Lue ääneen myös teini-ikäisille

Opettaja lukee teini-ikäisille oppilailleen ääneen  (engl. blogikirjoitus) Dickensin romaaneja ja Shakespearen tuotantoa. Eräs opettajasukulainen luki myös oppilaille ääneen, yleensä jotain tyttökirjaa tai nuortenromaania jatkokertomuksena käsityö- tai piirustustunneilla. 

Meillä luettiin ääneen joka päivä. Asuimme Kanadassa yhdeksän vuotta, ja suomenkielisten romaanien ääneenlukeminen piti suomen intonaation tuoreena lapsillakin. Luettiin kaiikea mahdollista hyvää kirjallisuutta mm Seitsemää veljestä sekä Ruohometsän kansaa ja Tolkienia, joita lapset lukivat itse myös englanniksi. Aika paljon kirjallisuutta tuli käytyä läpi, sillä ääneenlukemista harrastettiin yhteensä melkein 20 vuotta, sillä vanhin lapsistamme oli jo yliopistossa, kun suomenkieliset kirjat loppuivat. Mutta sitten palasimmekin Suomeen. Lukijana oli yleensä mieheni.

Tove Janssonin Nyyti amfiteatterissa

Eräs suuria elämyksiä perheessämme oli, kun mieheni lausui ulkoa Tove Janssonin Nyyti-kirjaa Kyproksella autiossa amfiteatterissa Välimeren rannalla.
Lapset olivat silloin 6-11 -vuotiaita. Nyytiä oli luettu niin moneen kertaan ääneen, että se osattiin ulkoa niin kuin monet muutkin lastenkirjat. Iltasatujen lukijana oli yleensä mieheni. Olin kotiäiti, lasten kanssa koko päivän ja lukenut jo monta satua päivän kuluessa, joten illalla oli isän vuoro.  Hän luki Muumi-kirjat myös nauhalle, jotta lapset saivat kuunnella niitä silloin, kun hän oli työnsä vuoksi poissa kotoa pitempiä aikoja. Jatkoimme ääneen lukemista Kanadassa asuessamme siihen asti, kun vanhin lapsistamme oli jo yliopistosssa opiskelemassa. Lapset olisivat halunneet, että ääneen lukemista olisi jatkettu, mutta suomenkielinen kirjallisuutemme alkoi loppua, kun olimme käyneet läpi jo Tolkienin ja Aleksis Kivenkin teokset.

Kourionin amfiteatteri on Limassolin lähellä Etelä-Kyproksella (kuva ja lisätietoja Wikipedia). Tämä muinaista kulttuuria tihkuva seutu oli asuttu jo ainakin 6000 eKr. Siellä on ollut hellenistinen, roomalainen ja kristillinen kausi.

Klikkaa hakusanoja 'ääneen lukeminen" tai "ääneenlukeminen" ja lue muutkin kirjoitukseni tästä aiheesta.
http://www.wikiwand.com/en/Kourion

Kommentti: Ääneenlukeminen ja nukahtaminen

Näille lapsille kirjat ovat osa elämää. Mutta entä jos lapselle tulee outoja mielikuvia kirjoista tai vaikkapa ääneen lukemisesta?


Lapset pitävät yleensä siitä, että heille luetaan ääneen. Kun lapsemme olivat pieniä, he pyysivät jatkuvasti, että heille luetaan. Olin itse samanlainen pienenä.  Siksi olin hämmästynyt, kun kuulin seuraavasta tapauksesta.


Eräs nainen kertoi, että hänen lapsenlapsensa ei pidä siitä, että hänelle luetaan ääneen kirjaa. Päiväkodissa luetaan aina kirjaa, kun lapset laitetaan nukkumaan. Tyttö tosissaan pelkäsi, että ääneen lukeminen on "nukutuspiikki". Voisiko taustalla olla pelko tuosta toisestakin nukahtamisesta? 


(Tämä on kommentti, jossa viittaan toiseen kommenttiin, jossa kerrotaan, että lapsi voi ymmärtää 'nukahtamisen' samana kuin kuoleman, josta käytetään usein eufemistista ilmausta "nukahtaa".)

