Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukuhistoria. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukuhistoria. Näytä kaikki tekstit

torstaina, marraskuuta 12, 2009

Monenlaista lattiaa


P1040005
Originally uploaded by Brin d'Acier

Mitä! Ei kai tämä ole muovilattia, joka on verhottu matolla? Nestor kotonaan. Sama kuva suurempana.

Myöhästynyt kommenttini Arleenan blogin lattiamuotikeskusteluun

Lattioiden muoti vaikuttaa paljon perheen elämään. Kanadassa asuessani tuskastuin kokolattiamattoihin, joita oli joka paikassa, jopa lääkärin vastaanottohuoneessa. Pahaa hajua yritettiin sitten peittää parfyymeillä.

Koska ei ole omaa asuntoa, joutuu tyytymään muiden valintoihin. Ilahdun aina, kun asunnossa on puulattiat tai jokin muu kaunis päällys.

Valitettavasti esimerkiksi keittiössä ja käytävissä käytännöllisessä
muovilattiassa on joitakin suorastaan kuvottavia värisävyjä. Niiden vuoksi ei voi mennä asumaan johonkin muutoin mukavaan asuntoon. Lattian väri pilaisi koko sisustuksen. Koska olen allerginen pölylle, en voisi peittää lattioiden sopimatonta väriä matoilla kuten poikani on tehnyt (ks kuva).

Lisäys: En voi olla lisäämättä, että fingliskassa eli kanadansuomalaisten suomessa 'lattia' tarkoittaa myös samaa kuin kerros (=floor). Kun joku kertoi tyttärensä olevan työssä erään liiketalon neljännellä lattialla, ihmettelin, onko hän ehkä siivooja. Ei ollut vaan lakimies, 'loijeri'.

sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009

Isänpäivä

Father's Day in Finland


Hyvää isänpäivää!

Juhlimme koko joukolla isänpäivää jo eilen, sillä lähisukulaisemme oli käymässä Suomessa ja joutui lähtemään jo tänä aamuna takaisin ulkomaille. Isänpäivän iltapalalla juotiin teetä ja syötiin karjalanpiirakoita ja hedelmäsalaattia ja jälkiruoaksi mutakakkua (mudcake), johon ihastuimme Missisipin matkalla New Orleansissa. Ostin mudcaken pakastettuna, ja se oli ihan hyvä, ei tietenkään niin hyvä kuin aito Etelä-Valtojen mudcake.

Uudistimme samalla liinan, jonka sain ystävältäni, samoin uuden kapeamman, jatkettavan pöydän ja pienet mariskoolit, joita mieheni on kerännyt meille lähikaupasta kampanjahintaan. Valkoiset orkideat olivat viimeisillään, siksi leikkasin kukat ja laitoin ne pieniin maljakkoihin, joissa ne kestävät varmaan kauemmin kuin olisivat kestäneet muuten. Punaisessa paketissa on isänpäivälahja, uusi ruotsalais-suomalainen sanakirja. Entinen alkoi olla hajalla, sillä mieheni lukee HBL:ää joka päivä sanakirjan kanssa.

perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Joessa, meressä, järvessä uiminen


Helsinki_1985_August_004
Originally uploaded by Brin d'Acier

Suomenlinna. Yläkuvassa lahti, jota sanoimme "hevosenkenkälahdeksi". Siinä me uimme kahtena kesänä jopa päivittäin.
Kuva: Matti Amnell Alemmassa kuvassa ranta, jossa äiti kävi uimassa myöhään syksylläkin.

Kommentti Ritan blogiin, jossa hän kertoo kotinsa lähellä olevasta joesta.

Äiti innostui vanhoilla päivillään eli myöhäisessä keski-iässä käymään uimassa lähellä olevassa järvessä ihan siihen asti, kun se meni umpijäähän.

