James Ellroy ja huonot vanhemmat

James Ellroy. Vaikea lapsuus ja tuhoisa ympäristö. Kuva: Mark Coggins
James Ellroy on kirjailija, jonka kirjoja en ole lukenut enkä aiokaan lukea, mutta hänen elämäntarinansa järkytttää minua. 10-vuotiaana Ellroy asui vanhempiensa avioeron jälkeen sairaanhoitajaäitinsä kanssa slummimaisissa oloissa isän eläessä omaa hurjaa elämäänsä toisaalla. Erään riidan jälkeen äiti löi ainoaa lastaan, Jamesia, ja James sanoi toivovansa, että äiti olisi kuollut. Kului vain vähän aikaa, kun äiti murhattiin. James tunsi syyllisyyttä äidin kuolemaan, niin kuin lapset useinkin tuntevat, mutta tässä tapauksessa tilanne oli tavallista traagisempi. Poika muutti isänsä luo, mutta tämäkin kuoli pojan ollesssa vasta 17-vuotias.

 Alkoi vaikea elämä, alkoholismi, toipuminen AA-kerhon avulla, kirjailijan ura ja kieroutunut suhtautuminen naisiin. Äidin kuolema oli jättänyt parantumattoman trauman. Lue lisää Financial Timesin kulttuurisivuilta. Sen parempia kirjallisuusarvosteluja ja kulttuuriartikkeleita on vaikea löytää. Kielen selkeys ja kauneus  viehättävät erityisesti. Pysyy mukana siinä, mitä maailmankirjallisuudessa tapahtuu.

Paperinarukengät ja kiiltonahkakengät

Teksti on siirretty yksityiseen blogiin.

Osasiko entisajan ihminen arvostaa luonnonkauneutta?

Huudahdin ääneen aamulla, kun vedin verhot syrjään ikkunasta: lumisade! Pidän lumisesta maisemasta. (Klikkaa kuvaa ja katso sitä suurena)

Jossain kirjassa väitettiin, että entisaikojen ihmiset eivät osanneet nauttia maiseman kauneudesta, ja vasta 1400-luvulla elänyt italialainen kirjailija Piccolomini (myöhemmin paavi Pius II) "havaitsi" ensimmäisenä maiseman kauneuden. En usko, että on niin. Hänellä oli vain aikaa ja mahdollisuus, paperia, mustetta, varmaan myös kirjuri, jotta hän saattoi merkitä muistiin muutakin kuin aivan välttämättömät faktat. Ja hänellä oli mahdollisuus matkustella. Uskon, että löytyy vielä joitain käsikirjoituksia, joissa muutkin kertovat nauttineensa ympäristön kauneudesta. (Luukaskin kirjoittaa vanhan käännöksen mukaan "kauniista satamista", King James käännös "fair havens") Tietenkin vain harvat ihmiset ovat jääneet historiaan, muut ovat vaipuneet unholaan - kuten sanotaan - kuin heitä ei olisi ollutkaan.

Menneisyyden tulkinnassa käytetään toisaalta arkeologisia löytöjä, kaivetaan esiin kulttuurikerroksia ja katsotaan, mitä ihmiset ovat syöneet (ruoantähteet, käymälät), millaisia astioita tai työvälineitä heillä on ollut, millaisia tekstiilejä. Hyvin paljonhan ei ole säilynyt. Sitten ovat asiakirjat, testamentit ja tiedot rikoksista tai myötäjäisistä. Voi havaita erimielisyyttä näiden kahden ryhmän välillä vaikkapa silloin, kun puhutaan Suomen historiasta.

Maalaukset ovat kiinnostava lisä menneisyyden ymmärtämiseen. Niissä näkee koiria, kissoja, lapsia leikkimässä, palvelijoita - ja maisemia (Bruegel). Mutta ovatko ne realistisia? Toiset ovat, toiset ei.

Kun ajattelen lapsuuttani maalla mummolassa, minusta tuntuu näin jälkeenpäin monesti, että elin kuin keskiaikaa. Sodan aiheuttaman pitkällisen pulakauden vuoksi vuonna 1875 syntynyt isoisäni turvautui lapsuutensa ja nuoruutensa elämäntapaan, esimerkiksi käytti päreitä tuvan valaisemiseksi, vaikka hänellä oli ammattinsa vuoksi erikoislupa saada polttoainetta hyvin kirkkaaseen työskentelylamppuun, jonka valossa jotkut naapurit tulivat lukemaan sanomalehteään. Vielä 1950-luvullakin maalla elettiin vaatimattomasti kuin keskiajalla. Juhannus oli kuin renessanssin juhla: soudeltiin talosta taloon, laitettiin kukkia ja vihreitä oksia hirsiseinän rakoihin ja lattialle, koivukuja rappusten eteen.

