Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aurora ja Pietarin serkut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aurora ja Pietarin serkut. Näytä kaikki tekstit

torstaina, joulukuuta 26, 2013

Kun Helsingissä oli paljon lunta



Helsinki 1905. Kuvitus: Matti Amnell. Matti on piirtänyt kuvan Pohjoisrannassa. Taustalla Johanneksen kirkon kaksoistornit. Asuimme Johanneksen kirkon vieressä olevassa talossa 20 vuotta, ja siinä kodissa kirjoitin kaikki seitsemän nuortenkirjaani, vaikka viimeistelin uusinta Töölössä.
Tämä kuva on kansikuvana tänä vuonna 2014 ilmestyvässä kirjassani:

Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora 2014. Aurora 1-3, joka on yhteispainos kolmesta ensimmäisestä Aurora-kirjastani.  ISBN: 978-952-286-355-3. Yhteensä 362 sivua, BoD.  Kirjan lopussa on kirjoitus "Lukijalle", jossa kerron kirjojen taustasta ja syntyprosessista.


Pohjoisrannassa oli luistinrata 1900-luvun alussa. Lue, millainen oli lumipyry Helsingissä 1900-luvun alussa kanadalaisen Thomas Austinin kokemana:

Thomas harppoi nopein askelin pitkin Esplanadia. Lumipyry oli pysäyttänyt raitiotievaunut. Thomas kääri kaulahuivin kasvojensa suojaksi viimaa vastaan.

Seuraavana päivänä Thomas heräsi myöhään, sillä hän oli nukahtanut vasta aamuyöstä. Hän näki hotellihuoneensa ikkunasta torin, jossa oli satoja hevosia ja rekiä, torikauppiaita ja rouvia, joiden jäljessä palvelustyttö kantoi korissa ostoksia. Thomas veti verhot eteen ja luki koko päivän vuoteessa. Hän ei halunnut nähdä ketään, mutta hän ei halunnut lähteä poiskaan.

Iltapäivällä Thomasista tuntui, että hänen oli päästävä ulos. Hän puki ylleen hiihtotamineet ja pyysi hotellista sukset ja sauvat.

- Siellä on kova lumipyry, voitte eksyä, koeteltiin häntä estellä. Mutta Thomas työnsi pietarilaiset huopatossut nahkaisten suksensiteitten läpi ja ponkaisi yli tyhjän torin.

Raivoisasti Thomas lykki itseään ohi runoilijan patsaan ja ohi Ruotsalaisen teatterin, jossa hän oli ollut Auroran kanssa. Kasimir Friskin talo häämötti juuri ja juuri lumisateen läpi. Thomas kääntyi nopeasti ja nousi ylös mäkeä kohti punatiilistä kirkkoa, kohti Kaivopuistoa ja merta. --

Thomas hiihti yhä eteenpäin meren jäällä, kunnes ympärillä oli vain pehmeää valkoista äärettömyyttä. Hänen edessään näkyi valkoinen lumiverho samoin hänen takanaan. Taivaalla hohti vaimeasti valkoinen pumpulipallo - aurinko. Thomas menetti ajantajun eikä tiennyt, oliko ollut merellä kauan vai vähän aikaa.

Siinä äänettömän valkoisuuden keskellä Thomas tajusi, mitä hän halusi tehdä. Hän kääntyi suksillaan ja lähti hiihtämään kohti Helsinkiä. Lumipyry oli lakannut ja hän saattoi nähdä edessään ladun, jonka hänen suksensa olivat painaneet lumeen.

Hän saapui rantaan, hiihti puiston halki, ohi huviloitten, kivitalojen ja hökkeleitten Johanneksen mäelle ja oli pian Bulevardilla, jota peitti puhdas valkoinen lumi. Hän hiihti Kasimir Friskin talolle, jota lumiutu ja kaasulyhtyjen himmeä valo pitivät syleilyssään. Oli tullut jo pimeää, ja kaikki huoneet olivat täydessä valaistuksessa.

Thomas irrotti sukset ja nosti ne nojaamaan seinään Auroran suksien viereen. Hän kopisteli lunta vaatteistaan ja kengistään, otti hatun päästään, ravisteli siitä lumen ja kolkutti ovelle. Pieni palvelustyttö kurkisti ovelta. Hän pudisti päätään ja osoitti kadulle päin.

