Yhteisö lapsen kasvattajana

Harvinaisuus: puutalo Iisalmessa. Melkein kaikki Iisalmen kauniit puutalot on hävitetty.

Asuin kouluvuosina pikkupietarinpihamaisessa korttelissa, jossa oli ihmisiä monista yhteiskuntaluokista ja ammateista. Meidän matalista puutaloista muodostuvassa pihassamme asui muun muassa eräs lapsuuteni suosikkihenkilöistä, suutari, joka piti toista kammariaan verstaana. Istuin usein hänen verstaassaan matalalla jakkaralla ja kuuntelin hänen juttujaan. Samoin teki myöhemmin pikkusiskoni.

Suutarilla kävivät kaikki kaupunkilaiset kirkkoherrasta lähtien. Suutarin vaimo lakaisikin usein hermostuneena rappusen edustaa. Suutarin seinänaapuri oli toimittaja, jonka työpaikka Iisalmen Sanomat oli samassa korttelissa. Toimittaja asui kamarissa, ja hänen eläkkeellä oleva opettajasisarensa keittiössä. Heidän ullakkonsa oli täynnä kirjoja, ja se oli minun yksityiskirjastoni, jossa luin kaikessa rauhassa, mitä halusin.

Iisalmen Sanomien puutalossa toisessa kerroksessa oli pormestarin asunto. Taloutta hoiti pormestarin Hilma, keski-ikäinen naishenkilö, joka pukeutui aina virka-asuunsa sinisen mekkoon ja valkoiseen laajaan esiliinaan. Hänen arvokas hahmonsa herätti meissä lapsissa kunnioitusta samalla tavalla kuin lyseon vahtimestari, jolle lapset niiasivat, kun tämä tuli kadulla vastaan. Toinen Iisalmen Sanomien toimittajista asui piharakennuksessa, asunnossa jonne oli jyrkät portaat. Toimittajan lapset olivat leikkitovereitani.

Amerikkakin oli mukana korttelissamme, sillä yhdessä kulmassa asui rikas kauppias, joka oli ollut Amerikassa. Hänen tummilla huonekaluilla ja amerikkalaisilla nahalla päällystetyillä nojatuoleilla kalustetussa kodissaan asui myös orpo sukulaistyttö, joka oli palvelijan asemassa perheessä. Hän oli luokkatoverini, mutta joutui jäämään pois oppikoulusta, kun ei päässyt vapaaoppilaaksi. Tämä salaperäinen kaunis tyttö on vaikuttanut nuortenkirjojeni Mollyn hahmoon.

Hammaslääkärillä oli rapattu "omakotitalo" yhdessä kulmassa korttelia, vastapäätä sitä kohtaa, jossa on nyt Juhani Ahon patsas. Kun hammaslääkäri kutsui suurpiirteisesti kotiinsa joukon ihmisiä illalliselle, hänen nuori vaimonsa juoksi pihan poikki meille pyytämään äitiä laittamaan illallisen. Istuin monesti keittiössä ja kurkistelin hilpeää herrasväkeä, joka istui ruokasalissa.



Ulkorakennukset kuuluivat pihapiiriin. (Tämä ulkorakennus ei ole mikään entisistä kotipihoistani, se sijaitsee järven rannalla, jossa on joitakin kortteleita vielä tallella.)

Asuimme vuokralaisina muissakin taloissa. Naapureina olivat vuorollaan kelloseppä, ompelija, maalari ja ruumisarkkujen tekijä, jonka ompelukoneella ompelin joskus vaatteita itselleni keskellä valkoisella kankaalla verhottuja ruumisarkkuja. Juuri niitä rimpsureunaisia arkunpäällysiä ommeltiin tuolla koneella tavallisesti.

Eräs naapurimme piti ruokalaa, ja hänellä kävi vakituisia "syömämiehiä" ruokatunnin aikaan, muun muassa lyseon opettajia. Eräs hänen vieraistaan teki lähtemättömän vaikutuksen. Hän oli kaunis tumma mies, joka oli hyvin ystävällinen sekä lapsille että aikuisille. Eräänä päivänä äiti katsoi keittiön ikkunasta, pyyhki kyyneleitä silmistään ja sanoi: Siellä se raukka menee. Aikuisten puheista tihkui sen verran, että tajusin, että mies joutuisi jostain syystä vankilaan. Hän oli ensimmäinen tuntemani homoseksuaali henkilö.

Sen ajan isät näkyivät lapsille lähinnä radion vieressä istumassa työstä kotiin tultuaan, sillä melkein kaikki naimisissa olevat naiset olivat kotiäitejä, jotka hankkivat perheelle lisärahaa monenlaisilla pikkutöillä. Niin teki meidänkin äiti meidän pieninä ollessa. Äiti laittoi illallisia, se oli sen ajan catering-työtä, ja kävi välillä myös siivoamassa Salmettaressa, jonka kiiltävät mustat painokoneet ja muu lehden tekemiseen kuuluva maailma tuli minullekin tutuksi, sillä olin usein äidin mukana. Koska äiti ei osannut ommella, hän kävi vaihtokauppaa ompelijan kanssa, ompelija teki meille tytöille vaatteet ja äiti hieroi ompelijan kipeän niskan ja selän kuntoon ja valmisti hänelle ruokia.

Eräs rakkaimmista naapureistani oli Inkeri, joka toimi kotitöiden lisäksi konekirjoittajana. Hänellä oli pitkät mustat letit käärittyinä pään ympärille ja taitavat kädet, jotka tekivät kauniita koruompeleita liinoihin. Hänelle tuotiin puhtaaksikirjoitettaviksi oikeuden pöytäkirjoja ja muita virallisia papereita, sillä hän oli hyvä konekirjoittaja.

Inkeri edustaa ammattia, joka on kadonnut samoin kuin lapsuuteni Iisalmi, jossa kotiäidit, palvelijat ja naapurintädit kasvattivat lapset ennen kouluikää ja sen jälkeenkin.

Iisalmen tyttölyseo toimi alussa tässä Wivi Lönnin suunnittelemassa rakennuksessa (Otavan koulu 1908), nykyään osa Edwin Laineen koulua, Savonkatu 8). Kävin siinä oppikoulua ensimmäiset seitsemän vuotta. Amerikan vaihto-oppilasvuoden jälkeen siirryin uuteen koulurakennukseen, josta tuli myöhemmin Juhani Ahon koulu. Iisalmen tytöt: Lyseosta tyttälyseoon ja takaisin lyseosta tehtyyn lukioon.


Tämä entisen kaupunginkirjaston vieressä oleva Savonkatu 2:ssa sijaitseva puutalo on ainoa säilynyt talo, jossa perheeni on asunut, mutta olin silloin jo opiskelija ja asuin Helsingissä. Talo on entistetty, ja vain ulkorakennukset ovat ennallaan. Ks Muita kuviani Iisalmesta. Siellä on kuvia aittarakennuksesta.

Helsingin Sanomat yllättää

Olen viime viikkoina seurannut kiinnostuksella Hesarin Kulttuuri-sivuja. Vaikuttaisi siltä, että suomettuminen alkaa olla ohi, mutta myös muuta liikettä tapahtuu. Tämän aamun lehdessä oli suorastaan dramatiikkaa.

Kansallisoopperan nuori taiteellinen johtaja on antanut karun pikkujoululahjan solisteilleen: "Kansallisooppera tarjoaa erorahaa osalle solisteistaan". Kirjoitus Harvey Milk -elokuvasta kiihdyttänee kuitenkin joidenkin lukijoiden tunteita enemmän kuin Kansallisopperan solistien kohtalo.

Milan Kunderan tapauksen käsittelyssä (Becker: "Milan Kunderan tapaus saa lisää vivahteita") yritetään nähtävästi samalla rivien välissä käsitellä Suomen lähimenneisyyden tapahtumia. Siltä ainakin vaikuttaa, mutta puolustelu ei ainakaan onnistuisi, sillä tilanne oli toinen kuin Suomessa esimerkiksi Matti Rossin tapauksessa: "Asianomaiset olivat tuolloin nuoria ihmisiä, joiden elämä, onni ja moraali joutuivat koetukselle ihmisarvoa halveksivassa diktatuurissa, kirjoittaa Dalos". Näin lopettaa Leena Becker artikkelinsa, jossa käsitellään Milan Kunderan kommunistista nuoruutta ja ilmiantoa, joka on tahrannut hänen maineensa. Eurooppalaisten lähimenneisyyttä käsittelee myös Bernhard Schlinkin uuusi romaani "Kotiinpaluu", josta on kirja-arvostelu.

Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa kovasti se tieto, että Ateneumiin on tulossa ensi syksynä suuri Picasso-näyttely. Pidän kovasti Picasson varhaistuotannosta, mutta en myöhemmästä. Näin Picasson töitä ensi kerran jo kauan sitten New Yorkissa modernin taiteen museon (nykyään kodikkaasti MoMa) Picasson 75-vuotisjuhlanäyttelyssä.

Kannattaa lukea myös Nimiä tänään -haastattelu "Pahuuden asiantuntija", jossa haastatellaan psykiatrisen vankilasairaalan johtajaa.

Hullu vuosi 1968 ja minä

1960-luku oli minun opiskeluaikaani. Se ei ollut minulle hullu vuosikymmen. Kaikki eivät häikäistyneet isä aurinkoisesta ja Leninistä. Kaikki suomalaiset eivät uskoneet Neuvostoliiton propagandaa. Kuten useimmat muutkin suomalaiset koetin elää omaa elämääni oudosta aikakaudesta huolimatta. Se oli minulle onnellista aikaa, johon kuuluivat avioliitto, lapset, ystävät ja opiskelu -siitä huolimatta, että tein sitä työn tai kodin ja lasten hoitamisen ohella ja huolimatta siitä, että joutilaammat opiskelijat mellastivat. Ehkä onnellisuuttani lisäsi se, että meillä ei ollut TV:tä! Emme joutuneet katselemaan NL:n tuulessa heiluvia avaria viljapeltoja.

1960-luku ja minä

Lue myös Vanhan valtaus.

Me kärsimme yhä hullujen vuosikymmenien seurauksista. On aiheellista koota yhteen hullujen vuosikymmenien paketti:

Me konservatiiviset jäärät Klikkaa kirjoituksen alla olevaa tunnusta, esim "1960-luku" tai "1970-luku" , jotta voit lukea muita kirjoituksia, jotka kokevat tätä vuosikymmentä.

Taistolaisten lauluja. Ei kiitos. No, thank you.
http://blogisisko.blogspot.fi/2006/03/taistolaisten-lauluja-ei-kiitos-no.html

Kotiäideistä tehtiin yhteiskunnan vihollisia. Sitä asennetta näkee. Lapset pitäisi antaa yhteiskunnan kasvatettavaksi. Nyt kysytään, onko vanhemmilta viety kokonaan vastuu ja oikeus kasvatukseen.

NAISTENPÄIVÄ

Luulin, että äärivasemmistolaisuus on menneen talven lunta 2000-luvun Suomessa. Olin ollut väärässä. Suomi oli yhä suomettunut.

Ilon aihetta: Helsingin Sanomat on alkanut kirjoittaa suometttumisesta ja hullujen vuosikymmenien ajasta realistisemmin.

Bach auttoi

Koulujen historianopetus ja suomettuminen

Tapaus Wolf Biermann ja 1970-luvun suomalainen kulttuuri

Sananvapauden hinta suomalaisessa blogimaailmassa.

1960-luku ja minä

On vuosi 1970. Olen viimeistelemässä graduani ja lukemassa englannin lopputenttiin. Ateneumin kamerataiteen osastolta valmistunut ja valokuvaajana toimiva ystäväni on käymässä ja kokeilee uutta instant-kameraa meidän perheeseen. Kuvassa katson kolmea lastani.

Millainen oli 1960-luku ollut minulle? Aloitin opiskelut vuonna 1959,ja seuraavat kolme vuotta olin työssä ja opiskelin. Olin myyjänä Stockmannilla, postissa kiireaikaan lajittelijana, joulua ennen Juhavan kynttilätehtaassa töissä, laskin kuinka monta leipää ostettiin konditoriasta, olin koehenkilönä lattialämmityskokeilussa Otaniemessä. Sitten sain puolipäivätyön Finnish British Societyn lastentarhassa, jossa olin työssä naimisiin menooni asti, mikä tapahtui kolmannen opiskeluvuoden jälkeen.

Neljännen vuoden olin täysipäiväinen opiskelija, asuin opiskelija-asuntolassa mieheni kanssa ja haalin kokoon hum.kandin paperit eli suoritin cumut sosiologiasta ja estetiikasta ja kävin molemmista laudaturseminaarit. Menin kevään viimeiseen tenttiin ison laukun kanssa, johon olin pakannut kaiken synnytyssairaalaa varten. Poikamme syntyi kohteliaasti vasta kaksi viikkoa tuon tentin jälkeen.

Opiskelin tuon jälkeen vielä seitsemän vuotta. Syntyi kaksi lasta lisää. Olin siirtynyt opiskelemaan englantia, sillä kirjallisuuden professori ei hyväksynyt Narnia-kirjoja gradun aiheeksi: "Eiväthän nyt lastenkirjat ole sopivia yliopistolliseen tutkimukseen". Nyt tehdään Narnia-kirjoista ja muusta lastenkirjallisuudesta väitöskirjojakin.

Voitte arvata, että itseään elättävä opiskelija ja kolmea lastaan ja kotiaan hoitava opiskelija ei ehtinyt hillumaan barrikadeilla ja mielenosoituksissa. Mutta kyllä mekin marssimme kerran. Työnsimme esikoista ikivanhoissa opiskelijaperheeltä toiselle siirtyneissä lastenvaunuissa. Vaadimme lisää asuntoja opiskelijoille. Kadun varrelta meitä kannustettiin huutamalla: Vauvalle koti!

Meillä ei ollut radiota eikä TV:tä. Kari Suomalaisen pilapiirroksessa TV hohti kirkkaanpunaisena ja tekstinä oli "Nyt väreissä!" Me luimme valtavasti kirjoja, opiskelimme, kuuntelimme äänilevyjä, joita lainasimme myös DDR:n kirjastosta, siellä levyt olivat yleensä avaamattomina koteloissaan. Kohtelu oli ynseää, vaikka mieheni muistelee, että eräs naisvirkailija oli ystävällinen, mutta muistutan hänelle, että hän oli siihen aikaan harvinaisen komea nuori mies.

Suurin osa suomalaisista eli varmaankin kuten mekin. Eli omaa elämäänsä, hoiti kotiaan, teki työtään, leikki lastensa kanssa ja oli onnellinen kaikesta huolimatta. Ehkä tuota yksityistä onnea erityisesti suojeltiin, ja siksi sen ajan lapset saattavat muistella lapsuutensa aikaa erityisen onnellisena aikana.

Joillakin perheillä oli vene Kaivopuiston rannassa sille varalle, että piti lähteä nopeasti pois. Monet lähtivätkin pois Suomesta. En tiedä Ruotsiin lähteneistä, mutta USA:ssa ja Kanadassa tapasimme monia, jotka sanoivat suoraan lähteneensä poliittisista syistä eli NL:n miehityksen pelossa. Mekin aloimme haaveilla poislähdöstä. Mikäs meidän olisi lähtiessä, kun emme omistaneet mitään Suomessa. Vapaus tuntui kaikkein tärkeimmältä, henkinen vapaus.

Kerroin eräälle englantilaiselle yliopiston opettajalle, että englannin opiskelu oli minulle turvapaikka noina aikoina. Koti, yliopisto ja muutamat ystävät sekä sukulaiset Savossa. Kuopiossa asunut sisareni sanoi, että ei siellä eletty ollenkaan samaa "taistolaiskautta" kuin Helsingissä. Paikallinen sanomalehti vaikutti paljon. Siksi emme tilanneet Hesariakaan. Elimme muutamien ilmaislehtien ja Yloppilaslehden kanssa.

Valmistumisen jälkeen jäin kotiäidiksi. Se oli onnellista aikaa, vaikka sekä sen ajan feministien että poliitikkojen mielestä kuuluin "siivelläeläjiin" - termin taisi keksiä Jutta Zilliacus. Suomi oli syvällä äärivasemmistolaisuuden ja huuhaafeminismin suossa eikä ole vieläkään kuivilla. Mietin usein, oliko täysin järjetöntä palata Suomeen yhdeksän siirtolaisvuoden jälkeen. Nimittäin mekin läksimme pois, mutta vasta 1970-luvulla, kun tuntui siltä, että suomalaisen yläluokan joutilaitten nuorten "työväenlaulut" ja Neuvostoliiton palvonta alkoivat ärsyttää liikaa.