Tässä ympäristössä elin monta vuotta ja muistan, että luonnonkauneus oli minulle, pienelle lapsellekin tärkeä. Muistan aamu-usvan, joka verhosi maiseman, kukat joiden keskellä vaelsin kuin metsässä, auringonlaskut ja valkean puhtaan lumen, jota näkyi silmänkantamattomiin.

L.M. Montgomery: lapsuus ja aikuisvuodet

Tämä maalaispappila Toronton lähellä oli pitkään Lucy Maud Montgomeryn koti. Hän kirjoitti siellä puolet kirjoistaan.

LM Montgomery kuoli vuonna 1942 lääkkeiden yliannostukseen kuten Helsingin Sanomat kertoo tänään. Montgomeryn pojantytär paljasti tämän perhesalaisuuden eli isoäitinsä itsemurhan kanadalaisessa Globe & Mail -lehdessä.

Montgomery oli saanut aikaisemmin hermoromahduksen ylirasituksesta, jonka oli aiheuttanut ennen kaikkea hänen aviomiehensä pitkäaikainen sairaus, joka täytyi pitää salassa, koska mies olisi muuten menettänyt virkansa. Masennusta oli aiheuttanut pitkään myös se, että Montgomery oli kokemattomuuttaan myynyt kaikki oikeudet ensimmäiseen Anna-kirjaansa eikä saanut nauttia esimerkiksi siitä tehdyn elokuvan tuotosta. Mutta hänellä oli masennusta jo nuorena ennen kirjallista uraa ja avioliittoa, kuten käy ilmi hänen päiväkirjoistaan, joita alkoi ilmestyä Kanadassa jo 1980-luvulla.

Lucy Maud Montgomery sanoi ennen kuolemaansa ystävilleen: "Muistakaa minut sellaisena kuin olin". Millainen oli Anna- ja Runotyttö -kirjojen kirjoittaja?
Lue kirjoitukseni LM Montgomeryn lapsuudesta ja aikuisvuosista.
Nämä kirjoitukset ovat ilmestyneet aikaisemmin lehtiartikkeleina. Kuvan ja artikkeleiden copyright Pirkko Anna Amnell.

Valokuvaamossa

Teini-ikäinen tätini päätti viedä minut eräänä kesänä valokuvaan. Ensimmäiseksi hän pesi hiukseni, leikkasi otsatukkani ja puki päälleni kauniin mekon. Jotta näyttäisin vielä hienommalta, hän päätti piipata tukkani kiharoille. Mutta piippausrauta ei ehtinyt kuumentua kunnolla, siksi kiharat jäivät puolitiehen. Sitten vaan kiireesti valokuvaamoon.

Meillä molemmilla oli uudet paperinarusta tehdyt kengät. Ne olisivat kuluneet liiaksi kadulla kävellessä, joten tätini kantoi meidän kummankin kengät kädessään valokuvaamoon asti.

Samuel Lehtolan (1892 - 1969) valokuvaamo oli Riistakadun mäessä lähellä Kauppatoria, ja valokuvaaja oli pienikokoinen mies, jolla oli köyryselkä, sillä hän oli Henri de Toulouse-Lautrecin lailla joutunut johonkin onnettomuuteen lapsena. Hän oli taitava valokuvaaja, jonka studioon tultiin toisilta paikkakunniltakin kuvattavaksi.

Sain upouudet narukengät jalkaani, käsilaukun käteeni ja istuin korkealle tuolille lampaannahkan päälle.
- Näkyykö laukku? kysyin valokuvaajalta, joka oli kätkeytynyt mustan kankaan sisälle.

Minua käytettiin tällä samalla valokuvaajalla useitakin kertoja. Muutamat valokuvat katosivat, ja uusia ei ole voitu hankkia tilalle, sillä tietämäni mukaan lopettaessaan liikkeensä tämä valokuvaaja oli tuhonnut kaikki negatiivit ja valokuvalevyt.

Tyttökirjaelämää

Eräässä Agatha Christien kirjassa Miss Marple sanoo, että jokaisella koulutytöllä on paras ystävä, toinen tyttö, jonka kanssa hän jakaa salaisuutensa.

Kun muutin kaupunkiin ja aloitin koulun, sain ystävän, joka on ollut ystäväni siitä lähtien. Me olimme lapsina aina yhdessä, sillä ystäväni oli ainoa lapsi ja minun sisareni olivat minua paljon nuorempia. Ystäväni asui puiston toisella puolella samanlaisessa matalassa puutalossa kuin minäkin. Kesäisin leikimme puistossa ja pihoilla ja kävimme uimarannalla usein montakin kertaa päivässä. Tuntuu, että lapsuudessa oli aina lämmintä ja aurinkoista.

