Intiansuomalaisia

Tyttären sandaalit

Intian talous on nousussa, ja suomalaiset yritykset ovat menossa mukaan siihen. Tulee syntymään aivan uudenlainen ilmiö: intiansuomalaiset. Lapset kasvavat Intiassa, jossa heidän vanhempansa ovat työssä ja he itse käyvät koulua ja oppivat kieltä ja intialaista kulttuuria lastenhoitajiltaan ja leikkitovereiltaan. On kiinnostavaa pohtia, mitä tämä tulee vaikuttamaan suomalaiseen kulttuuriin tulevaisuudessa, kun suomalaisia paluumuuttajaperheitä saapuu Intiasta.

Siirtolaisuus on vaikuttanut yllättävän vähän suomalaiseen kulttuuriin. Suomessa ei kuunnella paluumuuttajaa. Monet ovat näin sanoneet. Näin olen itsekin kokenut. Ei tajuta, että ihminen voi muuttua ulkomailla asuessaan niin, että hän on osittain sen maan kansalainen, missä hän on asunut, hänellä on omia kokemuksia elämisestä toisessa maassa tai useammassakin maassa.

Kun kirjoitin tyttökirjan, joka tapahtui Kanadassa, minun sanottiin matkivan LM Montgomerya, vaikka kirjani takakannessa oli selvästi sanottu, että olen asunut kymmenen vuotta Pohjois-Amerikassa ja kirjoitan esimerkiksi luonnosta omien havaintojeni perusteella. Kuunnellaanko ihmistä, aikuista ja nuorta ihmistä, joka on asunut vuosia Intiassa ja kirjoittaa Intiasta? Vai sanotaanko hänellekin, että hän matkii muita?

Suomeen on muuttanut monia kansallisuuksia jo usean sadan vuoden ajan, ja he ja heidän jälkeläisensä ovat vaikuttaneet hyvin paljon suomalaiseen talouselämään ja kulttuuriin. Suomessa ei vieläkään uskota, että ihminen voi olla kahden tai usemman kulttuurin ihminen, vaikka sellaisia on ollut jo kauan. Uusin usean kulttuurin ihminen on Sofi Oksanen, joka on tuonut aivan uuden näkökulman suomalaiseen kirjallisuuteen ja keskusteluun.

Laskiainen, sikainfluenssarokotus, magnolia

 

Laskiaispulla ja muut herkut olivat tänään tarpeen monesta syystä lohdutusruoaksi. Valmistimme kyllä myös järkiruokaa, ison rautapadallisen monivihannes- ja kanakeittoa, jota voidaan syödä useampanakin päivänä, tai miehet syövät, minä olen vihanneslinjalla.

Saimme mieheni kanssa viimeinkin sikainfluenssarokotuksen. Ei tarvinnut jonottaa, ei tunnu käsivarressa, ei ole kuumetta, mutta tunsin itseni sen jälkeen hyvin väsyneeksi ja nukuin neljä tuntia!

Katsoimme eilen Googlesta satelliittikuvia Toronton asunnoistamme. Pahat aavistukseni olivat käyneet toteen. Ensimmäisen Toronton asuntomme naapuri oli nähtävästi ostanut sen paritalon puolikkaan, jossa olimme asuneet, sillä magnolia oli kadonnut! Suomalaisen siirtolaisperheen vuosikymmeniä sitten istuttama magnolia oli kasvanut jo meidän aikanamme kaksikerroksista taloa korkeammaksi. Se oli häikäisevä näky kukkiessaan. Naapurimme, kreikkalainen ravintolan pitäjä, vihasi sitä ja kaikkia puita. Hän uhkasi, että kun hän ostaa sen toisenkin talonpuolikkaan, hän kaataa kaikki puut ja kasvattaa sielläkin vihanneksia ja viiniköynnöksiään.

Toisen asunnon pihalle oli jäänyt ainakin yksi puu, sen jonka oksille ripustin joulukaktuksen lämpimään ja varjoon kesän ajaksi ja otin vasta syksyllä sisään kukkimaan. Mutta talon edessä oleva villiomenapuu ja sementtinen laaja kukkalaatikko, jossa kasvatin menestyneesti impatiensia (ahkeraliisa), olivat kadonneet. Sireenipensaatkin olivat kadonneet. Niitä vihasi aidan toisella puolen asuva libanonilainen naapurimme, sotaa paennut, joka aikoi ostaa sen puolikkaan ja toisenkin siitä talosta ja rakennuttaa sille paikalle jonkin tuottavamman rakennuksen, jollaisia oli tuolle pikkukadulle ilmestynytkin useita. Toisen puolikkaan omistaja, venäjänjuutalainen pariskunta tai ehkä heidän tyttärensä, eivät olleet nähtävästi luopuneet talosta, joten se jatkaa halpana asuinrakennuksena, jossa meidän kaltaiset köyhät siirtolaisetkin saattoivat asua. Vaatimattomia olivat nuo asunnot, mutta lapset koulutettiin yliopistoon ja ulkomaillekin ja se oli tärkeintä. Siellä alkoi myös kirjoittamistyöni. Klikkaa alla olevaa hakusanaa 'magnolia', katso kuvia ja lue tuosta ihanasta magnolista.

Lisäys: Onnellisemmin oli käynyt siinä pikkukaupungissa, jossa asuimme ensimmäiset kaksi vuotta Kanadassa. Talomme edessä oli pieni puu, johon pikkupoikamme halusi jouluvalot. Se ja toinen myöhemmin istutettu puu olivat kasvaneet valtaviksi. Koko pikkukaupunki oli vaurastunut, talot olivat erinomaisessa kunnossa. Uusia kauniita taloja oli rakennettu. Parasta oli se, että tämän kaivoskaupungin luonto oli elpynyt, oli vihreää ja kukoistavaa entisten paljaiden kallioiden tilalla.
Näytti siltä, että pajut, jotka istutin talomme viereen vetiseen kohtaan, olivat kasvaneet kauniiksi puiksi, jotka näyttävät kuuluvan naapurimme pihaan.

Lue, millaista on kanadalaisessa pikkukaupungissa, kun pakkasta on neljäkymmentä astetta ja lunta on valtavasti: Kun meillekin hankittiin jouluvalot

Hyvää Lucian päivää!

Tänään onnittelen kaikkia Lucia-nimisiä ja lähetän terveiset kaikille Lucian päivää viettäville, erityisesti blogiystävälleni Hannelelle , jota Sisu-radio Ruotsissa haastattelee sarjassaan Kulttuurivaikuttajia.
Esimerkiksi tästä (Alussa noin tunti muuta ohjelmaa: aamuhartaus, Timo Parvelan ja Virpi Hämeen-Anttilan haastattelu)

Suomen tämän vuoden Lucia on Ellen Husberg.

Pyhä Lucia ja Lucian kirkko Krk-saarella Kroatiassa.