Kommentti Iineksen blogiin

036, originally uploaded by Anna Amnell.

Iines,
en ehdi lukea kommentteja, mutta haluankin kiittää Sinua tästä kirjoituksesta.

Jospa ihmiset tajuaisivat, että paras perintö, jonka he voivat antaa lapsilleen ja kenelle hyvänsä lapselle, on keskustella hänen kanssaan, kertoa hänelle todellisia ja mielikuvitustarinoita ja lukea hänelle ääneen.

Aikuinenkin saa uuden lapsuuden, uuden maailman lukiessaan lapselle kirjoja,joita ei ehkä tiennyt aikaisemmin olevan olemassakaan.

Esimerkiksi eri maiden kansansadut ovat erinomaisia. Lukemisen voi alkaa pikkulasten kuvakirjoista ja muumeista, Pekka Töpöhännän seikkailuista ja edetä Tolkienin tarinoihin asti.

Meidän aikuiset lapsemme sanovat, että ääneen lukemista ei olisi pitänyt koskaan lopettaa. Taisimme lukea viimeiseksi Seitsemää veljestä, kun he olivat jo yliopistossa Kanadassa.

Kukin tietenkin luki vielä muita kirjoja mikä milläkin kielellä. Ääneen lukemisessa on kuitenkin oma erityinen viehätyksensä.

Nauttikaa ihmiset kirjoista! Lukemisesta täytyy olla yhtä luonnollinen asia kuin näkemisestä ja kuulemisesta.

Kuvassa muumimamman pöydän antimia. .

2. kommentti

Juttujen kertominen on keskeistä ajanvietettä, kun olemme koko perhe yhdessä. Se on myös vanha savolainen ajanviete.

Samaa on myös USA:n etelävalloissa kertoi Joanne Woodward eräässä lehdistökonferenssissa. Siellä istuttiin kuumina kesinä avoverannalla keinutuoleissa ja kerrottiin juttuja. Mark Twain, Missisipin poika, on samaa jutunkertojien sukua.

Kalevalan päivä: Kiitos kirjoista

Kalevalan päivä on myös suomalaisen kirjallisuuden päivä. En osaa kuvitella elämääni ilman kirjoja. Tutustuminen kirjallisuuteen alkoi siitä, kun minulle luettiin mummolassa Maamme-kirjaa ja muita tätini ja enoni vanhoja koulun lukukirjoja pärevalossa ja jatkuu edelleen, kun luen kirjoja myös Internetistä ja varmaankin kohta myös pienestä lukulaitteesta (iPod Touch), jollainen pojallani jo on ja jonka ostamista suunnittelen itsekin luettuani muutaman runon pienestä kuvaruudusta. Kirjaston voi kantaa käsilaukussa tai taskussa.

Kirjasto oli kouluvuosina toinen kotini ja naapurissa asuvan toimittajan ullakon kirjat aarreaittani. Sain lukea mitä halusin ja luin yleensä kaiken, mitä sain käsiini. Onneksi sekä kirjastolla että toimittajanaapurilla oli jonkinlaiset laatukriteerit. Kirjastossa asetettiin rajoituksia myös siihen, montako kirjaa sai lainata ja miltä osastolta. Jouduin lukemaan pitkään pelkästään lastenosastolta ikäni vuoksi, vaikka olin ullakkokirjastossani lukenut esimerkiksi Balzacin ja Dumas'n kirjoja ja joukon salapoliisiromaaneja. Olen kiitollinen kaikille kirjailijoille, jotka veivät minut mukanaan seikkailuihin ja toisiin maailmoihin.

Kiitollisuudesta syntyivät myös omat kirjani. Kirjat rikastivat minun maailmaani, muuttivat sen. Kalevalan päivä on minulle myös henkilökohtainen juhlapäivä, sillä oli Kalevalan päivä, kun minulle soitettiin, että ensimmäinen kirjani julkaistaan. Ajattelin silloin, että kirjoitan vain yhden kirjan, mutta näyttää olevan niin, että kirjojen tekemisellä ei ole loppua.