Kun tulimme isommiksi ja menimme oppikouluun, alkoivat tyttökirjavuodet. Me olimme erilaisia, toinen tumma ja toinen vaalea. Toinen oli lukutoukka ja toinen urheilija. Toinen oli hyvä ainekirjoituksessa, toinen matematiikassa ja urheilussa. Mutta kävimme kumpikin luistelemassa ja keräsimme postimerkkejä. Juttelimme ja haaveilimme tuntikausia.

Ystävälläni oli Anna- ja Runotyttökirjat, joita tutkimme ja joiden henkilöihin samaistuimme. Kävelimme vanhalla romanttisella hautausmaalla ja kuvittelimme olevamme Anna ja Diana.

Matemaattisesti lahjakkaat ihmiset ovat usein erityisen kiinnostuneita runoudesta, niin on ystävänikin. Koulutyttöinä luimme yhdessä runoja ystäväni huoneessa hiljaisessa talossa hiljaisen kadun varrella. Opiskelimme koulussa saksaa pitkänä kielenä, ja oppikirjassammekin oli paljon runoja, joita opettelimme ulkoa ja lausuimme ääneen kävellessämme hautausmaan vanhojen puiden varjossa. Ihastuin etenkin Heinen runoihin. Aloin lukea runoutta romaanien ohella.

Minusta tuntuu siltä, että ulkoa osaamani saksankieliset runot vaikuttivat suuresti siihen, että pääsin Amerikkaan vaihto-oppilaaksi, vaikka olin lukenut vain lyhyen englannin kurssin ja vaikka olin niin vähävarainen, että tarvitsin kokostipendin vaihto-oppilasvuotta varten. Minua haastatteli nimittäin yliopistossa kirjallisuutta opettava amerikkalainen mies, joka piti samoista runoista kuin minäkin.

Vaihto-oppilasvuosi muutti ystäväni ja minun suhdetta. Kirjoitimme toisillemme koko vuoden - aivan samalla tavalla kuin kirjoitimme myöhemmin yhdeksän siirtolaisvuoteni ajan. Mutta emme olleet enää luokkatovereita, sillä jäin yhden luokan jälkeen koulutovereistani. Vaihto-oppilasjärjestön sääntöihin vedoten amerikkalainen perheeni kielsi minua suorittamasta suomalaisen koulun kursseja amerikkalaisen koulunkäynnin rinnalla, mikä olikin oikein järkevää.

Lukiessani myöhemmin kirjoja sisaruudesta ja ystävyydestä, huomasin, että olimme olleet ystäväni kanssa enemmänkin kuin sisaret. Alussa olimme läheisiä kuin kaksoset, toistemme henkisiä peilikuvia. Eräänä vuonna ystäväni keksi, että meidän täytyy laittaa ihan samanlaiset asutkin: samettihousut ja jakku ja niiden kanssa huivi, joka solmittiin rusetille. Vain asun väri oli erilainen, ruskeasilmäisellä ystävälläni ruskea ja minulla, vihreäsilmäisellä vihreä. Ystäväni oli tarkka silmien värin suhteen. Mieleen palautuvat muutkin identtiset vaatteet.

Ystäväni otti ison siskon roolin, sillä hän on puolitoista kuukautta vanhempi Pikkulapsille se oli kuitenkin pitkä aika. "Mutta minä olen vanhempi kuin sinä", ystäväni sanoi usein auktoriteetilla. Minulle se sopi hyvin, sillä minullahan oli kotona pikkusiskot.

Kuten siskoksillakin meillä alkoi olla vähitellen erilaisia harrastuksia ja muitakin läheisiä ystäviä. Opiskeluaikana tapahtui pakostakin pientä etääntymistä, mutta puhelinkeskustelut ja tapaamiset olivat aivan yhtä läheisiä kuin entiset koulutyttöjen juttelut. Ja tällaisena on suhde pysynyt. Olemme oppinneet, että suvaitsevaisuus ja toisen erilaisuuden hyväksyminen on tärkeää ystävyyden säilymisessä.

Usein koemme melkeinpä järkyttävänä sen tosiasian, että ystävyys voi säilyä halki vuosikymmenien. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän arvostamme ystäviämme.

Perinnöllisyys ja ympäristö

Ihmisen älykkyys ilmenee monin tavoin. Älykkyyteen vaikuttavat Matt Ridleyn kirjan "Genome" (1999) mukaan eniten perinnöllisyys (50%), sitten seuraavat koti eli sisarukset ja vanhemmat(20%), ja loput tulee koulusta ja ikätovereilta - ja ajalta, jolloin ihminen oli kohdussa. Aika ennen syntymää on suurempi vaikuttaja kuin vanhempien vaikutus lapsen synnyttyä.

Perinnöllisyyden merkitys on tasa-arvoisessa yhteiskunnassa suurempi kuin vanhanaikaisessa luokkayhteiskunnassa. Tämä on ihan ymmärrettävää. Jos kaikilla on kunnon ruokaa, kunnon koulutus ja vieläpä on tarjolla ohjausta raskaana oleville naisille, erottavaksi tekijäksi tulevat geenit.

