Halloween ja pyhäinpäivä naistenlehdessä

Anna-lehdessä (1.11.2012) on "Pinnalla" -palstalla asiaa uskonnosta. Kerrotaan, että uusi "kirkollinen" hajuvesi Aurora Edt, suomalais-ranskalainen yhteistuoksu, on kuin "harras pyhäaamun auringonnousu" tuoksuyrittäjä Sakari Penttisen kauniiden sanojen mukaan.

Samalla palstalla sanotaan, että Halloween- tai vampyyri- asua muistuttava musta muotiasu on "kuin kirkkotellä" kulkijan mekko. Taitaa olla toimittajan mielessä Venny Soldan-Brofeltin körttimummot, sillä nykyajan kirkkotiellä näkee kaikkia värejä.

Lopuksi valitetaan sitä, että muiden maiden syksyä "valaisee" Halloween, mutta meillä pimeässä pohjoisessa on vain pyhäinpäivä.

Eikö Anna-lehden toimittaja todellakaan tiedä, että Halloween ja Pyhäinpäivä ovat kaksi eri asiaa? Suomessa voi juhlia kumpaakin. Alkujaan eurooppalainen Halloween-juhla on Pohjois-Amerikassa ja useimmissa muissa Euroopan maissa, myös Ruotsissa, lokakuun viimeisenä päivänä. Se on Pyhäinpäivän aatto. Pyhäinpäivää vietettiin Suomessakin aikaisemmin marraskuun ensimmäisenä päivänä.

Halloween on muinaista perua oleva kuolemalle ja pahoille hengille pilaa tekevä karnevaalimainen päivä, jolloin lapsilla on hauskaa naamiaisasuissa. Esimerkiksi Kanadassa monet opettajatkin pukeutuvat silloin Halloween-asuun. Aikuiset juhlivat sen sijaan Halloweenia toisinaan mauttomasti eli pilaavat senkin juhlan lapsilta.

Pyhäinpäivä on taas kristillinen vainajien ja pyhimysten muistopäivä. Kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa muistetaan rakkaita omaisia ja kansakunnalle tärkeitä henkilöitä sekä pohditaan koko ihmiskunnalle yhteistä kohtaloa, kuolevaisuutta.

On aika iloita ja aika surra. Suomalaisillakin voi olla sekä Halloween että pyhäinpäivä.


Lue myös Suomessa sekoitetaan Halloween ja Pyhäinpäivä
Klikkaa hakusanoja 'Halloween' tai 'pyhäinpäivä'

Kommentti: Kulttuuria

1

Tuli mieleen myös Yhdysvaltojen mustan väestön asema. Ennen piti puhua mustaa slangia, jotta oli kunnon mustan kulttuurin edustaja. Nyt musta amerikkalainen saa olla ihan niin sivistynyt kuin haluaa. Miksi ei tavallinen suomalainen saisi osallistua taiteen ja kulttuurin parhaaseen antiin? Salonen on oikeassa: työväenliikkeen alkuperäinen tarkoitus oli avata kulttuuri koko kansalle.

Miksi laahata historian kaunoja mukaan oopperaankin? Arhinmäki joko mielisteli nuoria äänestäjiä tai on sivistymätön juppi, joka ostelee kalliita design-vaatteita ja lentelee ympäri maailmaa jalkapallo-otteluihin. Sekö muka on malli meille köyhemmille? (klikkaa allla olevaa hakusanaa 'samppanjasosialisti')

2.
Arhinmäki vaikuttaa ihan mukavalta nuorelta ihmiseltä, mutta hänellä ei ole sen kummempaa kokemusta köyhyydestä kuin meillä luutuneilla tädeilläkään, päinvastoin me saatamme tietää, miltä tuntuu olla todella köyhä.

Ehkäpä olet kuitenkin oikeassa ja asia on niin, että nykyajan köyhä voi ostaa kalliita design-vaatteita, joita Arhinmäki haastattelujen mukana käyttää ja köyhällä on varaa matkustaa lentoneella eri puolille maailmaa jalkapallo-otteluihin sen sijaan että hän kävisi Savonlinnassa tai Töölössä Oopperassa. Siinäkö se Arhinmäen malli on? Olen noudattanut porvarillista mallia ja käynyt muutaman kerran Oopperassa, ensin Bulevardilla opiskelijana ja sitten Töölössä. Jos se tekee minusta rikkaan elitistin, niin vähälläpä se tuli. Arhinmäen linjaan ei minulla oel varaa.  No, voisin ostaa spray-maalia ja tehdä muutaman graffitin, olihan minulla koulussa piirustuksessa kymppi. 

3. En kadehdi Arhinmäen elämäntapaa, se ei todellakaan minua houkuta. Haluan muistuttaa vain Sinulle, että Arhinmäen kaltaisia ylellisiä elämäntapoja harjoittavia vasemmistolaisia sanotaan sampanjasosialisteiksi – kuten tiedät.:)

Kesän huippuhetkiä kulttuurin parissa

2012 summer, originally uploaded by Anna Amnell.

Kesän huippuhetkiin kuului ennen se, että sai lepuuttaa kasvimaan kitkemisestä väsynyttä selkäänsä riippumatossa ja napostella pensaista poimimiaan viinimarjoja. Sitten oli aika harrastaa kulttuuria, ottaa esille jokin Waltarin romaani tai Eino Leinon runokirja tai lukea musiikkiarvostelijan mielipide uusimmista konserteista. Kuuluisat laulajat kuten Martti Talvela pitivät konsertteja pienillä paikkakunnillakin. Kaupungintalolla esiintyivät Kansallisteatterin näyttelijät kesäkiertueellaan.

Nyt syödään nektariineja, mutta luetaan edelleen Hesaria, joksi kansa kutsuu pääkaupungin suurinta lehteä.