1500-luvusta kertovien kirjojeni sankaritar Lucia Olavintytär pääsi mukaan artikkeliin, jossa kerrotaan Lucia-perinteen siirtymisestä.

Kirjoittaminen työnä

Hyviä asioita: Kirjailijaliitto muisti jälleen pienellä apurahalla. Kukkia sain aviomieheltä, joka kannustaa minua aina kirjoittamaan. On uusi divaani, johon kirpputorilta ostettu torkkupeitto sopii täydellisesti. Divaanin nurkassa olisi lämmintä, rauhallista ja mukavaa taas kirjoittaa, kun muutto alkaa olla ohi, vaikka järjestelemistä riittänee vielä pitkään.

Minulla ei ole ollut koskaan työhuonetta. Aloitin Torontossa kirjoittamisen keittiönpöydän ääressä. Se ei ollut edes oikea pöytä vaan keittiöntyöpöytälevy, joka oli heitetty pois naapurista. Se sai pukkijalat ja eteen korkean työtuolin. Siinä syntyivät lehtijuttuni Suomeen. Kun vanhin lapsista lähti Pariisiin opiskelemaan, kirjoitin hänen huoneessaan. Siellä aloitin ensimmäisen historiallisen nuortenkirjani, joka valmistui Suomessa pari vuotta paluumuuttomme jälkeen.

Edellisessä asunnossa kirjoitin Aurora-kirjat ruokasalissa, joka oli erinomainen työhuoneeksi. Kun oli vieraita tai jokin juhla-aika kuten joulu, laitoin tietokoneen ja muut työvälineet pöydän alle ja peitin pöydän pitkällä liinalla. Olin asettanut yhdelle seinälle rivin vanhoja keittiönkaappeja ja verhonnut ne kokonaan tapetilla 1700-luvun tyyliin, ja ne kaapit kätkivät lukuisat kansiot ja kirjat, joita aina tarvitsen kirjoittamisessa. Lucia Olavintytär -nuortenkirjat kirjoitin makuuhuoneen nurkassa. 1900-luvun alkua ja 1500-lukua käsittelevät kansiot ja kirjat levisivät kaikkialle asuntoon: makuuhuoneeseen, eteiskäytävään, olohuoneeseen, takkahuoneeseen, joka oli samalla eteinen. Nyt kirjani täyttävät uuden asuntomme olohuoneen seinät. Mieheni ostaa vähän kirjoja, sillä hän saa niitä kirjastoista ja kaukolainoina ulkomailta. Minun tarvitsemani kirjat ovat kaikenlaisia outoja kirjoja, joita löytyy kirpputoreilta ja ulkomailta tilaamalla.

Kirjoitan hitaasti. Joskus toivon, että en olisi aloittanut historiallisten nuortenkirjojen kirjoittamista. Tutkimustyö on työlästä, ja aikaa kuluu siihen paljon. Ja aina on joku epäilemässä, onko jokin yksityiskohta oikein. Minulla olisi vaikka kuinka paljon aineistoa ihan omasta kokemuksestakin. Ehkä joskus syntyy kirjoja niistäkin.

Ensimmäinen kirjani vietiin käsistäni, ennen kuin ehdin kunnolla etsiä kustantajaa. Viidennelle kirjalleni eli Kyynärän mittaiselle tytölle jouduin etsimään uuden kustantajan, ja se olikin vaikeaa. Nyt olen jälleen samassa tilanteessa. Tiedän, että niin ovat monet muutkin kirjailijat.

Apurahat pitävät kirjailijaa pinnalla. Kiitos niistä!

Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä:
ks kirjoitukseni ja kuvani Aleksis Kivestä: Syksyn lapsi Aleksis Kivi



Keittiönpöytä Torontossa.

Euroviisujen voittaja Alexander Rybak

Eilen illalla ei näkynyt ketään kaduilla, kaikki näyttivät olevan katsomassa Euroviisuja. Niin mekin. Oli paljon kaunista musiikkia, kiinnostavia esiintymispukuja ja lavasteita. Moskova järjesti hienot kilpailut.

Kilpailujen voittaja Alexander Rybak muutti vanhempiensa kanssa pikkulapsena Valkovenäjältä Norjaan. Saa nähdä, mitä siitä pojasta vielä tulee. Hänestä voisi tulla elokuvatähtikin, sillä hänellä on herkät kasvot ja valoisa ja valloittava persoonallisuus. Kun siihen lisätään vielä laulutaito ja ammattiviulistin koulutus, mahdollisuuksia on paljon.

Elämää kahden kulttuurin välissä

Tutustuin Torontossa moniin korealaisiin. He olivat ystävällisiä ja hyvin käyttäytyviä ihmisiä, jotka koettivat luoda lapsilleen uuden elämän uudessa maassa. Aikuiset elivät itse kahden maailman välillä, enemmän vanhassa kuin uudessa maassa, jossa eläminen oli monessa mielessä nöyrryyttävää ja huonompaa kuin entinen elämä oli ollut. Upseerista, lentäjästä, kotirouvasta, muusikosta oli tullut elintarvikekioskin pitäjä - se oli hyvin yleinen ammatti korealaisten siirtolaisten keskuudessa. Keskustelimme usein kokemuksistamme. He kertoivat mielellään lastensa koulusta, soittotunneista ja yliopistosta, johon toivoivat lapsensa pääsevän opiskelemaan. He toivoivat, että lapset saavuttaisivat ainakin sen elintason, joka vanhemmilla oli ollut kotimaassaan.

Vuonna 1995 ilmestyi amerikankorealaisen Chang-rae Leen kirja "Native Speaker". Olen säästänyt haastattelun, joka oli hänestä tuolloin International Herald Tribunessa. Haastattelun otsikko kertoo, mistä siirtolaisuudessa on kyse: kahden kulttuurin välissä eläminen on tuskallista. ("Living Between 2 Cultures: Pain of Assimilation") Se on tuskallista myös siirtolaisperheen lapsille.

Lee muutti Yhdysvaltoihin 3-vuotiaana, ja hänen isänsä oli psykiatri, joka sopeutui nopeasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja pystyi tarjoamaan perheelleen hyvän toimentulon. Lee tunsi häpeää ja kärsimystä äitinsä puolesta, jolle muutto ja kielen oppiminen oli vaikeaa. Uuden kielen hallitsemisesta tuli Leelle tärkein asia, ja hän onnistui siinä, tuli arvostetuksi kirjailijaksi. Siitä huolimatta hän tunsi elävänsä ei-kenenkään-maalla vanhan ja uuden maailman välissä. Hän tunsi pettävänsä itsensä ja perheensä. Nyt Chang-rae Lee opettaa luovaa kirjoittamista Princetonissa , ja häntä pidetään eräänä Amerikan johtavista kirjailijoista.