Hyvällä koulutuksella voidaan älykkyyttä kohottaa huomattavasti, mutta vaikutus on väliaikaista. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä suuremmaksi tulee perinnöllisyyden vaikutus. Ihminen karistaa muiden ihmisten vaikutuksen ja itsenäistyy.

Lapsikin voi hakeutua ympäristöön, joka sopii nimenomaan hänen luontaisille taipumuksilleen. Se saattaa olla täysin erilainen kuin kotiympäristö. Mitä sen jälkeen tapahtuu, riippuukin yhteiskunnasta, jossa hän elää eli tarjotaanko koulutusta vaikkapa musikaalisille, urheilullisille tai matemaattisesti lahjakkaille lapsille tai kirjastoja lukutoukille.

(Matt Ridley, Genome. 1999. Luku 6 käsittelee älykkyyttä.)

Täällä keskustellaan siitä, periytyykö lahjakkuus.

Muistoja lapsuudesta

1. Kampa - Minulla oli lyhyet hiukset, ja niitä oli helppo kammata.

2. Lintu - Olin kesälomalla mummolassa ja olin saanut kiinni variksen ja laittanut sen latoon. Aioin viedä sen kaupunkiin ja opettaa sen istumaan olallani ja ehkä jopa puhumaan. Mutta mummo päästi sen pois ladosta ja sanoi, ettei luontokappaleita saanut rääkätä. Mummo oli feministi ennen feminismiä ja vihreä ennen vihreitä.

3. Meri - Olin näkevinäni meren ja vuoria pilvissä. Olin saanut kirjoista aavistuksen siitä, millainen meri oli.


4. Kitara - Äitini suku on ollut hyvin musikaalista (mm. Emmy ja Aino Ackte). Teini-ikäiset tätini ja setäni soittivat melkein mitä hyvänsä korvakuulolta sahalla, hanurilla, mandoliinilla ja kitaralla. Ukki oli viulupelimanni, ja tätini kertoi, että ukki opetti hänet soittamaan kitaraa, jota tätini soittaa vieläkin. Minua pidettiin epämusikaalisena kuten isääni ja hämmästyin kovasti, kun minulle tehtiin vaihto-oppilasvuonna Amerikassa musiikkitesti ja todettiin hyvin musikaaliseksi?

5. Kello - Sain kansakouluaikana sanomalehteen runon kelloista, joiden ääni kuuluu metsässä: " Vanhat kauniit kellot keskellä metsän soivat--". Pidin jo silloin adjektiiveista.

6. Oksentaminen - Ei yhtään muistikuvaa. Olin lapsena aina terve. Mutta pikkusiskoni oksensi, kun eräs sukulainen pakotti hänet syömään hernekeittoa ja piti häntä kiinni nenästä!

7. Mummo - ks. kohta 2.

8. Kirja - Elävimmät muistoni ovat siltä vuodelta, jolloin täytin kolme vuotta. Ensimmäinen oma kirjani oli aapinen, jonka sain sinä kesänä kummisedältäni. Unohdin aapisen ulos, se kastui ja meni pilalle.

9. Pipo - Vain pojilla oli pipot.

10. Matematiikka - Kansakoulussa opettaja antoi meidän opetella laskentoa pitkillä värikkäillä leikkitulitikuilla. Mistähän ihmeestä hän oli sellaiset saanut?

11. Metsä - Ihmeellisintä oli usva metsän reunassa ja sienien poimiminen kuusten pitkien ja tuuheiden oksien alta, jossa oli kasoittain havunneuloja.

12. Ukkonen - Olin kuullut puhuttavan pallosalamasta ja odotin aina ukkosella, tulisiko sellainen sisälle.

13. Hiukset - minulla oli vaaleat hiukset, jotka olivat kiharat siihen asti, kun muutin kaupunkiin ja menin kouluun.

14. Siskot. Toinen sisareni oli lapsena aina sairaana, sillä hän oli syntynyt hyvin pienenä keskosena. Häntä ei saanut koskeakaan. Pikkusisko oli taas minulle kuin elävä nukke, kaunis sinisilmäinen kiharapää, jonka otin mukaani joka paikkaan.

15. Ikkuna. Varhaisin lapsuudenmuistoni on, että olen ikkunan ääressä ja näen, kuinka tulva on noussut talon rappusten eteen ja joku tulee veneellä taloon.

16. Kalenteri - Almanakka oli melkein yhtä pyhä kuin Raamattu. Sitä pidettiin ylähyllyllä lasten ulottumattomissa.

17. Puuro - Pidin vain naurispuurosta.


18. Nenäliina - Puhdas silitetty kangasnenäliina piti laittaa aina kouluun lähtiessä esiliinan taskuun. Kerran nenäliina jäi kotiin. Ja tietenkin minulle tuli nuha piirustustunnilla, jota piti ankara miesopettaja. Hän oli vihainen, kun niiskutin. Onneksi hän opetti vain yhden tunnin viikossa. Oma opettajani oli ystävällinen iäkäs nainen.



