Kerran Töölössä: Arkadiankatu 10

Arkadiankatu, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Kerran aikaisemmin olen asunut Töölössä. Siellä minulla oli huonetoverina samalla luokalla ollut tyttö. Vuokraemäntämme piti arkisin ompelimoa samassa huoneistossa, ja hänen miehellään oli alakerrassa kellosepänliike. He olivat asialliisia ja miellyttäviä.

Meidän huoneessamme oli kaari-ikkuna, ja siitä näki Arkadiankadun, luonnontieteellisen museon ja pienen puistikon.

Meidän poikaystävämme olivat myös luokkatovereita, poikalyseolaisia. He kävivät syömässä meidän luona joka sunnuntai ja pesivät astiat kylpyammeessa suihkulla.

Ystäväni ja hänen poikaystävänsä ovat olleet naimisissa vuosikymmenet. Poikaystäväni ja minä samoin. Mutta oli minulla muitakin uskollisia ystäviä, jotka ovat säilyneet vuosikymmenet.

Jane Austen istumassa pöytänsä ääressä käsi suojelevasti kirjoitusalustan päällä - siellä oli uutta tekstiä piilossa. Agatha Christie paljosta istumisesta turvonneine nilkkoineen Mesopotamiassa pienessä kirjoitusmökissään kaivausten keskellä (näin hänet vasta Lontoon vahakabinetissa juuri sen näköisenä). Mika Waltari kävelemässä myhäillen pitkin Arkadiankatua ja minä pienenä ja nälkiintyneen laihana opiskelijana istumassa saman kadun varrella opiskelijaboksini leveällä ikkunalaudalla katsomassa häntä.

Kommentti

Krakowassa sai kiertää katsomassa natsien ja kommunistien jälkiä

Kommentti kirjailija Anita Konkan blogiin.
Kiitos tästä kirjoituksesta, Anita. Kun luin Makinen Ranskalaisen Testamentin, ihmettelin, miksi hän ei ollut katkera vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli mennyt Neuvostoliitossa. Hän oli varmaankin silloin hurmiossa, kun oli päässyt Ranskaan. Ehkä katkeruus pääsee pinnalle nyt vanhempana.

Asuin melkein koko 1980-luvun Torontossa Neuvostoliitosta ja sen miehittämistä maista paenneiden ihmisten naapurina. He olivat surullisia tai katkeria. Ainoa toivo oli lapsissa ja lapsenlapsissa.

On varmaankin ihmisiä, joiden ammatti tai ideologia oli sellainen, että he eivät niin paljon kärsineet. Toisaalta olen ollut viime vuosina viikkokausia Kroatiassa ja Tsekissä. Kyllä ne ihmiset ovat kkaikki kärsineen näköisiä. Mutta nuorissa on nykyään valtavaa energiaa. Vanhemmissa ihmisissä näkee, että heiltä oli siivet leikattu nuoruudessa.

Mieleeni tulee eräs entisestä "Itä-Euroopasta" kotoisin oleva kirjailija, jonka kuulin laulavan 1980-luvulla Kanadassa toimittajien matkalla. Mitään toivoa ei vielä näyttänyt olevan. Hänen laulunsa oli niin kuin haavoitetun linnun huuto. (Hän oli kookas, harmaatukkainen komea mies, suku oli ollut korkeassa asemassa ennen vallankumousta. Hän oli asunut Ranskassa ennen muuttoaan Kanadaan.)

P.S. Anita kertoo blogissaan myös toisesta kirjailijasta, joka käsittelee noita Venäjän historian karmeitakin vaiheita huumorilla. Ainakin romaanissaan.

Mark Twain, 1909 mykkäfilmi (video)

Mark Twainin vieraana ollut Thomas Edison kuvasi:  Mark Twain ja tämän tyttäret  The Atlantic.
Alussa on hyvin lyhyt mainos. Voit joutua klikkaamaan kohtaa 'continue to' oikealla. Tätä katsotaan!

Arkistoni aarteita: Mark Twainin lapsuuden maisemissa

Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan
Kanadassa asuessamme teimme matkoja myös tunnettujen kirjailjoitten kotiseuduille. Valokuvat lehtijutuissani ovat poikani tai minun ottamia. Poikani oli koululainen ottaessaan ensimmäiset kuvat lehtijuttuihin, joita ilmestyi myös Suomessa.
Kun Mark Twain oli maailmanympärysmatkallaan, hän sanoi Intiassa puheessaan: "Kaikki mikä on tehnyt minusta sen, mitä olen, on pienessä kaupungissa Missourissa maailman toisella puolen." lue lisää..

Kävin Spoon Riverin hautausmaalla

Muutaman tunnin ajomatkan päässä Chicagosta lounaaseen sijaitsee pieni Petersburg.  Se on Spoon River -seutua, jonka amerikkalainen runoilija Edgar Lee Masters on tehnyt kuuluisaksi Spoon River Antologialla, joka ilmestyi englanniksi vuonna 1915.

Spoon River Antologian runot kertovat Mastersin kotiseudun asukkaitten elämästä muistokirjoitusten muodossa. Elämä ei ole aina sitä, miltä se näyttää, vaan pikkukaupunkienkin asukkailla on paljon toteutumattomia toiveita, riitoja, kateutta ja salaisuuksia.

Kirjansa alussa Masters kysyy, missä kaupungin asukkaat ovat nyt ja vastaa, että he nukkuvat kukkulalla. Masters itsekin nukkuu tuolla samalla kukkulalla, Petersburgin pienellä romanttisella hautausmaalla. Suuret puut luovat sinne varjoaan, ja ympärillä leviää rauhallinen maaseutu.