Kun asuimme Suomenlinnassa, mieheni ja minä uimme meressä myöhään kesällä. Kun tuli 14 astetta, ei kärsinyt kuin kastautua, sillä kylmyys alkoi tuntua kiristävänä jaloissa.beach in Iisalmi

perjantaina, lokakuuta 16, 2009

Valoverho

vastavaloon

Kuvan vasemmassa alakulmassa näkyy vastavalossa valoverho, jonka olen laittanut kokeeksi erkkeriin. Suurkaupungissa asuminen merkitsee yleensä sitä, että muut ihmiset ovat lähellä. He istuvat samassa bussissa ja raitiotievaunussa, he törmäävät vastaan tungoksessa, he seisovat vierellä tavaratalon rullaportailla ja ruokakaupan jonossa. Pidän siitä, että elämä kuhisee ympärilläni, mutta kaipaan samalla yksityisyyttä. Näin ajattelevat varmaan muutkin.

Kadun toisella puolen on korkeita kerrostaloja. Olen asunut tässä talossa kohta kaksi kuukautta ja olen nähnyt vain kerran jonkun henkilön katsomassa ulos ikkunasta. Vastapäisten talojen ikkunoissa on rullaverhoja, valoverhoja, laskosverhoja, puisia ja metallisia säleverhoja.

Istun pöydän ääressä kirjoittamassa. Tässä ikkunassa ei ole vielä valoverhoa. Verhot on vedetty useimmiten ikkunan eteen. Keittiössä on metalliset säleverhot, jotka toimivat siellä erinomaisesti. Ihmeellistä kyllä ne vaikuttavat tunnelmallisilta, koska ne siivilöivät valoa ja muodostavat kiinnostavia kuvioita vastapäiseen seinään. Makuuhuoneen ikkunoiden edessä on koko vuorokauden puuvillaiset toile de jouy -kuvioiset verhot. Entiset keittiönverhot, eräät lempiverhoistani. Ne ovat haalistuneen sinivalkoiset ja päästävät valoa sisään päivällä sopivasti ja pimentävät yöllä sopivasti.

Keittiössä aamulla

Olen tottunut siihen, että edessäni on avara näkymä yli kaupungin ja saan katsella rauhassa ilos ikkunasta. Nyt tuijotan noita vastapäisiä taloja ja tunnen itseni tirkistelijäksi. Joku on sanonut, että paras näkymä kirjailijalle on ruma varastonseinä, sillä silloin mielikuvituksen on pakko lentää. En ole ihan varma siitä, onko tuo totta.

lauantaina, lokakuuta 10, 2009

Kirjoittaminen työnä

WilsonAve

Hyviä asioita: Kirjailijaliitto muisti jälleen pienellä apurahalla. Kukkia sain aviomieheltä, joka kannustaa minua aina kirjoittamaan. On uusi divaani, johon kirpputorilta ostettu torkkupeitto sopii täydellisesti. Divaanin nurkassa olisi lämmintä, rauhallista ja mukavaa taas kirjoittaa, kun muutto alkaa olla ohi, vaikka järjestelemistä riittänee vielä pitkään.

Minulla ei ole ollut koskaan työhuonetta. Aloitin Torontossa kirjoittamisen keittiönpöydän ääressä. Se ei ollut edes oikea pöytä vaan keittiöntyöpöytälevy, joka oli heitetty pois naapurista. Se sai pukkijalat ja eteen korkean työtuolin. Siinä syntyivät lehtijuttuni Suomeen. Kun vanhin lapsista lähti Pariisiin opiskelemaan, kirjoitin hänen huoneessaan. Siellä aloitin ensimmäisen historiallisen nuortenkirjani, joka valmistui Suomessa pari vuotta paluumuuttomme jälkeen.

