Historialliset romaanit: suosittuja - ja edelleen väheksittyjä

Historialliset romaanit ovat olleet aina aikuisten suosikkilukemistoa, vaikka niihin suhtauduttiin Suomessa hyvinkin ilkeästi viime vuosikymmeninä, minkä saivat esimerkiksi Kaari Utrio ja Laila Hietamies tuntea alkutuotantonsa aikana. Kumpikin ovat olleet kuitenkin kestävää ja sisukasta lajia. Nyt on julistettu, että historiallinen romaani on palannut suosioon, ja sillä tarkoitetaan uudenlaista entistä viihteellisempää historiallista aikuisten romaania.

Vuonna 2002 kirjoitettiin historiallisista romaaneista: 

“Suomessa historiallinen romaani on varsin suosittu laji, mutta suosio on vaihdellut melkoisesti. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen laji tuntui olevan henkitoreissaan (ks. esim. Syväoja 1984; Ihonen 1992). Missään tapauksessa laji ei näyttäisi olevan kuolemassa, ja historiallinen nuorisoromaani voi hyvin. Historiallista nuorisoromaania ovat viime aikoina pitäneet yllä muun muassa Maijaliisa Dieckmann, Yvonne Hoffmann, Kaisa Ikola ja Pirkko Pekkarinen (Anna Amnell). “ [Kirjoitin kolme ensimmäistä Aurora-kirjaa nimellä Pirkko Pekkarinen]

Ks.

Markku Ihonen: Tavallista sitkeähenkisempi? Pohdintaa historiallisen romaanin lajin jatkuvuudesta. - vielä kerran: mikä on historiallinen romaani. – Teoksessa Merkkejä ja symboleja. Esseitä kirjallisuudesta ja sen tutkimuksesta. Toim. Markku Lehtimäki. 2002 Tampere University Press

https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/65420/merkkeja_ja_symboleja_2002.pdf?sequence=1

Mutta vuonna 2014 kirjoittaa FT Päivi Heikkilä-Halttunen blogissaan:

"Historiallisten lasten- ja nuortenromaanien määrä on vähentynyt viime vuosina: Amnellin lisäksi tästä lajityypistä pitää huolta tällä hetkellä vain Maijaliisa Dieckmann ja Kari Vaijärvi. "

Hän mainitsee, että fantasiaromaanit käsittelevät historiaa. 
Vrt Ihosen kirjoituksen osuus postmodernista historiallisesta romaanista ja marksilaisesta käsityksestä, joka vallitsi kirjallisuudentutkimuksessa vielä jokin aika sitten. Vai hallitseeko se Suomessa edelleen: Marxilaisessa perinteessä on yleensäkin kritikoitu ajatusta ajattomista lajeista" (Ihonen)?

Vrt György Lukacs ja hänen marksilainen käsityksensä historiallisista romaaneista

Historialliset salapoliisiromaanit ovat heräämässä uuteen eloon.

Lue myös tämä. Tilanne muissa maissa.
http://blogisisko.blogspot.fi/2013/07/historiallisten-romaanien-suosio.html

Venäläinen dacha Huopalahdessa

Haagan Pappilantie 2, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Asuin tässä talossa opiskelijana. Kuvassa mukana sisareni Tuula, joka asui lukioajan meillä ja vanhimmat lapseni Matti ja Mimi.

Tästä talosta tuli 25 vuotta myöhemmin Terijoen huvila kirjaani Aurora ja Pietarin serkut (Kirjapaja 1993) , joka kertoo (fiktiivisen) Aurora Koivun suomalais-venäläisestä suvusta 1900-luvun alussa. Huom. Kirja on myös yhteispainoksessa  Anna Amnell: "Vaahteralaakson Aurora. Aurorakirjat 1-3," 2014 ISBN 978-952-286-355-3. On myös eKirjana.

"Olgan isä Fredrik Grahn oli pietarilainen, mutta ei venäläinen. Hänen sukunsa oli suomalaista. Hän oli mennyt naimisiin tummasilmäisen, lempeäluonteisen Anna Mihailovan kanssa, jonka suvussa oli suomalaisia, saksalaisia ja ruotsalaisia.