1960 Wikipediassa

Lisäys 8.6.2008

Olen juuri lukenut Ian McEwanin kirjan "On Chesil Beach" (Rannalla), ja se liittyy ihan ehdottomasti tähän. McEwan on eräs lempikirjailijoitani. Viiltävän taitavasti hän luo kauhukertomuksia ihmissuhteista, jotka vääristyvät. Kuvataan vuonna 1962 avioituvaa nuorta paria, joilla kaikki menee pieleen. Hesarin kriitikko osuu ytimeen, on kysymys kyvyttömyydestä kommunikoida. Kirja kuvaa aikaa, jolloin maailma muuttui. Vuonna 1948 syntynyt McEwan ei sorru pilailemaan "vanhan ajan" moraalilla", vaan suhtautuu kirjan päähenkilöihin lämmöllä ja myötätunnolla. Kahden erilaisen maailmankuvan esittäminen luo taustan henkilökohtaiselle tragedialle, jonka syyt johtuvat muista tekijöistä.

Suru

Pikkusiskoni Tuula kauan sitten opiskelijana

Viime vuonna minusta tuntui, että se ei voinut olla totta, että sisareni oli kuollut. Ihmisen jonka isä elää melkein 90-vuotiaaksi, äiti melkein 97-vuotiaaksi, isoisä 94-vuotiaaksi, isoäiti 90-vuotiaaksi ja joka on ollut aina harvinaisen terve, harrastaa liikuntaa ja syö terveellisesti, ajatellaan elävän vähintäin yhtä vanhaksi kuin hänen lähiomaisensa elivät. Mutta syöpä tuntuu olevan kuin liikenneonnettomuus, joka saattaa iskeä täysin arvaamattomasti.

"Ette olisi voineet tehdä mitään tämän syövän estämiseksi", sanoi lääkäri sisarelleni. Se oli onnettomuus. Lääketiede pystyi parantamaan sen syövän, mutta sisarenikaan elimistö ei ollut niin vahva että se olisi kestänyt rankat hoidot.

Tänä vuonna tuntuu jollakin tavalla vielä pahemmalta, sillä sisaren menetys on tosiasia. Minä en voi enää soittaa hänelle, emme voi muistella lapsuuttamme, emme puhua lapsistamme, miehistämme, astioista, kirjoista, elokuvista, matkoista, vaatteista, kissoista. Emme voi nauraa emmekä itkeä yhdessä.

Mutta me puhumme hänestä, me jäljelle jääneet. Katselemme valokuvia, muistelemme häntä.

Huussikulttuuria

Sininen ulkohuone Iisalmessa Olvin tehdasta vastapäätä rantapuistossa. Kuva: Anna Amnell

Pikkukaupungeissa Suomessa oli vielä muutama vuosikymmen sitten ulkohuoneita, jotka sijaitsivat kaksikerroksisen ulkorakennuksen toisessa kerroksessa.

Kullakin perheellä oli oma "penkkihuussinsa", jossa oli pari reikää aikuisten kokoa ja yleensä pari matalaa lasten puuceetä. Seinille kiinnitettiin nastoilla Elokuva-Aittojen ja muiden lehtien kansikuvia. Laatikossa oli vanha kauha sekä kalkkia tai hiekkaa, vessapaperina sanomalehtiä.

Tunnelma oli kodikas. Iltapimeällä mentiin huussiin lyhty tai taskulamppu mukana. Ei ollut kivaa mennä yksin huussiin. "Lähetkö minun kanssa huussiin?" kysyttiin äidiltä, siskolta tai ystävältä.

Ruotsalaisessa antiikkilehdessä oli joitakin vuosia sitten artikkeli vanhasta kartanosta, jossa oli aatelistalon huussi samalla tavalla toisessa kerroksessa. Reikiä oli ainakin puolitusinaa, ja arvonherrat istuivat vierekkäin rupattelemassa ja neuvottelemassa tärkeistä asioista. Seinillä oli koristemaalarin tekemiä upeita maalauksia. Tämä huussi oli muistini mukaan peräisin 1600-luvulta.

Suomalaiset siirtolaiset veivät "renessanssihuussin" mukanaan Amerikkaan. Sellainen oli ainakin Montanassa ja herätti paljon hilpeyttä.

Mutta eikö tämä olekin paljon mukavampaa käymäläperinnettä kuin ranskalainen rokokooajan palatsien nurkkiin pissaaminen tai vielä viime vuosisadan Pariisin julkisissa vessoissa lattiareiän päällä kyyköttäminen?

Tämä on kommentti huussikeskusteluun.

Toinen kommenttini:

11.05.2008 - 22:44
Olin "kauan sitten" vaihto-oppilaana USAssa Montanassa. Olimme kerran ajelulla maaseudulla ja AFS-sisareni sanoivat: - Nyt me näytetään sinulle jotain, joka saa sinut nauramaan niin että tukehdut.

Tien varrella oli iso farmi, tyypillisen suomalaisen näköinen maatalo ulkorakennuksineen. Tytöt sanoivat, että jos meni ulkorakennuksen yläkertaan löysi sieltä vessan. "Istutaan penkillä ja --". Tytöt olivat kuolla nauruun.

Minä olin tulipunainen naamaltani. Tytöt tulkitsivat sen täydelliseksi järkyttymiseksi. Sitä se olikin: Meillä oli kotona Iisalmessa samanlainen ulkohuussi. Pidin kuitenkin asian salaisuutena.

Mitään huussitutkimusta en ole tehnyt.:) Tiedän varmaa tietoa vain keskiajan vessoista. Vrt Turun linna.

Iines kirjoittaa ulkohuoneista

On kivaa olla äiti!

 

Ensimmäisen konsertin lauloivat linnut puistossa aikaisin aamulla.
äitienpäivä, äitienpäiväruusu

Tyttökirjaelämää

Eräässä Agatha Christien kirjassa Miss Marple sanoo, että jokaisella koulutytöllä on paras ystävä, toinen tyttö, jonka kanssa hän jakaa salaisuutensa.

Kun muutin kaupunkiin ja aloitin koulun, sain ystävän, joka on ollut ystäväni siitä lähtien. Me olimme lapsina aina yhdessä, sillä ystäväni oli ainoa lapsi ja minun sisareni olivat minua paljon nuorempia. Ystäväni asui puiston toisella puolella samanlaisessa matalassa puutalossa kuin minäkin. Kesäisin leikimme puistossa ja pihoilla ja kävimme uimarannalla usein montakin kertaa päivässä. Tuntuu, että lapsuudessa oli aina lämmintä ja aurinkoista.

Kun tulimme isommiksi ja menimme oppikouluun, alkoivat tyttökirjavuodet. Me olimme erilaisia, toinen tumma ja toinen vaalea. Toinen oli lukutoukka ja toinen urheilija. Toinen oli hyvä ainekirjoituksessa, toinen matematiikassa ja urheilussa. Mutta kävimme kumpikin luistelemassa ja keräsimme postimerkkejä. Juttelimme ja haaveilimme tuntikausia.

Ystävälläni oli Anna- ja Runotyttökirjat, joita tutkimme ja joiden henkilöihin samaistuimme. Kävelimme vanhalla romanttisella hautausmaalla ja kuvittelimme olevamme Anna ja Diana.

Matemaattisesti lahjakkaat ihmiset ovat usein erityisen kiinnostuneita runoudesta, niin on ystävänikin. Koulutyttöinä luimme yhdessä runoja ystäväni huoneessa hiljaisessa talossa hiljaisen kadun varrella. Opiskelimme koulussa saksaa pitkänä kielenä, ja oppikirjassammekin oli paljon runoja, joita opettelimme ulkoa ja lausuimme ääneen kävellessämme hautausmaan vanhojen puiden varjossa. Ihastuin etenkin Heinen runoihin. Aloin lukea runoutta romaanien ohella.

Minusta tuntuu siltä, että ulkoa osaamani saksankieliset runot vaikuttivat suuresti siihen, että pääsin Amerikkaan vaihto-oppilaaksi, vaikka olin lukenut vain lyhyen englannin kurssin ja vaikka olin niin vähävarainen, että tarvitsin kokostipendin vaihto-oppilasvuotta varten. Minua haastatteli nimittäin yliopistossa kirjallisuutta opettava amerikkalainen mies, joka piti samoista runoista kuin minäkin.

Vaihto-oppilasvuosi muutti ystäväni ja minun suhdetta. Kirjoitimme toisillemme koko vuoden - aivan samalla tavalla kuin kirjoitimme myöhemmin yhdeksän siirtolaisvuoteni ajan. Mutta emme olleet enää luokkatovereita, sillä jäin yhden luokan jälkeen koulutovereistani. Vaihto-oppilasjärjestön sääntöihin vedoten amerikkalainen perheeni kielsi minua suorittamasta suomalaisen koulun kursseja amerikkalaisen koulunkäynnin rinnalla, mikä olikin oikein järkevää.