Edellisessä asunnossa kirjoitin Aurora-kirjat ruokasalissa, joka oli erinomainen työhuoneeksi. Kun oli vieraita tai jokin juhla-aika kuten joulu, laitoin tietokoneen ja muut työvälineet pöydän alle ja peitin pöydän pitkällä liinalla. Olin asettanut yhdelle seinälle rivin vanhoja keittiönkaappeja ja verhonnut ne kokonaan tapetilla 1700-luvun tyyliin, ja ne kaapit kätkivät lukuisat kansiot ja kirjat, joita aina tarvitsen kirjoittamisessa. Lucia Olavintytär -nuortenkirjat kirjoitin makuuhuoneen nurkassa. 1900-luvun alkua ja 1500-lukua käsittelevät kansiot ja kirjat levisivät kaikkialle asuntoon: makuuhuoneeseen, eteiskäytävään, olohuoneeseen, takkahuoneeseen, joka oli samalla eteinen. Nyt kirjani täyttävät uuden asuntomme olohuoneen seinät. Mieheni ostaa vähän kirjoja, sillä hän saa niitä kirjastoista ja kaukolainoina ulkomailta. Minun tarvitsemani kirjat ovat kaikenlaisia outoja kirjoja, joita löytyy kirpputoreilta ja ulkomailta tilaamalla.

Kirjoitan hitaasti. Joskus toivon, että en olisi aloittanut historiallisten nuortenkirjojen kirjoittamista. Tutkimustyö on työlästä, ja aikaa kuluu siihen paljon. Ja aina on joku epäilemässä, onko jokin yksityiskohta oikein. Minulla olisi vaikka kuinka paljon aineistoa ihan omasta kokemuksestakin. Ehkä joskus syntyy kirjoja niistäkin.

Ensimmäinen kirjani vietiin käsistäni, ennen kuin ehdin kunnolla etsiä kustantajaa. Viidennelle kirjalleni eli Kyynärän mittaiselle tytölle jouduin etsimään uuden kustantajan, ja se olikin vaikeaa. Nyt olen jälleen samassa tilanteessa. Tiedän, että niin ovat monet muutkin kirjailijat.

Apurahat pitävät kirjailijaa pinnalla. Kiitos niistä!

Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä:
ks kirjoitukseni ja kuvani Aleksis Kivestä: Syksyn lapsi Aleksis Kivi



Keittiönpöytä Torontossa.

tiistaina, lokakuuta 06, 2009

Elämää Oopperan tienoilla

030

Kuva: Anna Amnell

Kuin maaseudulla: Näkymä idästä (kaakosta?) Töölönlahdelle Kuva: Matti Amnell

Edellinen asuntomme oli Ullanlinnassa, ja siellä oli kirkko keskellä kylää, Johanneksen kirkko, jota ihailin 20 vuotta ikkunastani ja josta otin paljon valokuvia. Nykyisen "kotiseutuni" ehdoton keskus on Kansallisoopperan uusi rakennus.

Elämä on alkanut muuttua jo niin normaaliksi, että teemme päiväkävelyjä Töölönlahden ympäristöön, josta on tulossa osa Finlandia-puistoa (Klikkaa ylintä kuvaa, niin näet Opperan ympäristön, lähipuistoni). Mieheni juoksee lisäksi joka toinen päivä Töölönlahden, Eläintarhanlahden ja Kaisaniemenlahden ympäri. Minulle riittää tunnin kävely Oopperan ympäristössä olevissa puistoissa, joita en tunne paljon ollenkaan ennestään.

Me kaupunkilaiset olemme todellisuudessa niin paljolti pikkukaupunkilaisten kaltaisia, että tunnemme yleensä vain oman kaupunginosamme. Tällaisia eivät ole vain helsinkiläiset vaan myös esimerkiksi newyorkilaiset. Minulle on kotikaupunkia ennen kaikkea Helsingin keskusta, tulinhan alkujaan asumaan Rööperiin opiskelijana ja kävelin sieltä keskustaan yliopistolle päivittäin.

Sen jälkeen olen asunut Kuusitiellä, Arkadiankadulla, Herttoniemessä ja Suomenlinnassa, mutta kaikkein kauimmin Rööperin tienoilla Kaartinkaupunginosassa, Tehtaankadulla ja Ullanlinnassa. Oopperan tienoo, josta käytetään myös nimeä Finlandia-puisto, on uusi tuttavuus. Yllättävintä on se, että Oopperan tienoot tuntuvat miltei maaseudulta.

Helsingin seudun varhaisin asutus, Töölön kylä, sijaitsi 1400-luvulla nykyisen oopperatalon tienoilla.

torstaina, lokakuuta 01, 2009

Kaupungin äänet

Töölö
Näkymä erkkeristä Mannerheimintielle päin.