Pienten kieliryhmien ongelmia

Pienessä eristäytyneessä maassa tulee helposti ihmeellisiä käsityksiä asioista. Kadotetaan suhteellisuudentaju.

Nykyajan maailmassa puhutaan monia kieliä, ja maailmamme on tulossa yhä enemmän rajattomaksi. Euroopan kannalta suomi on vähemmistökieli, kuten Bo Lönnqvist muistutti eilisessä Hufvudstadsbladetissa.

"Om något är en minoritet i dagens Europa är det finskan, ett slutet språk i marginalen, effektiv motverkande all utländsk influens. Ett språk som isolerar mer än det öppnar."
(Bo Lönnqvist: Minoritetens förbannelse. HBL/Debatt 19.11.2008)

Suomi tarvitsee suojelua. "Yksi tehtävämme on vaikuttaa siihen, että suomi säilyisi käyttökelpoisena kaikilla elämänalueilla, ei vain kotikielenä. Tiedekielenä suomi uhkaa väistyä englannin tieltä", kertoi Kielikellon päätoimittaja Sari Maamies HS:n haastattelussa. (Tarja Ollikainen: Kielenhuoltaja ei ole kielipoliisi. HS/Kulttuuri/Päivän tekijä 19.11.2008)

Suomen kielen säilyttäminen kotikielenäkin on todellinen ongelma ulkosuomalaisten eli suomalaisten siirtolaisten keskuudessa eri puolilla maailmaa. Erikoisen ja harvinaisen äidinkielemme säilyttämisen vuoksi en minäkään mennyt Kanadan vuosina töihin kodin ulkopuolelle. Kotiäidin työhöni kuului puhuminen ja puhuminen suomeksi ja savoksikin, lähinnä kuitenkin kirjakielen puhuminen ja kirjojen ääneen lukeminen, jotta äidinkieli siirtyisi lapsille.

Se siirtyi, helpotti paluumuuttoa ja on ollut heille ratkaisevan tärkeä työelämässä Suomessa. He hallitsevat suomen niin hyvin, että heitä ei Suomessa oikein uskota täysin englanninkielisiksi, jollaisia he olivat englanninkielisessä maassa. Pitäisi olla englanninkielinen nimikin. Vanhin lapsistamme on oikeastaan kolmikielinen, ja Ranskassa häntä pidetään kanadanranskalaisena ja Quebecissä ranskalaisena. Hän puhuu kuitenkin aitoa suomea, jossa on lievä savolainen sävy, josta hän on ylpeä.

On hyvin julmaa ja käsittämätöntäkin, jos nimenomaan Suomessa yritetään vaikeuttaa tässä maassa asuvien muiden kieliryhmien oikeuksia. Meillä jos kellä pitäisi olla ymmärrystä tukea muita samassa asiassa, oman äidinkielen säilyttämisessä. Tämä ei koske vain ruotsinkielisiä suomalaisia vaan myös tänne muuttaneiden siirtolaisten - sanomme heitä maahanmuuttajiksi - perheitä.

Täällä saatetaan kannustaa maahanmuuttajaperheiden vanhempia puhumaan lastensa kanssa suomea tai ruotsia, heille vierasta kieltä. Tällöin menetetään niissä perheissä läheinen tunneside vanhempien omaan kieleen ja kulttuuriin - sekä vanhempiin. Kieli on keskeinen osa ihmisen persoonallisuutta.

Maahanmuuttajaperheiden lapset oppivat suomen tai ruotsin parhaiten leikkitovereilta ja opettajilta. Mutta sitä ihmettelen, millä ajalla päiväkaudet tarhassa oleva lapsi ehtii oppia vanhempiensa kielen.

Lisäys:

Ihmettelen sitä, miksi suomalaisia ulkomailla sanotaan siirtolaisiksi, mutta Suomeen muuttavia ulkomaalaisia "maahanmuuttajiksi".