Tämä on myös Abraham Lincoln -seutua, ja Spoon Riverin hautausmaalla on Lincolnin nuorena kuolleen rakastetun Anne Rutledgen hauta. Hautakiveen on myöhemmin kaiverrettu Mastersin kirjassa oleva runo Annesta.
(Tämä on osa aikaisemmin julkaistua lehtiartikkeliani: Hautausmaat kertovat Amerikan mantereen kirjavasta kulttuurista. Kotimaa 24.7.1987)

[Hautausmaa löytyy nyt nimellä "Oakland Cemetery" ( Petersburg Illinois USA).  Tuota nimeä ei näkynyt aikaisemmin sillä paikalla, jossa ovat Mastersin ja Rutledgen haudat. Se oli vain kukkula maaseudulla tien varrella lähellä Spoon River-jokea, mutta siitä onkin jo melkein 30 vuotta! Sinne on varmaankin nykyään paljon helpompi löytää. Antologian henkilöt ovat kahden Spoon Riverin seudun pikkukaupungin Lewistownin ja Petersburgin asukkaita. ] 



Spoon River on todellinen paikka. Illinois, USA

Klikkaa hakusanaa 'Spoon River'

Meillä jokaisella on oma L. M. Montgomerymme

linkit tarkistettu 1/2014


Kuva: Kevin Sullivan Films, joka teki Anna-kirjoista TV-sarjan. Kuvassa Megan Fellows Annana.

Suomalaiset naiset rakastavat Kanadan tunnetuinta kirjailijaa, Lucy Maud Montgomerya. Se olisi Maudista hauskaa. Niin, häntä sanottiin Maudiksi, hän ei voinut sietää nimeä Lucy. Se oli hänestä lapsena "vanhan mummon nimi". 
Lukuisissa blogeissa kirjoitetaan Montgomeryn kirjoista, nyt viimeksi Aili ja jo aikaisemmin Sisko Ylimartimon kirjasta "Anna ja muut ystävämme"  Leena, jonka blogiin kirjoitin nyt vasta seuraavan kommentin:

Ylimartimon kirja kiinnostaa, sillä olen lukenut myös Montgomeryn päiväkirjoja, jotka alkoivat ilmestyä siihen aikaan, kun asuin Kanadassa eli 1980-luvulla.  Suomalaisille Lucy Maud Montgomery (synt. 1874) on ikuinen Prinssi Edwardin saaren tyttö, vaikka hän asui miltei puolet elämästään (1911-1942) Toronton lähellä olevilla paikkakunnilla ja Torontossa (Viimeinen koti, "Journey's End", sitä ennen Leaskdale 1911-25, Norval 1926-1935, Toronto 1935-1942) ja kirjoitti suurimman osan kirjoistaan (kansikuvat ja ilmestymisvuodet, tähdellä merkityt Leaskdalen pappilassa, jonka kuva on kirjoitukseni lopussa) Ontariossa (1935-1942). Teini-ikäisenä hän oli vuoden isänsä uuden perheen luona Länsi-Kanadassa. Maudin reviiri Ontariossa näkyy tässä.

Leena Lumi kertoo blogissaan Sisko Ylimartimon kirjasta (Kuva blogista Leena Lumi)

 Maud Macdonald oli myös teoreettisesti lahjakas, hyvin älykäs ja sivistynyt nainen, varsinainen supernainen, joka lopulta romahti elämän vaikeuksien uuvuttamana. Siihen aikaan masennusta ei osattu hoitaa, ei Ewanin eikä Maudin. Hän itsekin myönsi, että päiväkirjoihin kirjoitetaan synkimmät ajatukset. Hän oli energinen ja iloinen kuten tyttäkirjojensa tytöt. Minusta hän oli melkein kahtiajakautunut persoona. Hän halusi, että hänet muistetaan sellaisena, kuin hän oli kirjoissaan. mutta hän halusi molemmat puolet julkisuuteen, sillä hän kirjoitti puhtaaksi päiväkirjansa!

Minäkin luin koululaisena Anna-ja Runotyttökirjoja, nuo tytöt ovat koulutyttöjen sisaria. Minusta tuntuu monesti siltä, että meillä jokaisella on oma Montgomerymme. On kiinnostavaa lukea, millainen on Ylimartimon Maud.:)

Lisäys:

Kun ensimmäinen Aurora-kirjani kirjani ilmestyi (kirjoitin ensimmäiset kolme kirjaani nimellä Pirkko Pekkarinen), Helsingin Sanomat ei huomannut sitä ja toisesta, vuoden 1905 Helsingistä (!) kertovasta kirjastani Aurora ja Pietarin serkut" -lehden kriitikko Suvi Ahola kirjoitti, että jäljittelen Montgomerya "ihan mukavasti". Se oli kai kohteliaisuus. Mutta en ole lukenut Montgomeryn tyttökirjoja aikuisena! Ja eräs tärkeä ero: Montgomery kirjoitti omasta ajastaan ja tyttövuosistaan, minun kirjani 1900-luvun alun Torontostakin ( ensimmäinen ja kolmas kirjani) ovat historiallisia romaaneja, joissa tuota aikaa tarkkaillaan nykyajan näkökulmasta.   Anna-kirjat ja Aurora-kirjat (vertailua)

Lainaus sieltä: 
Uskon, että tärkein lahja, jonka olen saanut Lucy Maud Montgomeryn kirjoista, on muisto siitä ilosta, jota hänen kirjojensa lukeminen tuotti minulle lapsena. Se on ollut osaltaan innostamassa minua kirjoittamaan lapsille. Tunnen kiitollisuuden lisäksi syvää myötätuntoa ajatellessani hänen elämäänsä, josta sain tietää vasta aikuisena. Mutta en usko, että hänen kirjansa olisivat vaikuttaneet muutoin kirjoittamiini tyttökirjoihin.

Lehtijuttuni: Lucy Maud Montgomery  ja Ihan oikea runotyttö (Maud lapsena)

Leena Lumi -blogissa on myös kirjoitus Lucy Maud Montgomerysta ja hauska kuva Maudin tyttövuosilta.
L.M.Montgomery Institute, Prinssi Edwardin saari
Lucy Maud Montgomery Society of Ontario

Täältä löydät harvinaista aineistoa Maudista


“Norval is so beautiful now that it takes my breath – those pine hills full of shadows – those river reaches – those bluffs of maple and smooth-trunked beech – with drifts of wild white blossom everywhere." (Lucy Maud Montgomery)
1926-1935 Montgomery asui Norvalissa, jonka lähellä on Guelphin yliopisto ja 

L. M.  Montgomery -arkisto Guelphin yliopistossa


Toronto lähellä oleva Leaskdalen pappila oli Maudille koti, johon liittyi onnellisia ja iloisia asioita: avioliiton onnelliset puolet, lasten syntymä, ystävät. Sieltä hän matkusti Torontoon ja muualle Pohjois-Amerikkaan puhumaan ja tapaamaan kustantajaansa.