Pidän kaupungin äänistä. Olen asunut kaupungin keskustassa lapsesta lähtien, alussa pikkukaupungissa, jossa hevosrattaat ja reet ajoivat kirskuen ohi ja sen jälkeen suuremmissa kaupungeissa. Varsinkin raitsikan ääni tuntuu kodikkaalta, sillä ensimmäinen yhteinen kotimme oli Pikku Robertinkadulla, jonne kuului varsinkin sunnuntaiaamuisin, kuinka kolmonen kääntyi Isolle Roobertinkadulle sen ajan reitin mukaisesti.

Korkeavuorenkadun tienoot tuntuivat monesti pikkukaupungilta: kirkko keskellä "kylää", lähellä museo ja kouluja, urheilukenttä, pitkään toiminut Kontion ruokakauppa, putiikkeja. Raitsikka kulki joinakin vuorokauden aikoina harvoin, perheen nuoriso käveli aina keskustaan. Hevosia ja rattaita sekä vanhanaikaisia autojakin näkyi, kun hääparit lähtivät Johanneksen kirkolta kohti hääjuhlia.

Tunnen asuvani nyt "kaupungissa", ei tarvitse enää juosta kympin raitsikkaan, joka kulkee harvemmin. Meitä lähellä olevalta Oopperan pysäkiltä lähtee jatkuvasti raitsikoita keskustaan. Kotikadullamme kulkee kolmonen, joukko busseja ja muuta liikennettä, mutta ei se ole häirinnyt. Kun astuu ulko-ovesta kadulle, tuntee kaupungin elämän sykkivän kiihkeämmin kuin Johanneksen puiston vieressä, jossa tunsi monesti elävänsä kuin vuorella metsän keskellä, varsinkin silloin kun sumu nousi miltei huoneisiin saakka.

Vrt Linnanmäki vastapäisestä ilmansuunnasta. Täällä valokuvana

maanantaina, syyskuuta 28, 2009

Vanhat ihmiset ovat arvostettuja Kiinassa

Vanhuus on arvostettua kiinalaisessa kulttuurissa, kertoo toimittaja Jenny Kotiranta. "'Vanha hevonen ei koskaan eksy', kiinalainen sanalasku kuuluu. Se tiivistää yhteen lauseeseen kiinalaisten vanhuksia kunnioittavan elämänasenteen.--" Lue lisää global.finlandin sivulta

Konfutselaisuudella on ollut merkittävä vaikutus perinteisen kiinalaisen ajattelun kehittymiseen jo kahdentuhannen vuoden ajan. Kungfutse eli vuosina 551-479 eKr. Konfutselaisuuden keskeisimipiä tavoitteita ovat hyväsydämisyys ja inhimillisyys.

Tyttäreni on asunut Kiinassa ja tuonut meille monenlaisia esineitä sieltä. Kuvassa on perinteinen kansanomainen koriste-esine, kiinalainen suutari. Vanhat ihmiset ovat arvostettuja käsityöläisinä Kiinassa. (Kuva poistettu)

lauantaina, syyskuuta 19, 2009

Ullakolta erkkeriin



Olen muuttanut Sillin korttelista Carelia-kortteliin Runeberginkadun puolelle
http://blogisisko.blogspot.fi/2014/09/carelia-kortteli-helsinki.html
Olen nähnyt tästä korttelista käytettävän myös nimeä Valon kortteli

Meillä ei ole ollut koskaan aikaisemmin erkkeriä. Ainakin orkideat viihtyvät siinä. Erkkerissä on tällä hetkellä vasta neljä verhoa, kaksi keskellä, yksi kummallakin sivulla. Niiden avulla voi säädellä valoa. Mietin toisiko valoverho pehmeyttä erkkeriin vai päästäisivätkö säleverhot valon parhaiten huoneeseen suoden samalla yksityisyyttä, jota tarvitsee, kun vastapäätä on muita asuinrakennuksia. Klikkaa kuvaa ja katso sitä suurempana.