19. Parsimissieni: Jostain syystä käsityönopettaja määräsi luokkatoverini Sirkka Kurki-Suonion parsimaan villasukkaa käsityötunnilla. Oliko hän tehnyt jo käsityönsä valmiiksi vai unohtanut sen kotiin? Muistan kuinka Sirkka piti harmaata raidallista nilkkasukkaansa kädessään ja parsi sitä verkkaan.

20. Kynsilakka - Menin tyttölyseoon. Siellä ei saanut käyttää kynsilakkaa.



Alimmassa kuvassa on Sirkka Kurki-Suonio, muissa Pirkko Anna Amnell

Lue myös Luokkatoverin muistolle (2018)

Joka ilta annan itselleni lahjan

sunset070607 003, originally uploaded by amnellanna.

Olen toipunut tämän kevään tapahtumista niin paljon, että pystyn taas keskittymään kunnolla työhöni. Koko päivän lukemisen ja kuvamateriaalin tutkimisen ja järjestelyn sekä kirjoittamisen jälkeen minua ilahduttaa kovasti tämä näköala.

Joka ilta annan itselleni lahjan nauttimalla pilvistä ja auringonlaskusta. Ovathan ne asioita, jotka ovat ilahduttaneet ihmiskuntaa muinaisista ajoista asti.

Lapsena näin pilvissä ja auringonlaskussa maisemia, meriä, kaupunkeja, vuoristoja ja linnoja. Nyt nautin muodoista ja väreistä sellaisinaan.

Ääniä ja muistikuvia lapsuudesta

Like old times, originally uploaded by amnellanna.

Ikkuna oli äsken auki ja kuulin ulkoa tuttua ääntä, hevosten kavioiden kopinaa. Korkeavuorenkatua menivät Koffin vankkurit Kaivopuistoon päin jyllantilaisten hevosten vetäminä.

Lapsuuteni Iisalmessa liikuttiin yleensä hevosella ja reellä, hevosella ja rattailla. Autoja oli vain muutama. Kun lähdettiin ulos leikkimään, äiti varoitti aina: Älkää jääkö hevosen alle.

Asuimme sukulaisten omistamassa puutalossa keskellä kaupunkia. Se oli kuin elämää Pikku Pietarin pihassa. Markkinoiden aikaan talleja vuokrattiin markkinamiehille. Pihalla oli tällöin koko ajan hevosia.

Hiivin aina talliin hevosia ihailemaan. Tarkkailin niitä tallin ylisiltä. Alakouluikäisen vaistollani valitsin ystävällisen hevosen, jonka selkään saatoin liukua suoraan heinäluukusta. Makasin sitten hevosen lämpimän ja leveän selän päällä hiljaisessa tallissa.

Opin tuntemaan myös hevosten voiman ja pelottavuuden. Eräänä kauniina kesäpäivänä, kun leikin pihalla, kookas musta hevonen pillastui, karkasi hoitajansa käsistä ja alkoi ravata ympäri pihaa. Olin juossut ruusupensaiden taakse piiloon ja hevonen tuli perässä, seisoi takajaloillaan siinä ruusujen takana korkeana kuin torni.

Kuka taltutti hevosen? Sitä en muista. Saattoi olla äitikin. Mutta en pelännyt senkään jälkeen lapsena hevosia. Olin innokas eläinsuojeluyhdistyksen jäsen ja saatoin mennä moittimaan aikuisia miehiä, jos nämä kohtelivat hevosia huonosti. En pelännyt edes sen jälkeen, kun näin traagisen onnettomuuden markkinoiden aikaan.

Juopunut markkinamies sanoi haluavansa ostaa hevosen. Omistaja piteli hevosta ohjaksista kiinni kadulla. Minä seisoin tietenkin uteliaana portilla ja näin kuinka tuo tuntematon mies alkoi muka tutkia hevosta varoituksista huolimatta.

Näen edessäni hetken, jolloin hevonen potkaisi miesparkaa, tämä lensi kuin säkki ilmassa ja putosi kadulle kuolleena.

Tuo tapahtuma vaikutti varmaankin siihen, että minua pelotti, kun olin aikuisena ratsastuskoulussa. Sain vielä ensimmäiseksi ratsuksi Debizan, kauniin tummanruskean hevosen, joka tajusi heti, että olin avuton aloittelija ja juoksi suoraa päätä niitylle syömään heinää. Pysyin kuitenkin sen selässä. Vaikka minulla oli kurssin loppuajan hyvänluontoinen pieni hevonen, melkein poni, en jatkanut alkeiskurssia pitemmälle. Taisin pelätä sitä, että joutuisin satuloimaan hevosen.