Samoin ihmettelen sitä, miten harvoin käytetään Suomessa sanoja suomensomali, suomenvenäläinen, suomenamerikkalainen. Vrt vastaavat ruotsinsuomalainen, australiansuomalainen, kanadansuomalainen jne.

On luonnollista ja jopa hauskaa olla kotiäiti

Vuoden 1950 Kotilieden kansi.

Tämä on kommentti Iineksen blogissa käytävään keskusteluun.

Olen ollut suurimman osan "urastani" kotiäiti. Halusin hoitaa lapseni itse, jotta heillä olisi onnellinen ja vapaa lapsuus.

Varsinkin varhaislapsuudessa vapaa leikki ilman ohjelmointia on arvokasta. Lisäksi omien lasten hoitaminen oli minusta luonnollista ja hauskaa.

Ainoa varsinainen ongelma oli rahapula, kun oli vain yhden ihmisen palkka eikä mitään kotihoitotukia, kuten nyt onneksi on. Olin lisäksi lasten pieninä ollessa opiskelija, ja opintoni kestivät kauan, yhteensä 11 vuotta, kun tein sitä vähitellen.

Kotiäitinä olo on työlästä, sillä esimerkiksi meidän viiden hengen taloudessa oli paljon töitä, ruanlaittoa ja siivoamista lasten hoitamisen lisäksi. Mielikuvitus joutuu korvaamaan rahan.Vaatteet voi ommella itse, leluja voi valmistaa kotona.

Lapset oppivat kotona luoviksi ja itsenäisiksi ajattelussaan. Ohjelmaa voi järjestää niin paljon kuin haluaa. Kirjastoista saa kirjoja, voi käydä museoissa, lastenteatterissa, sirkuksessa, mummolassa maalla sekä
taidenäyttelyissä kaupungissa, voi kuunnella lastenlauluja ja klassista musiikkia. Ulkona voi olla kahdesti päivässä. Korvatulehdus oli täysin tuntematon asia.

Eräs parhaita asioita oli se, että lapset saivat leikkiä rauhassa. Leikkejä ei tarvinnut purkaa koko ajan. Kerran tapahtui niin, että 3- ja 4-vuotias tekivät eräänä kesänä Suomenlinnassa värikkäistä villalangoista verkoston, joka risteili lastenhuoneessa. Poikamme sanoi aikuisena, että he muodostivat siten tietämättään erään kuvion, joka on matematiikassa keskeinen. Sitä leikkiä kesti pari viikkoa.

TV hankittiin vasta, kun lapset olivat 6-, 7- ja 11-vuotiaita. Kaikki olivat 3-vuotiaasta asti puolipäivätarhassa ja 4-5 -vuotiaasta asti vieraskielisessä koulussa. Halusimme lasten oppivan jotain, mitä emme osanneet itse heille opettaa - ranskan.

Välillä mieheni oli neljä vuotta koti-isä ja jatko-opiskelija ja minä elätin perhettä (Lapset pääsivät heti vapaaoppilaiksi, vaikka minulla oli silloin suurempi palkka kuin miehelläni!)

Meillä ei ole ollut koskaan Suomessa varaa autoon. Meillä ei ole omistusasuntoa eikä kesämökkiä. Ihminen voi tehdä itsenäisiä valintoja elämässään.

Kotiäitinä olo oli minulle itselleni hyvin onnellista aikaa. Mieheni pitää tärkeinä niitä vuosia, jolloin hän oli koti-isä. Lapset pitävät lapsuuttaan onnellisena. Tämä on yksi suositeltava tapa elää Suomessakin.

Olin kotiäiti ja vapaa toimittaja myös lasten ollessa murrosikäisiä, sillä halusin heidän säilyttävän äidinkielen ulkomailla asuessa. Siitä olikin kovasti hyötyä, kun palasimme Suomeen yhdeksän vuoden jälkeen.

Vanhemmat voivat antaa lapsilleen henkisen perinnön, joka on tärkeämpi
kuin aineellinen perintö.