Kun asuimme Torontossa, meitä vastapäätä oli matala talo, jossa oli ruokatavarakioski. Olimme valinneet asunnon siitä talosta, koska siinä ei ollut kokolattiamattoja eikä kuumailmalämmitystä ja se oli lähellä metroasemaa, josta lapset pääsivät kouluun ja yliopistoon ja minä kaupungille ostoksille. Perheemme ainoa auto oli lomia lukuunottamatta mieheni käytössä, sillä hän joutui liikkumaan päivittäin Suur-Toronton alueella.

Tuosta näkymästä, josta on jäljellä poikani luonnos, on hyvät muistot, sillä kävimme elintarvikekioskissa päivittäin ostamassa maitoa, jugurttia ja muuta ruokatavaraa ja ystävystyimme kioskin pitäjiin, jotka olivat meidän laillamme siirtolaisia, yleensä Manner-Kiinasta muuttaneita. Tuli juteltua kaikenlaista.

Mutta istuimme monesti ikkunan ääressä ja haaveilimme paremmasta näkymästä. Nuorin lapsista keksi, että jos voittasimme Lottariosta paljon rahaa, muuttaisimme takaisin Helsinkiin ja ostaisimme asunnon ylimmästä kerroksesta puiston varrelta (penthouse apartment). Emme voittaneet lotosta, mutta saimme "ullakkoasuntomme" Helsingistä. Nyt olemme jälleen muuttaneet, ja maisema on jälleen vaihtunut. Ei olla enää puiston reunassa vaan vilkasliikenteisen kadun varrella.

Tämä näkymä on vielä outo, mutta se tulee vähitellen liittymään elämämme maisemiin, joita on ollut paljon: Kyrenian vuoret, jotka näin siintämässä etäisinä Nikosian keittiömme ikkunasta, kun tiskasin, Suomenlinnan puisto ja vanhat rakennukset, metsä Herttoniemessä, Huopalahden rautatieasema, junanraiteet ja puistomainen Etelä-Haagan "dachamme", puutalomme piha, jossa kasvoi kuusikymmentä puuta, Tehtaankadulla Italian suurlähetystö, jonka iltapukuista juhlaväkeä katsoin sisareni kanssa leveällä ikkunalaudalla istuen kauan sitten. Ja monet muut näkymät, joita voi katsella valokuva-albumeista.

maanantaina, syyskuuta 07, 2009

Korkeavuorenkatu 10 Helsinki




 Asuimme ylimmässä kerroksessa, kuin ullakolla. Tästä kuudennen kerroksen näköalapaikasta otin suurimman osan Helsinki-valokuvista saatuani digikameran. Kerran vaelsi ikkunan ohi joukko pieniä pilviä, toisen kerran hyvin erikoinen leija. Ilotulituksetkin nähtiin ikkunoistamme.

Asuimme kaksikymmentä vuotta mieheni virka-asunnossa Ullanlinnassa Korkeavuorenkadulla Sillin korttelissa. Ensimmäiset kymmenen vuotta tämä kotimme oli vanhan ajan suuri virka-asunto, melkein 300 neliötä. Käytäviäkin oli 60 neliötä. Eksyimme alkuaikoina, kun harhailimme tyhjissä huoneissa. Mieheni kollega varoitti: Menette vararikkoon pelkästään verhojen ostossa. Hän ei tuntenut meitä, sillä ostimme verhot ja suurimman osan huonekaluista kirpputoreilta.

Verotus virka-asunnoissa on ollut jo jonkin aikaa pääjohtajien tulojen mukaan laskettuna, joten verotus piti meidät köyhinä, otettiinhan virka-asunnon arvoa vastaava vero mieheni rahapalkasta, joka ei ollut pääjohtajien palkan suuruusluokkaa. Päätimme sittenkin muuttaa tähän asuntoon, sillä olimme juuri palanneet Kanadasta. Mieheni ja minun tuloilla olisimme voineet ostaa Helsingistä vain yksiön. Meillä ei ollut - eikä ole edelleenkään - omistusasuntoa ja perheessämme oli kolme opiskelijaa ja pian myös näiden puolisot asumassa. Tilapäisesti asunnossa ovat asuneet myös muutamat lähisukulaiset, tietenkin ilmaiseksi, sillä eihän virka-asunnossa voi pitää vuokralaisia.