Thomas hymyili, laittoi hatun päähänsä ja sulki oven. Hän pysähtyi katsomaan pihaa ja istuutui lumisille keittiönportaille. Häntä ympäröivät sininen ilta, korkeat lumikinokset ja talon ikkunoista tuleva lämmin valo. Entä jos hän istuisi siinä ja odottaisi, kunnes Aurora tulisi kotiin? Vai pitikö sanoa hyvästit tälle talolle? Eiköhän näkisi koskaan omenapuitten puhkeavan kukkaan, ei tuntisi sireenien tuoksuvan?

Hän käveli lumisella pihalla. Puutarhan perällä oli venäläistyylinen huvimaja. Aidan takaa katulyhty valaisi pihaa ja paljasti sen rappeutuneisuuden. Porrasaskelmat narahtivat, kun Thomas astui sisään kaksoisovista.

- Thomas!

Huvimajan penkillä istui Aurora luisteluasussaan luistimet penkillä vieressään.

Tekstinäyte kirjastani Aurora ja Pietarin serkut (1993), joka kertoo lukuvuodesta 1905-1906 Helsingissä. Kirja on loppuunmyyty, mutta aion ottaa Aurora-kirjoista uudet painokset.

Aurora ja Pietarin serkut. Kirjapaja 1993, sivut 167-169.

Muita joulukirjoituksia

lauantaina, lokakuuta 27, 2012

Ensi kertaa Pietariin ja Venäjälle

Russian dolls by Anna Amnell
Russian dolls, a photo by Anna Amnell on Flickr.
Olen menossa ensi kertaa elämässäni Venäjälle, Pietariin.
Todennäköisesti kirjoitan blogeihini, miltä naapurimaa vaikuttaa, ainakin laitan kuvia.

Olen lukenut Pietarista ja Terijoesta, sillä olen olen kirjoittanut niistä nuortenkirjoissani. Aurora-sarjan päähenkilö Aurora Koivu on suomalaisen isän ja venäläisen äidin tytär. Myös Auroran äidin sisaret ovat naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Kirjassani Aurora ja Pietarin serkut (1993) Aurora ja hänen pietarinsuomalainen serkkunsa Olga asuvat tätinsä Sofian ja tämän miehen Kasimirin kodissa Bulevardilla puutalossa. 1900-luvun alun Suomi oli monikulttuurinen mutta samalla isänmaallinen suomalainen. Ne asiathan eivät ole ristiriidassa toistensa kanssa.

Isoisäni oli nuorena töissä kahtena kesänä laivassa, joka kulki Iisalmesta Pietariin. Kuljen nyt ukin jälkiä. Hän puhui minulle usein Pietarista, kun olin pieni lapsi, niin pieni, etten muista paljoa hänen puheistaan. Sen muistan, että tsaarin ajan Pietarissa oli ukin mielestä leveät kadut ja ystävällisiä ihmisiä. Uskon, että nytkin on samoin.

Aurora ja Pietarin serkut on rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille, mutta kuten tiedämme Helsingissä on vähän Pietariakin. Tulee olemaan kiinnostavaa kokea, mikä on samanlaista nykyajan Pietarissa ja Helsingissä. Viikossa ei ehdi kuitenkaan paljon nähdä.

maanantaina, helmikuuta 20, 2012

Talvi sata vuotta sitten Helsingissä

Helsinki 1905-1906

Cover: Matti Amnell
Helsinki 1900-luvun alussa. Lunta oli runsaasti, ajettiin hevosella ja reellä, Aleksilla hiihdeltiin ja luisteltiin meren jäällä. Taloissa oli yleensä puulämmitys, savupiipuista kohosi kaupungin ylle kovalla pakkasella satoja savupatsaita kuin kynttilöitä. Taloissa oli oli halkoliiterit pihalla tai kellarissa.
Matti Amnellin kuvitusta kirjaan "Aurora ja Pietarin serkut" (1993). Yhteisnide "Vaahteralaakson Aurora" 2014.

tiistaina, syyskuuta 21, 2010

1960-luku: lepakkotuoli




Kuva: Aune Kämäräinen
Meilläkin oli lepakkotuoli. Kun läksimme Kanadaan, annoimme sen mieheni sisarenpojalle. Hän taitaa asua tällä hetkellä Kiinassa. Lieneekö tuolista enää muuta kuin muisto jäljellä?