Lukiessani myöhemmin kirjoja sisaruudesta ja ystävyydestä, huomasin, että olimme olleet ystäväni kanssa enemmänkin kuin sisaret. Alussa olimme läheisiä kuin kaksoset, toistemme henkisiä peilikuvia. Eräänä vuonna ystäväni keksi, että meidän täytyy laittaa ihan samanlaiset asutkin: samettihousut ja jakku ja niiden kanssa huivi, joka solmittiin rusetille. Vain asun väri oli erilainen, ruskeasilmäisellä ystävälläni ruskea ja minulla, vihreäsilmäisellä vihreä. Ystäväni oli tarkka silmien värin suhteen. Mieleen palautuvat muutkin identtiset vaatteet.

Ystäväni otti ison siskon roolin, sillä hän on puolitoista kuukautta vanhempi Pikkulapsille se oli kuitenkin pitkä aika. "Mutta minä olen vanhempi kuin sinä", ystäväni sanoi usein auktoriteetilla. Minulle se sopi hyvin, sillä minullahan oli kotona pikkusiskot.

Kuten siskoksillakin meillä alkoi olla vähitellen erilaisia harrastuksia ja muitakin läheisiä ystäviä. Opiskeluaikana tapahtui pakostakin pientä etääntymistä, mutta puhelinkeskustelut ja tapaamiset olivat aivan yhtä läheisiä kuin entiset koulutyttöjen juttelut. Ja tällaisena on suhde pysynyt. Olemme oppinneet, että suvaitsevaisuus ja toisen erilaisuuden hyväksyminen on tärkeää ystävyyden säilymisessä.

Usein koemme melkeinpä järkyttävänä sen tosiasian, että ystävyys voi säilyä halki vuosikymmenien. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän arvostamme ystäviämme.

Matka Liehun Helenestä Oksasen Puhdistukseen

"Oksasen Puhdistus on häikäisevä. Parasta Suomessa julkaistua kaunokirjallisuutta aikoihin", kirjoitti eräs nimimerkki Parnasson blogissa 5.4.2008. Kylläpä ilahduin. Nyt odotan kiinnostuksella, saako Sofi Oksanen ansionsa mukaisen arvostuksen myös virallisesti. Finlandia-palkinto Sofi Oksaselle!

Pakostakin tulee mieleen vuosi 2003, jolloin ilmestyi toinen suuri romaani, nimittäin Rakel Liehun "Helene", klassikko heti ilmestyessään. "Helene" ei päässyt edes Finlandia-listalle.

Kirjoitin eräällä suljetulla kirjallisella keskustelupalstalla: "Helenen puuttuminen Finlandia-listalta on unohtumaton vääryys.-- Jos listalta puuttuu niin kulttuurisesti merkittävä ja suuren lukuelämyksen tuottava teos kuin Liehun Helene, ei voi enää suhtautua vakavasti näihin raateihin."

Tuosta pettymyksestä suomalaiseen kirjalliseen maailmaan alkoi osallistumiseni Internet-keskusteluihin. En halunnut olla enää hiljaa. Olin ollut siihen asti kokonaan syrjässä kirjallisista piireistä.

Internet-keskusteluissa ilmenevä kirjallisten piirien äärivasemmistolaisuus yllätti yleisyydellään ja sitkeydellään. Ne pitivät vielä 2000-luvulla raivoisasti kiinni menneestä loistostaan. Olin luullut aikaisempia vastaavia tapauksia erillisiksi ilmiöiksi.

Vaikka maksan uskollisesti jäsenmaksuni moniin kirjallisiin järjestöihin, olen pysytellyt viime vuodet entistä kauempana kaikista kirjallisista piireistä. Ehkä tunnelma on alkanut muuttua niissäkin kuten on tapahtunut Internet-keskusteluissa. Ainakin Kiiltomato on aivan erilainen kuin noina aikoina. Parnasso on ilahduttanut monesti.

"Tänä vuonna Ruotsin lehdistössä on kiitetty vuolaasti Rakel Liehun Helene-romaanin intensiivistä sävyä, ja ruotsinnos on ollut ostetuimpien ja lainatuimpien teosten listoilla. " Opetusministeriö 2005
Yhteenveto kommeneteista, joita kirjoitin Puhdistuksesta Parnasson keskustelupalstalle heti luettuani kirjan ihan tuoreeltaan kuten Liehun Helenenkin.

(ostin kirjan 5.4. ja luin sen heti)

Värisävyjä

 

Tänä aamuna ikkunastani näkyvissä katoissa oli aivan uudenlainen värisävy. Yritin heti tallentaa sen. Mutta silmä on kameraa herkempi. En saa koskaan vangittua väriä sellaisena, kuin se on luonnossa.

Olin kouluaikaan hyvin kiinnostunut kuvataiteista. Piirustus oli eräs lempiaineitani ja kävin kerran viikossa piirustuskerhossa, jonka jäsenet olivat meitä muutamaa koululaista lukuunottamatta aikuisia. Kesällä kävimme maalaamassa ulkona. Lapsuudenystäväni ja minä luimme taiteilijoiden elämäkertoja ja valokuvasimme yksinkertaisilla laatikkokameroillamme. Vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa otin maalaustunteja ja yksi valinnaisista kouluaineistani oli "crafts", jossa kokeiltiin erilaisia menetelmiä. Lapsuudenystäväni meni opiskelemaan Ateneumiin. Minusta tuli taiteenystävä, mielenkiinto jatkui.

Muutama vuosi sitten minusta alkoi tuntua siltä, että haluaisin harjoittaa itsekin jotain taiteeseen liittyvää. Digikamera tuntui ihanteelliselta. Nykyinen kamerani on entistä kevyempi, kuvaaminen on edullista, allergiat eivät haittaa. Kuvaan ihan mitä hyvänsä lähiympäristössäni. Valokuvaaminen on minulle täysin stressitön harrastus.

Tiedän, että on olemassa kameroita, joilla voisi saada aikaan loistavia kuvia, mutta sellaiset kamerat ovat liian kalliita ja liian raskaita minulle. Tyydyn siksi siihen, että voin tallentaa edes jotain siitä, mitä näen. Arvostan kovasti ihmisiä, jotka ovat kehittäneet nämä nykyajan kamerat. Valokuvaaminen ei ole enää rikkaan yläluokan harrastus. Sitä voi harrastaa jokainen.

Muistot maisemista ja niiden väreistä ovat myös tallella. Muistin varassa maalattiin ennen aikaan suuria maisemamaalauksia, joiden kaltaisia nykyajan taiteilijat eivät enää tee, mutta jollaisia ihailemme taidegallerioissa. Muistot täydentävät valokuviamme ja lisäävät niihin sävyjä.

Muistoja lapsuudesta

1. Kampa - Minulla oli lyhyet hiukset, ja niitä oli helppo kammata.

2. Lintu - Olin kesälomalla mummolassa ja olin saanut kiinni variksen ja laittanut sen latoon. Aioin viedä sen kaupunkiin ja opettaa sen istumaan olallani ja ehkä jopa puhumaan. Mutta mummo päästi sen pois ladosta ja sanoi, ettei luontokappaleita saanut rääkätä. Mummo oli feministi ennen feminismiä ja vihreä ennen vihreitä.

3. Meri - Olin näkevinäni meren ja vuoria pilvissä. Olin saanut kirjoista aavistuksen siitä, millainen meri oli.


4. Kitara - Äitini suku on ollut hyvin musikaalista (mm. Emmy ja Aino Ackte). Teini-ikäiset tätini ja setäni soittivat melkein mitä hyvänsä korvakuulolta sahalla, hanurilla, mandoliinilla ja kitaralla. Ukki oli viulupelimanni, ja tätini kertoi, että ukki opetti hänet soittamaan kitaraa, jota tätini soittaa vieläkin. Minua pidettiin epämusikaalisena kuten isääni ja hämmästyin kovasti, kun minulle tehtiin vaihto-oppilasvuonna Amerikassa musiikkitesti ja todettiin hyvin musikaaliseksi?

5. Kello - Sain kansakouluaikana sanomalehteen runon kelloista, joiden ääni kuuluu metsässä: " Vanhat kauniit kellot keskellä metsän soivat--". Pidin jo silloin adjektiiveista.

6. Oksentaminen - Ei yhtään muistikuvaa. Olin lapsena aina terve. Mutta pikkusiskoni oksensi, kun eräs sukulainen pakotti hänet syömään hernekeittoa ja piti häntä kiinni nenästä!