Tärkeää on myös se, että lasten ja vanhempien välille syntyy läheinen ja lämmin suhde, joka kestää myöhemminkin. Ihminen tarvitsee omaistensa tukea koko ikänsä, jos ei rahallista niin henkistä.

Onnellista on, jos kullakin on oman perheen lisäksi muita läheisiä ystäviä.

PS. Edellisestä jäi eräs tärkeä asia: ääneenlukeminen. Sitä harjoitettiin ahkerasti. Eniten luki luki isä, joka keskittyi lapsiin työstä tultuaan. Siinä tuli kuultua vuosien varrella suuri osa maailmankirjallisuutta afrikkalaisista saduista Aleksis Kiveen ja Tolkieniin asti.

Samasta aiheesta aikaisemmin.

Talteen toinenkin kommentti.

Iines,

haaveilimme mieheni kanssa nuorina siitä, että kummankin meistä olisi ollut mahdollista hoitaa lapsiamme ja olla vain puolipäivätyössä. Miehetkin rakastavat lapsiaan.

Eiköhän ole nykyään mahdollista hoitaa lapsi kotona tämän ollessa pieni ja siirtyä sitten vähitellen työhön. Jos äidillä on sellainen ammatti, josta ei voi olla poissa kolmea vuotta, voisi isä hoitaa lapsen ne kaksi vuotta. Nythän monet miehet hoitavat lapsia esimerkiksi silloin, kun perhe asuu ulkomailla vaimon työn vuoksi.

Tarvitaan ennakkoluulottomuutta. Kolme vuotta on lyhyt aika aikuisen elämässä, mutta pitkä ja merkittävä ajanjakso lapsen elämässä.

Tämä keskustelu lasten hoitamisesta kotona tai päivähoidossa tuo jostakin syystä mieleen aikaisemman suomalaisen keskustelun imettämisestä. Siihen aikaan, kun lapseni olivat vauvoja, minullekin väitettiin neuvolassa, että on turhaa imettää vauvaa kauan ja suorastaan naurettavaa imettää vuoden vanhaa lasta. Onneksi en uskonut "asiantuntijoita", vaan kuuntelin vaistojani.

Lapset ovat onneksi niin joustavia ja sitkeitä, että heistä tulee ihan kunnon ihmisiä saivatpa he pulloruokaa tai rintaa ja hoitipa heitä äiti, isä, mummo tai naapurintäti tai päivähoitolan setä.

Rakkaus on tärkeintä. Kyllä lapsi ymmärtää, että aikuinen tekee sen, mitä niissä olosuhteissa voi. Tämähän on selvää, kun ajattelemme omia vanhempiamme. Tärkeintä ovat olleet hymy ja katse. Niitä muistelemme, olipa äiti ollut kotiäiti tai kodin ulkopuolella töissä käyvä äiti. Ne ovat tärkeämpiä kuin kalliit tavarat, soittotunnit tai ranskankieli.:)

Ääneen lukeminen johdattaa lapset kirjallisuuteen

Kuva: Dover

(Lauantaina olivat sisareni hautajaiset. En pysty kirjoittamaan toistaiseksi muuta kuin kommentteja muiden kirjoituksiin.)

Iineksen blogissa on kirjoitus Poikien olematon kielipää.
Tässä kommenttini:

Tämä oli tärkeä kirjoitus.
Haluaisin tuoda esille erään keinon saada lapset rakastamaan kirjallisuutta: ääneen lukeminen. Lukeminen ja kuunteluhan kehittävät kirjoittamista.

Meillä luettiin ääneen kirjoja nuorempien lasten muurrosikään asti. Silloin jo yliopistossa opiskellut poikamme sanoo, että tapaa olisi pitänyt jatkaa kauemminkin.

Siinä tuli käytyä läpi maailmankirjallisuus eri kansojen saduista klassikoihin asti. Yleensä lukijana oli mieheni, jolla on hyvin eloisa ääni ja kyky vaihdella sitä. Kyllä minun lukemisenikin kelpasi.

