Suomenlinnan puutaloja 3

Suomenlinna. Vanha venäläinen kauppiaskortteli vastapäätä kirkkoa ja kirkkopuistoa. Vaaleansininen talo.

Suomenlinnan puutaloja 2

Suomenlinnan vanha venäläinen kauppiaskortteli. Vaaleanpunainen talo, jossa oli aikoinaan Osuuskaupan elintarvikemyymälä.



Tässä talossa oli meidän aikanamme ruokakauppa. Viimeksi siinä lienee ollut kahvila.

Suomenlinnan puutaloja 1

Tämä puutalo on viimeisenä kirkkoa vastapäätä olevan kadun varrella oikealla. Tähän taloon muutti jo 1970-luvulla perhe, joka entisöi talon ja varusti sen kaikilla nykyajan mukavuuksilla.

Nooakin arkki Suomenlinnassa

Noakin arkki Suomenlinnassa  Kuvia: Anna Amnell

Asuimme melkein kolme vuotta Suomenlinnassa tässä talossa, jota sanotaan Nooakin arkiksi. Se on Helsingin vanhin kivitalo.

Asuimme toisessa kerroksessa talon päädyssä (viisi ikkunaa). Asuntoon kuului yksi hyvin iso huone, toinen pienempi ja niiden välissä pitkä käytävä ja kylpyhuone. Koko talossa ei ollut lämmintä vettä eikä keskuslämmitystä.

Huoneet lämmitettiin haloilla, jotka säilytettiin halkovarastossa ensimmäisessä kerroksessa. Ostimme nestekaasulla toimivan vedenlämmittimen.Joissakin Suomenlinnan taloissa ei olut edes vesijohtoja, vaan vesi kuljetettiin hevoskyydillä peltisäiliössä.

Oven yläpuolella näkyy keittiön ikkuna. Keittiö oli hyvin pieni huone, jossa ei ollut myöskään minkäänlaista lämmitystä, vain puuhella, joka jäähtyi heti kun tuli oli sammunut. Tyttäreni muistaa minut seisomassa hellan ääressä mieheni pitkä harmaa päällystakki päällä. Mieheni oli armeijan palveluksessa, mikä oli 1970-luvulla halveksittu virka varsinkin niissä piireissä, joissa ihailtiin Neuvostoliiton rauhaa rakastavaa armeijaa.

Sisällä kodissamme oli mielestämme hyvin kaunista, sillä olin maalannut kaikki seinät. Suuressa lastenhuoneessa yksi seinä oli suklaan värinen, toinen iloisen keltainen ja kolmas valkoinen. Ikkunoista näkyi kirkkopuistoon ja tielle.

Pienempi huone oli mieheni ja minun huone. Sen seinät olin malaannut keltaiseksi ja ruskeaksi.

Kauneinta olivat kaari-ikkunat ja lastenhuoneen valkoinen kaakeliuuni, johon sytytimme illalla tulen, istuimmme koko perhe lattialla takan edessä ja luimme iltasatuja.

Nämä Suomenlinnan talot oli rakennettu ranskalaisen mallin mukaan 1700-luvulla. Sekin sitoi meidät ranskalaiseen kulttuuriin, mitä vahvisti lasten koulu. He kävivät kaikki ranskalaista koulua, joka toimi siihen aikaan Laivurinkadulla. Halusimme antaa lapsillemme jotain muuta kuin 1970-luvun Suomen kulttuurin ,jota tulvi radiosta ja televisiosta - meillä ei ollut tietenkään kumpaakaan. Meille ei tullut myöskään Hesaria.

Elimme omaa onnellista, vaatimatonta elämäämme suomettuneessa Suomessa ja haaveilimme koko ajan pääsevämme ulkomaille. Toiveeemme toteutui muutaman vuoden kuluttua.

Nooakin arkin restaurointi on käynnissä.(Rakennusperintö, linkki päivitetty)
Suomenlinna -mieheni ottamia kuvia Suomenlinna ja meri

Kesä kaupungissa. Suomenlinna

Tie kotiin
Originally uploaded by amnellanna

Olen kulkenut tätä tietä satoja kertoja tullessani kotiin kaupungista ostoksilta tai hakemasta lapsia koulusta. Lapset kävivät koulua kaupungin puolella Eirassa ja kuljetimme heidät sinne edestakaisin lautalla ja talvella myös jäätietä kävellen.

Viikonloput varsinkin kesällä Suomenlinna kuului turisteille ja helsinkiläisille, jotka tulivat käymään saarella. Suomenlinnalaiset läksivät ulos vasta saaren rauhoituttua. Talvisin ei saarella näkynyt turisteja.

Lapset oppivat Suomenlinnassa uimaan, luistelemaan ja pyöräilemään. Vaikka olin valmistunut maisteriksi Helsingin yliopistosta, jäin kotiäidiksi. Suomenlinnan vuodet olivat onnellista aikaa.

Lapset muistelevat Suomenlinnan aikaa ihanteellisena lapsuutena. He eivät huomanneet, kuinka rappeutunut oli talo, jossa asuimme.

Koti Suomenlinnassa

We lived in Suomenlinna
Originally uploaded by amnellanna
Asuimme 1970-luvulla kolme vuotta Suomenlinnassa, talossa jota sanottiin Nooakin arkiksi, koska siinä asui helsinkiläisten mielestä niin kovin paljon ihmisiä. Nooakin arkki on Helsingin vanhin kivitalo.

Klikkaa kuvaa, jotta näet lisää kuvia Suomenlinnasta. Tähän kansioon tulee lisää kuvia Suomnelinnasta. Tähän asti olen laittanut siihen kuvia näkymistä, joita kohtasin, kun kävelin lauttarannasta kotiovelleni.
Talon restaurointi

Alkaako Suomen historia vasta 1800-luvulta?

"Tämä, jos jokin, on kulttuuriskandaali",

kirjoittaa filosofian tohtori Mirkka Lappalainen, Helsingin yliopiston historian assistentti.

"Lukiossa ei opiskella pakollisena lainkaan 1800-lukua edeltävää Suomen historiaa".

Tämäpä oli yllätys. Alkaako Suomen historia nuorisolle vasta Venäjän vallan ajasta? Voisitteko kuvitella, että englantilaiset aloittaisivat historian Jane Austenin ajasta ja ranskalaiset Napoleonista?