7. Mummo - ks. kohta 2.

8. Kirja - Elävimmät muistoni ovat siltä vuodelta, jolloin täytin kolme vuotta. Ensimmäinen oma kirjani oli aapinen, jonka sain sinä kesänä kummisedältäni. Unohdin aapisen ulos, se kastui ja meni pilalle.

9. Pipo - Vain pojilla oli pipot.

10. Matematiikka - Kansakoulussa opettaja antoi meidän opetella laskentoa pitkillä värikkäillä leikkitulitikuilla. Mistähän ihmeestä hän oli sellaiset saanut?

11. Metsä - Ihmeellisintä oli usva metsän reunassa ja sienien poimiminen kuusten pitkien ja tuuheiden oksien alta, jossa oli kasoittain havunneuloja.

12. Ukkonen - Olin kuullut puhuttavan pallosalamasta ja odotin aina ukkosella, tulisiko sellainen sisälle.

13. Hiukset - minulla oli vaaleat hiukset, jotka olivat kiharat siihen asti, kun muutin kaupunkiin ja menin kouluun.

14. Siskot. Toinen sisareni oli lapsena aina sairaana, sillä hän oli syntynyt hyvin pienenä keskosena. Häntä ei saanut koskeakaan. Pikkusisko oli taas minulle kuin elävä nukke, kaunis sinisilmäinen kiharapää, jonka otin mukaani joka paikkaan.

15. Ikkuna. Varhaisin lapsuudenmuistoni on, että olen ikkunan ääressä ja näen, kuinka tulva on noussut talon rappusten eteen ja joku tulee veneellä taloon.

16. Kalenteri - Almanakka oli melkein yhtä pyhä kuin Raamattu. Sitä pidettiin ylähyllyllä lasten ulottumattomissa.

17. Puuro - Pidin vain naurispuurosta.


18. Nenäliina - Puhdas silitetty kangasnenäliina piti laittaa aina kouluun lähtiessä esiliinan taskuun. Kerran nenäliina jäi kotiin. Ja tietenkin minulle tuli nuha piirustustunnilla, jota piti ankara miesopettaja. Hän oli vihainen, kun niiskutin. Onneksi hän opetti vain yhden tunnin viikossa. Oma opettajani oli ystävällinen iäkäs nainen.



19. Parsimissieni: Jostain syystä käsityönopettaja määräsi luokkatoverini Sirkka Kurki-Suonion parsimaan villasukkaa käsityötunnilla. Oliko hän tehnyt jo käsityönsä valmiiksi vai unohtanut sen kotiin? Muistan kuinka Sirkka piti harmaata raidallista nilkkasukkaansa kädessään ja parsi sitä verkkaan.

20. Kynsilakka - Menin tyttölyseoon. Siellä ei saanut käyttää kynsilakkaa.



Alimmassa kuvassa on Sirkka Kurki-Suonio, muissa Pirkko Anna Amnell

Lue myös Luokkatoverin muistolle (2018)

1960-luku: opiskelijaäidin curriculum vitae

1960-luku oli minulle lähinnä lasten ja lastenkirjallisuuden aikaa.

Olin vain ensimmäisen lukukauden ja myöhemmin ensimmäisen vuoden naimisiinmenon jälkeen kokopäiväinen opiskelija. Muun ajan tätä vuosikymmentä olin vain sivutoiminen opiskelija - joko puolipäivätyössä, kokopäivätyössä tai perheenäiti. Alkuvuodet yritin elättää itseäni kaikenlaisilla hanttihommilla kuten koehenkilönä lattianlämmitystutkimuksessa, leivänlaskijana markkinatutkimuksessa, postissa lajittelijana ja Juhavan kynttilätehtaassa. Olin vuoden myyjättärenä Stockmannilla, mikä oli oikein mukava työ, mutta huomasin että siinä ei jäänyt lainkaan energiaa opiskeluun. Sitten sain puolipäivätyön Finnish British Societyn lastentarhassa ja pääsin luennoillekin.

Siihen aikaan tuossa lastentarhassa oli lähinnä ulkomaisten diplomaattien ja suomalaisten julkkisten ja varakkaiden perheiden lapsia. Englantilaiset arvostavat lapsia, olihan englantilaista ylhäisaatelistoa oleva prinsessa Dianakin ennen naimisiinmenoaan lastenhoitajana eräässä perheessä sekä työssä lastentarhassa. Virallisesti olin lastentarhanopettajaharjoittelija ja sain suurin piirtein nimellistä palkkaa. Se riitti kuitenkin vuokraan. Kotoa sain ruokapaketteja, ja poikaystävä, nykyinen mieheni, vei elokuviin.

Lastentarhanopettaja Doris Dunstone oli valloittava punatukkainen nainen, jolla oli yliopistokoulutus ja kokemusta opettamisesta monissa maissa. Hänellä on ollut ratkaiseva vaikutus siihen, miten kasvatin omat lapseni. Englantilaiset diplomaatit arvostivat lastensa hoitajia. Miss Dunstone oli diplomaattirouvien läheinen ystävä. Myös poikaystäväni ja minut kutsuttiin vieraiksi koteihin. Tapasin eräillä kutsuilla muiden muassa legendaarisen toimittajan Knud Möllerin. Poikaystäväni oli mukana lastentarhan juhlissa.

1960-luku oli kiinnostavaa aikaa maailmanhistoriassa, ja Suomi oli tärkeässä paikassa idän ja lännen välillä. Suomeeen lähetettiin huippuväkeä. He olivat älykkäitä ja hyvinkoulutettuja. Koin heidät hyvin mukavina ihmisinä. Monet suomalaisten lasten vanhemmista eivät edes tunteneet, jos tulivat vastaan kadulla. Myönteisiä poikkeuksiakin oli kuten Yleisradion pitkäaikainen kuuluuttaja kreivi Creutz ja Anttila, tavaratalon perustaja.

Kun menin naimisiin, jäin haikeana pois lastentarhatyöstä ja ryhdyin kokopäiväopiskelijaksi. Seuraavan talven aikana suoritin sekä sosiologian että estetiikan cum laudet ja valmistuin hum. kandiksi pari viikkoa ennen ensimmäisen lapseni syntymää. Lopputentissä oli mukana valmiiksi pakattu laukku, jonka voisi ottaa mukaan naistenklinikalle.

Opiskelusta tuli todellinen sivuhomma. Olin siirtynyt opiskelemaan englantia, sillä siten saisin varmaankin työtä maaseudulla, jonne luulimme muuttavamme mieheni valmistuttua. Englantilainen kaunokirjallisuus tuli tutuksi, sanoisin rakkaaksi. Englannin laitos oli lisäksi minun suojapaikkani 1960-luvun Suomen hulluudelta - meillä ei ollut edes radiota. Elimme omaa elämäämme.

Meillä oli kummallakin opinnot vielä kesken, yksi lapsi ja vähän rahaa. Päätin ottaa puolipäivätyön. Teini-ikäinen pikkusiskoni tuli innoissaan Helsinkiin lapsenvahdiksi kesän ajaksi. Ensimmäinen paikka tuntui täydelliseltä. Minun piti lukea suomalaiset lehdet ja tehdä niistä joka päivä raportti erään silloisen arabivaltion suurlähettiläälle, joka oli ystävällinen ja isällinen mies. Aikaisempi työntekijä, keski-ikäinen mies, piti paikkaa ihanteellisena sille, joka tarvitsi osa-aikatyötä.

Seksuaalista häirintää työpaikalla

Menin ensimmäisenä päivänä työhön suurin odotuksin. Olin pukeutunut asiallisesti mustaan hameeseen ja valkoiseen pitkähihaiseen paitahihapuseroon. Olin laittanut pitkät hiukseni kiinni niskasta mustalla nauharusetilla. Olisin voinut olla siistin sihteerin mainos.

Hyräillen luin päivän sanomalehtiä suuressa toimistohuoneessa. Sisään tulee miespuolinen lähetystövirkailija. Hän on hyvin pitkä ja komea mustatukkainen mies, jolla on leveä hymy. Ei kestä monta minuuttia, kun hän yrittää tehdä lähempää tuttavuutta minulle. Moitin häntä, mutta hän vain yltyy. Minulla on kädessäni pitkä puuviivotin ja alan mäiskiä häntä sillä. Sekös oli hänestä hauskaa. Juuri ja juuri pakenen hänen kynsistään suurlähettilään huoneeseen ja ilmoitan lähteväni heti pois.

Saan pian seuraavan työpaikan. Pääsen jälleen puolipäivätyöhön, sisustuskonsulentiksi PMK:n eli Puuvillatehtaiden Myyntikonttorin näyttelyhalliin lähelle yliopistoa. Se oli mukava työpaikka. Naispuolinen esimieheni oli samanikäinen muotisuunnittelija, ja työtoverit olivat opiskelijoita ja taiteilijoita. Näyttelyhallissa kävi koko ajan missejä ja muita valokuvamalleja, joita valittiin mainoskuviin.