Huom! Lucy Maud Montgomeryn perikunnalla on nykyään yksinoikeus  käyttää lyhennettä L.M. kyseisen kirjailijan nimen edessä esimerkiksi perustaessaan jonkin yhdistyksen, museon, yksityiskoulun jne tai markkinoidakseen jotain kaupallista tuotetta. Tässä viralliset tiedot Montgomeryn perillisten oikeuksista.

Teetkö alleviivauksia kirjoihin?

Paperisuikaleita tärkeiden tai muuten vain kiinnostavien sivujen kohdilla kirjoissa. Usein suikaleet ovat värillisiä. Leikkelen niitä kasan valmiiksi, kun luen jotain kirjaa, jota en raski tai voi alleviivata.

Kommentti Hannelen kirjallisuusblogin kirjoitukseen Antecknar ni eller stryker under?

- - säästän hyvin paljon aikaa, kun alleviivaan tärkeät kohdat ensimmäisellä kerralla lukiessani, toisella kertaa käyn läpi vain alleviivatut kohdat.

Hienoja ja hyvin kalliita kirjojani - katselukirjoja - en raski alleviivata. Silloin laitan väliin tarralapun tai teen vihkoon tai paperille luettelon. En alleviivaa koskaan kirjaston kirjoja enkä muilta lainattuja kirjoja.

 Tärkeistä sivuista voi ottaa valokopion ja niihin valokopioituihin sivuihin voi tehdä alleviivauksia ja merkintöjä. Samoin voi sivun tai kuvan valokuvata tai skannata.

2.

Minäkin digikuvaan eniten. Otan valokopioita erityistilanteissa, kun pitää saada sivu tai kuva eteen päiväkausiksi seinälle tai pöydälle. 

Tai sitten kokoan valokopioita kansioon, mutta ne vie liiaksi tilaa. Olemme toden teolla hävittäneet kansioita kun muutimmme pienempään asuntoon. Jos mulla olisi oma talo niin kuin Sulla, se olisi varmasti kattoa myöten täynnä kirjoja.:)

Jotta emme unohtaisi. Czeslaw Milosz: Vangittu mieli

"Ihmisten välillä siellä vallitsevia suhteita on vaikea kuvata muuksi kuin näyttelemiseksi, sillä erotuksella, että tapahtumapaikkana ei ole teatterinäyttämö vaan katu, toimisto, tehdas, kokoussali ja jopa oma koti. Se on suurta taidetta, joka vaatii älyllistä valppautta. Ei riitä, että arvioi jokaisen sanan mahdollisten seuraamusten kannalta ennen kuin päästää sen suustaan. Myös väärinajoitettu hymy tai vääriä asioita ilmaiseva katse voi herättää vaarallisia epäilyksiä ja moitteita.

 --Idän ihminen järkyttyy suuresti tullessaan länteen. Ihmiset käyttäytyvät täysin rennosti, heissä ei näy jälkeäkään tuosta sisäisestä keskittyneisyydestä, jota kuvastaa maahan luotu katse tai levottomina pälyilevät silmät. Lännen ihmiset puhuvat mitä sylki suuhun tuo ja nauravat äänekkäästi".

Luvusta 'Ketman' kirjassa Czeslaw Milosz: Vangittu mieli (1953, suom. 1983), joka kuvaa älymystön elämää kansandemokratioissa. 
Czeslav Milosz (1911-2004 Krakovassa), diplomaatti ja kirjailija, sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1983.


Kuvassa miimikko Krakovan vanhan kaupungin torilla.  Alla Berliinin muuria on jätetty muistuttamaan menneestä. Photos: Anna 
Amnell

Kommentti: Kirjailija, julkisuus, kilpailu, menestys

Sofi Oksanen on luonut itsestään taideteoksen, huomiota herättävän ulkomuodon, jolla on julkisuusarvoa. Photo: Anna Amnell (ks Flickr)

Kommentteja --(blogi lopetettu)

1. Naulan kantaan.

Meidän nuorin lapsi neuvoikin minua, kun sain ensimmäisen kirjani valmiiksi: Äiti, nyt sinun pitää järjestää jokin mehevä skandaali.
Olisi pitänyt noudattaa neuvoa.

:)

2. Eivät ostajat löydä kirjoja, jos ne eivät ole missään esillä. Suuret kustantamot ja suurilevikkisimmät lehdet ovat yleensä samojen suuryhtiöiden osia. Oman firman kirjailijoista tehdään näyttäviä juttuja. Muut pääsevät niissä harvoin esille.

Kirjoja ilmestyy niin paljon, että kukaan ei ehdi tutustua kaikkiin. Kirjallisuuden asiantuntijoita on vähän, ja hekin ovat jakaantuneet kaikenlaisiin kuppikuntiin.

Tällaisessa tilanteessa kirjailijan asema on suorastaan traaginen.

Sofi Oksanen on loistava kirjailija. Mutta olisiko hän vain pienen kirjallisen eliitin suosikki ilman tehokkaasti luotua imagoa, joka kiinnittää suurten joukkojen ja median huomion?

Haastatteluissa Sofi Oksanen osoittautuu erittäin älykkääksi ja rautaisen harkitsevaksi ihmiseksi. Silloin tällöin välähtää toinen, yksityinen puoli, lämmin ja ystävällinen ihminen. Menestyskirjailijan elämä vaatii hyviä hermoja ja älyä riippumatta siitä, miten suuri yleisö ja kustantaja kohtelee häntä.

Jos keskinkertaiset kirjailijat tukisivat toisiaan, he menestyisivät kaikki paremmin kuin nyt, sillä kyllä maailmaan kirjoja mahtuu. Ihmisten lukemisen tarve on loputon.

Valitettavasti tapahtuu enemmän pudotuspeliä, jossa kilpailijaksi koettu kirjailija sysätään syrjään keinolla millä hyvänsä. Pakostakin tulee mieleen sosiologian opiskelun aikoina luetut tutkimukset ja kokeet, joissa aggressiiviset rotat tunkivat kiltit ja pehmeät rotat häkin nurkkaan surkastumaan.