Lue ja hämmästy. Näin kirjoittaa Mirkka Lappalainen:

"Nykyisten opetussuunnitelmien mukaan lukiossa on neljä pakollista historian kurssia. Ensimmäinen käsittelee ihmistä ja ympäristöä muinaisuudesta nykyaikaan. Toisen nimi on 'Eurooppalainen ihminen', ja sen tavoite opetussuunnitelman mukaan on 'ymmärtää, mistä eurooppalaisuus rakentuu'. Kolmas kurssi käsittelee kansainvälisiä suhteita ja neljänteen on puserrettu Suomen historia 1800-luvulta nykypäivään.
Suomen vanhempi historia on sysätty vaihtoehtoisiin kursseihin."

Lisäksi käy esille, että Kreikan ja Rooman historia käydään läpi kahteen kertaan. Mutta entä Suomen historia?

"Vielä pahemmaksi asian tekee se, ettei Suomen 1800-lukua edeltävää historiaa opiskella edes yläasteella. Se mainitaan ainoastaan ala-asteen opeteussuunnitelmassa.

-- Valkolakin voi painaa päähänsä tietämättä mitään suomalaisen yhteiskunnan juurista. Ylioppilaan ei tarvitse tuntea Suomen pitkää historiaa idän ja lännen kirkkojen, Venäjän ja Ruotsin välissä. Koulusta voi purjehtia menestyksellä läpi tietämättä, miksi Suomen kivikirkot ja linnat rakennettiin, milloin ja miksi Helsinki on perustettu tai Suomenlinna on rakennettu."

Mirkka Lappalainen: Pelastakaa Suomen historia. Helsingin Sanomat/Tiede ja luonto. 22.1.2008.

Tätä kaikkea vaille he jäävät.

Jouluiloa!

Tämä tinasta valmistettu jouluseimi on yli 30 vuotta vanha. Ostimme sen asuessamme Suomenlinnassa 1970-luvun alussa. Se on hyvin pieni (puun korkeus 9 cm), ja sille on löytynyt aina paikka milloin ikkunalaudalta, milloin telkkarin tai kaapin päältä. Se on ollut yleensä kakkosseimi, koska meillä on myös toinen seimi, jonka poikamme on valmistanut vaimonsa kanssa meille joululahjaksi joitakin vuosia sitten. Silloin kun meillä on kissa jouluvieraana, tinaseimi nousee kunniapaikalle, koska toinen seimi on helpommin rikkoutuva ja laitetaan lasivitriiniin ihailtavaksi.



Tietäjät jouluseimessä, jonka ovat valmistaneet Rosanne Lamarre ja Matti Amnell.

Joululuettavaa muista blogeistani

Virkistävää joulunaikaa kaikille tämän blogin lukijoille!

On luonnollista ja jopa hauskaa olla kotiäiti

Vuoden 1950 Kotilieden kansi.

Tämä on kommentti Iineksen blogissa käytävään keskusteluun.

Olen ollut suurimman osan "urastani" kotiäiti. Halusin hoitaa lapseni itse, jotta heillä olisi onnellinen ja vapaa lapsuus.

Varsinkin varhaislapsuudessa vapaa leikki ilman ohjelmointia on arvokasta. Lisäksi omien lasten hoitaminen oli minusta luonnollista ja hauskaa.

Ainoa varsinainen ongelma oli rahapula, kun oli vain yhden ihmisen palkka eikä mitään kotihoitotukia, kuten nyt onneksi on. Olin lisäksi lasten pieninä ollessa opiskelija, ja opintoni kestivät kauan, yhteensä 11 vuotta, kun tein sitä vähitellen.

Kotiäitinä olo on työlästä, sillä esimerkiksi meidän viiden hengen taloudessa oli paljon töitä, ruanlaittoa ja siivoamista lasten hoitamisen lisäksi. Mielikuvitus joutuu korvaamaan rahan.Vaatteet voi ommella itse, leluja voi valmistaa kotona.

Lapset oppivat kotona luoviksi ja itsenäisiksi ajattelussaan. Ohjelmaa voi järjestää niin paljon kuin haluaa. Kirjastoista saa kirjoja, voi käydä museoissa, lastenteatterissa, sirkuksessa, mummolassa maalla sekä
taidenäyttelyissä kaupungissa, voi kuunnella lastenlauluja ja klassista musiikkia. Ulkona voi olla kahdesti päivässä. Korvatulehdus oli täysin tuntematon asia.

Eräs parhaita asioita oli se, että lapset saivat leikkiä rauhassa. Leikkejä ei tarvinnut purkaa koko ajan. Kerran tapahtui niin, että 3- ja 4-vuotias tekivät eräänä kesänä Suomenlinnassa värikkäistä villalangoista verkoston, joka risteili lastenhuoneessa. Poikamme sanoi aikuisena, että he muodostivat siten tietämättään erään kuvion, joka on matematiikassa keskeinen. Sitä leikkiä kesti pari viikkoa.

TV hankittiin vasta, kun lapset olivat 6-, 7- ja 11-vuotiaita. Kaikki olivat 3-vuotiaasta asti puolipäivätarhassa ja 4-5 -vuotiaasta asti vieraskielisessä koulussa. Halusimme lasten oppivan jotain, mitä emme osanneet itse heille opettaa - ranskan.

Välillä mieheni oli neljä vuotta koti-isä ja jatko-opiskelija ja minä elätin perhettä (Lapset pääsivät heti vapaaoppilaiksi, vaikka minulla oli silloin suurempi palkka kuin miehelläni!)

Meillä ei ole ollut koskaan Suomessa varaa autoon. Meillä ei ole omistusasuntoa eikä kesämökkiä. Ihminen voi tehdä itsenäisiä valintoja elämässään.

Kotiäitinä olo oli minulle itselleni hyvin onnellista aikaa. Mieheni pitää tärkeinä niitä vuosia, jolloin hän oli koti-isä. Lapset pitävät lapsuuttaan onnellisena. Tämä on yksi suositeltava tapa elää Suomessakin.

Olin kotiäiti ja vapaa toimittaja myös lasten ollessa murrosikäisiä, sillä halusin heidän säilyttävän äidinkielen ulkomailla asuessa. Siitä olikin kovasti hyötyä, kun palasimme Suomeen yhdeksän vuoden jälkeen.

Vanhemmat voivat antaa lapsilleen henkisen perinnön, joka on tärkeämpi
kuin aineellinen perintö.

Tärkeää on myös se, että lasten ja vanhempien välille syntyy läheinen ja lämmin suhde, joka kestää myöhemminkin. Ihminen tarvitsee omaistensa tukea koko ikänsä, jos ei rahallista niin henkistä.

Onnellista on, jos kullakin on oman perheen lisäksi muita läheisiä ystäviä.

PS. Edellisestä jäi eräs tärkeä asia: ääneenlukeminen. Sitä harjoitettiin ahkerasti. Eniten luki luki isä, joka keskittyi lapsiin työstä tultuaan. Siinä tuli kuultua vuosien varrella suuri osa maailmankirjallisuutta afrikkalaisista saduista Aleksis Kiveen ja Tolkieniin asti.