Suomessa puhutaan kotouttamisesta. Kai sillä tarkoitetaan assimilaatiota. Vaikuttaa siltä, että ei ymmärretä, miltä "kotouttaminen" tuntuu siirtolaisesta itsestään, maahanmuuttajasta - niin kuin nykyään jostain syystä sanotaan. Kotouttaminen on jotakin, jota yhteiskunta pyrkii tekemään siirtolaiselle. En pidä siitä termistä enkä siitä asenteesta. Kotiutuminen on eri asia, sitä voi kokea vähitellen ihminen itse, jos hän viihtyy uudessa maassa.

Ihminen ei voi kotiutua noin vain. Vaikka olot uudessa maassa olisivat paljon paremmat kuin omassa kotimaassa, ihminen kaipaa yleensä siitä huolimatta kotimaataan, haluaa ehkä palata sinne, jos suinkin voi ja vaikka tietää, että hän on oleva sielläkin muukalainen, koska on muuttunut niin paljon. Tuntuu, että vain toinen samaa kokenut voi ymmärtää häntä ja tuntuu heti tutulta. Joskus pahinta on se, että ympäristö haluaa lyödä helposti hallittavan leiman ihmiseen, joka on muuttanut maasta toiseen.

Tästä samasta asiasta keskustelin toisen monikulttuurisen kirjailijan, Caryl Phillipsin kanssa, kun hän oli Suomessa PEN-konferenssissa. Vielä tuskallisempaa oli pakolaisrunoilija Mazisi Kunenen eläminen vuosikausia erossa sukulaisista ja ystävistä. Hän kertoi seurustelevansa näiden kanssa unissaan. Nämä siirtolaiset ovat pystyneet käsittelemään sitä, miltä tuntuu olla muukalainen. Heidän muukalaisuutensa, toiseutensa on näkyvää. Ehkä vielä vaikeampaa on sellaisen maahanmuuttajan tai paluumuuttajan osa, joka näyttää samanlaiselta kuin muut, mutta on sisäisesti ehkä vielä enemmän erilainen kuin joku toinen maahanmuuttaja. Vaikeinta lienee niillä, jotka vain hiljaa kärsivät uskaltamatta tai osaamatta puhua siitä, miltä heistä tuntuu.

Elämän hauraus

Minun on hyvin vaikeaa kirjoittaa mitään tänne omaan blogiini, kun en voi kirjoittaa sitä, mikä on tällä hetkellä ajatuksissani kaikkein keskeisintä: suru siitä, että eräs meidänkin perheelle läheinen nuori ihminen kuoli yllättäen tapaturmaisesti. Sellaisen asian rinnalla kaikki muut kysymykset tuntuvat täysin mitättömiltä.

Internet ei ole sellainen maailma, jossa haluaa puhua herkistä asioista. Niinpä olen kirjoittanut muiden blogeihin kommentteja ajankohtaisista aiheista kuten suhtautumisesta maahanmuuttajiin (Minne on jäänyt sana 'siirtolainen'?)ja pakolaisiin. Koen, että Suomessa asiaan suhtaudutaan joidenkin teorioiden mukaan ilman käytännön kokemusta. Sanoipa mitä hyvänsä maahanmuuttaja- ja pakolaiskeskustelussa, joku suuttuu, usein sellainen henkilö, jolla ei ole mitään omakohtaista kokemusta asiasta.

Edellä mainitsemani nuori henkilökin asui vuosikausia ulkomailla, joten nämä kaksi asiaa liittyvät mielessäni toisiinsa. Olen asunut kymmenen vuotta ulkomailla, ja perheeni jäsenet ovat asuneet eri puolilla maailmaa työn ja opiskelun vuoksi.

Meidän tulisi ajatella Suomeen muuttavia ihmisiä yksilöinä, ihmisinä joilla on oma kielensä, kulttuurinsa, sukunsa ja maailmankatsomuksensa. Heitä ei voi muokata noin vain Suomi-muottiin. En pidä sanasta 'kotouttaminen'. Ihminen tuntee kodikseen vain sen paikan, jossa hän saa olla oma itsensä.

P.S. Euroopassakin on odotettavissa liikehdintää. Luin juuri International Herald Tribunesta, että laman vaikutukset tulevat nähtävästi tuntumaan eniten Itä-Euroopassa, varsinkin Baltiassa, Unkarissa, Kroatiassa ja Romaniassa.

Maahanmuuttajien työllistäminen Kanadassa vaikeaa

Helsingin Sanomat kertoo tänään, että työllistymisellä mitattuna pakolaisten kotoutuminen Suomeen on epäonnistunutta (Kauppinen HS/Kotimaa 21.2.2008). Kanadassa myös tavallisten kielikokeiden jälkeen pisteytyksellä valittujen maahanmuuttajien työllistyminen on nykyään vaikeaa.

Akateemisen tutkinnon suorittaneiden maahanmuuttajien tilanne on kanadalaisen ystävän lähettämällä videolla olevien haastattelujen mukaan katastrofaalinen. Kanadan siirtolaispolitiikkaa arvostellaan siinä ankarasti. Maa tarvitsee siirtolaisia. Mutta uskaltavatko hyvin koulutetut ihmiset enää muuttaa Kanadaan?

ks "The Truth about Immigration to Canada" sivuilla http://www.notcanada.com

Akateemiset hyvissä asemissa omissa maissaan - mm Englannissa - olleet lääkärit ja tutkijat ovat joutuneet lumenluojiksi ja siivoojiksi voidakseen elättää itsensä ja perheensä.

Videon lähetti naapurini, joka pakeni perheineen Kanadaan vuonna 1979 eräästä Itä-Euroopan maasta. Sekä mies että vaimo ovat akateemisesti koulutettuja, vaimo edelleen työssä Torontossa yliopistonopettajana, mies yksityisenä tutkijana, jolla on oma yritys.

Pienten kieliryhmien ongelmia

Pienessä eristäytyneessä maassa tulee helposti ihmeellisiä käsityksiä asioista. Kadotetaan suhteellisuudentaju.

Nykyajan maailmassa puhutaan monia kieliä, ja maailmamme on tulossa yhä enemmän rajattomaksi. Euroopan kannalta suomi on vähemmistökieli, kuten Bo Lönnqvist muistutti eilisessä Hufvudstadsbladetissa.