Mutta nykyään sanotaan, että ystävällisyys ja auttavaisuus ovat todellisen menestyksen salaisuus. Be nice!
Tämä on kommentti blogikirjoitukseen Julkisuusstrategia.
( Kommenttini tääsä blogissa  Sofi Oksasesta huhtikuussa 2008 heti 'Puhdistuksen' ilmestyttä. Kirja oli tärkein, ei kirjoittaja. )

3. kommentti

Sanonta "Onni täällä vaihtelee" on totta kirjallisessa maailmassakin. Jotkut suursuosikit menneisyydestä ja lähimenneisyydestä ovat täysin unohtuneet. Jotkut entisaikojen PR-miehet ja naisetovat muuttuneet klassikoiksi. Joidenkin piti elää hurjaa elämää, pilata terveytensä ja kuolla nuorena tuon päämäärän hyväksi.

Dickens olisi pärjännyt nykyaikanakin: hän osasi tehdä lukijat riippuvaisiksi kirjoistaan, jotka ilmestyivät jatkokertomuksina lehdissä ja teki kovasti jalkatyötä eli kiersi lukemassa tekstejään. Jos ei ole kovin halukas hurjaan ja hyperaktiiviseen kirjailijaelämään, voi koettaa olla sitkeä.

4.

rouva Tolstoi oli todellakin mainio kustannustoimittaja. Tyttären kertoman mukaan Tolstoi kirjoitti päivät epäselvällä käsialallaan ja vaimo selvitti hieroglyfit yöllä miehensä nukkuessa. Aamulla oli siisti versio odottamassa. Näin käytiin Sota ja rauha-kirjan käsikirjoitusta läpi 60 kertaa! Hyvä romaanihan siitä tuli.

5.

"Satojen eri kirjailijoiden kirjoja lähti taas lukijoiden kotiin. Niistä vain hyvin pieni osa oli topten-kirjailijoiden teoksia, osa hyvinkin hiljaisten tekijöiden ja osa jo kauan sitten kuolleiden tekijöiden."

Tuon me tiedämme jo kirjallisuuden historiasta. Mutta paljon on tapahtunut, ennen kuin nuo kirjat on edes painettu. Monet asiat vaikuttavat siihen, mitä kirjoja kustantajat haluavat ja mitä ostetaan kirjastoihin. Kirjallisuus ei ole enää ennen kaikkea kulttuuria vaan liike-elämää, jossa halutaan mahdollisimman paljon voittoa.

Onkohan enää edes vähälevikkisen arvokirjallisuuden tukea?

5.

Taiteellisuus ei auta, ei aina edes nerouskaan. Vuonna 1917 Virginia Woolf ja hänen miehensä alkoivat painaa Virginian esseita, novelleja ja romaaneja kotona käsikäyttöisellä painokoneella. Suurin osa hänen tuotannostaan on omakustanteita. Kotikirjapainon nimi oli Hogarth Press. 

Kirjoissa mainittuja värisävyjä

Kuva: Värikyniä, MichaelMaggs

Literary colours (The Paris Review) esittää värejä, joita on mainittu kirjallisuudessa, kirjailijoita esim.
Philip Roth, Anne Frank, Joyce Carol Oates, Emily Dickinson ja muita suosittuja kirjailijoita
Kosketa Paris Review-lehden nettisivulla olevaa värin nimeä ja näet sitaatin. Klikkaa kirjailijan nimeä ja löydät lehden kirjoituksia, esim Emily Dickinsonista.

(Myös Dickinsonin puutarha )

Kirjailija presidentin puolisona

"Elän niin erikoisissa oloissa, että minun täytyy ne kuvata. Elän niin keskeisesti oman maani sivistyselämää kaikilla sen aloilla, etten saa olla omia näkemiäni ja kuulemiani muille välittämättä, niille, jotka tulevat jälkeeni ja joiden on ehkä hyvä katsella taaksepäin sellaisenkin temperamentin kautta, jota minä edustan." Ester Ståhlberg, presidentti K.J. Ståhlbergin puoliso päiväkirjassaan vuonna 1921.
Ester Ståhlberg (1870-1950)

Sylvi Kekkonen oli älykäs ja luonteeltaan pidättyväinen. Häntä arvostettiin niidenkin parissa, jotka eivät pitäneet hänen miehestään Urho Kekkosesta. Sylvi Kekkonen kokosi ympärilleen joukon aikansa kirjailijoita. Kekkosen aika oli erikoislaatuinen. Sitä ei voi verrata normaalitilaan, jossa presidentit ovat virassa yhden tai kahden kauden ajan. Sylvi Kekkonen (1900-1974) (kuva)

Haaste: Kirjallista elämää

Löysin Paulan blogista Luen ja kirjoitan tämän haasteen Kirjallista elämää, jossa olen kovasti myöhässä.
C. S. Lewis on vaikuttanut hyvin paljon varsinkin englanninkieliseen kaunokirjallisuuteen, sillä hän oli Oxfordissa kirjallisuuden tutorina ja Cambridgessä kirjallisuuden professorina ja kirjoitti itsekin sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta kirjallisuudentutkimuksen alalta. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa väitöskirjan, ja on niitä kirjoitettukin.

Tein kauan sitten eli 1970-luvulla graduni Helsingin Yliopistoon C. S. Lewisin Narnia-kirjoista englantilaisen filologian osastolle. Estetiikan professori ei pitänyt lastenkirjallisuutta tarpeeksi arvokkaana gradun aiheena, siksi valitsin englannin pääainekseni. Kirjoitin gradun nimellä Pirkko Pekkarinen.

Kun ensimmäinen Narnia-elokuva tuli Suomeen, aloin kääntää kiireesti osia gradustani Narniassa-blogiin, jonka perustin sitä varten.