  Heti avioiduttuaan oli Fredrik Grahn ostanut perheelleen Terijoelta kesähuvilan eli datshan. Suuri osa huvilan kalusteista, kuten kristallikruunut, tummat raskaat barokkikaapit ja sametilla päällystetyt sohvat ja nojatuolit, olivat tulleet talon mukana. Fredrik Grahn oli antanut huvilalle uuden nimen Annala vaimonsa mukaan.

  Olgan kesäkoti Kannaksella oli kaunis vaaleansininen kolmikerroksinen huvila, jossa oli monta suippoa tornia, puuleikkauksin koristettua verantaa ja parveketta. Sen ympärillä oli oma rehevä puisto, joka ulottui Suomenlahden rantahiekkaan asti.

--

Muutin huvilan siniseksi. Koristeleikkakset puuttuvat, ne oli poistettu huvilaa siirrettäessä. Ehkä ne olivat näyttäneet liian koristeellisilta.  Ylimmän kerroksen ikkunarivi kuului makuuhuoneeseemme. Siitä näki Huopalahden aseman ja junat, mikä ilahdutti pientä poikaamme (joka teki opiskelijana kansikuvat Aurora-kirjoihin). Pitsikoristeinen parveke oli vasemmanpuoleisessa päädyssä. Siitä näki punatiilestä tehtyjä kerrostaloja, jollainen on nyt tämänkin talon paikalla.

Kerta toisensa jälkeen Olgan mieleen palasi viimeinen onnellinen aamu kesähuvilalla.

--

 Ylimmän kerroksen keskimmäinen ikkuna, Olgan huoneen ikkuna, oli auki, ja tuuli heilutti hiljalleen valkoisia pitsiverhoja. Pääskyset visersivät taukoamatta ja lentelivät edestakaisin räystään alla oleviin pesiinsä viemään ruokaa suut ammollaan odottaville poikasilleen.

  Huvilan pihalta kuului yksitoikkoinen ääni. Olga kurkisti ikkunasta ulos. Vanha renki Aleksei tallusteli hitaasti piippu suussa pihalla ja lakaisi ruutukuvioita koivukujalle vievään sorakäytävään.

  Vanha Aleksei, entinen maaorja, vartioi ovea, meni nukkumaan viimeisenä ja heräsi ensimmäisenä, nukkui eteisen portaitten alla olevassa syvennyksessä, kulki talossa ja puutarhassa äänettömänä kuin kotitonttu."

Meidän asunnostamme tuli tyttöjen kerros, jossa olivat Auroran Pietarin serkkujen Olgan ja Elisabetin huoneet.

"
Kaupunkikodissa Olgalla ja hänen sisarellaan Elisabetilla oli omat huoneet, mutta huvilassa heillä oli kuin oma asunto, jossa kummallakin oli oma huone ja lisäksi yhteinen iso huone, jota sanottiin tyttöjen saliksi.
Isossa huoneessa oli korkeat pieniruutuiset ikkunat ja ikioma pieni parveke, jossa oli valkoiseksi maalatut koristeelliset kaiteet. Parveke oli ruokasalin vieressä olevan lasiseinäisen vilpolan yläpuolella, ja sieltä näki kauas Suomenlahdelle."


Tässä huoneessa tapahtui kirjassa dramaattinen kohtaus, joka pani liikkeelle kirjan juonen: Elisabet melkein onnistuu karkaamaan kotoaan naapurin Sashan kanssa, josta on tullut yliopistossa anarkisti. Mutta onneksi äidin kamarineidon hammasta särkee yöllä ja hän kuulee, etä jotain outoa on tapahtumassa. Elisabet viedään ulkomaille kouluun ja Olga lähetetään tädin luo Helsinkiin, jossa häntä kiusataan venäläisyyden vuoksi.

Lisäys: Olen jo jonkin aikaa muokannut Aurora-kirjoista yhteispainosta. Siitä tulee myös omakustanne,  sillä silloinen kustantajani lopetti jo viime vuosituhannella nuortenkirjojen julkaisun. (Myös eKirja)

Mikä on huonoa kritiikkkiä?