Kulttuuri on saanut uuden merkityksen. Se tarkoittaa "tapahtumia", tapahtui sitten ihan mitä hyvänsä. Mutta ooppera on ihan out, down the hill, sinne ei sovi mennä ainakaan kulttuuriministerin eikä siitä kirjoiteta Hesariin kuin vitsin vuoksi.

Jalkapallo on aikamme kulttuuria, ja sitä olen nähnyt televisiosta. En ole siis ihan out kulttuurista.

Kohta ovat Lontoon olympialaiset. Yhdistääkö tuo suurtapahtuma suomalaisia?

Maahanmuuttokeskustelua: Miksi Suomessa on paljon korkeaa kulttuuria?

Maahanmuuttajien lapset eivät omaksu välttämättä vanhempiensa entisen kotimaan tai näiden uuden kotimaan kulttuuria. Heistä tulee usein itsenäisiä "kolmannen kulttuurin", kosmopoliittisen maailman kansalaisia. Näin voidaan sanoa esimerkiksi Sofi Oksasesta. Hän on toisaalta hyvin suomalainen, varsinkin kielentaitaja, ja toisaalta hyvin virolainen, uskaltaa puhua suoraan. Toisaalta hän ei ole kumpaakaan, vaan jotain aivan uutta. Sofin kaltaiset henkilöt ovat valtava rikkaus pienelle Suomelle.

Ovat olleet aina. Suuri osa Suomen kulttuurin merkittävimmistä vaikuttajista on ollut aina maahanmuuttajien lapsia tai maahanmuuttajia. Kulttuuri voi hyvin, kun on monien kulttuurien yhteisvaikutusta.

Suomella on harvinaisen paljon suuria kulttuurisaavutuksia, kun ottaa huomioon sen, miten pieni on Suomen väkiluku. Ehkäpä se johtuu siitä, että meillä on ollut aina monien kulttuurien vaikutusta (vrt Hollanti on myös monien kultttuurien keskellä elänyt pieni maa, jolla on korkeaa kulttuuria.). Siten on syntynyt suomalaisuus, jota ihaillaan yllättävän paljon ainakin muualla maailmassa, vaikka ei aina Suomessa.

Taas keskustellaan maahanmuutosta (aikaisempi kirjoitukseni)

Haukku lisää suosiota. Kommentti

Kulttuurifundamentalismia. Kommentti Iineksen blogin kirjoitukseen

En ole tiennyt aikaisemmin paljon mitään Päivi Räsäsestä. Kun media haukkuu häntä nyt koko ajan, se samalla mainostaa häntä. Tapahtuu sama ilmiö kuin perussuomalaisten kohdalla: mitä enemmän pilkataan, sitä enemmän suosio kasvaa. Ennustin niin tapahtuvan, ja niin kävi.

Joskus tuntuu siltä, että toimittajat ovat kaikki keskenkasvuisia, jotka tekevät ohjelmiaan niin kuin koulupojat entisajan teinijuhlissa.

Mielestäni Pirkko Saision lyhytelokuva Agricolasta Suuret suomalaiset -ohjelmaan oli loistava. Ajankuva oli täysin hallittu, hän osasi esittää sen ajan nuorten viattomuuden(kin), mihin harva nykyään pystyy varsinkaan Suomessa. Kokonaisuus oli kaunis. En tajua, miten hänen tasoisensa ihminen sortuu Räsäsen parodioimiseen. Mutta toisaalta hänellä lienee vahvat sympatiat ja antipatiat. Hän oli silmin nähden haljeta raivosta, kun Mannerheim valittiin suosituimmaksi suomalaiseksi.

Minä olen jo tässä vaiheessa täysin kyllästynyt Päivi Räsäsen pilkkaamisjuttuihin. Näimme äsken TV:ssä yhden pätkän "haastattelua", jossa toimittaja esitti idioottimaisia kysymyksiä ja filmi oli nopeutettu, jotta syntyisi naurettava tunnelma.

Vaikutus oli täysin päinvastainen. Toimittaja vaikutti typerykseltä, ja katsoja ihmetteli Räsäsen rauhallisuutta ja hyviä hermoja. Joku muu olisi jo polttanut proppunsa. Hän oli laittanut toimittajan siivoamaan pihaa kanssaan.:)

Metallin maku suussa

fork and knife, originally uploaded by Anna Amnell.

Intialainen ystäväni sanoi, ettei hänestä ole mukavaa syödä veitsellä ja haarukalla. Hän söi käsin tai syömäpuikoilla. Metalliset aterimet jättivät hänen mukaansa metallin maun suuhun.

Nyt luin Glorian Antiikki -lehdestä (5/2011) englantilaisen hopean asiantuntijan haastattelun. Hän suositteli käyttämään hopeisia aterimia kauneuden vuoksi ja koska "hopeisissa aterimissa ei myöskään ole mitään materiaalista tulevaa sivumakua".

Tunteet ja niiden ilmaiseminen

Nyt puhutaan blogeissa ja muussa mediassa paljon tunteista ja mielipiteistä. Kommenttini:

Kaikilla henkisesti terveillä ihmisillä on laaja tunteiden skaala, sekä negatiivisten että positiivisten. Riippuu sitten paljon kulttuurista, kielestä (!), puhujan temperamentista, älykkyydestä, terveydentilasta, hänen saamastaan kasvatuksesta ja tilanteesta, miten nuo tunteet ilmaistaan.
Kuva: Anna Amnell

Kulttuurihäiriköitä

IMG_1712, originally uploaded by Anna Amnell.

Itikat ovat suomalaisen kulttuurin häiriköitä. Edes tuoksuneilikka ei auta, vaikka pitäisi.
Istuttakaa sitä suuria pensaita kulttuurikohteisiin.

