Venäläisvihaa

Enkelipatsas Jusupovin palatsin palmuhuoneessa. Palatsin sisustus on tyypillistä Viktorian ajan tyyliä: monia tyylejä samanaikaisesti. En ole nähnyt koskaan niin hienoja Viktorian ajan huoneita kuin tässä palatsissa. Suku olikin rikkaampi kuin Romanovit, tataarisuku, joka venäläistyi jo keskiajalla.


Kuulin, että nyt on muotia vihata veäläisiä, niitä samoja naapureita, joita niin monet kulttuurihenkilötkin  jumaloivat kommunistiaikoina. Minulle on monesti sanottu, että olen venäläistenvihaaja, kun en ole voinut sietää Neuvostoliiton politiikkaa ja ythteiskuntamuotoa. Olen huomauttanut, että Aurora-kirjani kertovat venäläisen naisen ja suomalaisen miehen tytöstä sortovuosien aikana, jolloin suomalisten ja venäläisten väleissä oli ongelmia ja siitä, miten vaikeaa oli olla venäläinen Suomessa silloin. Kieltäydyn vihaamasta mitään rotua, kansaa tai ihmistä, vaikka hänen maaansa politiikka tai johtaja ei miellytä minua.

Juttelin eilen täällä Pietarissa bussissa erään naisen kanssa. Kun kerroin, että olen kolmatta kertaa siellä, hän sanoi: Te siis tykkäätte meistä (Englanniksi, hän oli käynyt englantilaista koulua). Sitten hän kysyi merkitsevästi: Mitä muutoksia olette havainnut? Hän hämmästyi, kun vastasin, etten ollut käynyt koskaan Neuvostoliitossa. Keskustelu jatkui, vaikka hän muisteli kaiholla vanhojen aikojen hyviä puolia ja sanoi pitävänsä Putinista. Hän kertoi kouluajoistaan ym. Oli asunut koko ikänsä siinä kaupunginosassa, jossa olen asunut Pietarissa käydessäni, leikkineensä ja hiihtäneensä Taurian palatsin (Tauride Palace) lähellä olevassa  puistossa, jossa mieheni käy juoksemassa, kun käymme Pietarissa.


 

Elegantti sali. 1800-luvulla alkoi muodostua seurusteluryhmiä. Huonekalut eivät olleet enää seinien reunustoilla. Tässä huoneessa on myös ihastuttava divaani. Kuvia Jusupovin palatsista (karsimaton ja rajaamaton joukko kuvia)

Ei mitään aprillia: myrskyjä ja rajuilmoja

On pelottavaa nähdä, kun myrsky alkaa, puut alkavat heilua kuin joku ravistelisi niitä ja suuri puu kaatuu rytisten.

Tänä aamuna luen sanomalehdistä, että suomalaistenkin täytyy varautua äärisäihin. Olen kuvannut jostain syystä myrskyä kaikissa Aurora-kirjoissani. Siinä on symboliikkaa: 1900-luvun alun yhteiskunnan myrskyisä muutos tai oikeammin sen tulon tietoisuus kirjoittajan ja lukijan alitajunnassa on keskeinen näissä kirjoissa. Olen käyttänyt kuvauksissa myös omaa kokemustani. 

Olin Korkeavuorenkadulla kuudennessa kerroksessa sijaitsevan asuntomme avoimen ikkunan ääressä, kun edessäni olevassa Johanneksen puistossa alkoi aivan yhtäkkiä myrsky. Se oli pelottava kokemus. 

Ensin kuului, kuinka tuuli yhtäkkiä kiihtyi. Kuudennesta kerroksesta katsottuna näytti siltä, niin kuin puut olisivat nousemassa ylös juuriltaan ja puisto olisi lähdössä liikkeelle. Sitten kaatuikin yksi puista rytisten ja kuului huuto. Myrsky oli hetkessä ohi. Valtava puu oli maassa.

Suljin ikkunan ja juoksin aamutakkisillani alas puistoon katsomaan, oliko joku jäänyt puun alle. Onneksi paikalla ei ollut ketään. Helsingin kaupungin puisto-osaston miehet olivat hetkessä puistossa.

Siirsin tämän myrskyn alkamisen havainnon kirjaani. Siinä puut eivät kaadu - vielä:

Eivät Olga ja Elisabet pelänneet enää myrskyä, vaan katselivat usein sen alkamista parvekkeeltaan [Terijoen huvilalla]. Ensin linnut lentelivät levottomina edestakaisin puitten yläpuolella. Sitten tuuli alkoi kieputtaa kuivuneita lehtiä ja oksia ja nosti niitä yhä ylemmäksi aivan puitten latvoihin asti. 