Seitsemän veljestäkin oli mainio luettava lasten ollessa vielä ala-asteella. Siirtolaisuudessa ääneen lukeminen oli erittäin tärkeä äidinkielen säilymisen vuoksi.

Kaikki eivät ole lapsina kiinnostuneita lukemisesta, mutta näin yhdessä lukien tulee tutustuttua kirjoihin, joita ei muutoin koskaan tulisi luettua.

Sitten isompina lapset lukevat kukin mielikirjallisuuttaan, joku tietokirjallisuutta, joku runoja, joku romaaneja, joku kaikkea.

Tämä on ihan sama asia kuin lasten tutustuttaminen klassiseen musiikkiin. Välillä voi olla kausi, jolloin vain musiikkivideot (joita olen katsonut runsaasti teini-ikäisten lasteni kanssa) yms kiinnostavat, mutta sitten ilmestyvät klassikot heidän omiin kokoelmiinsa.

Vielä yksi kommentti talteen:

a-k.h,kirjoitit: "tulee mieleeni, ettei lapseni osoittanut erityisempää innostusta lukemisen opetteluun. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin lukenut hänelle todella paljon."

Meille kävi ihan samalla tavalla nuorimman lapsen kanssa. Hänen ollessaan ensimmäisellä luokalla ranskalaisessa koulussa äidinkielenopettaja sanoi, että poika on tyhmä eikä opi edes lukemaan. Se ällistytti minua, sillä hän osasi lukea ranskaa, oli oppinut jo pari vuotta aikaisemmin.

Sanoin, että varmaankaan aapinen ei kiinnosta, kun hänelle on luettu ääneen hyvin paljon. Muistutin vitsinä, ettei Kaarle Suurikaan ollut tyhmä vaikka ei osannut lukea. Hänellekin luettiin. Opettaja sanoi, että ei saa lukea, muuten poika ei opi koskaan lukemaan.

Poika piti kovasti pikkuautoista ja osti niitä viikkorahoillaan. Lupasin kesälomalla, että hän saisi markan jokaisesta Kultaisen kirjaston kirjasta, jonka hän lukisi.

Poika oppi ihmeen nopeasti lukemaan. Vuotta vanhempi sisarkin alkoi vaatia rahaa lukemisesta, kun näki miten pikkuveli rikastui. Pian meillä ei ollut enää varaa lukupalkan maksamiseen, mutta lukuharrastus oli alkanut eikä sille ole loppua tullut.

Kanadassa samainen poika todettiin heti puolen vuoden jälkeen testeissä poikkeuksellisen älykkääksi.

Kanadassa oli kaikille lapsille ja nuorille heille sopivaa opetusta ja "peruskoulu" yliopistoon asti. Samoin on USA:ssa. Olen sekä oppilaana että koulua käyvien lasten lasten äitinä pitänyt sitä erinomaisena ideana. Viihdyin itse kansakoulussa, jossa oli erilaisia oppilaita yhdessä. Siihen aikaan lapset jaettiin 11-vuotiaina kahteen ryhmään, nyt se tehdään teini-ikäisille. Miksi jakaa herkässä iässä olevat nuoret kahteen ryhmään?

ääneen lukeminen, ääneenlukeminen

Enkelitauluja ja muuta pelottavaa

Klassinen enkelitaulu

Ranskalaisen Gustav Doren taitava ja loistelias Raamatun kuvitus on ollut monien sukupolvien ajan aikuisille yhtä hyvin kuin lapsille suosittu ja varmaankin usein ainoa taide-elämys.

Ääneen luettu Raamattu oli vanhan ajan lapsille monesti piinanpaikka, mutta loi vankan pohjan monipuoliseen ja kauniiseen äidinkielen taitamiseen, näin myös Suomessa, jossa vietetään nyt Mikael Agricola -juhlavuotta. Kannatan ääneenlukemista sekä lapsille että aikuisille. Sitä kannattaisi elvyttää. Jotkut ihmiset ovat erityisen hyviä lukemaan ääneen. Eräs suuria elämyksiä perheessäme oli, kun mieheni lausui ulkoa Tove Janssonin Nyyti- kirjaa lapsillemme eräässä Kyproksella olevassa autiossa amfiteatterissa Välimeren rannalla.