Kulttuurimatkalla Ainolassa (Aino ja Janne), Aholassa (Juhani ja Venny), Onnelassa (Eino Leino), Halosenniemellä (Pekka Halonen), Tuusulassa (Aleksis Kiven kuolinmökillä), Hvitträskissä (Eliel ja Loja Saarinen) jne.

Itikanpuremia nilkat täynnä. Miksi suurmiehemme- ja naisemme menivät metsään? Olivatko he immuuneja itikoille?

Elämää saaressa - Suomenlinna

Asuimme yli kaksi vuotta Suomenlinnassa. Se oli satumaista aikaa, vaikka asuimme peruskorjaamattomassa asunnossa, jossa oli puulämmitys ja kylmä vesi. Olin kotiäiti, vein kesäisin lapset kaksi kertaa päivässä uimarannalle, mikä oli meille tämä hevosenkengänmuotoinen lahti. Toinen kesistä oli kuuma, samanlainen kuin nämä kesät. Istuin ystäväni kanssa rannalla, neuloimme, luimme ja juttelimme. Lapsille valmistui seuraavaksi talveksi vaatteita. Mieheni tuli iltapäivällä turistimoottoriveneellä kaupungista töistä, ui, ja läksimme kotiin. Illalla saatoimme vielä tehdä iltakävelyn valleilla. Lapsista tuli hyviä kävelijöitä. He kävivät esikoulua ja koulua kaupungin puolella, jonne matkustettiin kesällä lautalla ja talvella myös jään yli kävellen.

Kuva on otettu sinä kesänä, kun olimme Euroopan lomalla Kanadasta käsin. Kaksi lapsistamme on rannalla, jossa he leikkivät pikkulapsina. Olen miettinyt, millaista olisi asua taas Suomenlinnassa. Kesät olisivat ihania, voisi uida myöhäiseen syksyyn. Mutta talvet voivat olla ankaria.

Ehkä muistelen noita aikoja, sillä kuuntelen samaa musiikkia, Chopiniä, jota kuuntelin usein silloinkin, ennen levysoittimelta Thomas Vasaryn soittamana, nyt tietoneeltani Daniel Barenboimin  soittamana (The Warsaw Recital).  Silloin haaveilin pääseväni pois Suomesta. Olen miettinyt tänään, oliko virhe, että palasimme Suomeen. Kuvittelin, että Suomi muuttuisi, olisi iloinen siitä, että Itä-Eurooppa vapautui.

En jaksa ymmärtää enää, kuinka on mahdollista, että niin monet suomalaiset voivat edelleen ihailla poliittista ideologiaa, jonka kannattajat tappoivat ja sortivat omia kansalaisiaan, tuhosivat suomensukuisia kansoja, sulkivat kansalaisiaan mielisairaaloihin, kuljettivat meidän naapurivaltiomme kansalaisia vankileireille, oppia jonka kannattajat edelleen tyrannisoivat miljoonia ihmisiä. Se olisi aivan samaa, kuin jos ihailtaisiin edelleen sokeasti natseja heidän hirmuteoistaan huolimatta, jaettaisiin kirjallisuuspalkintoja natsismin julkisille ihailijoille ja natsikirjailijoiden nimissä.

Suomi on jakaantunut. Toiset ihailevat ja palvovat edelleen suomettumisen ajan "sankareita", kehuvat toisiaan, ylistävät sen ajan poliittisia lauluja. Toiset eivät edelleenkään uskalla puhua asioista avoimesti, eivät varsinkaan kirjallisissa piireissä, sillä kulttuurissa ovat vallassa edelleen suomettumisen ajan keskeiset henkilöt ja heidän jälkeläisensä, Suomen "pikkuprinssit", käyttääkseni äskettäin uutisissa Kiinan vastaavista poliittisista toimijoista käytettyä sanaa. Odotan kiinnostuksella sitä, miten uusi kulttuuriministeri toimii. Mihin aikakauteen hän kuuluu?

Menikö Suomi kokonaan pilalle viime vuosisadalla? Monesti tuntuu siltä, kuin Suomi on kuin saari, joka vaikuttaa oudolta tällä vuosituhannella huolimatta suurista saavutuksistaan monilla aloilla. Olen miettinyt, pitäisikö muttaa lopullisesti pois Suomesta.

Mikä muutti Suomen?

"Tokion kokoisessa yli 30 miljoonan ihmisen suurkaupungissa voivat kuusivuotiaat ekaluokkalaiset kulkea yksin kouluun. Polkupyörän voi jättää lukitsematta, lompakkoja ei varasteta, naisia ja lapsia ei häiritä. Kaduilla ei ole roskia. Japanilainen ruoka on puhdasta, tuoretta ja aina hyvää". (Anna Gustafsson: Japanilaiset arvostavat malttia. HS/Mielipide 27.3.2011)

Tällainen oli Suomikin vielä 1950-luvulla ja 1960-luvun alussakin. Mikä muutti Suomen?

Kulttuuria kahvin ja teen kanssa

Kahvissa on se hyvä puoli, että sen kanssa ei tarvitse välttämättä syödä mitään. Ei tarvitse maitoa eikä makeutusainettakaan. Olen jotenkin orpo kahvikulttuurissa, sillä en pidä suomalaisittain kermasta ja pikkuleivistä kahvin kera. Join ensimmäisen kupin kahvia vasta aikuisena ja valvoin seuraavan yön. En ole oppinut myöhemmin juomaan mitään muotikahveja, lattea ynnä muuta. Olen alkanut juoda kahvia viime aikoina terveydellisistä syistä. Sen pitäisi olla hyväksi nimenomaan naisille. Yksi kuppi ei taida kuitenkaan riittää.

