originally uploaded by amnellanna.

Keittiön ikkunassa. my kitchen window

jääkukat, iceflowers

jääkukkia

Valitettavasti olen poistanut Flickristä tämän kuvan. Olen hyvä ja katso muita lähellä olevia jääkukkien kuviani.

Pakkasta 20 astetta Helsingissä


pakkasta20, originally uploaded by amnellanna.

tiistaina, helmikuuta 06, 2007

Suomessa asuminen: itä ja länsi

Ikkunaiineksen blogissa on keskusteltu sinuttelusta ja teitittelystä. Seuraavssa kommenttini:

Englanninkieliset

Englanninkieliset "teitittelevät" sanomalla Mr. Smith tai Mrs. Smith, ja "sinuttelevat" puhuttelemalla etunimellä, jonka he painavat mieleen heti esittelyssä - ja muistavat sen.

Teitittely ei ole ainakaan ranskassa välttämättä etäisyyden ottamista. Mm Nabokov kertoo muistelmissaan, että kun hänen äitinsä halusi olla erityisen ystävällinen pienelle pojalleen, hän teititteli tätä - ranskaksi, jota he puhuivat.Tuoreempi esimerkki muistuu mieleen. Kanadanranskalainen sukulaiseni, vanha rouva, huudahti minulle kerran puhelimessa vähän aikaa Suomessa käyntinsä jälkeen (jolloin hän oli asunut meillä useita viikkoja): "Madame, je vous aime." Teitittely merkitsee edelleen myös ystävällisyyyttä, kohteliaisuutta.

Itä ja länsi

Suomalaisia blogikeskusteluja lukiessa minulle tulevat usein mieleen Kiplingin balladin sanat

"East is East, and West is West, and never the twain shall meet".

Itä ja länsi eivät kohtaa, eivät varsinkaan Suomessa. Tässä en tarkoita maantiedettä vaan mentaliteettia.

Ei ikä- eikä luokkakysymys, vaan kulttuuriero
Teitittelyssä ei ole todellakaan mitään ikä- eikä luokka-ajattelua.

Minusta tuntuu monesti siltä, että yleinen töykeyden lisääntyminen johtuu siitä, että pitää olla muka kaikkien kaveri, jota ihminen ei missään nimessä jaksa eikä halua olla ainakaan suurkaupungeissa.

Kun ihmisen reviiriä ei suojata hyvillä tavoilla, ruvetaan tönimään ja jöröttämään.

Hyvät tavat helpottavat kanssakäymistä

Teitittely kuuluu yhtenä osana kulttuuriin, jossa toista ihmistä kohdellaan ystävällisesti ja kunnioittavasti, annetaan hänelle myös yksityisalue. Ainakin näin yritetään tehdä.

Mutta tietenkin aina ja kaikissa kulttuureissa on ilkeitä ihmisiä ja ystävällisiä ihmisiä.

Hyvät tavat voivat helpottaa kanssakäymistä silloin kun ihmiset ovat väsyneitä tai kun jotain hyvin ongelmallista tapahtuu, sellaista jota ei voi noin vain ratkaista ja selvitttää hetkessä. Siinä saa tavallaan miettimisaikaa.

Etikettiä

maanantaina, helmikuuta 05, 2007

Indonesia



Kuva: Tuula Heiskanen

Kaunis Indonesia on vastakohtien ja katastrofien maa.

perjantaina, helmikuuta 02, 2007

2007


2007, originally uploaded by amnellanna.

Hymyilevä


Hymyilevä, originally uploaded by amnellanna.

Valokuva-albumien katsominen lohduttaa. Kuva sisareni valokuva-albumista




Sisarellani ja minulla on ollut aina tapana katsella yhdessä valokuva-albumeita. Viime vuosina olemme skannanneet yhdessä vanhoja valokuvia ja antaneet toisillemme kuvia elämämme eri vaiheista. Aina tuntui aika loppuvan kesken.

Mieheni ja minä katsoimme heti sisareni kuoleman jälkeen kaikki valokuvat hänestä hänen kotonaan. Pienestä mustavalkoisesta kastekuvasta ja lapsuuden kuvista värikkäisiin kuviin onnellisista ajoista kotiäitinä, töissä ja matkoilla sekä lopulta aikaan, jolloin sairauden aiheuttama kärsimys näkyi hänessä.

Sain tänään ystävältäni kortin, jossa sanottiin runoilijan sanoin, että hän, jota rakastamme, elää ikuisesti, vaikka maallinen maja kätketään hautaan. Saksassa on hyvä sana 'Erdenkleid' maalliselle majalle.

Runoilijan sanojen taustalla on tietenkin 2.Kor.5.

torstaina, helmikuuta 01, 2007

Raskas matka



Palasin toissailtana elämäni raskaimmalta matkalta. Puoli vuorokautta kuolevan läheisen omaisen vuoteen vierellä on kokemus, jota ei pysty kuvittelemaan. Ja heti kuoleman jälkeen on lukemattomia käytännön asioita, joita omaisten on pakko hoitaa.

Sisareni sairastui muutama vuosi sitten nopeakasvuiseen Non-Hodgkin -lymfoomaan. Kaulan ympärille kietoutunut kasvain onnistuttiin poistamaan leikkauksella ja lääkkeillä. Sisareni oli sen jälkeen kahteen otteeseen useita kuukausia sukulaisvierailulla Kaakkois-Aasiassa ja suoritti loppuun kasvatustieteen, gerontologian ja filosofian opintonsa. Gradukin valmistui juuri ennen hänen joutumistaan uudestaan sairaalaan.

Hoidot olivat nyt rankemmat kuin ensimmäisellä kerralla. "Kuin keskitysleiriä", sanoi sisareni, "mutta kannatti". Hänen uskottiin nimittäin parantuneen. Kuntoutus oli alkanut ja hän oli päässyt kotiin. Heikkokuntoiseen tulee kuitenkin helposti monenlaisia sairauksia.

En vieläkään ymmärrä sitä, miten nopeasti kaikki muuttui. Sydän ja keuhkot eivät enää kestäneet. Pahimmalta tuntuu muisto läheisen kärsimyksestä. Ja sitten on tietenkin ikävä ja menetys.

Suren kuitenkin eniten sitä, että sisareni menetti useita vuosikymmeniä elämää. Hän oli ollut koko ikänsä täysin terve, energinen, elämäniloinen ja huumorintajuinen ihminen. Hän olisi opiskellut lisää ja tehnyt vielä kauan työtä. Pitkäikäisen suvun jäsenenä hän olisi voinut elää ainakin 90-vuotiaaksi.

Mitä korkeammaksi ihmisten ikä tulee, sitä suurempia tragedioita ovat parantumattomat sairaudet ja liikenneonnettomuudet. Olen lukenut tämän asian monta kertaa lehdistä, mutta en ole sitä koskaan aikaisemmin todella tajunnut.

Sisareni

Nukketalot terapiana