Eräänä päivänä tulee suurlähettiläs vaimonsa kanssa näyttelyhalliin. Hän haluaa löytää sopivat verhot. Jälleentapaamisemme on sydämellinen. Näen, että rouvakin on kuullut välikohtauksesta. Mallikirjasta löytyy sopivaa kangasta, jota he voivat käydä ostamasta läheisestä tavaratalosta. Suurlähettiläs sanoo uskovansa, että tämä työ oli minulle sopivampi, ja olen samaa mieltä. Ymmärrän hyvin naisia, jotka kätkeytyvät kaapuihin. Toivottavasti heillä on myös raskas puuviivotin mukanaan.

Mieheni valmistui. Minusta tuli kotirouvaopiskelija. Synnytin kaksi lasta lisää, luin tentteihin ja kirjoitin gradua hiekkalaatikon reunalla ja illalla lasten nukkuessa. Mieheni oli jäniksenä ja suoritti samalla joukon approja: filosofiaa, sosiologiaa ja estetiikka. Hän ehtii suorittaa kirjallisuudesta pitemmänkin tutkinnon ennen kuin minä valmistuin filosofian maisteriksi englanti pääaineenani.

Vuosikymmen vaihtui. Sukulaisten järkytykseksi maisteri jäi kotiäidiksi. Kyllä me luettiin paljon kirjoja ja kuunneltiin musiikkia äänilevyiltä. Se oli hyvin onnellista aikaa.

7 faktaa Blogisiskosta

Helena lähetti kiertokyselyn, jossa tulee kertoa itsestään seitsemän faktaa. Pyydän lukijoitani kertomaan itsestään. Minulla on ollut ongelmia tietokoneeni kanssa, joten en saa edes linkkiä Helenan blogiin.

http://helenalauttanen.blogspot.com/

1. Olen naimisissa kouluaikojeni poikaystävän kanssa.
2. Meillä on kolme aikuista lasta.
3. Mieheni ja minä olemme savolaisia, jotka asuvat Helsingin keskustassa.
4. Minulla ei ole ollut koskaan eikä ole ajokorttia.
5. Minulla (ja minun perheelläni lapsuudessa ja nyt) ei ole ollut eikä ole omistusasuntoa.
6. Minulla (ja minun perheelläni lapsuudessa ja nyt) ei ole ollut eikä ole kesäasuntoa.
7. Minulle tärkeitä asioita ovat: perhe, ystävät, kirjat, klassinen musiikki, käveleminen, raitsikat, junat, historia - ja puut, joita kasvaa myös täällä kaupungissa.

Lapsi ikkunassa

Sisälleni on leimautunut eräs pirtin ikkuna. Siinä on kuusi ruutua, ja siitä näkee niittyjen yli metsän rajaan asti. Joku kävelee niitynvieruspolkua, tulee tupaan ja kertoo siitä, mitä siellä kaukana on: toinen maailma, josta kuulen nyt vasta tarinoita, todellisia ja keksittyjä.

Tiedän, että minäkin vuorollani lähden sitä polkua, menen metsän läpi, kävelen varovasti pitkospuita myöten, tulen kärrytielle, saavun laivarantaan, astun laivaan, menen monen veden yli.

Tuon ikkunan edessä viilettävät toinen toisensa jälkeen lapsuuteni vuodenajat ja niistä tulee kuin yksi ainoa vuosi, jossa on yksi ainoa talvi, kevät, kesä ja syksy. Ja ne sekoittuivat niihin vuodenaikoihin, joita sukuni on kokenut, niin että me kaikki elämme samassa ajassa, jossa meidän kaikkien kokemukset ovat limittäin ja päällekkäin.

Kun muistelen noita aikoja ja niitä tarinoita, joita silloin kuulin, ne ovat kuin ihmeen kautta säilyneitä, reunoiltaan pyöreiksi kuluneita ja haalistuneita valokuvia, jotkut oudosti valottuneita.

Bachia 60-ja 70-luvun Helsingissä

Opiskeluaikana minulle merkitsi paljon eräs pieni äänilevy, jota lainasin uudestaan ja uudestaan British Councilin kirjastosta. Se edusti monessa merkityksessä toista maailmaa kuin sen ajan Suomi. Myra Hess soitti siinä tunnetun pianosovituksen Bachin preludista "Jesu, bleibet meine Freude". Hienoja Bach -levyjä lainasimme jatkuvasti myös DDR:n kirjastosta. DDR oli ominut Bachin kuten Kemppinen mainitsee tänään kirjoituksessaan. (15.10.2006)

Myra Hess plays: arrangement for piano "Jesu, Joy of Man's Desiring" of the chorale prelude "Jesu, bleibet meine Freude" from Johann Sebastian Bach's Cantata No. 147 "Herz und Mund und Tat und Leben". Myra Hess plays: a new link here

Kiertokysely : Missä kirjoitat?

Hups! Tänään kävi tässä blogissa 189 vierailijaa. Vain makasiinipalo toi teitä enemmän. Kiitos käynneistä.



Täällä esitetään kiertokysely työpöydästä.. Kyselijällä on siisti ja monipuolisesti varustettu työskentelytila.

Kirjoitan usein vuoteessa. Tietokoneeni ohjeiden mukaan kannettavan tietokoeen alla täytyy olla kova alusta, jotta ei tapahdu ylikuumentumista. Löysin kerran kirpputorilta kaksi hienoa kirjoitusalustaa. Toinen on sisarenpojallani toisella puolen maapalloa, toinen tässä. Ne olivat peräisin lakkautetusta pankista.

Käytän lukiessani ja kirjoittaessani loisteputkilamppua, jota voi kääntää tarpeelliseen kohteeseen. Kuten kuvasta näkyy, koneeseen kiemurtelee kaapelijohto toisen työhuoneen tietokoneesta. Sain lahjaksi myös langattoman yhteyden, mutta se on haihtunut jonnekin.

En käytä ollenkaan hiirtä, sillä se kipeyttää ranteeni. Kun lapseni käyttävät tätä konetta, he tuskaantuvat heti hiirettömyyteen ja hakevat jostain hiiren. Olen tottunut hiirettömyyteen. Alussa se oli vaikeaa, tietokonepasianssin peluu auttoi totuttelussa.

Tietokoneen vieressä lojuu yleensä kirjoja. Nyt Riitta Pylkkäsen väitöskirja "Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550-1620", löytö Mannerheimintien Arohongan antikvariaatista.

Vieressä on yleensä kamera, johto jolla kuvia saa siirrettyä koneeseen ja levyjä, joissa on kuvia. On yleensä myös kännykkä, hiusharja, kasvovoidetta, vihkoja, kyniä, joku lehti ja mikrokuituliina, jolla pyyhin pölyjä koneesta. Jossakin sanottiin, että tietokoneen näppäimistö on yhtä likainen kuin vessanpönttö.:)

Aivan uutta ovat puna-oranssi-siniset kansiot. Ostan aina uudet kansiot uuteen projektiin. Siten löytyvät tarpeelliset tiedot kansion värin perusteella.

Saan yleensä aina jonkinlaisen flunssan tai jopa keuhkoputkentulehduksen vanhojen paperien selaamisesta ja järjestelystä. En voisi istua kirjastoissa arkistoja penkomassa. Samasta kertoi myös historiantutkija ja nuorisokirjailija Kaisa Ikola blogissaan. Luen yleensä kirjoja ja otan paljon valokopioita kirjaston kirjoista ja laitan paperit kansoihin. Ostan hyvin paljon kirjoja. Alleviivaan niitä. Laitan lappuja niiden väliin.

Toivon, että tästä flunssasta ei tule keuhkoputkentulehdusta.
Tähän kannattaa lisätä, että aloitin syyskuussa yksityisen blogin, johon merkitse uuden projektin etenemisen, laitan valokuvia, muistiinpanoja ja linkkejä. Ei pölyä.
Olisi aika hauska idea ruveta kirjoittamaan sinne ensimmäistä versiota.

Kuvaa kotisi

Kuvaa ensin vaikkapa ikkunaverhojesi kuviot. Nämä verhot on ostettu tietenkin Hietalahden kirpputorilta kuten melkein kaikki verhomme. Nämä ovat olleet aikaisemmin ruokasalissa ja ovat nyt keittiössä. Pidän niistä kovasti.

Kaisa kirjoittaa uuden kameran ilosta. Samanlainen tunne on ollut minullakin joulusta asti, jolloin sain lahjaksi digikameran.