Kun asuimme Kyproksella, en tottunut kahviin sielläkään. Ruokakauppias tarjosi sitä aina pienen kupillisen miehelleni, jotta hän sai istua plataanipuun alla muiden miesten kanssa ja odottaa, että olin tehnyt ostokseni. Nikosialaiset miehet taputtelivat miestäni olkapäähän ja sanoivat: "Älä sure, nuori mies, vaikka sinulla on vain kolme lasta. Kyllä sinä ehdit saada vielä monta lasta lisää. " Lapsille ja minulle kauppias antoi karamalleja. Tämä kyproksenkreikkalainen mies puhui täydellistä englantia, sillä hän oli ollut aikaisemmin työssä brittien kanssa. Pohjois-Amerikassa juotiin mukeittain laihaa kahvia päiväkaudet. Pankkivirkailijoilla ja opettajilla oli kahvimuki työpöydällään. Olen nähnyt lehtikuvam, jossa eräs kuuluisa amerikkalainen näyttelijätär, Gwyneth Paltrow , taluttaa lastaan päiväkotiin kahvimuki toisessa kädessä.

Kaipaan teetä, jota join ennen monta kupillista päivässä. Juon aina teen maidon kanssa, tapa jonka opin englantilaiselta lastentarhanopettajalta, jonka puolipäiväavustajana olin pari vuotta opiskeluaikana. Lapseni sanovat, että "englantilainen lapsuus" on heille tuttu, vaikka puhuinkin omien lasteni kanssa suomea silloinkin, kun asuimme Kanadassa. Kiinalaiseen teehenkään en ole tottunut vaikka lapseni juovat sitä mielellään.

Onko tuo yhdistelmä kahvi ja leipäjuusto lappalainen tai erämiehen kahvit?

En ymmärrä huivikieltoa

Tultaisiinko minua sakottamaan, jos laittaisin tämän tai muun huivin päähäni Ranskassa tai muussa maassa, joka kieltää huivit?

Olen tässä kuvassa ratsastuskoululla Torontossa seuraamassa tyttäreni ratsastamista. Pidin kovasti tästä huivista. Se oli pehmeä, sen materiaali ei ärsyttänyt ihoani, joka ei kestä villaa. Olin ostanut sen Suomesta ennen Kanadaan lähtöäni ja käytin sitä myös hartioilla esimerkiksi matkoilla ollessani , kuvassa ensimmäisellä Tallinnan matkalla sama huivi, ehkä ollut hiusten suojana kun oli a bad hair day. Pidän huiveista. Minulla on niitä paljon, sillä ne ovat monipuolisia, ne suojaavat kurkkua tuulella, tuovat vaihtelua asuun. Ne ovat kauniita.

Vielä muutama vuosikymmen sitten naiset käyttivät Suomessakin yleisesti huivia. Se suojasi hiuksia auringolta ja lialta. Hiukset eivät menneet ruokiin keittiötöissä. Huivi sidottiin eteen tai taakse.

Torontossakin huivi oli harvinainen. Siihen aikaan eivät musliminaisetkaan käyttäneet siellä yleensä huivia. Toisaalta jotkin vanhoillisten juutalaisryhmien nuoret naiset käyttivät huivia, jonka he sitoivat niskaan ja jättivät pitkät kulmat heilumaan vapaina. Näin tekivät esimerkiksi venäjänjuutalaisen naapurimme tyttäret. Vanhemmat olivat eläneet Neuvostoliitossa uskonnottomina, mutta tyttäret korostivat uskontoaan. Se voi olla niinkin päin kuten naapurimme selostivat opetellessaan oman kadoksissa olleen uskontonsa harjoittamista.

Eräänä päivänä luokseni tuli Torontossa ihan kadun toiselta puolen vanha kaunis mies, joka tervehti minua kohteliaasti ja alkoi puhua jotain minulle täysin tuntemattomalla kielellä. Kun kerroin, etten ymmärrä, hän vaikeni. Hän pudisti päätään, ja näin kyyneleitä hänen silmissään. Mistähän hän luuli minun olevan kotoisin? Joltain kaukaiselta kotiseudulta, jonka tyttöjä muistutin? Tai ehkä omaa kauan sitten kuollutta äitiä.

Nythän huivista on tullut tietyn identiteetin symboli Euroopassakin. Tuskin kukaan muu kuin muslimi käyttää enää huivia paitsi suojaamaan pikkutyttöjä auringonpistokselta (Eihän se suojaa tärkeintä, kasvoja!). Miksi eivät muslimit saisi käyttää huivia? Usein huivit ovat kauniita ja tuovat väriä ja vaihtelua katukuvaan. Joillakin naisilla on suorastaan ylellisiä silkkihuiveja, joissa on kauniit kuviot.

En hyväksy myöskään uskonnollisten symbolien kuten ristin tai puolikuun käyttämisen kieltoa. Yritetäänkö meistä tehdä persoonattomia ja kulttuurittomia?

P.S. Kasvot kokonaan peittävä huntu ja muu naamioituminen on taas aivan eri juttu. Samoin pakottaminen käyttämään huntua tai muuta asua. Samoin terrori, jota nuoriso harjoittaa pilkatessaan niitä, joilla ei ole kulloinkin muodissa olevaa asua.

Värit, muoti, kulttuuri, ulkomuoto

Tämä pashmiettan väri sopii minulle

Vaatteiden väri liittyy varmaankin moniin tekijöihin: kulttuuriin, yhteiskunnalliseen asemaan, uskontoon, muotiin. Tietenkin se liittyy myös kantajiensa ihon, hiusten ja silmien väriin, siihen mikä väri kullekin käy.

Suomi on paljolti vaaleiden, sinisilmäisten ja vaaleatukkaisten naisten maa. Kaikki eivät kuitenkaan ole tätä tyyppiä. Minun oli aikoinaan monesti vaikeaa löytää oikeanvärisiä vaatteita.

Minulla on hyvin vaalea iho, mutta tukka oli nuorena aika tumma. Tyttärelläni on varsinainen Lumikin vaalea iho ja tumma tukka -yhdistelmä.