Löysin nyt vasta tämän haasteen. Tässä on kuitenkin yksi linkki siihen, mitä Lewis käsittelee kirjoittaessaan nimenomaan kirjoittamisesta. Samassa blogissa on myös mm Tolkienin ajatuksia kirjoittamisesta.

http://narniassa.vuodatus.net/blog/category/C-S-+Lewis+-+kirjoitustekniikka

Minulla on kaksi Narnia-aiheista blogia, joista voi olla hyötyä kirjoittajile.

http://narniassa.vuodatus.net
http://narnia-blogi.blogspot.com

Olen kirjoittanut itsekin nuortenkirjoja ja pidän useita blogeja, joissa kerron myös kirjoittamisesta ja kirjailijantyöstä. Niissä on kymmeniä lyhyitä ja pitkiä kirjoituksia kirjailijoista ja kirjallisuudesta. Bloggerin haku ei toimi enää kunnolla. Vai lieneekö blogini paisunut liian suureksi?
 Olen laittanut pitkän luttelon hakusanoista, joiden avulla voi ehkä löytää kiinnostavia kirjoituksia. Kotisivublogissa on joitain vanhempia lehtijuttuja kirjailijoista.

http://amnellanna.blogspot.com (kotisivublogi)


Näissä kerron omista kirjoistani ja niiden edustamasta aikakaudesta:
http://aurorakirjat.blogspot.com
http://amnellinlucia.blogspot.com

ks myös Sanojen aika ja Lasten Sanojen aika sekä Suomen Nuorisokirjailijoitten nettimatrikkeli


Lisäys: myös tässä blogissa mm aiheet 'kirjailijan työ',  kirjoittaminen, kirjailijat,
Blogin pohjalla on lisää hakusanoja.

Kirjablogit

A week before Christmas, originally uploaded by Anna Amnell.

Blogimaailma vilisee kirjablogeja. Seuraan niistä muutamia (katso lisää esimerkiksi lukijoistani). En kuitenkaan halua ruveta pitämään itse kirjablogia.

Tämä blogi on "kirjailijan arki" -blogi, jossa haluan pitää kuvallista päiväkirjaa ja kirjoitella milloin mistäkin. Koska se on julkinen, en kirjoita yksityisistä asioista, mihin kuuluvat yleensä myös kirjat, joita luen omaksi ilokseni.

Pidän myös yksityisiä blogeja, joihin kerään aineistoa tulevia projekteja varten. Koska aloitin kirjoittamisen työn ohella olevana harrastuksena, julkaisen harvoin ja valmistelen kirjojani vuosikausia.

Kun kirja joskus sitten ilmestyy, teen sille tai sen aikakaudelle oman blogin, jossa annan tietoa kyseisestä kirjasta ja maailmasta, jossa kirjan henkilöt elivät.

Varsinkin nykyaikana saavat yleensä julkisuutta vain muilla tavoin julkisuuden jo saavuttaneet kirjailijat. Siksi yksityiset kirjailijat joutuvat tuomaan itseään esille monin tavoin.

Joku saattaa pitää sellaista narsistisena toimintana, mutta eihän kenenkään ole pakko lukea kirjailijoiden kotisivuja. Ne ovat tarkoitetut vain niille, jotka ovat kirjailijasta ja hänen teoksistaan kiinnostuneet.

Uskon, että kaikista blogeista on tulevaisuudessa paljon hyötyä myös sukututkijoille, bloggaajan omaisille yleensä ja kulttuurihistorioitsijoille.

Kommentti: ääneen lukeminen on hauskaa

Mainos tilaisuudesta, jossa Charles Dickens lukee teoksiaan. Kuva Wikipedia

Ääneen lukeminen voi olla koko perheen yhteinen harrastus. Sitä voi tapahtua spontaanisti sillloin tällöin tai sitten voidaan käydä systemaattisesti läpi ensin pikkulastenkirjat, eri maiden kansansadut ja edetä nuortenkirjoihin ja yleiseen kirjallisuuteen. Sekä vanhemmat että lapset tutustuvat kaunokirjallisuuteen, myös ne lapsista, jotka eivät viitsisi muuten kaunokirjallisuutta lukea. Aikuinen saa uuden lapsuuden.

Meillä ääneen lukeminen jatkui siihen asti, kun vanhin oli jo yliopistossa ja opiskeli mm englantia, siis äidinkieltä ja kirjallisuutta (Kanadassa) ja luovaa kirjoittamista. Ääänen lukemisen ohella kukin lapsista/nuorista luki omia kirjojaan. Juuri vanhin heistä vastusti ääneenlukemisen lopettamista, mutta meiltä loppuivat suomenkieliset kirjat. Monet aikuisetkin lukevat ääneen toisilleen kirjoja ja vaikkapa blogikirjoituksia, se on hauskaa.

Ääneen lukeminen oli erityisen tärkeää, koska asuimme yhdeksän vuotta ulkomailla ja halusimme säilyttää lasten suomen taidon. Maailmankirjallisuus on valtava aarreaitta, josta suomalainen kirjallisuus on vain osa ja valitettavasti edelleen aika vähän tunnettu. Kerrottakoon, että kaikista lapsistamme tuli innokkaita kirjallisuudenystäviä.

Ääneen lukeminen oli yleistä ennen. Todellisuudessa keskiaikana ja pitkään sen jälkeen luettiin aina ääneen, vaikka luettiin itsekseen. Kodeissa luettiin joka päivä ääneen. Se antoi lapsille kielen, laajan sanavaraston, vaikka he elivät yksinkertaisessa ympäristössä. Raamatun King James -käännöksen loistava kieli on pohjana koko englanninkieliselle kirjallisuudelle. Sillä on suuri vaikutus edelleen.
http://www.bbc.co.uk/news/magazine-12205084

Kirjailijat lukivat teoksiaan ääneen perheelle ja ystäville. Mark Twain luki aina päivän tekstinsä sukulaisilleen. Jane Austen luki ainakin perhepiirissä.

Kirjailijat lukivat teoksiaan ääneen yleisölle kiertueilla. Dickensin kiertueet Amerikassa herättivät suurta huomiota.

Uusimmat tutkimukset kertovat, että ääneen lukemalla oppii parhaiten.

Lasten- ja nuortenkirjat

Kommenttieni toinen osa tässä superpitkässä ketjussa on kirjoituksessani  Ääneen lukeminen on hauskaa Tilanne alkaa tasoittua. Mukaan tulee muitakin, jotka näkevät ikärajat hyödyllisinä.

Keskustelu alkoi 2.12.201. Siinä on ollut  tähän mennessä 91 kommenttia. Olen kirjoittanut siihen kolme pitkää kommenttia ja 9 lyhyttä kommenttia. Laitan nykyään talteen kommenttini.