Tässä virka-asunnossa asui aikoinaan muiden muassa 1930-luvulla tunnettu henkilö Paavo Virkkunen, oman työnsä lisäksi mm opetusministeri ja eduskunnan puhemies. Se oli varmaankin suurten juhlien aikaa. Se oli myös sitä aikaa, jolloin virkamiesperheissä oli sali salin perään, isällä edustava työhuone, lapset sullottuina tyttöjen ja poikien huoneisiin kerrossänkyihin, nuoret herrat eli opiskelijapojat- myös sukulaispojat - nukkumassa saleissa sermien takana, keittäjä pienessä palvelijanhuoneessa ja sisäkkö keittiön nurkassa koottavassa vuoteessa.

Vaikka talo on rakennettu 1930-luvulla, sen alkuperäisten asuntojen pohjapiirros muistutti 1700-luvun pappiloiden ja kartanoiden pohjapiirrosta. Puuttuivat vain keittiönveranta ja vierasveranta, joiden tilalla olivat keittiönporras ja paraatiporras hisseineen. Keittiön portaasta pääsi alas kellariin ja ylös vintille, samoin näköalaparvekkeelle, josta olen ottanut muiden muassa kuvasarjan ensilumesta Helsingin katoilla.


Koti Korkeavuorenkadulla 1989-2009

Lapsemme ja heidän puolisonsa opiskelivat ja tekivät töitä tuossa asunnossamme, poika valmisti "Pariisin vuodenajat" taidenäyttelyn Ranskan kulttuurikeskukseen, kuvanveistäjäminiä näyttelyn veistoksistaan.Tässä asunnossa pidettiin tyttäremme häät, ja miniämme sukulaiset olivat vierailulla useana vuonna.

Kirjoitin 1900-luvun alun taloja, Helsingin kattoja ja vaihtelevia pilvimuodostelmia ja iltaruskoja ihaillen kuusi historiallista nuortenkirjaa sekä yhden romaanin, jota ei ole vielä julkaistu. Paljon muutakin tekstiä on syntynyt, julkaisematonta ja julkaistua, myös lehtijuttuja.

Oikeastaan kirjoitin romaanin "maanpaossa" Kalliossa, jonne kaikki talon asukkaat siirrettiin vuosituhannen vaihteessa pitkällisen putkiremontin ja peruskorjauksen ajaksi (kaksi muuttoa samana vuonna). Asuntomme pieneni sadalla neliöllä, olohuoneesta tehtiin kaksi huonetta, meille makuuhuone ja työhuone miehelleni.


Meille jäi asunto, joka oli keinotekoisesti katkaistu isosta vanhanaikaisesta asunnosta, joka oli toiminut hyvin - käytäviä lukuunottamatta. Nyt meillä oli makuuhuoneissa kolmet pariovet ja työhuoneessa kaksi pariovea. Toisella tavalla jaettuna asunnosta olisi tullut varmaankin toimivampi. Entisen salin ulkonurkka on niin kylmä, että siinä oli voinut pitää aikaisemmin vain kirjahyllyjä. Pyysimme nyt vaatekaapit siirrettäviksi sille seinälle, ja vaatteet ja liinavaatteet olivat viileitä, kuin aitanorrelta otettuja.

Parasta tässä asunnossa ovat olleet loistavan kulttuurinäköalan lisäksi korkeat huoneet ja - mukavat naapurit. Se oli ystävällisten ihmisten talo, jossa tervehdittiin naapureita hymyillen, juteltiin kun ehdittiin.

Eniten taidan kuitenkin ikävöidä erästä parsakaalin muotoista vanhaa lehmusta, jota olen kuvannut usein.

Kuten jokainen muuttamisen kokenut tietää, muuttaminen on kallis ja sekä henkisesti että fyysisesti raskas juttu. Työ ja touhu jatkuu. Kirjoitan tätä töölöläisessä erkkerissä muuttolaatikoiden keskellä. Kaksi orkideaa on kukassa, kolmas juuri alkamassa kukinnan.