  Kun puut alkoivat huojua ja taivas muuttua synkäksi, oli aika rynnätä sisään. Tytöt polvistuivat ikkunan edessä olevalle sohvalle ja toisiinsa nojaten ihailivat salamoita ja kuuntelivat kaatosateen ropinaa katolla.

(Aurora ja Pietarin serkut, 1993)

Pohjois-Amerikassa sään muutokset ovat olleet aina rajuja. Vanha siirtolainen kertoo laivalla:

Kun olin poikanen, meille tuli eräänä kesänä niin paljon mustia heinäsirkkoja, että ne pimensivät auringon ja söivät kaikki jyvät. Toisena vuonna satoi peukalonpään kokoisia rakeita. Vilja meni lakoon ja oli tulla nälkäkuolema. Kesällä on toisinaan niin kuuma kuin saunassa. Talvella on kylmää kuin Siperiassa. Ei käy pitkäksi aika Amerikassa. Aina jotain tapahtuu, jos ei hyvää niin pahaa, tulee vaikkapa pyörremyrsky ja vie tuvan oven mennessään.

(Aurora –Vaahteralaakson tyttö, 1991, 1992)

Myrsky on juonen alkuun paneva voima kolmannessa Aurora-kirjassa. Se alkaa myyttiseltä Niagaralta ja mullistaa laakson reunalla olevan talon ihmisten elämän. Ollaan edelleen 1900-luvun alussa, ensimmäiseen maailmansotaan ja vallankumousten aikaan on vain muutama vuosi:

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.

  Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.

  Ukkonen jyrisi ja salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.

  Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla. Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.

(Aurora ja villikyyhkysten aika, 1995)

Muokkaan yhteispainosta Aurora-kirjoista. 
Anna Amnell:  Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3, yhteisnide 1990-luvulla ilmestyneistä kirjoistani. Myös eKirja. Noin 400 sivua. Ilmestyy syyskesällä 2014.  Sisältää kirjat Aurora Vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992), Aurora ja Pietarin serkut 1993 ja Aurora ja villikyyhkysten aika 1995.

p.s. Myrskyt ovat usein hyvin rajuja Toronton laaksoissa, jotka ovat oikeastaan enemmänkin rotkoja (ravines).

Naistenpäivän puuhaa: Aurora 1-3 yhteisnide

IMG_2065, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Hyvää naistenpäivää!
Vietän naistenpäivää puuhaamalla näissä merkeissä: Aurora Vaahteralaakson tyttö 1991, 1992 2. p., Aurora ja Pietarin serkut 1993, Aurora ja Villikyyhkysten aika 1995 .

Anna Amnell:  Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3, yhteisnide 1990-luvulla ilmestyneistä kirjoistani. Myös eKirja. Noin 400 sivua. Ilmestyy elokuussa.

Mietin, pitäisikö olla kovakantinen vai pehmeäkantinen. Mikä kansikuvaksi?
Vähennänkö murteen osuutta?

Tämän päivän Hesari loi synkän kuvan kirjallisen maailman ahdingosta. Nyt pitää ottaa käyttöön pula-ajan keinot ja uskoa, että ajat vielä paranevat.

Venäläinen dacha Huopalahdessa

Haagan Pappilantie 2, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Asuin tässä talossa opiskelijana. Kuvassa mukana sisareni Tuula, joka asui lukioajan meillä ja vanhimmat lapseni Matti ja Mimi.

Tästä talosta tuli 25 vuotta myöhemmin Terijoen huvila kirjaani Aurora ja Pietarin serkut (Kirjapaja 1993) , joka kertoo (fiktiivisen) Aurora Koivun suomalais-venäläisestä suvusta 1900-luvun alussa. Huom. Kirja on myös yhteispainoksessa  Anna Amnell: "Vaahteralaakson Aurora. Aurorakirjat 1-3," 2014 ISBN 978-952-286-355-3. On myös eKirjana.

"Olgan isä Fredrik Grahn oli pietarilainen, mutta ei venäläinen. Hänen sukunsa oli suomalaista. Hän oli mennyt naimisiin tummasilmäisen, lempeäluonteisen Anna Mihailovan kanssa, jonka suvussa oli suomalaisia, saksalaisia ja ruotsalaisia.

  Heti avioiduttuaan oli Fredrik Grahn ostanut perheelleen Terijoelta kesähuvilan eli datshan. Suuri osa huvilan kalusteista, kuten kristallikruunut, tummat raskaat barokkikaapit ja sametilla päällystetyt sohvat ja nojatuolit, olivat tulleet talon mukana. Fredrik Grahn oli antanut huvilalle uuden nimen Annala vaimonsa mukaan.