Samasta aiheesta aikaisemmin.

Talteen toinenkin kommentti.

Iines,

haaveilimme mieheni kanssa nuorina siitä, että kummankin meistä olisi ollut mahdollista hoitaa lapsiamme ja olla vain puolipäivätyössä. Miehetkin rakastavat lapsiaan.

Eiköhän ole nykyään mahdollista hoitaa lapsi kotona tämän ollessa pieni ja siirtyä sitten vähitellen työhön. Jos äidillä on sellainen ammatti, josta ei voi olla poissa kolmea vuotta, voisi isä hoitaa lapsen ne kaksi vuotta. Nythän monet miehet hoitavat lapsia esimerkiksi silloin, kun perhe asuu ulkomailla vaimon työn vuoksi.

Tarvitaan ennakkoluulottomuutta. Kolme vuotta on lyhyt aika aikuisen elämässä, mutta pitkä ja merkittävä ajanjakso lapsen elämässä.

Tämä keskustelu lasten hoitamisesta kotona tai päivähoidossa tuo jostakin syystä mieleen aikaisemman suomalaisen keskustelun imettämisestä. Siihen aikaan, kun lapseni olivat vauvoja, minullekin väitettiin neuvolassa, että on turhaa imettää vauvaa kauan ja suorastaan naurettavaa imettää vuoden vanhaa lasta. Onneksi en uskonut "asiantuntijoita", vaan kuuntelin vaistojani.

Lapset ovat onneksi niin joustavia ja sitkeitä, että heistä tulee ihan kunnon ihmisiä saivatpa he pulloruokaa tai rintaa ja hoitipa heitä äiti, isä, mummo tai naapurintäti tai päivähoitolan setä.

Rakkaus on tärkeintä. Kyllä lapsi ymmärtää, että aikuinen tekee sen, mitä niissä olosuhteissa voi. Tämähän on selvää, kun ajattelemme omia vanhempiamme. Tärkeintä ovat olleet hymy ja katse. Niitä muistelemme, olipa äiti ollut kotiäiti tai kodin ulkopuolella töissä käyvä äiti. Ne ovat tärkeämpiä kuin kalliit tavarat, soittotunnit tai ranskankieli.:)

Kesä kaupungissa alkaa

Kuva: Tuula Heiskanen

Helsinkiläinen ei voi valittaa, että kaupungissa on ikävää. On museoita, ulkoilmamuseoita, kansainvälistä tunnelmaa, konsertteja, arkkitehtuuria. Luontoa on lähellä, on puistot ja muut ulkoilualueet, meri ja ennen kaikkea Suomenlinna. Kävelyt valleilla ja uiminen meressä hevosenkengän muotoisessa lahdessa kannnattaa tehdä ainakin kerran kesällä kaikkien helsinkiläisten.

Rantakasarmin portin kuva tuo mieleen ne kolme vuotta, jotka asuimme Suomenlinnassa.

Mitä arvostamme Suomesssa? Count your blessings

Englannissa on hauska sanonta "Count your blessings", joka tarkoittaa sitä, että kannattaa aina muistaa niitä hyviä asioita, joita elämässä on. Useat englannin sananparret ovat peräisin Raamatusta tai virsistä, niin tämäkin. Tätä sanontaa käytetään usein puhekielessä.

Asuin yhdeksän vuotta ulkomailla ja kävin sinä aikana vain kerran Euroopassa - ja Suomessa. Mitä ajattelin Euroopan lomallani Suomesta? Mitä arvostan nyt Suomessa?

Olimme olleet koko perheen interailillä Euroopassa ja tulimme laivalla Tukholmasta Turkuun. Meri ja saaristo olivat hätkähdyttävän kauniit, ja niitä kehuttiinkin kanadalaisen sanomalehden matkailupalstalla.

Eniten ihastutti Suomessa valo. Ilma vaikutti läpikuultavalta ja värit raikkailta. Suomenlinnan rantakasarmin, meren ja luonnon värit olivat niin kauniita, että tuli kyynel silmää. Eräs paluumuuttaja sanoikin, että Suomessa on niin kaunista, että silmiin koskee.

Helsingin keskustan ja maaseudun kauneus valloittivat. Matka Savoon junalla oli elämys, sillä olimme unohtaneet, miten paljon metsiä ja järviä Suomessa on. Euroopan hiukan ränsistynyt tyylikkys viehättää minua. Pidän vanhoista rakennuksista kuten vanhoista ihmisistäkin. Helsingin keskustassa näytti kuitenkin olevan vain nuoria ihmisiä. Missä olivat lapset ja vanhemmat ihmiset?

Outo, eksottinen
ja niin rakas suomen kieli

Eniten hämmästytti kieli. Vaikka olimme koko ajan puhuneet kotona suomea, suomen kieli vaikutti suurena annoksena oudolta ja eksoottiselta. Sitä puhuttiin matalalla äänellä. Ihmisjoukkojen äänet olivat kuin eksoottista muminaa. Tältä minusta silloin tuntui, mutta ei tietenkään tunnu enää. Olen tottunut. Minulla itsellänikin on matala ääni.

Katsomme juuri nyt Formula 1 -kilpailuja Bahrainista. Yksi haastattelijoista on ollut entinen iisalmelainen (Tukholmassa syntynyt) Keke Rosberg. Jokin aika sitten eräs bloggaaja oli pahoillaan siitä, että Nico Rosberg ei puhu suomea. Tällä useita kieliä osaavalla charmikkaalla nuorella kosmopoliitilla on kuitenkin selvä suomen kielen vaikutus puheessaan. Hänen isänsä puhuu sujuvaa englantia, mutta se on suomalaisen englantia, jota Nico luonnollisesti jäljittelee.

Näin tapahtuu niissä siirtolaisperheissä, joissa vanhemmat puhuvat koko ajan vierasta kieltä lapsilleen: lapsi omaksuu vanhempiensa intonaatiota ja äänteitä. Tämä esivanhempien kielen vaikutus säilyy useita sukupolvia. Kiinnostavaa on, että tätä ei ole yhtä paljon niillä lapsilla, joiden vanhemmat puhuvat heille vain omaa kieltään ja jättävät vieraan kielen oppimisen syntyperäisten opettajien ja ystävien käsiin.