Intiaanit ovat olleet eurooppalaisille 1500-luvulta asti myyttisiä, eksoottisia hahmoja, joista ei ole tiedetty paljon tosiasioita. Kuva krakovalaisessa talossa olevasta korkokuvasta. 

Kirjallisuuskritiikki on tärkeää kirjailijalle. Se voi ilahduttaa ja opettaa, miten parantaa kirjoittamista.  Olen kiitollinen kaikille niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet kirja-arvosteluja kirjoistani kuluneiden vuosien aikana. Olen oppinut niistä paljon, ne ovat rohkaisseet jatkamaan kirjoittamista. Yleensä kirja-arvostelut ovat olleet asiallisia ja miellyttäviä silloinkn, kun ne ovat tuoneet esille kirjoissani olevia puutteita.

Millainen kritiikki on sitten pahaa ja vahingollista? Kaikkein pahinta on, jos kriitikko tai kuka hyvänsä antaa vääriä tietoa, vääristelee kirjan sisältöä tai sanomaa.  Jostain syystä eräs henkilö on antanut julkisesti täysin vääriä tietoja esikoiskirjastani - joka ilmestyi 20 vuotta sitten -  ja kirjoittanut muutenkin asiattomasti.  Hän muun muassa moittii minua, etten kirjoita intiaaneista. Ei minun olis tietysti tarvinnutkaan, kun kirjoitan elämästä 1900-luvun alun Torontossa, jossa oli mustaa väestöä tai kiinalaisia enemmän kuin intiaaneja, joita lienee ollut muutama. 

Mutta koska kirja on siirtolaisromaani ja koska olin kirjoittanut useita lehtijuttuja intiaanien kulttuurista, halusin tuoda esille suomalaisten siirtolaisten käsityksiä ja mahdollisia kokemuksia intiaaneista.  Se onnistui, kun kuvasin kirjan päähenkilöiden koulutyttö Aurora Koivun ja palvelustyttö Iida Suomisen pitkää laivamatkaa Euroopasta Amerikkaan. Olen käymässä juuri läpi kirjan tekstiä uutta painosta varten, ja eteen tuli kohta, jossa Pohjanmaalta Venäjän sotaväkeen joutumista pakeneva Pekka Lohi ja muut nuorukaiset kyselevät kaikkea mahdollista vanhalta kokeneelta siirtolaiselta John Nikkarilta:

 - Oletteko te Nikkari nähnyt niitä punanahkoja? Eivätkö ne ole julmaa väkeä ne intiaanit?

  - Kai ne osaavat olla sitäkin niin kuin mekin. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että en olisi nyt tässä, jos eivät olisi intiaanit pelastaneet minun henkeäni kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nikkarin ympärille tuli aivan hiljaista. Kauempaakin kurkoteltiin häntä katsomaan.

 - Oli ollut oikein kylmä talvi. Minä läksin yhtenä aurinkoisena kevättalven päivänä kotimökiltä kalaan ja tein avannon. Mutta silloinkos jää petti allani. Huusin täyttä kurkkua, vaikka arvelin viimeisen hetkeni tulleen, kun lähellä ei ollut tiedossani muita ihmisasumuksia. Erämaassa asuttiin. Siihen ilmestyi kuin maan alta niitä punanahkoja eli intiaaneja, vetivät minut kuiville ja kantoivat havumajaansa. Siellä he virvoittelivat minut henkiin.

Kun heräsin seuraavana aamuna, makasin havujen päällä aivan ilkosillani risaisiin nahkoihin käärittynä, ja vanha intiaanimuori juotti minulle jotain pahanmakuista lientä. Outo oli minusta heidän majansa, katossa oli aukko, siitä pilkotti valoa, ja savu nousi aukkoon nuotiosta keskeltä majaa. Intiaanit olivat tulleet ottamaan mailtaan siirappia sokerivaahteroista, Nikkari jatkoi.

  - Kasvaako siellä sokerikkii puussa? eräs emäntä keskeytti, mutta toiset pyysivät häntä olemaan hiljaa. Joku tytöistä tirskui.