  Olgan kesäkoti Kannaksella oli kaunis vaaleansininen kolmikerroksinen huvila, jossa oli monta suippoa tornia, puuleikkauksin koristettua verantaa ja parveketta. Sen ympärillä oli oma rehevä puisto, joka ulottui Suomenlahden rantahiekkaan asti.

--

Muutin huvilan siniseksi. Koristeleikkakset puuttuvat, ne oli poistettu huvilaa siirrettäessä. Ehkä ne olivat näyttäneet liian koristeellisilta.  Ylimmän kerroksen ikkunarivi kuului makuuhuoneeseemme. Siitä näki Huopalahden aseman ja junat, mikä ilahdutti pientä poikaamme (joka teki opiskelijana kansikuvat Aurora-kirjoihin). Pitsikoristeinen parveke oli vasemmanpuoleisessa päädyssä. Siitä näki punatiilestä tehtyjä kerrostaloja, jollainen on nyt tämänkin talon paikalla.

Kerta toisensa jälkeen Olgan mieleen palasi viimeinen onnellinen aamu kesähuvilalla.

--

 Ylimmän kerroksen keskimmäinen ikkuna, Olgan huoneen ikkuna, oli auki, ja tuuli heilutti hiljalleen valkoisia pitsiverhoja. Pääskyset visersivät taukoamatta ja lentelivät edestakaisin räystään alla oleviin pesiinsä viemään ruokaa suut ammollaan odottaville poikasilleen.

  Huvilan pihalta kuului yksitoikkoinen ääni. Olga kurkisti ikkunasta ulos. Vanha renki Aleksei tallusteli hitaasti piippu suussa pihalla ja lakaisi ruutukuvioita koivukujalle vievään sorakäytävään.

  Vanha Aleksei, entinen maaorja, vartioi ovea, meni nukkumaan viimeisenä ja heräsi ensimmäisenä, nukkui eteisen portaitten alla olevassa syvennyksessä, kulki talossa ja puutarhassa äänettömänä kuin kotitonttu."

Meidän asunnostamme tuli tyttöjen kerros, jossa olivat Auroran Pietarin serkkujen Olgan ja Elisabetin huoneet.

"
Kaupunkikodissa Olgalla ja hänen sisarellaan Elisabetilla oli omat huoneet, mutta huvilassa heillä oli kuin oma asunto, jossa kummallakin oli oma huone ja lisäksi yhteinen iso huone, jota sanottiin tyttöjen saliksi.
Isossa huoneessa oli korkeat pieniruutuiset ikkunat ja ikioma pieni parveke, jossa oli valkoiseksi maalatut koristeelliset kaiteet. Parveke oli ruokasalin vieressä olevan lasiseinäisen vilpolan yläpuolella, ja sieltä näki kauas Suomenlahdelle."


Tässä huoneessa tapahtui kirjassa dramaattinen kohtaus, joka pani liikkeelle kirjan juonen: Elisabet melkein onnistuu karkaamaan kotoaan naapurin Sashan kanssa, josta on tullut yliopistossa anarkisti. Mutta onneksi äidin kamarineidon hammasta särkee yöllä ja hän kuulee, etä jotain outoa on tapahtumassa. Elisabet viedään ulkomaille kouluun ja Olga lähetetään tädin luo Helsinkiin, jossa häntä kiusataan venäläisyyden vuoksi.

Lisäys: Olen jo jonkin aikaa muokannut Aurora-kirjoista yhteispainosta. Siitä tulee myös omakustanne,  sillä silloinen kustantajani lopetti jo viime vuosituhannella nuortenkirjojen julkaisun. (Myös eKirja)

Mikä on huonoa kritiikkkiä?

Intiaanit ovat olleet eurooppalaisille 1500-luvulta asti myyttisiä, eksoottisia hahmoja, joista ei ole tiedetty paljon tosiasioita. Kuva krakovalaisessa talossa olevasta korkokuvasta. 

Kirjallisuuskritiikki on tärkeää kirjailijalle. Se voi ilahduttaa ja opettaa, miten parantaa kirjoittamista.  Olen kiitollinen kaikille niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet kirja-arvosteluja kirjoistani kuluneiden vuosien aikana. Olen oppinut niistä paljon, ne ovat rohkaisseet jatkamaan kirjoittamista. Yleensä kirja-arvostelut ovat olleet asiallisia ja miellyttäviä silloinkn, kun ne ovat tuoneet esille kirjoissani olevia puutteita.