Ehkä rakkaus hevosiin ja kaupunkiin, jossa kuului kodikas hevosen kavioiden kopina, on syynä siihen, että pidän niin paljon elokuvista, joissa liikutaan hevosilla ja vaunuilla, niin kuin esimerkiksi Sherlock Holmes - TV-sarjassa.

Me elimme kuin italialaisessa elokuvassa

Verenpisara oli eräs äitini lempikukista. Äitini kuoli tänään.

Meistä tuntui aina kotona, että elimme kuin italialaisessa elokuvassa, jossa äiti laulaa, kehuu lapsiaan ja hemmottelee perhettään hyvällä ruualla. Vielä yli 90-vuotiaana hän laittoi itse itselleen aamiaista ja katsoi lempiohjelmansa TV:stä. Musiikkiohjelmat oli mieluisimpia - oopperoista iskelmiin ja virsiin.

Olen aina ihaillut äitini uskomatonta elämäniloa ja tarmoa. Hän rakasti musiikkia, kauniita värejä ja kauniita vaatteita. Kun haastattelin häntä hänen ollessaan jo yli 90-vuotias, hän muisti tarkalleen lempivaatteensa nuoruutensa ajalta. Äiti olisi täyttänyt elokuussa 97 vuotta. Hän oli perinyt isältään pitkäikäisyyden geenin. Hän eli neljä vuotta vanhemmaksi kuin isänsä.

Hän oli niin kuin etelämaalaiset ihmiset siinäkin mielessä, että samalla kun hän oli elämäniloinen ja kauneutta rakastava, hän oli myös syvästi uskonnollinen. Kävimme katsomassa oopperassa Viimeiset kiusaukset. Siinä yhtyivät hänen elämänsä suuret asiat - musiikki ja uskonto.

Äitini kuoli tänään. Olen menettänyt vähän yli kahden kuukauden sisällä kaksi ihmistä, joita olen aina rakastanut ja ihaillut, äitini ja pikkusisareni. He olivat monessa mielessä samanlaisia, vaikka toinen oli tumma ja toinen vaalea.

En riidellyt koskaan kummankaan kanssa. Miksi olisin, sillä he olivat niin hauskoja ihmisiä ja osasivat puhua ongelmistakin avoimesti ja huumorilla?

Äitini oli taituri kukkien kasvattamisessa. Kun pikkusiskoni oli laittanut ruukun juurelle sitruunansiemenen, siitä kasvoi äidin hoivissa muhkea puu, joka oli vuosikaudet keittiössä ikkunan edessä. Eteisen verannalla kasvoivat kesäisin verenpisarat, pihalla kukki monivuotinen ruskolilja, eräs äidin suurista suosikeista, kasvimaalla hajuherneitä ja muita kesänkukkia myöhäiseen syksyyn asti. Äiti keräsi aina myös kedonkukkia suurina kimppuina ja laittoi niitä huoneisiin. Joulu, pääsiäinen, vappu ja juhannus olivat juhlaa kaikille aisteille.

Pidän varmaankin nyt pitkän tauon bloggaamisessa. Hyvää kevättä!

Kuinka luotettava on lapsen muisti?

Kuinka luotettava on lapsen muisti? Toisaalta hyvinkin luotettava. Kun kyselin joitain lapsuudenaikaisia asioita enoiltani ja tädiltäni, he sanoivat kaikki: Kylläpäs sinä muistat tuonkin asian.

Mielenkiintoista on, että aloin kysellä lapsuuteni aikaisia asioita silloin, kun niistä oli kulunut jo viisikymmentä vuotta. Onneksi tätini ja kaksi enoani olivat vielä elossa. En ollut puhunut noista ajoista heidän kanssaan aikaisemmin ja olinhan välillä pitkän ajan ulkomaillakin.

Minä olin monien lasten tavoin mummolassa sotaa ja pula-ajan nälkää paossa. Erään muiston pystyin ajoittamaan tarkasti papintodistuksen avulla. Pekka-eno, kummini, meni naimisiin. Sitä ennen hän tuli näyttämään morsiantaan mummolaan. Oli kevät, mummo ja nuorin tätini Kerttu istuivat uuden talon keskeneräisessä osassa kuorimassa perunoita.

Istuimme kaikki jakkaroilla, Pekan morsian Maija muiden mukana piirissä. Hän oli pieni, siro nainen, hiljainen ja herttainen. Jo aikaisemmin olivat Kerttu ja mummo kehuneet häntä: Hän syökin niin somasti. Minun kateuteni kasvoi, kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun, kaikki katsoivat vain Maijaa. Otin äkkiä perunan ja heitin sillä Maijaa. Se osui ja Maija hymyili hämillään.

Silloin mummo nousi paikaltaan ja minä läksin mummoa karkuun, juoksin puolukkatynnörin ympäri. Se päättyi nauruun ja leikinlaskuun. Olen hävennyt vuosia käytöstäni. Olinko niin hemmoteltu?