"Om något är en minoritet i dagens Europa är det finskan, ett slutet språk i marginalen, effektiv motverkande all utländsk influens. Ett språk som isolerar mer än det öppnar."
(Bo Lönnqvist: Minoritetens förbannelse. HBL/Debatt 19.11.2008)

Suomi tarvitsee suojelua. "Yksi tehtävämme on vaikuttaa siihen, että suomi säilyisi käyttökelpoisena kaikilla elämänalueilla, ei vain kotikielenä. Tiedekielenä suomi uhkaa väistyä englannin tieltä", kertoi Kielikellon päätoimittaja Sari Maamies HS:n haastattelussa. (Tarja Ollikainen: Kielenhuoltaja ei ole kielipoliisi. HS/Kulttuuri/Päivän tekijä 19.11.2008)

Suomen kielen säilyttäminen kotikielenäkin on todellinen ongelma ulkosuomalaisten eli suomalaisten siirtolaisten keskuudessa eri puolilla maailmaa. Erikoisen ja harvinaisen äidinkielemme säilyttämisen vuoksi en minäkään mennyt Kanadan vuosina töihin kodin ulkopuolelle. Kotiäidin työhöni kuului puhuminen ja puhuminen suomeksi ja savoksikin, lähinnä kuitenkin kirjakielen puhuminen ja kirjojen ääneen lukeminen, jotta äidinkieli siirtyisi lapsille.

Se siirtyi, helpotti paluumuuttoa ja on ollut heille ratkaisevan tärkeä työelämässä Suomessa. He hallitsevat suomen niin hyvin, että heitä ei Suomessa oikein uskota täysin englanninkielisiksi, jollaisia he olivat englanninkielisessä maassa. Pitäisi olla englanninkielinen nimikin. Vanhin lapsistamme on oikeastaan kolmikielinen, ja Ranskassa häntä pidetään kanadanranskalaisena ja Quebecissä ranskalaisena. Hän puhuu kuitenkin aitoa suomea, jossa on lievä savolainen sävy, josta hän on ylpeä.

On hyvin julmaa ja käsittämätöntäkin, jos nimenomaan Suomessa yritetään vaikeuttaa tässä maassa asuvien muiden kieliryhmien oikeuksia. Meillä jos kellä pitäisi olla ymmärrystä tukea muita samassa asiassa, oman äidinkielen säilyttämisessä. Tämä ei koske vain ruotsinkielisiä suomalaisia vaan myös tänne muuttaneiden siirtolaisten - sanomme heitä maahanmuuttajiksi - perheitä.

Täällä saatetaan kannustaa maahanmuuttajaperheiden vanhempia puhumaan lastensa kanssa suomea tai ruotsia, heille vierasta kieltä. Tällöin menetetään niissä perheissä läheinen tunneside vanhempien omaan kieleen ja kulttuuriin - sekä vanhempiin. Kieli on keskeinen osa ihmisen persoonallisuutta.

Maahanmuuttajaperheiden lapset oppivat suomen tai ruotsin parhaiten leikkitovereilta ja opettajilta. Mutta sitä ihmettelen, millä ajalla päiväkaudet tarhassa oleva lapsi ehtii oppia vanhempiensa kielen.

Lisäys:

Ihmettelen sitä, miksi suomalaisia ulkomailla sanotaan siirtolaisiksi, mutta Suomeen muuttavia ulkomaalaisia "maahanmuuttajiksi".

Samoin ihmettelen sitä, miten harvoin käytetään Suomessa sanoja suomensomali, suomenvenäläinen, suomenamerikkalainen. Vrt vastaavat ruotsinsuomalainen, australiansuomalainen, kanadansuomalainen jne.

Dante, minä ja keski-iän kriisi eli miten minusta tuli kirjailija

Dante: Jumalainen näytelmä.

Muutama päivä sitten kirjoitettiin lehdissä, että ihminen on kaikkein onnettomin keski-iässä. Mutta siinähän ei ole mitään uutta. Dantekin sen jo tiesi:

"Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura
ché la diritta via era smarrita."

Muistan vieläkin sen päivän, jolloin kävelin edestakaisin kotimme olohuoneessa Torontossa ja luin uudestaan ja uudestaan ääneen Danten "Jumalaisen näytelmän" alkua, suomeksi, Eino Leinon kääntämänä.

"Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy."

Olin siirtolainen, ja se on kovaa elämää monessa mielessä. Minulla oli kuitenkin hyvä aviomies sekä kolme älykästä ja mukavaa lasta, jotka olivat lukiossa ja yliopistossa. Olin kotiäiti, kuten olin ollut koko ajan naimisiin mentyäni lukuunottamatta joitain sijaisuuksia ja sitä neljän vuoden kautta, jolloin mieheni ja minä vaihdoimme rooleja: mieheni jäi koti-isäksi ja jatko-opiskelijaksi ja minä elätin perhettä opettajana.

Olin tehnyt aina sitä, mitä olin halunnut ja minkä olin kokenut parhaaksi kussakin elämäntilanteessa. Olin ajatellut kuitenkin lapsesta asti, että minusta tulee kirjailija. Me olemme pitkäikäistä sukua ainakin äitini puolelta. Siksi olin ajatellut, ettei ollut kiirettä aloittaa. Nuoruuteni Suomen henkinen ilmapiiri ei ollut myöskään suotuisa minun kaltaiseni ihmisen kirjoittamiselle.

Heti kun muutimme Kanadaan, aloin kirjoittaa. Aloin lapsuudestani. Sehän on tavallista. Mieheni työhuoneessa oleva kanadalainen sähkökirjoituskone oli niin kovaääninen - ja ruma - että en kestänyt sitä. Sitten arki täyttikin kaiken ajan: lasten siirtyminen englanninkielisiin kouluihin ja uuteen maahan, mieheni työ, naapurit, mukava pieni kanadalainen kaupunki ja kiinnostava suomalaisten siirtolaisten joukko, lomamatkat eri puolille Pohjois-Amerikkaa.

Kahden vuoden jälkeen muutimme Torontoon. Se oli kiehtova monikulttuurinen maailma. Koska elämä oli suurkaupungissa kallista, otin osapäivätyön. Olin työryhmässä, joka haastatteli ostoskeskuksissa ihmisiä heidän kulutustottumuksistaan. Työtoverini olivat kotoisin eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Jamaikalta ja Intiasta, ja haastateltavat edustivat koko maailmaa. Työmatkat olivat niin pitkät, että työstäni tuli kokopäivätyö.

Kun tulin eräänä päivänä kotiin työstä, nuoremmat lapsemme puhuivat yhdessä englantia. Meille oli tapahtumassa sama, mikä tapahtuu yleensä muillekin siirtolaisille: lapset kadottavat oman äidinkielensä. Jäin heti työstä pois. Suomen vuoksi. En maan vaan kielen vuoksi. Ajattelimme nimittäin silloin, ettemme palaisi enää koskaan Suomeen. Sitten mieheni äiti kuoli, saimme pienen perinnön ja käytimme sen elämiseen - jälleen suomen kielen vuoksi. Suomi vakiintui pian myös lasten kotikieleksi.

Sitä ennen olin alkanut hankkia meille lisätuloja kirjoittamalla joka viikko kolumnin suomenkieliseen sanomalehteen, joka ilmestyy Torontossa. Sekä päätoimittaja että toinen toimittaja olivat hyvin mukavia ihmisiä ja sain kirjoittaa melkein mistä hyvänsä. Kuukauden palkkiot riittivät yhden viikon ruokaan meidän viisihenkiselle perheelle. Lisäksi saimme joka viikko edellisen viikon Hesarit luettaviksi!