Millainen kritiikki on sitten pahaa ja vahingollista? Kaikkein pahinta on, jos kriitikko tai kuka hyvänsä antaa vääriä tietoa, vääristelee kirjan sisältöä tai sanomaa.  Jostain syystä eräs henkilö on antanut julkisesti täysin vääriä tietoja esikoiskirjastani - joka ilmestyi 20 vuotta sitten -  ja kirjoittanut muutenkin asiattomasti.  Hän muun muassa moittii minua, etten kirjoita intiaaneista. Ei minun olis tietysti tarvinnutkaan, kun kirjoitan elämästä 1900-luvun alun Torontossa, jossa oli mustaa väestöä tai kiinalaisia enemmän kuin intiaaneja, joita lienee ollut muutama. 

Mutta koska kirja on siirtolaisromaani ja koska olin kirjoittanut useita lehtijuttuja intiaanien kulttuurista, halusin tuoda esille suomalaisten siirtolaisten käsityksiä ja mahdollisia kokemuksia intiaaneista.  Se onnistui, kun kuvasin kirjan päähenkilöiden koulutyttö Aurora Koivun ja palvelustyttö Iida Suomisen pitkää laivamatkaa Euroopasta Amerikkaan. Olen käymässä juuri läpi kirjan tekstiä uutta painosta varten, ja eteen tuli kohta, jossa Pohjanmaalta Venäjän sotaväkeen joutumista pakeneva Pekka Lohi ja muut nuorukaiset kyselevät kaikkea mahdollista vanhalta kokeneelta siirtolaiselta John Nikkarilta:

 - Oletteko te Nikkari nähnyt niitä punanahkoja? Eivätkö ne ole julmaa väkeä ne intiaanit?

  - Kai ne osaavat olla sitäkin niin kuin mekin. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että en olisi nyt tässä, jos eivät olisi intiaanit pelastaneet minun henkeäni kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nikkarin ympärille tuli aivan hiljaista. Kauempaakin kurkoteltiin häntä katsomaan.

 - Oli ollut oikein kylmä talvi. Minä läksin yhtenä aurinkoisena kevättalven päivänä kotimökiltä kalaan ja tein avannon. Mutta silloinkos jää petti allani. Huusin täyttä kurkkua, vaikka arvelin viimeisen hetkeni tulleen, kun lähellä ei ollut tiedossani muita ihmisasumuksia. Erämaassa asuttiin. Siihen ilmestyi kuin maan alta niitä punanahkoja eli intiaaneja, vetivät minut kuiville ja kantoivat havumajaansa. Siellä he virvoittelivat minut henkiin.

Kun heräsin seuraavana aamuna, makasin havujen päällä aivan ilkosillani risaisiin nahkoihin käärittynä, ja vanha intiaanimuori juotti minulle jotain pahanmakuista lientä. Outo oli minusta heidän majansa, katossa oli aukko, siitä pilkotti valoa, ja savu nousi aukkoon nuotiosta keskeltä majaa. Intiaanit olivat tulleet ottamaan mailtaan siirappia sokerivaahteroista, Nikkari jatkoi.

  - Kasvaako siellä sokerikkii puussa? eräs emäntä keskeytti, mutta toiset pyysivät häntä olemaan hiljaa. Joku tytöistä tirskui.

 - Ei siellä siirappipurkit puussa kasva. Ensin pitää mahla juoksuttaa ruohonkortta myöten puuämpäriin ja keittää sitä tuntikausia nuotiolla. Padan pohjaan kertyy sitten siirappia. Meidän nykyisellä lähinaapurilla on intiaanivaimo, ja hän laittaa kuuman siirapin somiin puumuotteihin kovettumaan. Sokeritoppa on sitten kuin kukkanen tai karhunkäpälä.

Nikkari levitti kämmenensä kuin matkiakseen tuota ihmettä, karhunkäpälän muotoista sokeritoppaa. - Taitaisi semmoinen olla emännälle mieleen. Me kaadettiin poikasena kuumaa siirappia hangelle ja imettiin sitten niitä siirappipaloja. Jo oli hyvää.

  - Mutta ne intiaanit, pojat kysyivät kärsimättöminä, - päästivät pois, eivät ottaneet päänahkaanne?

  - Tässä on tallella, John Nikkari sanoi, otti hatun päästään ja siveli kaljua päälakeaan. - Meistähän tuli hyviä ystäviä.  Ei meidän naapureina alussa muita ollutkaan kuin intiaaneja. Äiti pelästyi, kun intiaanit tulivat silloin ensimmäisen kerran pyssyn kanssa minun perässäni. Mutta kun äiti kuuli, mitä he olivat minulle tehneet, hän antoi heille tuoretta vastakirnuttua voita ja lämmintä rieskaa. Leivän söivät erikseen ja voin erikseen.

 - Vai voin söivät erikseen ja leivän erikseen, ihmeteltiin ääneen.

Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (1992), sivut 75-77