Suomalaisten suosimat siniset vaatteet eivät ole koskaan käyneet minulle.

Kanadaan muutettuani löysin vaatekaupasta aivan toisenlaiset värit. Oli voimakkaita reheviä värejä intialaisille ja Karibian maiden naisille ja sävyjä, joita suosivat britti- tai saksalaista alkuperää olevat naiset. Niistä löytyi sopivia värejä minullekin.

Suomeen palattuani löysin parhaat vaatteet kirpputoreilta, jonne päätyvät eri maista ostetut vaatteet.

Nyt kun tukkani on muuttunut - kiitos tukkageenieni - aivan vaaleaksi, etsin uudenlaisia värejä. Jopa syvä musta käy nyt hyvin, mikä on käytännöllistä täällä pohjolassa, jossa sitä suositaan.

Meille on syntynyt monia vääriä käsityksiä menneiden aikojen muotiväreistä. Ajatellaan esimerkiksi, että rokokoo oli yhtä pastellisävyjen merta, mutta kirkas punainen oli myös suosittu, se on vaan haalistunut kokoelmien vaatteissa aikojen kuluessa, ja kirkasta väriä löytyy vain jostain saumojen sisältä. Tämän opin tukholmalaisen kustavilaisen kulttuurin seuran ollessa vierailulla Helsingissä.

Suomi vaikeni, kun Eurooppa vapautui

"Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun rautaesirippu revittiin alas ja silmät ja suut sai jälleen aukaista", kirjoittaa Aki Petteri Lehtinen artikkelissaan "Suomi vaikeni, kun Eurooppa vapautui". HS/Kulttuuri 3.8.2009.

"Kulttuurin edellytys on vapaus, ja se koitti vasta 20 vuotta sitten. Eikö vapautumisen merkkivuotta sietäisi juhlia?"

Olisiko tässä suomalaisille juhlimisen aihe? Olen sitä mieltä, että se on Suomelle ennemminkin häpeän aihe, sillä Suomi ei vapautunut vielä silloin itse rakentamistaan kahleista.

Lehtisen haastattelema toimittaja Martti Puukko sanookin: "Suomessa nämä vuodet eivät kuitenkaan olleet kaikille ilon aihe, sillä aika moni uskoi Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän ikuisuuteen."

Mitä tapahtui 1980-luvun lopun Suomessa? "Suomessa radikaalivasemmistolaisuus tarkoitti vielä tuolloin Neuvostoliiton ihannointia", sanoo maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen samassa artikkelissa. "Teivaisen mielestä Suomen suhtautuminen Itä-Euroopan maihin oli tuolloin 'häpeällisen vähättelevää'."

"Poliittisen historian professori Seppo Hentilä huomauttaa, että suomalaiset olivat vuoden 1989 tapahtumissa lähinnä ulkopuolisia."

Pääsimme vuonna 1979 vihdoin Suomesta Kanadaan kyllästyneinä suomettumisen ajan henkiseen tunkkaisuuteen. Palasimme Suomeen yhdeksän vuoden kuluttua eli vuoden 1988 loppukesällä. Luulimme, että Suomessakin tultaisiin iloitsemaan Euroopan vapautumisesta. Kun ensimmäinen kirjani ilmestyi vuonna 1991 syksyllä, ilmaisin tämän käsitykseni Kirjakauppalehden haastattelussa.

Kuinka väärässä olinkaan! Hämmästyttävän monet kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat olivat edelleen Neuvostoliiton ja Itä-Saksan suuria ihailijoita ja jotkut kansainvälisesti tunnettuja kommunisteja, joita palvotaan edelleen.

Aurora-tyttökirjojeni angloamerikkalaisuus, 1900-luvun alun suomalaisuus, iloiset palvelustytöt ja vuoden 1905 suurlakkokuvaus ei-sosialistisesta koulutyttöjen näkökulmasta eivät sopineet heidän maailmankuvaansa kuten siihen ei sopinut myöskään sananvapaus. Pääsin Kirjailijaliittoon vasta vuonna 1998.

Milloinkahan näistä ajoista voidaan puhua avoimesti?

 

Iloitsin Euroopan vapautumisesta vuonna 1991, kun ensimmäinen kirjani ilmestyi. Kuva Kirjakauppalehdessä syksyllä 1991 olleesta Uusia kirjailijoita -esittelystä. Sain pian kokea, että olin tullut väärän maahan.

Tietokonejohto japanilaisessa kassissa

 

Minne laittaa kaikki tietokoneen käytössä tarvittavat johdot? Miniäni toi Japanin matkalta tuliaisiksi kassin, joka on niin hieno, etten ole raskinut käyttää sitä. Tilkkutyöllä koristettu kassi päätyi lopulta kaksoistehtävään.

Se on samalla koriste ja säilytystila olohuoneessa, jonne on muodostunut puolittain hyljättyjen tietokonetarvikkeiden toimintapiste. Vanha skannerprintteri toimii nimittäin vain vanhemman tietokoneen kanssa, mutta käytän sitä usein tulostamiseen, koska se vie paljon vähemmän mustetta kuin uusi skanneri, varsinainen syöppö. Suljettujen kaksoisovien takana on tietokone, josta tulee pitkä johto. Saan sillä yhteyden, jos mokkulani ei toimi. Tai sain. Vaihdoimme uuteen palveluun, ja olemme muutaman kuukauden kolmen yhteyden loukussa! Täytyy ajatella itämaisen tyynesti ja liukua eteenpäin odottaen normaalitilaa, johon kuuluu yksi yhteys ja "mokkulaorjuus", joka jatkuu vielä vuoden, sillä tein tyhmyyksissäni kahden vuoden sopimuksen, kun sain mokkulan edullisesti.