Ensimmäinen lehtijuttuni

Olin kirjoittanut lehtijuttuja aikaisemminkin. Opiskeluaikana oli kerran kova rahapula ja opintovelka lankesi maksettavaksi. Kävelimme mieheni kanssa kadulla ja pohdimme rahatilannetta.

- Sinähän olet hyvä kirjoittaja. Kirjoita lehtijuttu, mieheni ehdotti.
- Mistä ihmeestä minä nyt yhtäkkiä kirjoittaisin?
- Tuosta miehestä. Mieheni osoitti kadun toisella puolen kävelevää nuorta miestä. - Hän on tehnyt kantelun Sikamessiaasta.
- Mihin lehteen minä kirjoittaisin?

Sattuma ratkaisin sen asian. Puhelinpylväissä oli samaan aikaan mainos "Suomen parhaat kirjoittajat kirjoittavat Suomen Kuvalehteen". Soitin Suomen Kuvalehteen. Aihe kiinnosti heitä kovasti, sillä se oli erittäin ajankohtainen. Lainasin uskontotieteen laitokselta nauhurin ja haastattelin Kyösti Laaria. Valokuvaajaystäväni otti kuvan Laarista. Haastattelun saaminen ja varsinkin kuvan ottaminen olivat kovan työn takana. Laari ei etsinyt julkisuutta. Haastattelu ilmestyi samalla viikolla, kun Sikamessias-juttu tuli uudelleen esille oikeuteen.

Edesmenneen sisareni silloinen aviomies oli toimittaja ja onnitteli minua jutun johdosta. Itse en osannut asiaa kovasti arvostaa. Minua ilahdutti eniten se, että juttuni oli ollut kieliopillisesti virheetön.

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.
Kirjoitin toisenkin jutun Suomen Kuvalehteen, mutta nimimerkillä. Se oli lyhyt haastattelu buddhalaismunkki Nyanaponikasta, joka oli käymässä Suomessa erään rikkaan suomalaisen naisen kustantamana. Tylsä saksalainen tyyppi. Jutustakin tuli aika tylsä.

No, hyvä. Osaan siis kirjoittaa muutakin kuin kouluaineita ja rakkauskirjeitä poikaystävälle/aviomiehelle. Ajattelin, että kirjoitan sitten kun minulla on taas aikaa. Mutta aikaa kirjoittamiseen ei tuntunut olevan koskaan. Olin oikea kotiäiti, joka laittoi ruuat, hoiti lapsensa, huolsi aviomiehen vaatteet, ompeli omat ja lasten vaatteet, teki leluja, ompeli nukenvaatteita, leikkasi miehensä tukan (leikkaan edelleen), saattoi lapset kouluun, haki heidät koulusta, luki heille kirjoja. Jokainen, joka on tehnyt samanlaista työtä, tietää, että siinä ei aika tahdo oikein riittää. Kun anoppini oli käymässä, hän sanoi huolestuneena, että aina kun hän heräsi, olin jo työn touhussa ja sitä jatkui, kun muut menivät jo nukkumaan.

Mutta nyt minä olin Kanadassa ja kävelin edestakaisin talossa, jonka pihalla kasvoi iso magnoliapuu, ja luin ääneen Dantea. Olinko mennyt liian pitkälle tätä perinteistä naisen ja äidin, aviovaimon tietä? Minustahan piti tulla kirjailija.

Vanhempi poikani opiskeli Toronton yliopistossa pääaineinaan taide ja englanti, oikeammin luova kirjoittaminen. Aloin lukea hänen käyttämiään oppikirjoja ja kirjoittamiaan muistiinpanoja. Amerikkalaisen kirjailijan ja kirjoittamisenopettajan John Gardnerin kirjat vaikuttivat minuun ratkaisevasti. Aloin ostaa muitakin kirjoittamisen oppaita ja lukea niitä alleviivaten. Luin tietenkin myös Virginia Woolfen kirjan "A Room of One's Own (1929): "--a woman must have money and a room of her own if she is to write fiction [kaunokirjallisuus]."

Minulla ei ollut kumpaakaan, joten aloin kirjoittaa lehtijuttuja ja lähettää niitä Suomeen. Oli 1980-luku, ja Suomessa oli taloudellisesti hyvä aika. Lehdet ostivat runsaasti juttuja ulkopuolisilta kirjoittajilta. Niinpä hakkasin kirpputorilta ostamaani punaista kirjoituskonetta (jolla ei saanut säädeltyä edes marginaalia), juttuja syntyi ja rahaa tuli postissa Suomesta shekkeinä. Lehtijutut piti lähettää kuriiripostilla, sillä tavallinen posti oli Kanadan päässä hidas ja Suomeen lähetetty kirje saattoi mennä vaikka Uuteen Seelantiin seikkailemaan.

Juttujen piti olla todella hyviä. Ne vaativat paljon taustatyötä. Vanhempi poikani otti valokuvat, jo silloin nimellä Matti Amnell. Hän laittoi usein myös ruoan luennoilta tultuaan ja kehittyi hyväksi kokiksi. Meillä syötiin usein kiinalaista ruokaa ja juotiin kiinalaista teetä, sillä poikamme opiskeli myös kiinaa.

Kirja omasta lapsuudesta on hyvin tavallinen aihe esikoisteoksiin. Minua alkoi kuitenkin kiehtoa 1900-luvun alku. Se johtui varmaankin jutusta, jonka olin kirjoittanut Kotilieteen. Aavistelin viktoriaanisen ajan paluuta ja ehdotin sitä aiheeksi. Se kiinnosti. Luin paljon kirjoja ja kävin museoissa Kanadassa ja USA:n puolella - sehän oli siinä naapurissa ihan lähellä.

Erään museovierailun aikana sain hyvän idean ja aloin kirjoittaa kirjaa suomalaisesta tytöstä, joka lähtee sortovuosien aikana Kanadaan. Kirjoitin sitä vain silloin tällöin. Viimeisenä vuonna Kanadassa, kun kaksi vanhempaa lasta oli jo lähtenyt Pariisin opiskelemaan, kerroin kirjan juonen nuorimmalle lapselleni. Hän innostui siitä kovasti, ja juttelimme myöhään aamuyöhön asti. Se rohkaisi minua. Kirjoitin kirjan valmiiksi Suomessa kokopäivätyön ohella.

Arvelimme vielä 1980-luvun lopulla, että sellainen kirja pitäisi julkaista omakustanteena aiheensa vuoksi. Mutta sitten maailma alkoi muuttua, Suomikin. Ensimmäisen kirjani ensimmäinen painos ilmestyikin muutoksen vuonna 1991. Siitä se alkoi.

Ystäville ja omalle perheellekin oli yllätys, että kirjoitin nuortenkirjan. Mutta myös kirjat valitsevat tiensä, muodon joka sopii niille parhaiten.