Jotain siirtyy silloinkin. Tyttäremme oli opiskelemassa Sorbonnessa kielitidettä. Onko äitisi virolainen? kysyi professori. Osui aika lähelle. En ole kuitenkaan puhunut lapsilleni koskaan vieraita kieliä. Kielititeen professori selitti, että ihminen säilyttää vaikkapa alitajuisesti jotakin alkuperäisestä kulttuuristaan, pitää siitä kiihkeästi kiinni, sillä se on osa hänen persoonallisuuttaan. Se kuuluu hänen kielessään, ja jos tätä tosiasiaa ei tunnusta, ei opi todella hyvin vierasta kieltä.

Kieli oli tärkein syy siihen, miksi palasimme Suomeen. Teimme suuria uhrauksia lastemme suomen säilymiseksi, muun muassa jäin kotiäidiksi kielen vuoksi. "Laatuaika" ei riitä kielen säilyttämiseen, pitää olla todellista aikaa ja puheliaat vanhemmat.

Arvostan kuitenkin myös kielitaitoa. Suomen kaksikielisyys on rikkaus, vaikka minulle ei tulísi mieleenkään puhua skandinaaville ruotsia. Englannilla saa helpommin kontaktin. Mielestäni ihminen saa myös säilyttää oman kielensä vaikutukset vieraassa kielessä, kunhan kieli on selvää, ymmärrettävää.

Bloggaaminen on ollut minulle työtä, mikrohistoriaa ja huvitusta

Kuva: Meidän lapset leikkimässä Suomenlinnan Susisaaressa Ruotsin (tai Venäjän) vallan aikaisten tykinpyörien päällä.

Louhi esittää bloggaamisesta seuraavat kysymykset:

"1. Miten ehdit ja jaksat päivittäin kirjoitella ja pitää yllä palstaa?
2. Onko bloggaaminen työlästä vai hauskaa ajankulua?
3. Onko joka päivä saatava jotain aikaiseksi?
4. Korvaako tämä luonnollisen kommunikoinnin?
5. Onko parempi tai helpompi kirjoittaa yksin kotona koko kansalle vai puhua 6. kasvokkain tuntevalle tutulle?
6. Onko teillä ystäviä, seuraa, menoa? Saatteko päivittäin kommunikoida ajatuksianne muuten kuin vain blogien kautta?
7. Minkälainen olet ihmisenä?"

1. Aloitin bloggaamisen, kun minulla oli sopiva ajankohta ja motivaatio. Keskityin bloggaamisen opetteluun hyvin intensiivisesti, sillä tiesin että aina ei siihen olisi aikaa yhtä paljon.

2. Bloggaaminen on ollut minulle koko ajan osaksi työtä, osaksi huvitusta. Se on ollut myös vaikeaa, mikä tekee sen kiinnostavaksi. Visuaalinen puoli on minulle tärkeä. Olen hyvin kiitollinen niille bloggaajille, joilta olen saanut siinä apua.

Opettelin bloggaamaan ja yleensäkin käyttämään tietoteknikkaa, jotta voisin tehdä itselleni edes jonkinlaiset helposti päivitettävät kotisivut, voisin tallentaa suku- ja perhemuistoja ja vanhoja lehtijuttujani sekä antaa tietoa kirjoistani niitä haluaville.

Osa blogeistani on informaatiota kirjoistani (Kotisivublogit eivät ole Blogilistalla). Minulla on pieni kustantaja, jolla ei ole varaa mainoksiin Hesarissa tai muissa suurissa lehdissä. Suurten kustantajien kirjailijoista saman suuryhtiön lehdet tekevät jatkuvasti myös haastatteluja. Suurilla kustantajilla on PR-osastot. Pienen kustantajan kirjailijan täytyy tehdä itse jotakin kirjojensa puolesta. Jos ei tee sitä, kirjat jäävät unholaan. Myös omakustantaja voi toimia blogien avulla kuten esimerkiksi Lassi Kämäri on tehnyt onnistuneesti.

Suhtaudun kirjoihini hyvin asiallisesti. Olen tehnyt paljon työtä niitä varten, olen kirjoittanut ne luettaviksi. Suurin osa kirjoistani on saatavissa enää vain kirjastoista, joten en hyödy tästä taloudellisesti.

Bloggaaminen oli minusta alussa hyvin hauskaa. Suhtauduin siihen hyvin optimistisesti. Nettikeskustelujen jälkeen blogimaailma tuntui ystävälliseltä ja sivistyneeltä.

3. Alussa oli hyvin helppoa kirjoittaa joka päivä. Oli suorastaan runsauden pulaa. Piti hillitä kirjoitusintoa.

4. Internet on minusta luonnollista kommunikointia. Se on ihan samaa kuin keskustelu, kirjeet ja puhelin.

5. Koska kirjoitan omalla nimelläni on aivan sama asia puhua kasvokkain tai kirjoittaa nettiin. En kirjoita yksityisistä asioista aivan samoin kuin en puhu yksityisistä asioista vieraille ihmisille. Tietenkin eri ihmisillä on erilaiset käsitykset yksityisyydestä.

6. Mieheni on läheisin ystäväni. Voin puhua hänelle mitä hyvänsä, sillä olemme olleet parhaat ystävät toisillemme teini-iästä asti. Lisäksi minulla on aikuiset lapset ja läheisiä lapsuudenystäviä. Minulla ei ole tarvetta käyttää blogia "ystävänä", mikä se voi varmaankin olla monelle aivan kuten päiväkirjakin.

7. Olen yksityiselämässä kiltti, antelias, hyväntuulinen ja ystävällinen, toisinaan hiljainen ja toisinaan puhelias. Minulla on kuitenkin periaatteita ja arvoja, joista pidän kiinni kotona ja muualla.

Koen Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan suureksi ongelmaksi, voisin melkein sanoa tragediaksi. Maantiede on asettanut meidät suomalaiset vaikeaan asemaan. Eri ihmiset selviytyvät siitä eri tavoilla.

Yllä oleva valokuva kertoo jotakin meistä suomalaisista ja meidän lapsistamme: olemme olleet kauan vieraiden valtojen vallan alaisina.

Emme ole vieläkään henkisesti itsenäisiä. Pelkäämme, että Euroopan yhteisöstä tulee uuusi Kustaa Vaasa, uusi tsaari tai uusi Neuvostoliitto. Olemme jo alkaneet mielistellä Venäjälle. Emme usko, että voisimme olla kuten muut maat tasaveroisina jäseninä muiden Euroopan ja maailman kansojen kanssa.

Hyvin usein kadun sitä, että palasimme Suomeen. Kuvittelin, että Suomikin muuttuisi historian myötä. Olen aina rinnastanut natsismin, fasismin ja kommunismin. Häpeän sitä, että suomalaiset ovat valinneet vielä vuonna 2006 presidentin, joka kannatti esimerkiksi DDR:n systeemiä eikä ole katunut sitä.