Edellinen kamera oli todellinen pikku myy, jolla tuli myös hyviä kuvia. Ostimme sen ennen Italian matkaa. Se ottaisi hyviä kuvia ja mahtuisi hyvin taskuun ja laukkuun. Kaikki sujui hyvin, mutta sitten kameran "veräjä" meni rikki, sitä ei saanut kunnolla kiinni. Se oli korjattavanakin. Käyttäisin sitä vieläkin jos sen saisi kuntoon.

Eräs kiinnostavimpia projektejani oli kodin kuvaaminen. Mieheni sisar oli kuullut "Kuvaa kotisi" -projektista. Kodista kuvattaisiin talteen kaikki tavallisetkin yksityiskohdat. Sitä Kaisa historioitsijana myös korostaa kirjoituksessaan: arkea täytyy saada talteen.

Otin kuvat joka paikasta huushollia. Ei kulunut kauan, kun kerrostalossa oli putkiremontti ja muitakin muutoksia. Koti ei ole ollut sen jälkeen sama. Vain kuvat ovat jäljellä.

Samalla tavalla olen kuvannut kuluneena kesänä Helsingin arkea, vesirännejä, ovia, katukiviä, kukka-asetelmia. Ja tietenkin olen kuvannut myös kotia.

Syyskuun 2006 kysely bloggaajille

Käytän myös muiden ottamia valokuvia heidän luvallaan. Tämän valokuvan otti minusta toissapäivänä mieheni.

Kirjailijalle blogin pitäminen on luonnollisesti myös PR:ää.
Kysely löytyi Vuodatuksen uutuustaululta ja kyselijänä on Lissuntalo.

Tätä kyselyä ei ole kohdistettu kirjailijoille, vaan "tavallisille ihmisille". Ensinnäkin kirjailijatkin ovat ns. tavallisia ihmisiä, vaikka minulle on muutakin väitetty. Ja eihän nuorisokirjailijaa pidetä edes oikeana kirjailijana. Esimerkki: vaikka hän olisi kirjoittanut kymmenen nuortenkirjaa, häntä nimitetään esikoiskirjailijaksi, jos hän julkaisee "oikean romaanin".

1. Pidätkö blogia?

Minulla on useita blogeja.

2. Miksi pidät? Miksi et pidä?

Minua innostivat bloggaamiseen aikaisemmin Kiiltomadon keskusteluihin osallistuneiden mm Brysselissä asuvan salaperäisen henkilön, nimimerkki Hanhensulan blogi. Lisäksi luin varsinkin englanninkielisiä blogeja netissä.

Blogi vaikutti minusta ilmiönä samalta kuin kirjapainon keksiminen.

Hyvin tärkeä syy oli myös se, että minun piti päivittää kotisivuni. Se oli liian vaikeaa minulle ja liian kallista muiden tehtäväksi. Sisarenpoikani oli tehnyt minulle selkeät kotisivut, mutta hän muutti ulkomaille eikä ehtinyt enää hoitamaan niitä. Päätin opetella pitämään blogia, jotta oppisin tekemään ns. jokamiehen kotisivun.

Minulla on useita blogeja, sillä siten voi oppia parhaiten bloginpitämistä. Osan olen jo lopettanut. Lisäksi pölyallergisena olen erityisen iloinen tästä keksinnöstä, sillä blogit ovat kuin kansioita, joihin voi tallentaa kuvia, kirjoituksia ja linkkejä eri aiheista. Toivon, että osaisin pitää "superblogia", johon voisin koota kaikki aiheeni. Toisaalta se ei kävisi päinsä, sillä osa blogeistani on tehty sellaisiksi, että niissä ei ole mitään lapsilukijoille sopimatonta. Selvyyden vuoksi myös 1500-luku ja 1900-luvun alku kannattaa laittaa eri blogeihin.

Yksi blogeistani on tälläkin hetkellä yksityinen. Käytän sitä työkansiona uutta kirjaa varten. Ennen oli kuvia ja paperinpalasia joka paikassa pölyä keräämässä.

3. Mitä blogisi sisältää? Millainen haluaisit sen sisällön olevan?

Tämä Blogisisko-blogi oli alussa yleisblogi, jossa oli vähän kaikkea, sillä olen itse lukemisessa miltei kaikkiruokainen. Mutta huomasin pian, että lukijat erikoistuvat yleensä tiettyihin aiheisin. Tähän blogiin jäivät lähinnä kulttuuri ja ihmisoikeuskysymykset. Käytän paljon valokuvia varsinkin nyt kun minulla on digikamera. Olen käyttänyt lisäksi aikaisempina vuosina ottamiani kuvia ja muiden ottamia kuvia heidän luvallaan.

On hauskaa, jos on kommentteja. Joskus niitä on paljon. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että en jaksaisi pitää jatkuvaa vilkasta keskustelupalstaa blogissani. Siihen ei olisi aikaakaan.

4. Keitä varten pidät blogia? Keiden haluaisit lukevan blogiasi? Keiden tiedät lukevan blogiasi?
Julkinen blogi on tietenkin kaikkien luettavissa. Tilastotiedot kertovat, että suurin osa lukijoistani on Blogilistan ulkopuolelta. Aika suuri osa asuu ulkomailla. Olenhan ollut itse siirtolainen, joten tämä yhdistänee.

5. Kuinka kauan olet pitänyt blogia? Kuinka kauan aiot pitää blogia?

Olen pitänyt tätä Blogisisko-blogia vuoden 2005 kesäkuun alusta asti. Olen monesti aikonut lopettaa nimenomaan tämän. Tällä blogilla on kuitenkin aika paljon lukijoita, ja se innostaa jatkamaan.

6. Luetko muiden blogeja?
Luen silloin kun minulla on aikaa. Luen blogeja, joiden kirjoittajat edustavat monia erilaisia ideologioita ja uskontoja. Luen puuskittain eli harvaan ja hartaasti. Saatan lukea jonkin blogin monen kuukauden kirjoitukset yhdellä kertaa. Sillä tavalla saa paremmin selville kirjoittajan maailmankuvan ja ajatukset.

7. Miksi luet? Miksi et lue?

Olen utelias. Luen kaiken mikä tulee eteeni. En jaksa kuitenkaan lukea blogeja, joiden kieli vilisee kirosanoja ja muuta alatyyliä. On tietenkin myös blogeja, joissa kirjoittaja käyttää niitä blogissaan vaihdellen eri tyylilajeja. Tällainen blogi on esimerkiksi Petja Jäppisen Ihmiskunta-blogi, jota luen melko säännöllisesti. Hänen pukuhistoriakategoriaansa on linkki myös käsityöblogissani. Samaa eri tyylilajien käyttöä edustaa myös Rauno Räsänen, jolla on syvällistä filosofista pohdintaa yhtä hyvin kuin miesten suosimia ronskeja aiheita. Molemmista laidoista menee joskus yli eli jätän lukematta. Niin käy Petjankin kirjoituksille. Ja niinhän on sanomalehtijuttujenkin laita, usein luetaan ´vain otsikot.

8. Millaisia blogeja haluaisit lukea? Millaisia haluaisit blogien olevan?

Toivoisin enemmän avointa keskustelua. Suomi ja koko maailma on myllerryksissä. Asioista pitäisi puhua. Pitäisi opetella puhumaan asiallisesti. Muuten jokaisen oma blogi saa olla ihan millainen hyvänsä, tietenkin laillisuuden rajoissa. Näyttäisi siltä, että Parnasso-blogiin alkaa kehittyä hyvä keskustelufoorumi.

Professori Jukka Kemppisen vuodesta 2005 kirjoittama blogi on mielestäni paras kaikista tuntemistani suomalaisista blogeista.

9. Blogien tulevaisuus - onko sitä?

Jos kaikki blogit tulevat maksullisiksi ja maksu tulee korkeaksi, kirjoittajat vähenevät. Olen lukenut jostakin, että on suunniteltu sitäkin, että Internet tulisi vain julkisten laitosten käyttöön. Jos näin kävisi, ihmiset löytäisivät uuden keinon ilmaista. Ihmiset kirjoittavat vaikka tuohikääröihin tai seinille, jos muuta paikkaa ei ole.

Suosittelen jatkuvasti ystävilleni erästä blogia, nimittäin Pekka Nykäsen blogia. Nykänen on lääkäri, mutta pitää nettipäiväkirjaa, jonka avulla pysyy ajan tasalla. Luen sitä joka päivä tietääkseni, mitä maailmalla todella tapahtuu. Asioita, joita ei mainita uutisissa eikä lehdissä.