Kiitos Dante!

"MIDWAY upon the journey of our life
I found myself within a forest dark,
For the straightforward pathway had been lost."
(Longfellow'n käännös)

Italialaisia koululaisia luokkaretkellä Ravennassa Danten haudalla. Italian matka johti minut uuteen aiheeseen, renessanssiin:
http://amnellanna.blogspot.fi/2014/01/anna-amnell-firenzesta-turkuun.html
"Mutta aivan viime vuosien uutuuksiin kuuluu teos, joka ei ole saanut lainkaan niin laajaa huomiota kuin se ehdottomasti ansaitsisi. Kirja on Anna Amnellin persoonallinen ja kaikin tavoin yllättävä Lucia ja Luka (Books by Demand 2013). Sopii toivoa, että Turku-aiheisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet vähitellen löytävät Amnellin seitsemännen romaanin." Lue lisää

http://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/856578/Lucia+Olavintytar+elaa+Juhanaherttuan+ajan+Turussa?jako=d1359a71394fe30819909ef88cce65b0

 "Kyynärän mittainen tyttö" ja "Pako Tallinnaan".

Miten Aurora-kirjat syntyivät

Blogit: Aurora ja Lucia Olavintytär
.
Pirkko Anna Amnellin lehtijuttuja

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.

Kommentti: Vieraan kielen oppiminen

bDSC00003, originally uploaded by amnellanna.

Kommentti Kemppisen blogiin.
Tuntuu hyvältä lukea, että joku uskaltaa tunnustaa, että vieraiden kielten oppiminen kunnolla on vaikeaa.

Kokemukseni mukaan pitkällä saksan kurssilla (9 vuotta) ja ruotsin kurssilla (8 vuotta) ei vielä pysty lukemaan romaaneja. Täytyy harrastaa kieltä erityisen paljon, jotta se tulee tutuksi.

Meidän kannattaa muistaa tämä myös silloin, kun puhumme Suomeen aikuisina muuttaneista ihmisistä.

Lapsena maahan muuttaneet oppivat leikkitovereiltaan ja opettajiltaan uuden kotimaansa kielen. Vanhempien on parasta puhua lapsilleen omaa äidinkieltään. Niin siirtyy vanhempien kulttuuri, suhde vanhempiin säilyy läheisenä ja tunne-elämä kehittyy.

Uskon, että suomalainen kulttuurielämä virkistyy ja avartuu kovasti, kun maahanmuuttajien lapset ja lapsenlapset alkavat kirjoittaa - ja kääntää kirjallisuutta.

Vanhan maan torvi

DSC08393, originally uploaded by amnellanna.

Kun kanadansuomalaiset olivat vihaisia jollekin, he saattoivat nimittää tätä "vanhan maan torveksi". En tiedä, mistä tuo nimitys tuli. Monille on tuttua, että siirtolaiset ja heidän jälkeläisensä käyttävät toisinaan sekakieltä, fingelskaa, jossa englannin sanoja suomeksi väänneltyinä. Tätä voitaisiin pitää erään asteisena kreolina.

Joidenkin sanojen alkuperää oli taas vaikeaa tajuta. Tällaisia sanoja olivat esimerkiksi vanhat pohjalaiset murresanat.

Siirtolaiset ja pakolaiset näkevät unia

Protea, Etelä-Afrikan kansalliskukka

Mitä unia näkee romaaninhenkilö? Mitä unia näkee zulurunoilija, joka on karkotettu kotimaastaan? Ovatko ne samanlaisia kuin suomalaisen naisen unet?

Luin eilen tai oikeammin tänä aamuna netistä, että Mazisi Kunene on kuollut viime kesänä.

Zulurunoilija Mazisi Kunene oli puhumassa 1980-luvulla Torontossa Etelä-Afrikan puolesta. Tilaisuuden jälkeen pyysin haastattelua.

Kunenella oli kiire sillä hetkellä, ehdin ottaa kuitenkin valokuvan ja vaihtaa muutaman sanan. Kunene lupasi soittaa ja soittikin samana iltana hotellistaan. Ehkä syynä oli se, että kerroin olevani Suomesta. Kunene oli ollut jonkin aikaa Suomessa sen jälkeen, kun hänet oli karkotettu kotimaastaan Etelä-Afrikasta.

Keskustelu venyi pitkäksi. Olimme samassa tilanteessa, kaukana kotimaasta. Kunene kertoi, että hänellä on koko ajan ikävä omaisia, joita hän ei ole tavannut vuosiin. Hän kertoi käyvänsä näiden kanssa unissaan pitkiä keskusteluja. Kerroin, että niin teen minäkin. Juteltiin siirtolaisten toisaalta synkkiä toisaalta hupaisia juttuja, joita vain toinen siirtolainen voi ymmärtää.

Mikään lehti ei ollut kiinnostunut Kunenesta, valokuvakin on jossain laatikkojen pohjalla. Ostin kuitenkin hänen eeppisen runoelmansa ”The Ancestors and the Sacred Mountain”. Huomasin pari vuotta sitten netistä, että Mazisi Kunene oli valittu uuden Etelä-Afrikan kansallisrunoilijaksi. Olen ajatellut, että hän on varmaankin jo eläkkeellä kalifornialaisen yliopiston kirjallisuuden professorin virasta ja asuu kotimaassaan. Hän voi seurustella rakkaiden omaistensa kanssa, mikäli näitä on vielä elossa. Ovathan kuitenkin jäljellä edelleenkin unet, joissa voimme kohdata ne, jotka ehtivät jo kuolla.

Kunene sanoo eräässä runossaan kuuntelevansa muinaisia runoilijoita, esi-isien legendoja. Aurinko, ruoho, maa ovat hänelle läheisiä samalla tavalla kuin meille suomalaisille, intiaaneille tai Franciscus Assisilaiselle. Ehkäpä kaikki ihmiset olivat ennen lähellä luontoa.

Kunene kirjoitti englanniksi ja niin kuin Shakespeare mitalla (blank verse: mitta, mutta ei riimiä), joka on yleinen englanninkielisessä maailmassa. Hän oli kuitenkin oikea zulu, hyvin kiinnostunut omasta perinteestään. Uskoisin, että hänen kaltaisensa ihminen pystyi toimimaan sillanrakentajana länsimaisen ja afrikkalaisen kirjallisuuden välillä.

Mazisi Kunene, Africa's Poet Laureate

Muistokirjoitus.


Laitan tänne talteen kommentin, jolla vastasin kotisivublogissani esitettyyn kysymykseen, sillä käsitelty asia on minusta tärkeä ja hyvin ajankohtainen.

Allyalias,

kysyt "Löytyykö siirtolaisen/pakolaisen koti muukalaisuudesta ja kaipuusta? Onko toinen muukalainen (alkuperämaasta huolimatta) siirtolaisen maanmies?"