Tulin mukaan 4.12

Kommentti yksi

1:30 pm

Katselin viime syksynä Berliinissä kirjakauppoja, ja kauppa näytti käyvän hyvin, vaikka lasten- ja nuortenkirjat oli lajiteltu ikärajoittain – tai ehkä juuri siksi. Vanhempien on mahdotonta tutustua ennalta kaikkiin kirjoihin, joten he kaipaavat luotettavia ohjeita kirjallisuuskriitikoilta ja kirjakaupalta.

Kuten kirjoitin Grafomanian kommenteissa maaliskuussa (Aiheellista pohdintaa -kirjoitukseen) , ihanne olisi, että mitään luokitteluja ei tarvitsisi olla, lapsi ja nuori saisi lukea mitä hyvänsä.

Meidän aikamme kirjallisuus on kuitenkin ylikaupallista. Kuvatut ongelmat ovat rajuja. Se on vaikeaa aikaa lapsille, lapsille ja nuorille kirjoittaville, lasten vanhemmille ja kirjastonhoitajille.

Täällähän puhutaan nyt varsinkin siitä keskustelusta, jota on syntynyt Valoa, valoa, valoa -kirjasta. Sekä Hesarin että Parnasson kriitikot ovat suositelleet sitä aikuisten osastolle. Heidän mielipidettään ei voida mitätöidä väittämällä, että he ovat asiantuntemattomia kirjallisuuden alalla.

Miksi olen samaa mieltä kuin he?

1. Kyseisessä kirjassa käsitellään runsaasti vaikkakin vain mainiten, luetellen kirjoittamiseen liittyviä ohjeita ja ideoita nimenomaan postmodernismin keinoin. Se on kirjana erinomainen esimerkki postmodernista romaanista. Se sopisi oheislukemistoksi lukiolaisille tai aikuisille järjestettäville kirjallisuuskursseille.

2. Postmodernismin keinoihin kuuluu myös eroottisuus, joka on kirjassa vahvasti esillä, vaikka seksin kuvauksia ei ole määrällisesti paljon.

Miksi lasta ja nuorta tulee ohjata? Lue siitä, mitä uusin aivotutkimus (magneettikuvaus) kertoo lasten- ja nuorten aivojen kehittymisestä ja kyvystä tehdä valintoja ja millä tavalla nimenomaan 12-20 -vuotiaana tehdyt valinnat vaikuttavat koko elämään.

http://blogisisko.blogspot.com/2011/12/teini-ikaisten-aivot.html

(klikkaa blogin hakusanoja ‘lasten- ja nuortenkirjallisuus, jos haluat lukea muitakin lanu-aiheisia kirjoituksiani)

Lasten- ja nuortenkirjailijana olen joutunut pohtimaan samoja asioita. Ensimmäisessä kirjassani on kohtaus, jossa nuori poika harkitsee itsemurhaa. Olin aika järkyttynyt, kun tajusin, että “nuortenkirjaani” lukivat 8-vuotiaatkin. Uusimmissa kirjoissani olen pyrkinyt tuomaan jännitystä ja vaihtelua nuorimmille lukijoillekin sopivilla keinoilla,

Kirja voi olla myös monikerroksinen, jolloin sitä voivat lukea kaikenikäiset. Maailmassa on paljon hauskaa ja jännittävää kuvattavaa.

Esim. aiheena tyttöjen ja lyhytkasvuisten asema 1500-luvulla, ihmisryöstö ym
http://kirjailijat.kirjastot.fi/kirjailija.aspx?PersonID=1462&PageContent=-8&BibliographyId=25712

Kommentti 2

9:24

Kulttuurin yliseksuaalisuus ja väkivaltaviihde häiritsevät lapsen ja nuoren normaalia kehitystä. Kirja voi kertoa nuorelle, miten suunnattomasti elämässä on mahdollisuuksia, avartaa hänen maailmaansa, inspiroida häntä käyttämään lahjojaan vaikeista olosuhteista huolimatta
.

Kommentti 3

11:32

Hyvä Tuula,

tämä ei ole viktoriaanista höpinää, vaan uusinta tutkimusta lapsista, juuri siitä ikäkaudesta, jolle kirjoitetaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Miksi lapsia kasvatetaan, miksi heitä suojellaan:

Aikaisemmin on luultu, että jo 12-vuotias on ajattelukyvyltään kuin aikuinen, valmis tekemään itse suuriakin ratkaisuja omasta elämästään, mutta viimeisten 10 vuoden aikana tehty uusin aivotutkimus, magneettikuvaus (magnetic resonance imaging , MRI) osoittaa, että aivojen kehittyminen on hidasta, ja sitä jatkuu usein yli 20-vuotiaaksi.

http://www.edinformatics.com/news/teenage_brains.htm

Lapsen aivot ovat jo 6-vuotiaalla melkein samaa kokoa (!) kuin aikuisen aivot (yli 90%). Lapsen ajattelukyky kasvaa kuitenkin hitaasti 11-12 -vuotiaaksi asti – ja sitten alkaa ratkaiseva vaihe, karsiminen, josta lapsen tulevaisuus riippuu. Se mitä hän tekee, vahvistaa yhteyksiä aivoissa, muovaa häntä ihmisenä.

Lapsesta kasvaa sohvaperuna, lukutoukka, urheilija, -- käyttääkseni voimakkaita ilmaisuja. Katsokaa hiukan ympärillenne, niin näette, millaisia aikuisia kasvaa lapsista, joille annetaan liiaksi vastuuta, liiaksi vapautta.

Kaikkein kriittisintä on aika puberteetin ja aikuiseksi varttumisen välillä. Silloin tapahtuu aivojen muovautuminen valmiiksi. Se vaihe kestää usein paljon yli 20-vuotiaaksi asti.

Tuona aikana nuoret ovat vielä kypsymättömiä tekemään valintoja. He ottavat suuria riskejä. Ruotsalainen aivotutkija sanoo nuorista: vahva moottori ja huonot jarrut.

Kommentti 4

12:04

Sepä se. Ehdotan: Kirjailija saa kirjoittaa, mitä haluaa, mutta asiantuntijat luokittelevat, mille ikäryhmälle kirja sopii. Sitä tehdäänkin jo vaikka kuinka monessa maassa.