Kuva on otettu 1960-luvun lopulla Huopalahdessa, jossa asuimme ränsistyneessä venäläisessä dachassa, joka oli tuotu sinne Kaivopuistosta. Meillä oli ylimmässä kerroksessa kolme huonetta ja keittokomero, siinä kattoikkuna sekä kylpyhuone, jossa oli niin iso kylpyamme, että mahduimme kaikki kolme, mieheni, pieni poikamme ja minä istumaan siihen. Asuntoon kuului parveke, joka oli hyvin kaunis, mutta huonossa kunnossa. Kun tyttäremme syntyi, hän nukkui siellä lastenvaunuissa pakkasellakin, niin kuin Suomessa oli silloin tapana hoitaa lapsia. Pihalla kasvoi kuusikymmentä puuta. Huopalahden asema oli vastapäätä. Minulla on päälläni Marimekko, yksi lukuisista Marimekoista, joita minulla oli noihin aikoihin.

Tuo Huopalahden dacha esiintyy kirjassani "Aurora ja Pietarin serkut". Se on Auroran tädin huvila Terijoella. ja meidän asuntomme on siinä "tyttöjen vintti" eli  Auroran serkkujen Olgan ja Elisabetin käytössä. Olen palaamassa sinne pitkän tauon jälkeen.:) Siis Terijoen dachaan.

Tuolin alla mustavalkoien räsymatto, ainoa jonka olen koskaan kutonut.

tiistaina, helmikuuta 02, 2010

Lumi herättää 1900-luvun alun Helsingin eloon

Helsingin Pohjoisrannassa oli luistinrata 1900-luvun alussa.


Katson aamun Hesarissa olevaa kuvaa, jossa joku hiihtää keskellä Huvilakatua Eirassa. Mieleen tulee heti 1900-luvun alun Helsinki, jossa voitiin ajaa reellä ja hiihtää Aleksanterinkadullakin.

Kuva on poikani piirtämä kuva kirjani "Aurora ja Pietarin serkut" (1993) kantta varten. Ajattelin kirjaa kirjoittaessani, että olisi vaikeaa tehdä siitä elokuva, sillä Helsingin talvista on tullut vähälumisia. Tänä talvena 2010 herää 1900-luvun alun Helsinki eloon.

Lue, millainen oli lumipyry Helsingissä 1900-luvun alussa kanadalaisen Thomas Austinin kokemana:

Thomas harppoi nopein askelin pitkin Esplanadia. Lumipyry oli pysäyttänyt raitiotievaunut. Thomas kääri kaulahuivin kasvojensa suojaksi viimaa vastaan.

Seuraavana päivänä Thomas heräsi myöhään, sillä hän oli nukahtanut vasta aamuyöstä. Hän näki hotellihuoneensa ikkunasta torin, jossa oli satoja hevosia ja rekiä, torikauppiaita ja rouvia, joiden jäljessä palvelustyttö kantoi korissa ostoksia. Thomas veti verhot eteen ja luki koko päivän vuoteessa. Hän ei halunnut nähdä ketään, mutta hän ei halunnut lähteä poiskaan.

Iltapäivällä Thomasista tuntui, että hänen oli päästävä ulos. Hän puki ylleen hiihtotamineet ja pyysi hotellista sukset ja sauvat.

- Siellä on kova lumipyry, voitte eksyä, koeteltiin häntä estellä. Mutta Thomas työnsi pietarilaiset huopatossut nahkaisten suksensiteitten läpi ja ponkaisi yli tyhjän torin.

Raivoisasti Thomas lykki itseään ohi runoilijan patsaan ja ohi Ruotsalaisen teatterin, jossa hän oli ollut Auroran kanssa. Kasimir Friskin talo häämötti juuri ja juuri lumisateen läpi. Thomas kääntyi nopeasti ja nousi ylös mäkeä kohti punatiilistä kirkkoa, kohti Kaivopuistoa ja merta. --

Thomas hiihti yhä eteenpäin meren jäällä, kunnes ympärillä oli vain pehmeää valkoista äärettömyyttä. Hänen edessään näkyi valkoinen lumiverho samoin hänen takanaan. Taivaalla hohti vaimeasti valkoinen pumpulipallo - aurinko. Thomas menetti ajantajun eikä tiennyt, oliko ollut merellä kauan vai vähän aikaa.