Uskon, että on, mikäli henkilö ei ole kovin ennakkoluuloinen ja epäilevä luonteeltaan. Kieroutunut kasvatus tai jokin trauma voi aiheuttaa tietenkin pysyvää vihamielisyyttä joitain kansoja tai kansanryhmiä kohtaan.

Ensimmäisen polven siirtolaisilla tai pakolaisilla on yleensä jatkuva kaipuu tai ainakin tunne olemisesta kahden maan kansalainen. Sanotaan, että sitä tunnetta on vielä toisen polven siirtolaisellakin. Vasta kolmas polvi on uuden maan kansalainen. Hänkin tuntee läheisyyttä isovanhempiensa kotimaahan, opettelee isovanhempiensa kielen, jos suhde heihin on normaalin läheinen.

Amerikan ja Euroopan välillä on tällainen vuosisatojen pituinen tunneside. Sen kieltäminen aiheuttaa molemmilla puolin valtamerta monenlaisia ongelmia.

Ulkomailla asuneet ovat toisaalta "isänmaallisempia" kuin aina kotimaassa asuneet. Se ei ole kuitenkaan kiihkoilevaa isänmaallisuutta, vaan verrattavissa suomalaisten heimotunteeseen. Voidaan tuntea läheisyyttä ihmisiin rajoista riippumatta.

Näinhän pitäisi olla muutenkin kaikilla ihmisillä. Me olemme kaikki samanlaisessa tilanteessa, olämme kaikki samojen inhimillisten lainalaisuuksien alaisia, tarvitsemme toisten ihmisten läheisyyttää, haluamme sijamme maailmassa ja ennen kaikkea - olemme kuolevaisia.

Tuon viimeisen tosiasian pitäisi ainakin yhdistää ihmisiä. Kypsyessään ihmisen tulisi kokea koko maailma kodikseen ja tuntea kaikki ihmiset "saman maan kansalaisiksi".

Toistan, että tämän rinnalla ihmisellä voi olla voimakas oman isänmaan ja oman kotiseudun tunne. Tätä on monesti vaikeaa niiden ymmärtää, jotka ovat asuneet aina samassa maassa tai sulkeneet korvansa maailmalta.

Kaukaisessa metsämökissä tai viidakossa asuva vanhus saattaa tuntea yhteenkuuluvuutta kaukaisten maiden ihmisten kanssa. Jos hän on uskonnollinen, hän ajattelee, että viimeistään kuoltuamme olemme kaikki samassa tilanteessa.

Mazisi Kunene -informaatiota ja valokuvia

Kommentteja siirtolaisuudesta

Anni Heinon blogiin 11.4.2006
Muistan oman siirtolaisuuteni ajoilta, miten tärkeitä suomalaiset sanomalehdet olivat. Alkuaikoina mieheni kävi lukemassa Hesarit paikallisen yliopiston kirjastosta.

Aloin itse arvostaa suomalaisia lehtiä vähän myöhemmin ja sain onneksi joka viikko kasan vanhoja Hesareita siirtolaislehdestä, johon kirjoitin kolumnin monen vuoden ajan. Niitä lehtiä tutkimme Torontossa koko perhe ja annoimme eteenpäin muille luettaviksi.
Kerrottiin, että Floridassa suomalaiset lehdet olivat kahviloissa puhkiluettuja.
Tämä oli ennen Internetin aikaa.

siirtolaisuus
Kemppisen blogiin 26.7.2006
Suomi on harvaanasuttu maa. Tänne sopisi paljon lisää ihmisiä. Houkutellaan tänne siirtolaisia.

Asuin monta vuotta toisessa harvaanasutussa pohjoisessa maassa, Kanadassa. Siellä ajateltiin, että jokainen monilapsinen siirtolaisperhe edistää maan kehitystä ja vaurastumista.

Perhe tarvitsee lääkäreitä, hammaslääkäreitä, eri alojen kauppiaita, opettajia, sanomalehtiä, kirjoja, kouluja jne. Jossain lehdessä oli ihan laskettu, kuinka monta ihmistä kukin uusi perhe työllistää. Se oli yllättävän suuri joukko.

Siellä käytettiin siirtolaisten ottamisessa pistejärjestelmää, otettiin niitä, joiden ammattia tarvitaan ja jotka sopeutuvat parhaiten. Oltiin siis realisteja.

Mutta sen lisäksi ainakin aikaisemmin annettiin ihanteellisesti verohuojennusta niille, jotka lähettivät rahaa kotimaahansa vanhemmille tai sisaruksille. Lähiomaisille sai luvan muuttaa myös Kanadaan (Se lienee tuonut ongelmia, sanovat tutut kanadalaiset). Toisen ihmisen kulttuuria ja uskontoa kunnioitettiin.

Suomessa kannattaisi ottaa mallia muualtakin kuin Ruotsista (ja vielä vähän aikaa sitten Itä-Saksasta ja NL:sta).

Elintason parantuessa myös lapsiluku pienee, kun vanhempien ei tarvitse enää hankkiä elättäjien joukkoa vanhuuden varalle. Koulutus luo tietoa myös siitä, miten ehkäisykin onnistuu.

Lapsi ja vieraat kielet

Lapsi ja kielten oppiminen on kiinnostava aihe. Siitä voisi kirjoittaa kirjoja, on kirjoitettukin. Niitä kannattaa lukea.

Aihe on minulle läheinen, sillä olen ollut työssä Suomessa englanninkielisessä lastentarhassa, lapseni ovat aloittaneet koulunkäynnin Suomessa ranskaksi ja jatkaneet englanniksi Kanadassa. Kotona on puhuttu aina suomea, jollei läsnä ole ollut joku muunkielinen vieras. Olen myös opettanut englantia suomalaisille ja suomea vieraskielisille.

Havaintojeni ja lukemieni kirjojen mukaan lapsi oppii nopeasti useita kieliä yhtä aikaakin, jos hän on normaalilahjainen ja jos kieliä puhutaan hänelle johdonmukaisesti, kukin aikuinen omaa kieltään.

Lapsi voi oppia vieraan kielen leikkitovereilta ja opettajilta. Hän voi oppia sitä aika pitkälle TV:stäkin. Yleensä noin 11-12-vuotiaaksi voi aloittaa vieraan kielen "tyhjästä" ja oppia sen ilman vierasta aksenttia (mikäli sitä seikkaa arvostetaan).

Paljon vaikeampaa on oman äidinkielen säilyttäminen uudessa maassa. Siirtolaisen lapsen on parasta puhua aina vanhempiensa kanssa näiden omaa äidinkieltä. Se on perheen tunnekieli ja kehittää lapsen ajattelua ja tunne-elämää sekä pitää yllä yhteyden vanhempien ja esivanhempien kulttuuriin. Olen tavannut kolmannen polven amerikansuomalaisia, jotka ovat puhuneet suomea, vaikka eivät ole käyneet koskaan Suomessa.