Mistä nyt kiikastaa? Eikö saa sanoa jostakin kirjasta: tämä kirja on erittäin hyvä, mutta se ei ole lasten- ja nuortenkirja?

Kommentti 5

12:33

Salla,

minäkin sain lukea lapsena ja nuorena, mitä halusin, ja se olisi tietenkin ihannetilanne. Mutta koska aikamme kulttuuri on erityisen väkivaltaista ja yliseksuaalista, tarvitaan luokittelu ja säätely. Se on yksi kulttuurimme ikävä sivuilmiö.

Toisaalta teknologia, kansainväliset yhteydet, parantunut koulutus luovat valtavasti mahdollisuuksia. Kirjailijan aihepiiri voi ulottua muinaisuudesta kaukaiseen tulevaisuuteen aivan uudella tavalla.

Kommentti 6 (vastaus)

1:16

Tuula,

ole rauhassa kirjailija, mutta anna kasvattajien, opettajien ja vanhempien päättää, minkä ikäiset lapset kirjojasi lukevat.

Luin uudestaan tarkkaan koko keskusteluketjun ja huomasin, että useimmat kirjailijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, että lapsille on annettu luettaviksi kirjoja, joita he ovat tarkoittaneet “nuorille” eli yli 15-vuotiaille. Luokitus olisi auttanut.

Lukekaa Kari Levolan kommentit, niissä on tärkeimmät asiat koottu.

Vielä Tuulalle: nuorten pahoinvointia näyttää olevan yhtä hyvin “hyväosaisten kuin huono-osaisten” lapsilla.

Saako täällä käyttää vanhanaikaisia sanoja ‘hyvä”, ‘paha’, ‘oikea’, väärä’? Niiden avulla voisi tulla lisäselvyyttä tilanteeseen.

Yritys korvata rahalla rakkautta, aikuisen itsekkyys ja välinpitämättömyys, jatkuvasti vaihtuvat isän tai äidin “rakkaat”, ääriliikkeiden fanaattiisuus -jonka mainitsit – sekoittavat lapsen elämän.

Kommentti 7 (kysymys)

2:53

Mutta lukeeko 15-vuotias tyttö nuortenkirjoja? Eikö hän lue ennemminkin vaikkapa naistenromaaneja? Minulla on sellainen käsitys, että lapset ja nuoret lukevat itseään vanhempien tyttöjen ja poikien elämästä.

Luin 15-16 -vuotiaana vain aikuisten romaaneja. Nuorempana luin myös poikien seikkailukirjoja ja klassisia tyttökirjoja. Walter Scott oli minulle varhaisnuortenkirja.

Oli erittäin hämmentävää kuulla, että sekä Aurora-kirjojani että 1500-luvun kirjojani lukevat sekä 8-vuotiaat lapset että akateemiset aikuiset lukijat.

Pakostakin se tulee mieleeni, kun kirjoitan, välillä vähän stressaakin. Koetan pitää heidät mielessäni, mutta välillä haluan unohtaa heidät.

Kommentti 8

3:23

“Kirjastojen ja koulujen lukudiplomeissa ovat ammattilaiset valikoineet kirjoja tietylle ikäryhmälle. Niitä voi vanhempikin käyttää apunaan kun ostaa kirjoja.”

Ammattilaisten tekemä luokittelu siis toimii. Turha sitä on vastustaa. Juuri tällaista toivon myös suomalaisiin kirjakauppoihin. Eivät kaikki tunne kirjallisuuden nettisivuja. Isovanhemmatkin ostavat usein kirjalahjoja.

Kommentti 9 (vastaus)

4:23

Anu, kirjoitit: “No mutta sittenhän sinun pitäisi oman logiikkasi mukaan olla täysin rappiolla ja kieroonkasvanut.” Hauska kommentti.:)

Niin minä varmaan olisinkin, mutta lukemani klassikot ovat lastenkirjoja verrattuna näihin nykyisiin nuortenkirjoihin, niin ovat monet nykyromaanitkin, jotka on tarkoitettu aikuisille.

Esimerkki: Mieheni on lukenut viime aikoina huvikseen 50 nobelistien romaania, ihan summittain, ja sanoi, että vain yhdessä niistä oli yhtä latautunut eroottinen ja seksuaalinen tunnelma kuin alussa mainitsemassani nuortenkirjassa, jonka hänkin luki pyynnöstäni. (Hänkin on suorittanut arvosanan kirjallisuudesta yliopistossa.)

Kommentti 8 (kysymys)

4:30

Anne, kirjoitit:

“Ei minun mielestäni tässä kukaan ole vastustanutkaan ammattilaisten (!) tekemiä listauksia”

Mikähän olisi pätevyys, jotta saa luokitella yhden kirjan? Tämä käy yhä hauskemmaksi.:) Mutta sehän on vain hyvää mainosta lanu-kirjallisuudelle.

Kommentti 8 (vastaus)

4:41

Lapsuuteni oli ennen Väinö Linnan kirjoja, ennen Erica Jongia – Jongilta olen lukenut Lennä, uneksi. Markiisi de Sadea ei ollut kirjastossa eikä toimittajan vintillä, ei kiinnosta nytkään. En pidä nytkään väkivaltakirjoista, viiltelystä yms. Seksikohtaukset ovat yleensä hyvin tylsiä.

“Minkäs verran niissä Nobel-kirjoissa oli väkivaltaa, sotaa, ihmisten alistamista ja muuta vastaavaa? ” Paljon kuulema, mutta niitä ei väitetäkään lasten- ja nuortenkirjoiksi. Maailma on raaistunut. Sääli lapsia, jos he eivät saa olla kirjoissakaan rauhassa.

Kommentti 9 (vastaus)

5:17

Anu,

minulla oli onnea: kasvoin aikana, jolloin kirjoihin keksittiin muutakin kiinnostavaa kuin seksi.

Lapsi, joka on tottunut hyvään kirjallisuuteen, ei kaipaa aikuisenakaan väkivallalla ja seksillä mässäilevää kirjallisuutta.