Mokkula oli alusta asti oikullinen, mutta onneksi sain vaihdetyksi sen ilmaisesti uuteen, joka toimii. En käytä mielellään pitkää johtoa, sillä pelkään, että joku saattaa kompastua siihen.

Tietokoneista ja Internetistä on niin paljon puuhaa ja vaivaa, että ymmärrän hyvin, kuinka joku saattaa kirjoittaa käsin tai vanhalla kirjoituskoneellaan. Käsinkirjoittamisessa on tunnelmaa, vaikka käsiala säilyy nykyään kauniina vain jos kirjoitan hitaasti.

Japanilainen kassi voisi opettaa, että vanhan kulttuurin ja modernin teknologian voi yhdistää, sillä juuri niin tekevät japanilaiset. He arvostavat perinteitä, muun muassa vanhoja taloja ja vanhoja huonekaluja, paljon enemmän kuin me eurooppalaiset. Kuvia Japanista.

P.S. Opera toimii kuin tanssi!

Kommentteja: TV, rikkaus ja köyhyys, kulttuuri

Iineksen blogissa keskustellaan jälleen innnokkaasti: Älä silmä pieni katso mitä vain.

Kommenttejani TV:n alkuajoista, kulttuurista, köyhistä ja rikkaista:

1.

Ajatteleeko Nevanlinna todellakin, että "televisio rantautui Suomeen työväenluokan, ei älymystön, kautta"?

Satun muistamaan ajan, jolloin TV rantautui Suomeen. Se tapahtui teekkarien kautta.

Toki teekkarit tekivät kovasti töitä ensin valmistuakseen ja sitten valmistuttuaan, mutta olen aina luullut, että he ovat myös älymystöä.

2.

Alussa TV:t ilmestyivät kyllä porvarisperheisiin, niille joilla oli varaa ostaa se. Nykyajan ihmiset eivät tajua, miten köyhiä ihmiset olivat TV:n alkuaikoina. (USAssahan TV oli jo täysin yleinen 1950-luvulla, joillakin oli väritelevisioitakin.)

Ja teekkareita - kuten meitä muitakin - on monenlaisia. Koko kulttuurin ja sivistyksen käsite ja sisältö ovat lisäksi muuttuneet, tarvitsee vain vilkaista Hesarin "kulttuuripalstoja".

Olen samaa mieltä kuin Ripsa, minustakaan ei voida jakaa enää yhteiskuntaa "työväenluokkaan" ja "porvaristoon" vanhalla tavalla.

Rikkaita ja köyhiä on edelleen, tulee aina olemaan, sillä kaikki ihmiset eivät ole yksinkertaisesti kyvykkäitä tai edes kiinnostuneita ylimääräisen rahan hankkimisesta tai hävittävät nopeasti perintönsäkin.

Kulttuurin parissa työskentelevistä löytyy paljon köyhiä, ehkä vielä köyhempiä kuin ns työväestöstä, jolla on kädentaitoja. Eivät kaikki osaa rakentaa esimerkiksi taloa, venettä tai huvilaa itselleen. Eivät osaa edes laittaa ruokaa tai valmistaa vaatteita yms.

Rikkaimmatkin suomalaiset ovat "köyhiä" verrattuina esimerkiksi Englannin, USAn ym vanhojen suurten talousalueitten huippurikkaisiin, joita on siellä paljon. Mutta siitä on hyötyä myös taiteilijoille ja artisaaneille (Huom! Käsityöläiset olivat niitä alkuperäisiä porvareita, siis keskiajalla).

Eräs amerikkalainen taide- ja perinnetekstiilien kutoja kertoi, että hänen kaltaisensa ihmiset tulevat hyvin toimeen - tarvitsee olla vain yksi prosentti ihmisiä, jotka ostavat, se riittää.

Sama koskee kulttuuria. Suurella kielialueella keskitason kirjailija elättää hyvin itsensä ja perheensäkin. Näin kertoi mm P.D. James.

Rikkaus voi olla siunaus myös meille köyhille ja epäkäytännöllisille ihmisille. Odotan tässä jälleen jännittyneenä, saanko apurahoja rahastoista, joita rikkaat bisnesihmiset ovat keränneet.

Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kuin monesti kliseemäisesti väitetään joidenkin dogmien valossa. Eivät ole koskaan olleet.

(Lisäys: Alkuaikojen väritelevisiot USAssa olivat kamalia. Värit olivat räikeitä. Näin eräässä perheessä väritelevision, josta perhe oli suunnattoman ylpeä.)

rantaantua= rantautua= siirtyä t. päästä rantaan; ajautua, päästä rantaan

Lukijan aivot

Miten minusta tuli lukija

Kun olin lapsi, minulla oli tapana kiivetä pikkukaupungin korttelissamme olevan kaksikerroksisen ulkorakennuksen katolle, sillä sieltä saattoi nähdä kauas, jopa rautatieasemalle, joka vei suureen maailmaan.

Samassa pihassa kuin me asuivat myös paikallisen sanomalehden toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettajasisarensa. Heillä oli huoneen ja keittiön asunto, toimittaja asui kammarissa ja sisar keittiössä. Heillä oli paljon kirjoja ja lehtiä, joita he säilyttivät ullakolla. Kun olin oppinut lukemaan koulussa, sain luvan lukea heidän ullakollaan.

Lukunopeuteni kasvoi huimaa vauhtia, kun aloin ahmia ensin lastenlehtiä ja sitten toimittajan arvostelijankappaleiksi saamia romaaneja. Kukaan ei ehtinyt vahtimaan mitä luin, joten saatoin lukea mitä hyvänsä. Lukemisesta ullakolla muodostui minulle Marcel Proustin sanoin "oma yksityinen pyhäkköni", pääsin maailmoihin, joihin en olisi päässyt muulla tavalla. Ne rikastuttivat sodanjälkeisen Suomen köyhyydessä ja ahtaudessa elävää tyttöä.