Yhdysvalloissa ja Kanadassa on ollut jo monia sukupolvia ihmisiä, jotka ovat oppineet englannin vasta koulussa opettajilta ja luokkatovereilta. Huonoin tapa on oppia vieras kieli vanhemmilta, jotka puhuvat sitä murteellisesti.

Torontossa 60% koululaisista puhui kotonaan jotain muuta kieltä kuin englantia. Usein siirtolaisten lapset pärjäsivät kuitenkin koulussa parhaiten.

(Kommentti Ikkunaiineksen blogissa.)

Aurora, vaahteralaakson tyttö. Kummit ja kaimat.

Aurora -blogi. Aurora-kirjat; tyttökirjat



Aurora, vaahteralaakson tyttö. 1991 (2. painos 1992)
Kansi: Matti Amnell



1900-luvun alussa Aurora oli tavallinen tytönnimi Suomessa. Sen huomaa, kun lukee sen ajan kihlaus- ja avioliittoilmoituksia. Vuonna 1904 Lohjan lähellä Nummella syntynyt anoppini sai myös nimen Aurora. Minä en koskaan ymmärtänyt, miksi hän ei käyttänyt sitä etunimenään. Taisi hän kerran sanoa, että se olisi ollut Savossa vähän liian fiini. Mutta oli itsestään selvää, että siitä aikakaudesta kertovan kirjasarjani päähenkilön nimeksi oli tuleva Aurora.

Prinsessa Ruususenkin nimi on Aurora. Hänellä oli iso joukko kummeja. Niin oli 1900-luvun alun tytöilläkin, jopa 12, jotta lapsi ei jäisi heitteille vanhempien kuoltua. Niin on myös minun Aurorallani, ja äidin kuoltua kummit pitävät huolta puoliorvosta tytöstä, jonka isä on karkotettu Suomesta. Kun Aurora palaa kotimaahan, yksi kummitäti antaa rahaa, toiset flanellialushameita, neulomiaan sukkia, lapasia ja villahousuja, joita Ateneumiin opiskelemaan tullut Aurora ei osaa oikein arvostaa.

Myyttien Aurora

Kanadalaiselle Thomasille suomalainen Aurora on kuin myyttinen hahmo, aamunkoiton jumalatar (Eos, Aurora), joka ajaa kultaisilla siivekkäiden hevosten vetämillä vaunuilla tai ratsastaa Pegasoksella. Aurora on kuvattu myös enkelinä, kuten tämän collegen sinetissä. (kaikki linkit eivät enää toimi)

Tärkeintä on Thomasille ajatus, että pohjoismaisessa mytologiassa revontulet ovat valkyyrien kilvistä sinkoavia säteitä, jotka valitsevat parhaat nuorukaiset taistelemaan oikeuden ja hyvyyden puolesta. Se sopii taiteilijan urasta haaveilevalle pojalle. Ja näin Aurora ei olekaan prinsessa, joka nukkuu satavuotista untaan ja odottaa prinssiä, vaan tyttö joka vahvistaa poikaystävänsä itsetuntoa, niin että tämä uskaltaa toteuttaa itseään, paeta suuren viktoriaanisen talon uumenista. Sadut voidaan kirjoittaa uudestaan, tajuaa Thomas. (175-181)

Mitä enemmän luin Aurorasta, sitä paremmin tajusin, miten hyvin tuo nimi sopii 1900-luvun alkuun. Sehän oli uuden aikakauden alku. Siitä odotettiin paljon. Varsinkin suomalaiset haaveilivat, jopa siitä, että Suomi voisi olla itsenäinen. Siinä mielessä vuosi 1905 oli tärkeä. Siitä ei ole kuitenkaan tänä vuonna paljoa puhuttu ainakaan lehdistössä. Ehkä puhuttiin esitelmissä, joita en päässyt kuuntelemaan.

Keisarin ja kapinallisten Aurora

Monille Aurora merkitsee sosialismia, sillä venäläiset sotilaat aloittivat kapinan Aurora-laivalla. Mutta mikä olikaan Aurora-laiva (1897) ennen sitä? Se oli tsaarittaren nimikkolaiva. Se oli mukana Tsushiman meritaistelussa, ja suomalainen kapteeni vara-amiraali Oskar Wilhelm Enqvist toi sen surkeasti päättyneestä Japanin sodasta kotiin Pietariin, jossa siitä tuli kadettien koululaiva. 1906-1912 se teki laivastovierailuja moniin maihin.

Monet suomalaiset tuntevat Aurora-nimen lähinnä Aurora Karamzinista, suomalaisesta kaunottaresta, tsaarittaren hovineidistä, joka naitettiin upporikkaalle venäläiselle miehelle ja joka vanhoina päivinään lahjoitti osan omaisuudestaan Suomeen ja harjoitti hyväntekeväisyyttä.

Köyhä taideopiskelija Aurora Koivu kysyy isältään, miksi hänelle on annettu nimi rikkaan vanhan naisen mukaan. Mutta isä sanoo, että revontulet ovat syynä Aurora-nimeen. Revontulet ovatkin kiehtoneet ihmiskuntaa kaikkina aikoina.


Toivon, että tämä kirjoitus vastaa muutamiin kysymyksiin.

Kuin kotimaassa teekuppia myöten

Näistä Torontosta ostetuista kupeista alkoi ruusukuppien ja kukka-astioiden keräily.  (Lisäys vuonna 2013: kukka-astiat, suurin osa omia kukka-astioita)

Ihmettelin alussa Kanadassa sitä, miksi oli miltei mahdotonta löytää kaupasta tusinaa samanlaisia kahvi- tai teekuppeja, niin kuin Suomessa on tapana ostaa.

Torontossa kiersimme kerran koko kaupungin ja saimme koottua täyden tusinan kuppeja, joissa on punainen ruusukuvio. Malli oli sopivan kookas teekupiksi. Nyt toivon, että olisin ostanut muutaman myös niitä, joissa oli keltainen ruusu.

Kuukausikupit ovat jääneet erityisesti mieleen. Ne olivat hyvin kauniita. Niitä oli ostettu yleensä perheenjäsenten syntymäkuukausien mukaan. Kaikki nämä kupit olivat englantilaisia samoin kuin perinteiset sinivalkoiset astiat.

Siirtolaiset pysähtyvät usein siihen aikaan, josta ovat lähteneet, usein siihen ruokavalioon ja jopa muotiinkin. Tavallaan aika pysähtyy, varsinkin jos ei käy kotimaassa tai ole muuten yhteydessä siihen.

Kanadaan muuttaneet englantilaiset olivat myös pitäneet kiinni kotimaansa tavoista, teeseremonioista ja muista, varmaankin enemmän kuin Englannissa asuvat sukulaisensa.
Yleensä oman maan tapoja arvostaa ulkomaille muutettuaan enemmän kuin oli arvostanut kotimaassa.