Häpeän sitä, että noita aikoja salaillaan. Entisiä natsien tukijoita arvostellaan ankarasti. Miksi entisiä ja nykyisiä kommunismin tukijoita ei arvostella? Miksi heitä äänestetään julkisiin virkoihin? On selvää, että historia tulee tuomitsemaan sellaisen menettelyn.

Tämä on trauma, jota käsittelen julkisesti, sillä se on julkinen asia. Mutta juuri tästä asiasta meillä ei uskalleta vieläkään kunnolla puhua. Siksi bloggaaminen tuntuu nyt hyvin vaikealta, ja olenkin keskittynyt työhöni liittyviin blogeihin ja käsityöblogiin.

Olen laittanut blogini sivupalkkiin luvun 1 517 947 muistuttamaan siitä, että en ole ainoa, joka halusi muutosta. Olisi helpotus muuttaa pois Suomesta, sillä seuraavat kuusi vuotta saattavat olla hyvin suuri osa minun loppuelämästäni.

Blogipohjailua

Uudempi kirjoitukseni

Olen uudistanut kotisivublogiani sireeniaiheella. Siitä asti kun asuin Suomenlinnassa, sireenit ovat merkinneet minulle historiaa ja kansainvälisyyttä: Suomenlinnan sireenien alkukoti oli Versailles.

Olen viettänyt kuluneella viikolla tuntikausia Herkun, Tiian ja Blogipohjagalleria-idean keksijän Tillyn blogeissa. Olen tutkinut blogipohjia, joita heiltä syntyy koko ajan. Käykää katsomassa. Niitä saa ottaa käyttöön.

Olen tulostanut ja verrannut näiden blogipohjamestareiden koodeja ja vaivoin onnistunut vaihtamaan esimerkiksi kirjainten kokoa ja väriä. Olen oppinut paljon väreistä , mutta en ole onnistunut löytämään itselleni mieleisiä yhdistelmiä.

Siksi olen ostanut muutamalla dollarilla oikeuden käyttää Patin (patswebgraphics.com) sireeniaiheista blogigrafiikka. Hänellä on muitakin, myös ilmaistuotteita. Käykää katsomassa. Minä osuin sinne sattumalta. Vuodatuksen uusi keskustelufoorumi antaa optimismia siinä, että tässä bloggaamisessa voi kuka hyvänsä kehittyä.

Huom! sanat "sireeni" ja "syreeni" ovat samanarvoisia rinnakkaismuotoja. Ks. kommentit.

Kysely/Quiz: Neljä

resepti ja kuva: Pirkka

Tämä kysely löytyi Olrikilta

4 työpaikkaa, joissa olen ollut: kotiäiti, suggestopediamenetelmää käyttävä opettaja, huonekaluosaston myyjä tavaratalossa, tekstiilikonsulentti

4 elokuvaa, joita voin katsoa uudelleen ja uudelleen: Diktaattori, Huone Firenzessä, Jane Austen kirjoista tehdyt filmit

4 paikkaa, joissa olen asunut: Suomenlinna, Nikosia, Toronto, Montana

4 TV-ohjelmaa, joista pidän: vanhempi Miss Marple-sarja, luistelukilpailut, historia- ja luontodokumentit, Ylpeys ja ennakkoluulo-sarja

4 paikkaa, joissa olen käynyt lomalla : Kuhmo, Niagara, Tallinna, Firenze

4 suosikkiruokaa: savumunakoisokeitto, lohi ja raakasalaatti, ratatouille, marjat

4 saittia, joissa käyn päivittäin: ?

4 paikkaa, joissa haluaisin olla mieluiten tällä hetkellä: New York, valtameren ranta, Pariisi, Tallinnan vanha keskusta

4 blogia, joita suosittelen: ulkosuomalaisia -Marja-Leena Rathje , Hanhensulka, Anni Heino ja Jura Jukola (Roomassa).

Kodikkuus kolmannella vuosituhannella

C. Wilhelmson: Konstnärens syster 1899. Nationalmuseum näyttelykatalogin kansi ”Hemma i konsten”.1987.

Amerikkalainen, nyt Lontoossa asuva sisustustaiteilija John Saladino sanoi jo vuonna 1987, että aivan kuten Viktorian ajan ihmiset vastustivat aikaisemman aikakauden ankaraa ja askeettista tyyliä, me 1900-luvulla eläneet olemme perinpohjin kyllästyneitä Bauhaus-tyyliseen arkkitehtuuriin ja sisustustaiteeseen, " like Victorians we are pursuing a richer course". (Colonial Homes -lehdelle helmikuussa 1987) Kopioin Saladinon mielipiteen Witold Rybczynskin kodikkuutta käsittelevään kirjaan, jonka olin ostanut vähän aikaisemmin. Sama kirja tuli mieleeni 17 vuotta myöhemmin Suomessa internet-keskustelussa. (Hemma i konsten -näyttelykin näyttää olleen vuonna 1987 Tukholmassa.)


Kirjoitin 6. helmikuuta 2004 Kiiltomatoon keskustelun alustukseksi viestin ”Kodikkuus kolmannella vuosituhannella” samana päivänä ilmestyneen kirja-arvostelun innostamana:

Risto Niemi-Pynttäri tutustuttaa meidät Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaan. Mikä ilahduttava kirja-arvostelu!
www.kiiltomato.net/?rcat=Tietokirjallisuus&rid=723


Mutta onko kodikkuus sellaista, josta voi Bachelardin tavoin vain haaveilla, muistella menneiden aikojen elintapaa?

Arkkitehtuurin professori Witold Rybczynski kertoo kirjassaan ”Home. A short history of an idea ”(1986), että niinä kuutena vuotena, jotka hän opiskeli arkkitehtuuria, kodikkuudesta, mukavuudesta (comfort) puhuttiin vain kerran. Silloinkin siitä puhui insinööri, joka selosti ilmastointi- ja lämmityslaitteita.

Kun hän alkoi suunnitella omaa kotia, hän huomasi Bachelardin lailla palaavansa yhä uudelleen muistelemaan vanhojen aikojen mukavia taloja.
Rybczynski on sitä mieltä, että kodikkuus alkoi Hollannissa jo 1600-luvulla. Sen ajan talot ovat meille tuttuja maalauksista. Hollantilaiset alkoivat ensimmäisinä arvostaa lasta, kotia ja puutarhaa. Perin kodikkaana pitää Rybczynski myös entisaikojen norjalaisia maalaistaloja.

Rybczynski pitää mukavuutta olennaisena vaatimuksena ihmisen asunnolle. Hän myöntää, että kodikkuutta ovat osanneet aina eniten arvostaa ne, jotka ovat täysin vailla sitä: köyhät ja kodittomat.