Siinä äänettömän valkoisuuden keskellä Thomas tajusi, mitä hän halusi tehdä. Hän kääntyi suksillaan ja lähti hiihtämään kohti Helsinkiä. Lumipyry oli lakannut ja hän saattoi nähdä edessään ladun, jonka hänen suksensa olivat painaneet lumeen.

Hän saapui rantaan, hiihti puiston halki, ohi huviloitten, kivitalojen ja hökkeleitten Johanneksen mäelle ja oli pian Bulevardilla, jota peitti puhdas valkoinen lumi. Hän hiihti Kasimir Friskin talolle, jota lumiutu ja kaasulyhtyjen himmeä valo pitivät syleilyssään. Oli tullut jo pimeää, ja kaikki huoneet olivat täydessä valaistuksessa.

Thomas irrotti sukset ja nosti ne nojaamaan seinään Auroran suksien viereen. Hän kopisteli lunta vaatteistaan ja kengistään, otti hatun päästään, ravisteli siitä lumen ja kolkutti ovelle. Pieni palvelustyttö kurkisti ovelta. Hän pudisti päätään ja osoitti kadulle päin.

Thomas hymyili, laittoi hatun päähänsä ja sulki oven. Hän pysähtyi katsomaan pihaa ja istuutui lumisille keittiönportaille. Häntä ympäröivät sininen ilta, korkeat lumikinokset ja talon ikkunoista tuleva lämmin valo. Entä jos hän istuisi siinä ja odottaisi, kunnes Aurora tulisi kotiin? Vai pitikö sanoa hyvästit tälle talolle? Eiköhän näkisi koskaan omenapuitten puhkeavan kukkaan, ei tuntisi sireenien tuoksuvan?

Hän käveli lumisella pihalla. Puutarhan perällä oli venäläistyylinen huvimaja. Aidan takaa katulyhty valaisi pihaa ja paljasti sen rappeutuneisuuden. Porrasaskelmat narahtivat, kun Thomas astui sisään kaksoisovista.

- Thomas!

Huvimajan penkillä istui Aurora luisteluasussaan luistimet penkillä vieressään.

Aurora ja Pietarin serkut. Kirjapaja 1993, sivut 167-169.

keskiviikkona, lokakuuta 26, 2005

Millainen oli suurlakkoviikko 1905 helsinkiläisille?


Eetu Iston Hyökkäys

Aurora-blogi kertoo Aurora-kirjoista, joissa kuvataan sortovuosien elämää nuoren tytön näkökulmasta. Kirjani Aurora ja Pietarin serkut kertoo vuodesta 1905, jolloin suomalaiset kokivat harvinaista yksimielisyyttä - ainakin viikon ajan.

Lue, miten helsinkiläiset kokivat tuon vajan tapahtumat Bulevardilla puutalossa asuvassa perheessä.

Blogissa on linkkejä suurlakkoon ja yleensäkin 1900-luvun alkuun.

Sortovuosisymboliikkaa edustavat kotka ja nuori nainen

Tornion museo kertoo näin Istosta:

”(Ala)torniolaisen Eetu Iston kuuluisin taideteos valmistui Berliinissä syksyllä 1899. Teoksen symboliikka ja valmistumisajankohta helmikuun manifestin jälkeisessä ilmapiirissä aiheuttivat sen, että teoksesta tuli sortovuosien aikana perustuslaillisen ajattelun ja suomalaisisänmaallisen hengen tunnus.
Berliinistä Isto kuljetti taulun tuttaviensa luokse Helsinkiin, jossa sen arvo heti ymmärrettiin. Taulusta otettiin tuhansia jäljennöksiä, jotka levisivät kiellosta huolimatta vastustamattomasti maassamme. Takavarikoinnin pelossa Isto kuljetti taulun ystävänsä rovasti Granön luokse Alatornion pappilaan, josta se edelleen kuljetettiin Ruotsin puolelle Haaparantaan. Taulu kulkeutui vaiherikkaiten kohtaloitten jälkeen Suomen Kansallismuseoon.