Luimme lapsille ääneen monenlaista kirjallisuutta. Se oli miehelleni ja minulle kuin uusi lapsuus, sai tutustua sekä klassiseen että uuteen lastenkirjallisuuteen ja kaukaisten maiden kansansatuihin. Luimme myös erilaisia lastenraamattuja, joita sai kirjastoista. Niiden kuvitus vaihteli. Omassa lastenraamatussamme oli minun mielestäni liian kauhea kuva vedenpaisumuksesta. Se oli koko aukeaman suuruinen, joten liimasin kaksi kuvasivua yhteen. Lapset ovat kertoneet, että ne sivut olivat erityisen kiinostavia niiden kauneuden ja pelottavuuden vuoksi. On kysymys samasta asiasta kuin huvipuistojen vuoristoradalla ajamisessa.

Sensuroin joitakin muitakin kirjoja lasten ollessa pieniä, esimerkiksi kun dinosaurus-kirjat aiheuttivat neljävuotiaalle esikoisellemmme painajaisunia. Se ei ole ihme, ovathan Jurassic Park -elokuvan raptoritkin kauheita juosta rapsuttaesaan tutkimuslaitoksen keittiön lattioita pitkin. Dinosaurukset olivat kuitenkin aina lastemme kestosuosikkeja.

Monissa kodeissa on ollut enkelitaulu lastenhuoneen seinällä. Luokkatoverini kotona oli myös sellainen, ja ihailin sitä. Se oli kaunis kuin kiiltokuva, mutta siinä oli lisäksi dramatiikkaa: miten lapset pääsevät vanhan sillan yli? Samaa tilannettahan on käytetty hyväksi monissa elokuvissa. Vaikutus on tehokkain, kun vastustaja (paha ihminen, luonnonvoima tai enkelitaulun rikkonainen silta) on vahva ja kauhistuttava. Täytyy jännittää, miten käy, vaikka uskoo ja toivoo hyvän voittavan. Samasta syystä meitä kiehtovat parhaat salapoliisiromaanit, niissä olevan hyvän ja pahan taistelun vuoksi

Lisäys:
Lapset reagoivat voimakkaasti myös TV:n kuviin. Meillä ei ollut TV:tä lasten ollessa pieniä. Kun olimme vieraana eräässä perheessä, pieni lapsemme pelästyi TV:ssä ihan tavallisessa uutislähetyksessä olevan henkilön kuvaa.
Toinen kommentti keskustelun jatkuessa:

06.01.2007 - 20:03
TV:ssä voi olla kiehtovia, kauniita ohjelmia lapsillekin, mutta sieltä tulee myös jatkuvasti monenlaisia pelkoa aiheuttavia kuvia.

Ei tarvitse katsoa kauan TV:tä, kun on nähnyt päivän annoksen murhia ja pahoinpitelyjä. Luonto-ohjelmat tehdään nykyään aggressiivisiksi.

Jopa terveyskeskuksessa tai sairaalassa voi olla auki TV, jossa tapetaan ja hakataan toisia ihmisiä. Väkivaltaan on turruttu.

Pysyvä kuva kodin seinällä voi myös tuoda turvallisuutta. Sellaisena monet kuvaavat tuon saman enkelitaulun.

C.S. Lewis kertoo, että hänen kotinsa lastenhuoneessa oli taulu kauniista maisemasta, ja sillä oli syvä vaikutus häneen. Lewisista kertovassa elokuvassa (Shadowlands) se maisema on myös tärkeä. Se oli kauneuden etsimisen innoittaja ja symboli.

Eräässä Narnia-kirjoista mennään seikkailuun lastenhuoneessa olevaan meritauluun. Kiinnostava aihe tuo lastenhuoneen kuvien vaikutus. Mitä lienee nyt lastenhuoneiden seinillä.