Rybczynskistä on paljon tietoja esim Googlessa, mm "A House is not a Home", Barbara Spronkin haastattelu.

Mitä me tarvitsemme kodikkuuteen? Mikä ei ole kodikasta? Mikä tekee kodikkuuden runolliseksi?

(syntyi keskustelua)
Jatkan:
Kiiltomatoon 7.2.2004
Varmaankin Sinulla on myös yksityinen tilasi, kotisi? Mikä tuo siihen kodikkuutta ja mukavuutta? Siihen tarvitaan esineitä, huonekaluja. Siellä taitaa olla ainakin kirjoja ja joku paikka, jossa luet ja kirjoitat viestejä ystävillesi ja Kiiltomatoon?

Yksityisyys, oma tila on kodikkuutta. Lastenkotien lapsille ja vangeillekin suodaan nykyään oma yksityinen tilansa. Eikö kodikkuutta ole juuri "ihmisen jälki", se että ihminen sopii huoneeseen.

Hienoissa sisustuslehdissä olevat tyhjät ja tyylikkäät kodit saattavat tuntua kovin tylyiltä. Tietää, että jos astuisi siihen täydelliseen huoneeseen, pilaisi hienon asetelman omalla epätäydellisyydellään. Miettii, ketä mahtavat olla ne täydelliset ihmiset, jotka voivat siellä asua.

Voimme varmaankin sanoa samaa romaanista ja runosta. Onko lukijalla tilaa siinä?

7.2.2004
Eräänä päivänä ei voikaan enää nukkua paljaalla lattialla, ei näe hämärässä ilman silmälaseja eikä keinovaloa. Selkä väsyy, häntäluu painaa kovalla istuimella. On kuin prinsessa joka tuntee herneen patjaläjän altakin. Pehmusteita, mukavuutta, lämpöä, valoa!

Lapset ovat kasvaneet ja lähteneet pois kotoa, rakastetut ihmiset ovat muuttaneet kauaksi tai kuolleet. Onnellisista hetkistä heidän kanssaan muistuttavat valokuvat ja esineet, jotka asetamme seinille, pöytien ja kaappien päälle. Moneen kertaan alleviivattu lempikirja asetetaan yöpöydälle.

[Suomenlinnassa 1970-luvun alussa]

8.2.2004
Kauneuden ja viihtyvyyden kokemus ei ole onneksi aina riippuvainen siitä, onko asunto hyvässä kunnossa. Kun luin miten Kirsti korjaa innokkaasti vanhaa kaunista taloaan, minulle tuli mieleen se aika, kun asuimme Suomenlinnassa Nooakin arkissa, Helsingin vanhimmassa kerrostalossa.

Saimme mieheni virka-asunnoksi kaksi puulämmitteistä huonetta ja keittiön eteläpäädystä, toisesta kerroksesta. Kiviseinät olivat tykinkestävät. Taloon tuli kylmä vesi. Keittiössä ja kylpyhuoneessa ei ollut lämmitystä. Sauna oli toisella saarella. Käytävän seinissä näkyivät kaikki kahden sadan vuoden maalit yhtä aikaa. - Porilaisten marssi kaikuu korvissa, sanoi eräs sukulainen.

Huoneet olivat lohduttoman näköisiä. Sain onneksi armeijan maalivarastosta tähteeksi jääneitä maalipurkkeja ja maalasin asuntoa kaksi viikkoa. Kaikki muuttui.

Lastenhuoneen yksi seinä oli suklaalevyn värinen, toinen keltainen, muut kaksi valkoisia. Huone oli yhtä suuri kuin koululuokka. Linoleumlattia oli kuopille kulunut. Oli kuin siinä olisi hypitty vuosikaudet hyppykepillä. Kolmesta korkeasta ikkunasta näkyi kirkon ympärillä oleva puisto ja joukko vanhoja rakennuksia.

Kävimme joka ilta yhdessä jossain päin saaria kävelemässä tai talvella luistelemassa lammikoissa. Kotiin tultua laitoimme tulen leveään valkoiseen kaakeliuuniin, kokosimme lattialle täkkejä "pehmeäksi paikaksi", istuimme tulen lähellä, söimme iltapalaa ja luimme lapsille ääneen.

Vuosia myöhemmin lapset muistelivat, kuinka meillä oli Suomenlinnassa ihana asunto, jossa oli hieno valkoinen takka.

Saladino nyt

Joulukoristeet säilyttävät muistoja

Photo: Anna Amnell
Täysin koristettu joulukuusi makasi joulun jälkeen Torontossa kadun varrella jätesäkkien päällä odottamassa kaatopaikalle menoa. Tuijotin sitä hämmentyneenä. Se oli minusta kuin heitteille jätetty omainen.

Olin tottunut ajattelemaan, että joulukoristeet säilytetään vuodesta toiseen, jopa sukupolvelta toiselle. Vai olinko minä vain siirtolaisena tavallista kiintyneempi perinteisiin? Nyt olen asunut jo kauan Suomessa ja olen yhä yhtä kiintynyt vanhoihin joulukoristeisiin ja vanhoihin joulutapohin. 25 vuotta vanha tonttukynttilä pääsee aina paikalleen nurkkakaapin päälle.

Ripustamme aina olohuoneen ovenkamanaan tai joulukuuseen kaksi joulukelloa. Toinen on minun lapsuudenkodistani, yhteen liimatuista paperisuikaleista muodostettu kello, ensimmäisiä sodanjälkeisiä joulukoristeita. Olen korjannut sitä samanvärisellä kynsilakalla. Toinen kello on mieheni kotoa. Sekin on paperista ja päällystetty hopeapaperilla. Nuo kellot ovat samankokoisia kuin ne kellot, joilla soittaen ja joululauluja laulaen kuljin AFS-vaihto-oppilaana amerikkalaisen perheeni kanssa talosta taloon toivottamassa ystäville ja naapureille hyvää joulua.



Kuvassa Kanadassa hankittu matka-arkku

Monet joulukoristeistamme ovat mieheni veljen tekemiä: puinen lyhty, vanhan ajan pulpetti, jossa yksi tontuista istuu ja poron vetämä reki, jossa joulupukki istuu syli täynnä miniatyyrilahjapaketteja, jotka tyttäremme valmisti pienenä lapsena. Mieheni äidin neuloma joulutonttu, nuoremman poikamme ikätoveri, istuu takan vieressä halkokorin päällä. Seimiaiheisen julisteen toi ystäväni Venäjältä, kun joulu oli siellä jälleen sallittu.

Joululahjat laitetaan valkoiseen rekeen, jossa työnsimme Suomenlinnassa asuessamme lapsia lumituiskun läpi saunaan toiselle saarelle. Kanadan joulun 40 asteen pakkasista muistuttavat lasiset jääpuikot, jotka ripustetaan kuuseen.