Kun tilasin papintodistuksen, jossa olivat lueteltuina kaikki mummon ja ukin lasten avioliitotkin, huomasin, että käytökseni oli ymmärrettävämpää, kuin olin luullut, sillä olin silloin alle kolmevuotias.

Monet muistot ovat paljon hämärämpiä. Muistikuvat ovat kuin reunoiltaan pyöristyneitä kuvia. Sanotaan, että pienen lapsen näkökenttä on suppeampi kuin aikuisen ja - pyöreä. Juuri tuollaisia ovat monet muistikuvani, näen niissä itseni ja vähän ympäristöä. Sellainen on esimerkiksi eräs tulvamuisto, vain yksi kuva, yksi pysähtynyt hetki.


Tänään Pakinaperjantaissa Saappat ja monot. Muistoja sodassa kauhuja kokeneesta, toisesta enostani, josta pidin paljon, vaikka hän oli useimpien aikuisten silmissä "epäonnistunut" ihminen.

Minulla oli viisi enoa, joihin lasken myös 11-vuotiaana espanjantautiin kuolleen Ransun, mutta en vauvana kuollutta Jafetia eli Jahvea. Mummo ja ukki olivat sitä mieltä, että heillä oli 11 lasta, joihin he laskivat myös kuolleena syntyneen Lydian, jota ei ollut kirkonkirjoissa.

Lapsi ikkunassa

Sisälleni on leimautunut eräs pirtin ikkuna. Siinä on kuusi ruutua, ja siitä näkee niittyjen yli metsän rajaan asti. Joku kävelee niitynvieruspolkua, tulee tupaan ja kertoo siitä, mitä siellä kaukana on: toinen maailma, josta kuulen nyt vasta tarinoita, todellisia ja keksittyjä.

Tiedän, että minäkin vuorollani lähden sitä polkua, menen metsän läpi, kävelen varovasti pitkospuita myöten, tulen kärrytielle, saavun laivarantaan, astun laivaan, menen monen veden yli.

Tuon ikkunan edessä viilettävät toinen toisensa jälkeen lapsuuteni vuodenajat ja niistä tulee kuin yksi ainoa vuosi, jossa on yksi ainoa talvi, kevät, kesä ja syksy. Ja ne sekoittuivat niihin vuodenaikoihin, joita sukuni on kokenut, niin että me kaikki elämme samassa ajassa, jossa meidän kaikkien kokemukset ovat limittäin ja päällekkäin.

Kun muistelen noita aikoja ja niitä tarinoita, joita silloin kuulin, ne ovat kuin ihmeen kautta säilyneitä, reunoiltaan pyöreiksi kuluneita ja haalistuneita valokuvia, jotkut oudosti valottuneita.

Ariès erehtyi lapsuuden tutkimuksessaan

Nicholas Ormen teos "Medieval Children" (2001) kertoo, että lapsuutta oli jo keskiajalla.

Philippe Arièsin kirja, englanniksi "Centuries of Childhood. A Social History of Family Life" 1962 (1960)on ollut vaikuttamassa luuloomme siitä, että lapsuus "keksittiin" vasta uudella ajalla. Minullakin on 1980-luvulla ostettu Arièsin lapsuustutkimus, jota olen alleviivannut moneen kertaan.

Varsinkin 1990-luvulta lähtien on tutkittu paljon lapsuutta. Esimerkiksi keskiajan tutkijat eivät ole löytäneet tukea Arièsin varovaisille ja muiden 1960- ja 1970-lukujen tutkijoiden äänekkäämmille väitteille, että lapsuus olisi keksitty vasta uudella ajalla.

Keskiajan tutkijat ovat löytäneet keskiajan kirjallisista lähteistä runsaasti aineistoa, joka osoittaa, että aikuiset pitivät jo 1100-luvulta asti lapsuutta erillisenä vaiheena ihmiselämää, osoittivat lapsille hellyyttä ja pitivät heistä huolta.

Lapsen syntymä oli suuri tapaus, lasta hoidettiin ja kasvatettiin huolella. Lapsille valmistettiin leluja, pelejä ja kirjoja. Lapset leikkivät ja loivat myös omaa kulttuuriaan.

Yllä olevat mielipiteeni ovat tiivistelmä keskiajan tutkijan Nicholas Ormen kirjasta "Medieval Children" Yale University Press. 2001. Samaa esittävät muutkin keskiajan tutkijat mm. Shahar, Finucane, Hanawalt sekä Iona ja Peter Opie jne.
Arvostelu Ormen kirjasta
http://www.theguardian.com/books/2001/sep/15/historybooks.highereducation1

Lapsella putkinäkö?