 - Ei siellä siirappipurkit puussa kasva. Ensin pitää mahla juoksuttaa ruohonkortta myöten puuämpäriin ja keittää sitä tuntikausia nuotiolla. Padan pohjaan kertyy sitten siirappia. Meidän nykyisellä lähinaapurilla on intiaanivaimo, ja hän laittaa kuuman siirapin somiin puumuotteihin kovettumaan. Sokeritoppa on sitten kuin kukkanen tai karhunkäpälä.

Nikkari levitti kämmenensä kuin matkiakseen tuota ihmettä, karhunkäpälän muotoista sokeritoppaa. - Taitaisi semmoinen olla emännälle mieleen. Me kaadettiin poikasena kuumaa siirappia hangelle ja imettiin sitten niitä siirappipaloja. Jo oli hyvää.

  - Mutta ne intiaanit, pojat kysyivät kärsimättöminä, - päästivät pois, eivät ottaneet päänahkaanne?

  - Tässä on tallella, John Nikkari sanoi, otti hatun päästään ja siveli kaljua päälakeaan. - Meistähän tuli hyviä ystäviä.  Ei meidän naapureina alussa muita ollutkaan kuin intiaaneja. Äiti pelästyi, kun intiaanit tulivat silloin ensimmäisen kerran pyssyn kanssa minun perässäni. Mutta kun äiti kuuli, mitä he olivat minulle tehneet, hän antoi heille tuoretta vastakirnuttua voita ja lämmintä rieskaa. Leivän söivät erikseen ja voin erikseen.

 - Vai voin söivät erikseen ja leivän erikseen, ihmeteltiin ääneen.

Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (1992), sivut 75-77

Kuka on salaperäinen Luka?

Bromelia, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Näihin aikoihin kirjastot tekevät ostosuunnitelmia ja kirjatilauksia. Myös seitsemäs kirjani "Lucia ja Luka" on jo hankinnassa moniin kirjastoihin eri puolilla Suomea. Voitte ehdottaa sitä omalle kirjastollenne, jos sitä ei ole vielä sinne tilattu. Voitte tehdä tilauksen, ja saatte sen luettavaksi heti kun se on kirjastossanne. Kirjastot ovat tavallisten kirjailijoiden suurin asiakas. Meidän kirjojamme ei myydä rekkalasteittain niin kuin entisaikaan Kalle Päätalon kirjoja.:)

Muistattehan, että tätä uusinta kirjaani painetaan sitä mukaa, kun sitä tilataan? Kirjapaino toimii hyvin nopeasti. Tämä systeemi on minullekin aivan uusi kokeilu. Tähän asti olen ollut tyytyväinen.

Helsingissä ja Turussa Lucia ja Luka on myynnissä myös Helsingin keskustan, Tapiolan ja Turun Akateemisessa kirjakaupassa. Välillä se loppuu, ja sitä tilataan lisää. Kirjakaupoilla ei ole paljon tilaa yhdelle kirjalle, kun valikoima on niin suunnaton. Sitä saa suurin piirtein kaikkialle maailmassa nettikaupoista.

Ulkomailla asuville edullisin lienee saksalainen Amazon, jonka sivuilta siitä voi käydä lukemassa näytesivuja. Kirjan julkaissut BoD (Books on Demand) myy sitä edullisimmin Suomessakin. Myös Suuri suomalainen kirjakerho, jos olette jäsen (ks sivupalkki). BoD:lta voitte pyytää edelleen arvostelukappaleita. Kirjabloggaajia pyydetään ilmoittamaan bloginsa osoite tähän kaavakkeeseen.
http://www.bod.fi/arvostelukappaleet.html

P.S. Olen kirjoittanut Lucian ja Lukan koko perheen kirjaksi. Isommat lapset voivat lukea sitä yksin, ja pienemmille sitä voi lukea ääneen. Kun lukee lapsille ääneen, saa uuden lapsuuden. Kirjojani lukevat myös monet aikuiset.

Uusilla kotisivuillani on lisätietoa, Lucia Olavintytär -blogissa myös Lucian ja Lukan maailmasta, 1500-luvun elämästä.
Anna Amnell: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika. BoD. 2013
ISBN 978-952-498-842-1

Ystävänpäivään on enää kaksi viikkoa!