Aika ei ollut myöskään yhtä kaupallinen. Mitä muuta seksillä ja väkivallalla kalastetaan kuin rahaa? Tämä koskee kirjallisuutta yhtä hyvin kuin musiikkia, TV:tä ja elokuvia.

Anne, kirjoitit:

Laitan tähän loppukevennyksen:

““Lasten etu -kortti l. ajatelkaa lapsia -kortti

Lasten etu -kortin pelaaminen langettaa välittömästi vastustajan päälle ihmishirviöpilven. Lasten edulla on mahdollista perustella ja etenkin vastustaa hyvin laajaa asia- ja argumenttijoukkoa, mikä tekee siitä hyvin suositun. — ”

Ei onnistunut, Anne. Valmisvaateteollisuutta on moitittu ankarasti siitä, että se haluaa pukea pikkutytöt seksiobjekteiksi. Miksi lasten- ja nuortenkirjallisuus saisi tehdä lapset seksiobjekteiksi?

Lapsille kasvurauha.

Kommentti 10 (aivan uusi asia keskusteluun)

5:46

Hyviä uutisia

ja vastaus Sallan kysymykseen: lasten- ja nuortenkirjoja kannattaa kirjoittaa kaikenikäisille.

The New York Times elokuu/2010 kertoo, että yhä useammat aikuiset lukevat kidlit-kirjoja, nuortenkirjoja, ei vain Harry Pottereita, vaan muutakin.

47% 18-24 -vuotiaista naisista ja 24% saman ikäryhmän miehistä sanoi ostavansa useimmiten young adults -ryhmään kuuluvia kirjoja.

Syyt: raikkaus, vauhdikkuus, kyynisyyden puuttuminen – ja ennen kaikkea juoni. Aikuisten romaaneissa juonta vieroksutaan, pidetään epätaiteellisena. (Siinä lienee myös syy dekkareiden suureen suosioon)

http://www.nytimes.com/2010/08/08/books/review/Paul-t.html

Kommentti 11 (vastaus)

7:56

Anu,

paljon kovempaakin kritiikkiä on esitetty.

Minä ehdotin vain kirjan siirtämistä aikuisten osastolle kuten ovat ehdottaneet myös Hesarin, Parnasson ja uusimman Kotimaa-lehden kriitikot.

Uuden Suomen blogissa YTM ja sukupuolijärjestelmän tutkija Laasasen blogissa eräs psykologi käyttää näiden alaikäisten tyttöjen tyttöjen seksisuhteesta termiä ” Child-on-child sexual abuse” ja jatkaa” On myös otettava huomioon, että jos lapsen seksuaalinen hyväksikäyttäjän on toinen lapsi, niin sen traumaattiset vaikutukset ovat yhtä vakavat, kuin jos hyväksikäyttäjä olisi aikuinen.”

Ei ole kyseessä ihan mikä hyvänsä nuorten lesboseksikuvaus. Tytöt ovat samanikäisiä, mutta he eivät ole mielestäni henkisesti samalla tasolla, toinen on tasapainoisesta perheestä ja tarmokas, toinen moniongelmainen ressukka. Ankea kirja, jossa mentiin koko ajan tuhoa kohti. En ole psykologi, joten en halua sanoa enempää.

Kirjan nuorelle lukijalle pitäisi mielestäni olla jälkihoitoa, josta Kirsi Pee kirjoittaa. Arvioni kirjasta on oikeastaan liian kiltti, olen ottanut vain sen hyvän, mikä siinä on kohteliaisuudesta toista nuorisokirjailijaa kohtaan:

Kommentti 12 (vastaus Kari Levolalle)

10:48 pm

Kari,

seksuaalisuus ei tietenkään ole tabu, mutta kuten itse sanoit, sitä voi käsitellä monilla tavoin ja hienovaraisestikin. On kuitenkin nuortenkirjoja, jotka sopivat vain varttuneemmille nuorille, ja tämä on niitä monista syistä. Hehän voivat lainata niitä aikuisten osastolta. Mikä ongelma siinä on?

Kiinnostuin tähän keskusteluun alkujaan siitä syystä, kun eräässä kirjastossa kirjastonhoitajat kyselivät huolissaan minulta, mitä pitäisi tehdä joillekin nuortenkirjoille, jotka olivat heidän mielestään liian rajuja nuorille lukijoille. Asia jäi vaivaamaan minua.

Jo vuonna 2003 lastenkirjallisuuden asiantuntija Maria Nikolajeva kirjoittaa Swedish Book Review -lehdessä siitä, millaisen minäkuvan nuoret tytöt mahtavat saada näistä muodikkaista rajuista nuortenkirjoista.

Lisäksi uusin aivotutkimus kertoo, että 12-20 -vuotiaat (!) eivät olekaan niin kypsiä, kuin olemme ajatelleet tähän asti heidän olevan. Nämä kaikki asiat täytyy ottaa huomioon ja olen tuonut ne esille tässäkin keskustelussa. Ei lasten- ja nuortenkirjallisuus ole koskematon ja kaiken yhteiskunnan yläpuolella.

Kai huomasit, että mm Kaisa Neimala Parnassossa ja FT Helena Ruuska Helsingin Sanomissa olivat samaa mieltä kuin minäkin siitä, että Valoa, valoa, valoa sopii paremmin aikuisten osastolle.

Koin kirjan hyvin lohduttomana. Koko tapahtumasarja kulki tuhoa kohti, päättyi itsemurhaan. Lisäksi on vaikea rakenne, kirjoittamisen erityiskysymykset, jotka eivät kuuluneet juonen kehittelyyn, vaan olivat täysin irrallisia. Siksi pidän kirjaa kiinnostavana postmodernina kokeiluna, jota varmaankin tullaan paljon käytttämään kirjoittamisen opettamisessa.

Vielä kertaus:
Ehdotin, että Valoa, Valoa, valoa sopisi ennemmin aikuisten kirjaksi. Samaa ehdottivat Hesarin kriitikko, FT, rehtori, yliopiston opettaja, samoin Parnasson kriitikko ja myöhemmin Kotimaa-lehden kriitikko.

Toin esille myös uuden aivotutkimuksen, jonka mukaan nuoret eivät ole kypsiä suuriin valintoihin, vaan tarvitsevat ohjausta. Samasta asiasta oli myös HBL:ssä.