Tiedän, että varhaisimmat muistoni ovat ajalta, jolloin olin alle kolmevuotias. Ne ovat muistissani kuin pyöreäksi kuluneita valokuvia. Kun kerroin tästä pojalleni, hän sanoi, että pieni lapsi todellakin näkee maailman sellaisena. Television tiedeohjelmassa oli niin kerrottu.

Odotin, että joku kertoisi, että hänelläkin on samanlaisia visuaalisia muistoja.

Tämä lastu on vuoltu varta vasten testaamaan, tuleeko taas latausvirhe, jollaisen Blogilista ilmoitti minulla olleen äsken. Mitä se sitten tarkoittaneekin?

Lapsuuden ajan suuri ihme oli korven orkidea, maariankämmekkä

Australiansuomalainen Anni Heino kirjoittaa tänään maariankämmekästä. "Minun maariankämmekkäni" kasvoivat lähteen reunalla. Lue Kiiltomadosta "Minulla oli vielä lähde".

Millaisia ovat varhaislapsuuden muistot?

Lapsi ikkunassa

Sisälleni on leimautunut eräs pirtin ikkuna. Siinä on kuusi ruutua, ja siitä näkee niittyjen yli metsän rajaan asti. Joku kävelee niitynvieruspolkua, tulee tupaan ja kertoo siitä, mitä siellä kaukana on: toinen maailma, josta kuulen nyt vasta tarinoita, todellisia ja keksittyjä.

Tiedän, että minäkin vuorollani lähden sitä polkua, menen metsän läpi, kävelen varovasti pitkospuita myöten, tulen kärrytielle, saavun laivarantaan, astun laivaan, menen monen veden yli.

Tuon ikkunan edessä viilettävät toinen toisensa jälkeen lapsuuteni vuodenajat ja niistä tulee kuin yksi ainoa vuosi, jossa on yksi ainoa talvi, kevät, kesä ja syksy. Ja ne sekoittuivat niihin vuodenaikoihin, joita sukuni on kokenut, niin että me kaikki elämme samassa ajassa, jossa meidän kaikkien kokemukset ovat limittäin ja päällekkäin.

Kun muistelen noita aikoja ja niitä tarinoita, joita silloin kuulin, ne ovat kuin ihmeen kautta säilyneitä, reunoiltaan pyöreiksi kuluneita ja haalistuneita valokuvia, jotkut oudosti valottuneita.

Minulla oli vielä lähde.

Runebergin "Sua lähde kaunis katselen" koulussa kuorossa laulettuna on eräs eräs kauneimpia lapsuusmuistojani. Sekä sanat että sävel koskettivat minua niin syvältä, että piti pinnistää, ettei tullut kyynel silmään.

En varmaankaan tiennyt, kuka laulun oli kirjoittanut. Sen kirjoittaja oli minulle samanlainen kuin minäkin: hänellä oli lähde, ja minullakin oli lähde.

Minun mummmoni laittoi aina puhtaan esiliinan, kun lähdettiin lähteelle. Niin tekevät monet suomensukuiset vanhat naiset yhä vieläkin Venäjällä. Puhdas, hyvältä maistuva vesi on arjen ylellisyyttä. Ehkä taustalla ovat myös ikivanhat käsitykset lähteestä.

Menimme käsi kädessä lähteelle. Laskeuduimme alas mäkeä ja ylitimme lankkuja pitkin ojan, jonka pientareella kasvoi mesimarjoja.

Lähteen reunalla kasvoi maariankämmeköitä, ja pilvien varjot vaelsivat kirkkaan veden pinnalla. Minä näin ne. Runeberg kirjoitti minun lähteestäni.

Lähteellä

Sua lähde kaunis, katselen
likellä vettäsi,
kun pilven varjot vaeltavat
kuvastimessasi.

Kas, tuoll' on pilvi loistava,
ihana, kaunoinen.
Jo lähti pois pakenemaan -
hyvästi varjoinen.

Mä näitä nähden aattelen
mun omaa sieluain.
Niin moni pilvi kultainen
noin senkin jätti vain.

Johan Ludvig Runeberg (1804-1877), "Vid en källa", suom. Elias Lönnrot (1802-1884).

Luulin lapsena aina, että pilvi pakeni "hyvästi varjoineen". Savon "hyvästi" tarkoittaa hyvin, mainosti. Niin pilvi pakeni, ja minä seurasin sitä. Kolmatta säkeistöä en kuullut. Siinä iässä ei ollut vielä varjoja sielussa.

Lue Runebergista Ruovedellä. Lisää ihania itkettäviä kansanlauluja on Kutrilla.

Sain teini-ikäisenä koulussa stipendin ja ostin laatikkokameran. Otin tämän kuvan isoäidistäni Mariasta eli Marista. Lapsena luulin, että maariankämmekät olivat marinkämmenet, sillä mummmolla oli kauniit kädet. "Nämä kädet jos saisin ja sinut kokonaan", kosi pelimanni Jaakko 17-vuotiasta Maria.