Lukemisen ihme

En ymmärtänyt silloin, että oli tapahtunut jotain aivan mullistavaa, jotain joka oli tosiasiassa luonnotonta, jotain johon minulla, ihmisellä ei ollut geneettistä valmiutta. Kenenkään ei ollut tarvinnut opettaa minua näkemään tai kuulemaan, mutta minut piti opettaa lukemaan, tulkitsemaan outoja kiemuroita paperilla. Aivoni oppivat tulkitsemaan ne sanoiksi, joita tuntemattomat ihmiset olivat kirjoittaneet. Opin rakastamaan lukemista. Kirjoista tuli ystäviä.

Ihmisen aivot eivät ole luotu lukemaan. Ihminen oppi ensin tallentamaan tietoa opettelemalla sen ulkoa niin kuin kalevalaiset esivanhempammekin tekivät. Mutta koska ihmisaivot ovat joustavat ja pystyvät luomaan yhä uusia yhteyksiä hermosolujen välillä, oppi ihminen vähitellen kirjoittamaan ja lukemaan.

Olin oppinut kahdeksassa vuodessa oikeaksi lukijaksi, saman mikä oli kestänyt ihmiskunnan historiassa vuosituhansia ja muuttanut vähitellen ihmisten kulttuurin. Lukeminen muuttaa lukijan, hän on sitä mitä hän lukee, ainakin hänen aivonsa ovat.

Lukeminen muuttaa aivoja

Uraauurtavassa kirjassaan "Proust ja mustekala" [Proust and the Squid] (huom uusi linkki vuodelta 2008) aivotutkija ja kasvatustieteilijä Maryanne Wolf kuvaa lukevan ihmisen aivoissa tapahtuvia muutoksia. Tämä kirja on aivan uusi ja olen lukenut vain Wolfin kirjoittamaan artikkelin eräästä englantilaisesta sanomalehdestä ja kymmeniä innostuneita kirja-arvosteluja.

Olen kuullut jo aikaisemmin sanottavan, että japanilaisilla ja amerikkalaisilla on erilaiset aivot, mutta en ole tiennyt miksi. Wolfin mukaan esimerkiksi muinoin eläneen nuolenpääkirjoituksen lukijan aivot olivat aivan erilaiset kuin nykyihmisen aivot.

Ja samoin nykyajan kiinalainen käyttää aivan erityisiä aivojen hermosolujen yhdistelmiä lukiessaan kiinalaista kirjoitusta. Pienten lasten aivot ovat samanlaiset kaikkialla maailmassa, mutta kun lapsi oppii lukemaan ja kehittyy hyväksi lukijaksi, hänen aivonsa muuttuvat. Ne eivät muutu anatomisesti, vaan funktionaalisesti, selitti kansainvälisesti arvostettu ja palkittu  kanadalainen aivotutkija, jolle soitin ennen seminaaria. Niistä tulee tehokkaat tulkitsemaan lapsen oman kulttuurin kirjoitusmerkkejä. [ Nythän tästäkin kiistellään: Voidaanko aivoja muuttaa myös anatomisesti?

Lukeminen ja digitaalinen kulttuuri

Wolf sanoo, että aivan kuten ulkoaopettelu tuli tarpeettomaksi kirjoituksen keksimisen jälkeen, on vaarana, että lukeminen, todellinen syventyvä lukeminen heikkenee tai jopa katoaa. Tietokoneesta voi saada hetkessä pinnallista tietoa, voi tulla illuusio tiedosta. Tiedon hankkiminen ei vaadi enää syventymistä, siinä ei laiteta persoonallisuutta mukaan.

Lukemisesta saattaa tulla vain satunnaisesti käytettävä apukeino, jolla hankitaan tietoa, johon ei liity mitään tunteita. Se saattaa aiheuttaa ihmisten kulttuurissa arvaamattomia muutoksia, sillä aivot mukautuvat uuteen tilanteeseen. Se tulee vaikuttamaan jokaisen uuden lukijan intellektuaaliseen kehitykseen.

Professori Wolf on aivotutkimuksen ja kasvatustieteen tutkija, lukemisen asiantuntija (ja myös lukihäiriön asiantuntija). Hän korostaa sitä, että vanhempien tulisi puhua pienten lastensa kanssa ja lukea heille, jotta heidät pelastettaisiin lukijoiksi, kulttuurin säilyttäjiksi.

Lasten pitäisi kasvaa lukijoiksi, oppia lukemaan bitekstuaalisesti, multitekstuaalisesti, Wolf sanoo, jotta he voisivat olla sekä lukijoita (expert readers) että digitaalisen tiedon käyttäjiä.
Puhu lapsellesi, lue lapsellesi
Anna Amnellin puheenvuoro Turun kirjamessuilla 2007 Suomen Tietokirjailijoitten järjestämässä seminaarissa "Tytöt ja lukeminen")
Lue myös

 http://blogisisko.blogspot.fi/2010/10/parnasso-aivot-ja-internet.html

http://blogisisko.blogspot.fi/2007/03/miss-marple-ja-muut-lykkt-neulojat.html

Taistolaishuiveja?

DSC06897
Originally uploaded by amnellanna
Kukkahuiveja kirpputorilla

Vähän aikaa sen jälkeen, kun olin palannut Suomeen Kanadasta, istuin taksissa, joka oli pysähtynyt liikennevaloihin ja kadun yli kulki nuori nainen kukkakuvioinen venäläishuivi päässä.
- Taistolaishuivi! tuhahti taksinkuljettaja vihaisena. - Tuollaista en antais meidän tytön pitää.

Reaktio oli yllättävä. Käytin nuorempana usein venäläistä huiviani, joka oli vaaleapohjainen ja mielestäni oikein kaunis. Sillä ei ollut minulle poliittista merkitystä. Äidilläni oli oikein iso villainen, punainen kukkakuvioinen venäläishuivi hartiahuivina kotona. Sisareni oli ostanut sen varmaankin kirpputorilta.