Naisen muotokuva lukijana ja kirjoittajana. 2. Keskustelua: Ullakko. Nainen ullakolla.

Tyttö lukemassa ullakolla. Adelaide Claxton: Wonderland
Alustamani keskustelu "Naisen muotokuva lukijana ja kirjoittajana" siirtyi heti alkuun ullakon merkityksiin ja naiskirjallisuuden käsitteeseen "nainen ullakolla".

Nainen tai jopa tyttö ullakolla lukemassa tuntui heti ensimmäisestä kommentoijasta "arveluttavalta ", "haljulta" (Outi Alanne 25.04.04 22:58).

Kirjoitin (Ullakko täynnä kirjoja. 25.04.04 23:06) Hauska lukea sinun reaktiosi ullakolla lukemiseen. Ehkä minun ullakolla lukemiseni johtui vain sodanjälkeisestä asuntopulasta. Kun muutin kaupunkiin, meillä oli oli vain yksi huone. Naapurissa asui huoneen ja keittiön asunnossa toimittaja ja hänen opettaja-sisarensa. Veli asui kamarissa, sisar keittiössä. Heidän ullakkonsa oli täynnnä kirjoja ja lastenlehtiä. Toimittaja sai jatkuvasti arvostelijankappaleita, joita luin koko lapsuuteni ja kouluvuosieni ajan.

Nimimerkki Kristina viittasi (Re: Ullakko täynnä kirjoja 26.04.04 00:32) "Charlotte Bronten romaanin 'hulluun naiseen' ullakolla, mikä on jo ns. naiskirjallisuudessa käsite."

Kirjoitin (26.4.04 00:32): Minulle tulee myös mieleen, että viktoriaanisena aikana naisen luovuutta, halua toimia pidettiin helposti "hysteriana". Voin aivan kuvitella, kuinka nainen pakeni mahtavan viktoriaanisen talon ullakolle voidakseen olla hetken rauhassa. Talosta oli tullut vankila, se kuului miehelle, naisen tuli elää siellä miehen sääntäjen mukaan.

Lapsille ullakko on ollut aina jännittävä paikka täynnä outoja aikuisten hylkäämiä esineitä. Sieltä voi löytää aarteita. Lasten oleskelua ja leikkimistä ullakolla pidettiin sopivana, lapsellisena puuhana. Aikuisen naisen tuli kasvaa ulos lapsellisuudesta.

Meidän maailmamme on erilainen.

Frank Wiklund kirjoitti: (Leluja ullakolla 26.4.04): "Jostain syystä ullakkoon liitetään hulluus. Englannin kielessä on sanontta "'toys in the attic' (=leluja ullakolla), joka viittaa sekoamiseen. Ja onhan meillä erinomainen 'vintti pimeänä'- sanonta."

Kirjoitin ("Ullakko= piilotajunta" 26.4.04 08:56): Ehkä tämä liittyy siihen, että ennen ullakolle kätkettiin vanhoja kirjeitä ja muita muistoesineitä, yleensä kaikkea sellaista joka ei sopinut näytettäväksi. Niihin saattoi liittyä salaisuuksia, jopa "luurankoja kaapissa". Piilotajunta tulee kuitenkin esille jollakin naamioidulla tavalla, unina, sairauksinakin. Ullakolla kummittelevat menneisyyden haamut.

Jatkoin (Myös leikkimielisyttä, iloa 26.04.04 10:36): "Kun katselee englanninkielisiä nettisivuja, ullakkoa tarkoittava sana, samoin Frankin mainitsema sanonta leluista ullakolla, merkitsevät myös leikkimielisyyttä:

Brooklynilainen teatteri on "vintti", "ullakko", samoin joidenkin kotisivut ja antiikki- ja lelukaupat ovat "ullakoita" (attics). Nukketalokauppa on "enkelten vintti" [mikä nimi blogille!]. "Et ole koskaan liian vanha leikkimään ullakolla", joku mainostaakin.

Eikö kukaan muu ole leikkinyt lapsena ullakolla tai lukenut siellä?
Sami Heino kirjoittaa ("paikka, josta näkee kauas" 26.04.04 12:45). "Käykö tähän kategoriaan myös sanonta 'hissi ei mene ylös asti'?
Muistaakseni Stephen King kirjoittaa paikasta, josta näkee kauas.
lapsuuteen, niin pojilla kuin tytöilläkin, liittyy sellainen paikka, jossa kaikki on mahdollista, jossa voi mielikuvituksessaan tehdä mitä tahansa. Minulle se oli metsä, metsässä tietty kivi".
Paikka, josta näkee kauas, on myös paikka, jossa tarinat syntyvät."

Kirjoitin (Re: paikka, josta näkee kauas): Pikkusiskollani oli tapana mennä kaksikerroksisen ulkorakennuksen katolle, sillä sieltä näki kauas."



Viktoriaanistyylinen talo Helsingissä. Kuva: Anna Amnell


Kirjoitin (Erica Jong ullakolle suljetusta naisesta 27.04.04 09:53): Kirjassaan Viidenkympin kauhu (1955. Otava , alkuteos 1994) Erica Jong kirjoittaa: "viisikymmentä vuotta täytettyään ullakkohuoneen hullu nainen karkaa, tömistelee rappuja alas ja sytyttää talon tuleen. Häntä ei enää kahlita. (s. 23)
Voimme ajatella, että viktoriaaninen, monin tavoin kahlehdittu nainen sytytti maailmansa tuleen ja nousi tuhkasta uutena naisena, joka alkoi toteuttaa itseään.
Mikä voisi olla aikamme vankila, "ullakko", johon meidät on suljettu tai johon olemme paenneet? Mikä olisi nyt se "talo", josta meidän pitäisi juosta ulos?
Onko täydellisyydestä tullut uusi vankila? Ole kaunotar, ikinuori, seksikäs, äiti, menestynyt, väsymätön, hyvä jätkä jne.
Palaamme Jongiin: "Huomasin (kuten niin monet naiskirjailijat ovat huomanneet) että naisten laatimat säännöt olivat paljon tiukemmat kuin miesten." (s. 406)

Onko hän sinun mielestäsi oikeassa?

(Keskustelu jatkuu.)

Narnia-kirjoissa ullakolla on se merkitys, jonka lapset tuntevat. Vintti on jännittävä paikka, jossa on hauska leikkiä. Ullakolta alkavat Narnian seikkailut.

Lue myös Kasa-blogissa myöhemmin ollut Jussin kirjoitus ja kommentit.

Naisen muotokuva lukijana ja kirjoittajana

Kuva: Dover Publications

Tytölle merkitsee paljon, että hänellä on oma paikka, jossa hän saa lukea, kirjoittaa päiväkirjaa ja ajatella. Monella oli tapana istua lapsena kesäisin vaikkapa puussa tai ullakolla lukemassa. Onko teillä sellaisia muistoja?

Me naiset luemme paljon. Olemme ehkä suurin lukijakunta, jos pikkunaiset otetaan mukaan. Mitä me etsimme kirjoista? Saammeko sen, mitä etsimme?

Lapsen syntymä on monelle naiselle elämän suurin asia. Naiskirjailijan tuotanto voi kokonaan muuttua synnytyskokemuksen jälkeen (Kristeva). Millä tavalla synnytystä kuvataan kirjoissa? Onko kukaan kuvannut omaa synnytystään? (Kirjassa "Museon kulisseissa" on kuvattu omaa syntymääkin!)

Mitä merkitsee lapsuus ja vanheneminen naislukijalle ja -kirjoittajalle? A.S. Byatt kirjoittaa, että keski-iässä hän alkoi kirjoittaa preseksuaalisesta minästään ja postseksuaalisesta minästään, siis lapsuudesta ja vanhenemisesta. Hän kirjoittaa, että 30-40 -vuotiaana ihmissuhteiden verkosto merkitsi paljon. Mutta viisikymppisenä iloitsee siitä, että on saanut omaa aikaa, sellaista hyvää yksinäisyyttä, jota kaipasi lapsena ja nuorena yhteisöllisyyden ja kaiken touhun rinnalle. (Byatt ja Sodré: Imagining Characters)

(Kuulostaako tutulta? Keskustelunalustukseni: Naisen muotokuva lukijana ja kirjoittajana. Kiiltomato 25.4.04 klo 20:05.
Koska on taas runsaasti vapaata aikaa, tallennan myös Kiiltomadossa olleita kirjoituksiani, jotka olen tulostanut talteen. Ne ovat myös spontaanisti suoraan nettiin kirjoitettuja kuten suurin osa muistakin tämän blogin kirjoituksista.)