Joulukoristeita on kertynyt vuosien varrella paljon. Niillä kaikilla on tarina kerrottavanaan. Vanhat joulukoristeet kertovat tarinoita.

Bodaa aivojasi ristipistoilla

Tämä hienostunut merkkausliina on kanadalaisesta museosta. Suomalaisista merkkausliinoista kertoo www.virtualhelsingin nettimuseo kauniiden kuvien kera.

Tytöt aloittivat naisen töihin tutustumisen ennen aikaan varhain. Ompelutöitä tehtiin jo lastentarhaiässä. 8-10 -vuotiaat ompelivat merkkausliinan, johon tallennettiin malli aakkosista ja erilaisista koristeaiheista, joita tarvittiin nimikoimisessa.


Olen harrastanut jo kauan ristipistojen tekemistä ja muita käsitöitä. Kaikkien projektien ei tarvitse olla yhtä mammuttimaisia kuin Pennsylvania Dutch Quilt, josta kerroin aikaisemmin. Pienikin työ voi tuottaa iloa ja on mukava lisä kodin somistamiseksi. Tämä työni on nimeltään "Vanha koulutalo", oikein vanha pohjois-amerikkalainen malli.

Suomalaisissa museoissa ja antiikkimarkkinoilla voi nähdä vanhoja käsitöitä. Ehdoton suosikkini on Suomenlinnan eräässä museossa oleva ristipistoilla koristettu matto. Joukko naisia teki sen joskus 1800-luvulla morsiuslahjaksi ystävättärelleen. Kukin teki yhden ruudun, ja sitten ruudut ommeltiin yhteen.

Mustapohjaisessa matossa on enimmäkseen kukkakuvioita. Yhdessä ruudussa on kuitenkin kuvattuna apina. Juuri se apina tekee siitä matosta unohtumattoman. Olen kertonut tästä matosta täysin muistini varassa. Sen näkemisestä on kulunut vuosia. Tällaisena kuitenkin sen muistan. Jos joku on nähnyt sen äskettäin, hän voi kertoa lisää, esimerkiksi sen, onko se tehty kokoristipistoilla vai puoliristipistoilla (petit point).

Muisti ja käsityöt kulkevat käsi kädessä. Lehtiuutinen kertoi nimittäin äskettäin, että ristipistojen tekeminen on aivoille yhtä hyväksi kuin ristisanojen tekeminen.

Käsitöiden harrastajilla on paljon blogeja. Voit löytää niitä blogihakemistosta. En tiedä, onko joukossa yhtään miestä. Monet miehetkin tekevät ristipistotöitä. Miestenkin aivot tarvitsevat monenlaista bodausta.

Ranskaa voi oppia Suomessakin

Nämä testit ovat sitten taitavasti tehtyjä. Tämäkin tietää, että ranskani on rappiolla. Joka syksy päätän: Nyt minä alan kunnolla kerrata ranskaa. Yleensä se jää pelkäksi aikomukseksi.

Ranskan taitoni on kuin vanhan ajan kartta. Siinä on paljon valkoisia, tutkimattomia alueita. En ole lukenut koskaan Suomessa koulussa ranskaa. Yliopistossakin selvisin suorittamalla pron, kielioppi jäi oppimatta. Vaihto-oppilaana valitsin ranskan yhdeksi aineekseni. Sitä piti olla joka päivä viimeisellä tunnilla. Alussa olikin, mutta kevätlukukaudella olin niin usein vierailemassa jossain koulussa tai kerhossa puhumassa, että ranskan opiskelu kärsi pahasti.

Pahinta oli, että minuun tarttui ranskanopettajani amerikkalainen korostus. Kesti hyvin kauan, ennen kuin pääsin siitä eroon.

Sekä mieheni että minä olemme lukeneet yliopistossa myös kirjallisuutta. Meillä kummallakin oli valittuna ranskalainen kirjallisuus opintojen siinä vaiheessa, kun sitä ei vielä tarvinnut lukea alkukielellä. Ranskalaisen kirjallisuuden lukeminen oli yhtenä syynä siihen, että laitoimme lapsemme ranskalais-suomalaiseen kouluun. Sillä päätöksellä tuli olemaan kauaskantoiset vaikutukset perheemme elämään.


Helsingin ranskalais-
suomalainen koulu


Siihen aikaan "ranskis" sijaitsi Laivurinkadulla, talossa jossa toimii nykyään Eiran aikuislukio, muiden muassa Päivi Lipposen työpaikka. Se oli silloin vielä yksityiskoulu, maailman halvin ranskalainen koulu, mutta lukukausimaksu piti maksaa ja kirjat ja ruokailu kustantaa itse. Suuri osa lapsista tuli perheistä, joille tämä merkitsi taloudellista uhrausta, ei tullut sivutaskusta. Minulle se merkitsi ajoittain myös fyysisiä ponnisteluja, kun vedin pakkasella kahta lasta pulkassa meren yli jäätietä Suomenlinnasta Kaivopuiston rantaan kolmannen lapsen kävellessä vieressä.

Miksi vanhemmat laittavat lapsensa yksityiskouluun? Meille oli tärkeää ensinnäkin se, että ranskalainen koulu oli tuolloin kuin pieni kodikas kyläkoulu, jota lapset kävivät lastentarhasta ylioppilaaksi asti. Koska jouduimme muuttamaan usein, se oli hyvin tärkeää. Lasten ystävät säilyivät, vaikka muutimme ulkomaille moneksi vuodeksi. Tärkein syy koulun valintaan oli kuitenkin se, että siellä lapset oppivat jotakin, mitä me emme olisi voineet opettaa heille, vierasta kieltä ja kulttuuria.

Kielen oppiminen ei ole helppoa. Parhaiten kielen oppii luonnonmenetelmällä, vanhemmilta, leikkitovereilta ja ystäviltä. Jos kielen oppiminen alkaa viimeistään 10-11-vuoden iässä, voi saavuttaa syntyperäisen tason, varsinkin jos asuu ja käy koulua tätä kieltä puhuvien keskuudessa.

Tietenkin on kielineroja, jotka oppivat minkä hyvänsä kielen nopeasti, mutta minä puhunkin nyt meistä tavallisista ihmisistä. Mutta eihän se haittaa mitään, että äidinkieli kuultaa läpi. Se tuo vain peroonallisuuden ja oman kulttuurin mukaan. Jopa täydellisesti vierasta kieltä hallitseva ulkomailla asuva henkilökin haluaa - alitajuisesti - säilyttää tuon siteen äidinkieleensä.