En ole koskaan politisoinut venäläisyyttä, en Neuvostoliiton enkä nyt Putinin aikana. Minua ärsyttää myös se, että punaisesta väristä yritetään tehdä vain vasemmiston väri. Punainen on erittäin suosittu väri angloamerikkalaisessa maailmassa ja esimerkiksi katolisuudessa.

En anna myöskään demarien omia punaista ruusua. Kukilla ja väreillä ei ole poliittista jäsenkirjaa, samoin kuin ei ole rodulla, kansallisuudella, kielellä eikä uskonnolla. Minuun on yritetty kuitenkin iskeä venäläisten vihaajan leimaa, kun en pitänyt viime vuosisadalla venäläisiä kiusanneesta poliittisesta systeemistä. Venäläisyys on paljon enemmän kuin NL tai Putin. Minulle venäläisyys on Tsehov, tee, musiikki, kauniit sinikuvioiset astiat, isoisäni tarinat - ja monta muuta mukavaa asiaa.

Klikkaa hakusanaa 'taistolaisuus'

Mitä oli taistolaisuus. Aikalainen kertoo.

Mikä on taidetta?

Aamun sanomalehtien mukana oli ilmainen Kaupunkilehti Vartti. Siinä on Kiasman uuden johtajan Berndt Arellin haastattelu. (Janne Metso: Nykytaide on kieli, joka pitää opetella. Kaupunkilehti Vartti 24.1.2007)

Kysymykseen "Voiko nykytaide olla mitä tahansa?" Arell:

"Kaikki, mitä voi nähdä eli kaikki visuaalisen kulttuurin [!?] ilmenemismuodot ovat nykytaidetta. Kysymys onko tämä taidetta vai ei kuuluu menneisyyteen. Sen määritteleminen ei ole enää mielekästä. Nyt ihmiset kysyvät, miksi ja mitä taiteilija työllään tarkoittaa."

Kysymykseen "Miten viihde eroaa taiteesta?" Arell vastaa:

"En näe tarvetta määritellä sitäkään. Se, mitä katsoja kokee, on tärkeintä."
(Arell Vartin haastattelussa)

Minä, "ihminen" olen eri mieltä. Näin pyritään hävittämään ero korkeakulttuurin ja viihteen välillä, mutta jos kaikki on taidetta, mikään ei ole enää taidetta.

Arell esiintyy itse taiteen asiantuntijana. Näin ollen "joku ihminen" voi kuitenkin sanoa, mitä taide on. Joidenkin yksilöiden maku onkin määräämässä taiteen. Ei kaikkia "visuaalisen kulttuurin" muotoja pidetä taiteena.

Otsikossa sanotaan, että "nykytaide on kieli, jota pitää opetella." Tällainen taidekäsitys on tosiasiassa hyvin suvaitsematonta ja suvaitsee vain tietynlaisen taiteen. Se määrittelee tosiasiassa tarkoin valinnoillaan, mikä on "visuaalista kulttuuria". Arell on tyrkyttämässä meille omaa taidekäsitystään. Ei kuka hyvänsä voi viedä ´"taidettaan" Kiasmaan.

Sama asia, taiteen ja viihteen ero, on ajankohtainen myös kirjallisuudessa.

Puolet anoreksian syistä lienevät geneettisiä

Photo: Ronnie Bergeron

Muotilehtien ja mainosten naiset ja jopa nuket ovat hyvin, hyvin laihoja. Aikuinen nainen hymähtää tälle ilmiölle, mutta saa myös paineita pyrkiä "normaaliksi" ja menestyneen näköiseksi, sillä lihavuutta ja jopa pulleutta pidetään hyvin usein epäonnistumisena. Nuorelle tytölle laihuuden ylistys voi koitua tuhoisaksi.

Puolet anoreksian syistä lienevät kuitenkin geneettisiä. Artikkelissa "Model death brings eating disorders to light" Kimberley Conniff Taber (International Herald Tribune November 21, 2006) tuo esille lukuisien asiantuntijoiden mielipiteitä anoreksiasta. Mainittuja syitä ovat varhaislapsuus sekä luonne: perfektionismi, jännittyneisyys ja obsessiivisuus. Tarvitaan kuitenkin myös perinnölliset tekijät ja jokin erityinen tapahtuma, joka käynnistää anoreksian. Tilannetta verrataan aseeseen: geenit lataavat ja ympäristö laukaisee.

Aimee Liu laajentaa metaforaa: "Geenit luovat aseen, muotiteollisuus, kuuluisuuksien valokuvat, suhde vanhempiin ja ympäristöön lataavat sen. Emotionaalinen stressi toimii laukaisijana. Liun kirja "Gaining: The Truth About Life After Eating Disorders", ilmestyy vuoden 2007 alussa.

Kukaan ei halua sairastua anoreksiaan. Monet syyt johtavat siihen. Se on kuin kohtalokas palapeli. Muita artikkelissa mainittuja syitä ovat jännittyneisyys, ruokaan liittyvät pakkomielteet, kuukautisten alkamisikä ja kulttuuriset tekijät. Kaikki eivät kuitenkaan sairastu anoreksiaan nähdessään kuvia langanlaihoista mannekiineista ja muista menestyneistä naisista. Geeneillä on osuutensa asiassa. Jopa puolet syistä ovat tutkimusten mukaan geneettisiä.


Aikaisemmat kirjoitukseni anoreksiasta.

Kirjoitukseni keskiajan anoreksiasta myös täällä. Keskiajalla anoreksia merkitsi naiselle itsenäisyyttä, pakoa vanhempien järjestämästä avioliitosta, jopa pyhyyttä ja suurta vaikutusvaltaa.