Tärkeintä on ymmärtää
ja tulla ymmärretyksi

Tärkeintä on se, että voi kommunikoida. Puheen pitää olla selvää, ymmärrettävää. Meillä suomalaisilla on se vika, että puhumme vieraita kieliä liian hitaasti. Siitä kyllä saa selvää, jos on kärsivällisyyttä odottaa, mitä on tulossa. Toisilla, harvemmin suomalaisilla, on aivan päinvastainen vika, puhutaan oikein nopeasti ja esitys menee täysin puuroksi.

Kerran jouduin olemaan tulkkina eräälle afrikkalaiselle. Minun oli miltei mahdotonta ymmärtää häntä. Syynä oli se, että hänen ääntämisvirheensä ja kieliopilliset virheensä olivat hänen oman kielensä, minulle täysin tuntemattoman kielen mukaisia. Samalla tavalla suomalaisen puhe voi mennä ohi jossain toisessa kulttuurissa, vaikka puhutaan englantia.

Suuri osa nykysuomalaisista on aloittanut vieraan kielen oppimisen yhdeksänvuotiaana, katsonut TV-tä ja kuunnellut musiikkia lapsesta asti. Ulkomaalaiset sanovatkin Suomesta: kaikki puhuvat siellä englantia. Olisi kuitenkin mukavaa, jos osattaisiin muitakin kieliä. TV:tä katsoessakin korva nauttii, kun saa kuulla myös muuta kuin englantia, vaikka ei sitä ymmärtäisikään. Ranskalaisista elokuvista tulevat mieleen vaikkapa Pagnolin "Isäni kunnian päivä" ja "Äitini linnat", viehättävät koko perheen elokuvat.

Kansalaisopistot ja työväenopistot järjestävät jälleen ranskan kurrseja eri puolilla Suomea. Ekbergin kahvilan telineestä löytyi eräänä sateisena päivänä Le FrancOFinn' (Le journal de la francophonie en Finlande, toim. Dominique Papin), ranskankielinen lehti. Siinä numerossa kerrotaan Helsingistä, Kalevalasta, Tallinnasta ja Vanhasta Kauppahallista. Lehden voi tilata.
lefrancofinn@yahoo.fr

Ranskalaisia 1500-luvulta

Kuningatar Margot nainen 1500-luvulta. (Isabelle Adjani)


38-vuotias Michel de Montaigne vetäytyi vuonna 1571 maatilalleen omistautuakseeen lukemiseen, mietiskelyyn ja kirjoittamiseen. Hän oli väsynyt levottomaan aikaansa. Hänen ystäväpiiriinsä ja sukulaisiinsa kuului sekä protestantteja että katolisena. Hän säilyi itse sydämessään katolisena, vaikka vaikuttaa kirjoissaan kovasti modernilta ja kyyniseltä protestantilta.

Hänen vetäytymiseensä julkisesta elämästä vaikutti saman vuoden murhenäytelmä, Pärttylin yö. Tuon aikakauden loistoa ja levottomuutta kuvaa elävänä filmi Kuningatar Margot (La Reine Margot, 1994). Sen loistava näyttelijäpari Isabelle Adjani ja Daniel Auteuil tekevät elokuvasta unohtumattoman, ainakin meille historian ja rakkauden ystäville.

Minäkin vetäydyn väillä tavallaan torniini kuten minua paljon nuorempi Montaigne. Miten se tapahtuu? Ehkäpä vain siten, että kirjoitan enimmäkseen niistä kissoista ja käsitöistä sekä ihanista kesistä Suomenlinnassa ja Amerikan mantereella, Suuren kilpikonnan saarella, kuten intiaaniystäväni sanoivat sitä. Meidänkin aikakautemme on käynyt myös levottomaksi.

”Kun leikin kissani kanssa, kuka tietää leikkiikö se minulla vai minä sillä”.  Näin sanoi ranskalainen Montaigne, jota on hyvä muistella näin Ranskan kansallispäivänä.

Uimassa Hesassa

Helsingin Sanomat kertoi äskettäin, että suuren maailman herrasmies Mannerheim kävi aina Helsingissä asuessaan uimassa tuolla Kaivopuiston rannassa. Hänen nuoruudessaan Kaivopuistossa oli uimala. Kaivopuisto oli pietarilaisten suosimaa huvila-aluetta. Helsinkiin oli keisarillisen Venäjän kansalaisilla lupa tulla kesää viettämään. Kaivopuistossa oli pitkään uimala, josta on jäljellä enää karu muistokivi.

Joskus aikaisemmin mekin kävimme uimassa Kaivopuiston rannassa. Pulahdimme veteen jostain kalliolta. Nyt merenranta on niin täynnä kaikenlaista roskaa, pullonpohjia ja muuta, että en uskalla.

Eräs avantouintia harrastava ystävämme näkyy uskaltavan uida siellä kesälläkin. Oli ihan juttu kuvan kanssa äsken Hesarissa. Hän kertoi toimittajalle, että pitää olla kunnolliset uimakengät.

Olemme asuneet monissa kaupunginosissa, joissa on hyvä uimaranta. Ennen Kanadaan muuttoa asuimme viisi vuotta Hämeentiellä. Lähellä olivat siirtolapuutarhat, metsikkö ja Kumpulan maauimala, jonne suuntasimme joskus kahdestikin päivässä kesäisin. Suomenlinna oli kuitenkin paras paikka kesänviettoon. Näissä kuvissa näet Suomenlinnan.

Kun asuimme Suomenlinnassa, olin kotiäiti. Vietin kaikki kesät lasten kanssa hevosenkengän muotoisella uimarannalla. Nuorin lapsista oppi siellä ensin sukeltamaan ja sitten uimaan. Lapset uivat ja minä luin tai neuloin lapsille vaatteita seuraavaksi talveksi – puulämmitteisessä 1700-luvulla rakennetussa Nooakin arkissa oli talvella kylmää.

Toinen hyvä uimaranta oli Munkkiniemessä. Me asuimme Etelä-Haagassa. Laitoimme kaksi lasta vaunuihin: toinen istui korkeiden vaunujen perällä, toinen nukkui vaunuissa – ja kolmas oli kyydissä sisälläni. Ja sitten vaan kävellen Munkkiniemeen.

Olin aina lapsia odottaessani niin hyvässä kunnossa, että juoksin yliopistossa portaat ylös. Se herätti kauhua joissain vanhoissa professoreissa. He neuvoivat minua käyttämään hissiä tai edes kävelemään. Ehkä he pelkäsivät joutuvansa kätilöiksi. Nythän liikuntaa harrastavat odottavat äidit taitavat olla täysin normaalina pidetty ilmiö.