Sketchbook_Helsinki_1994_074


Sketchbook_Helsinki_1994_074
Originally uploaded by Brin d'Acier

Näkymä poikamme työhuoneen ikkunasta Korkeavuorenkadun asunnossamme 6. syyskuuta 1994. Matti Amnellin luonnoslehtiöstä.

Winter scene, Helsinki


Winter scene, Helsinki
Originally uploaded by Brin d'Acier

Näkymä Korkeavuorenkadun asuntomme olohuoneen ikkunasta 1990-luvulla. Matti Amnell

Woodcut, Helsinki


Woodcut, Helsinki
Originally uploaded by Brin d'Acier

Näkymä Korkeavuorenkadun asuntomme olohuoneen ikkunasta 1990-luvulla. Puupiirros: Matti Amnell

Winter reflection, Helsinki


Winter reflection, Helsinki
Originally uploaded by Brin d'Acier

Näkymä Korkeavuorenkadun asuntomme olohuoneen ikkunasta 1990-luvulla. Kun vesi valtasi urheilukentän, näkymä oli kuin Venetsiassa.

Sketchbook_Helsinki_1989_020


Sketchbook_Helsinki_1989_020
Originally uploaded by Brin d'Acier

Näkymä Korkeavuorenkadun asunnon olohuoneen ikkunasta 1989 syyskuussa. Haalistunut luonnos poikani luonnoslehtiöstä.

keskiviikkona, lokakuuta 08, 2008

Onko sinulla duffelitakki?



Onko sinulla duffelitakkì? Onko sinulla valokuvaa duffelitakista? Laita kuva blogiisi.

Natalian blogissa on ihania kuvia duffelitakeista, oikemmin Natalian pikkutytöistä vaaleanpunaiset duffelitakit päällä.

Muutama päivä sitten löytyi valokuva miehestäni duffelitakki päällä. Se on ruskea nappulatakki, jonka ostin alkujaan opiskelijapojallemme Toronton eläinsuojeluyhdistyksen kirpputorilta - kauppa oli meidän lähellä ja ostin sieltä vaikka mitä. Miehillä on tapana pitää lempivaatteitaan, vaikka ne olisivat ihan kuluneita. Suosittu oli tuo duffelitakkikin.

Minullakin oli duffelitakki Torontossa, valokuvan olen nähnyt jossain albumissa. Ehkäpä sekin löytyy.

Duffelitakkien historiaa ja kuuluisuuksia duffelitakit päällä.

maanantaina, syyskuuta 29, 2008

Museot ja valokuvaaminen 2



Kuva: Matti Amnell

Poikani on ostanut hienon skannerin, jolla voi muuttaa digitaalisiksi sekä negatiiveja että dioja. Kauan sitten otettuja, ennen näkemättömiä kuvia tulee esille.

Tämä kuva on todiste siitä, että Louvressa saa kuvata. Olimme vuonna 1985 kotilomalla Euroopassa koko perhe, matkustimme Eurorail-lipuilla junalla ja kävimme monissa maissa Suomen lisäksi.

Koska meitä oli viisi, jakauduimme monesti 2-3 hengen ryhmiin sen mukaan, mikä nähtävyys ketäkin sattui kiinnostamaan. Eräänä päivänä Pariisissa nuoremmat lapset kävivät isänsä kanssa Jim Morrisonin haudalla ja viemärikierroksella, ja vanhempi poikamme ja minä vietimme koko päivän Louvressa.

Otimme paljon kuvia poikani hienolla Canon-kameralla, jonka hän oli saanut "ylioppilaslahjaksi" (high school graduation) ja joka toimii edelleen hyvin. Otimme sillä aikoinaan paljon kuvia Kanadassa ja USAssa, ja jotkut minunkin kuvista ilmestyivät lehdissä.

Louvressa otimme monet kuvat 1000 ASAn filmillä, sillä oli hämärää ja salamamaahan ei voi museoissa käyttää.

tiistaina, syyskuuta 23, 2008

Kerran kaukana Herttoniemessä

Siihen aikaan kun olimme nuoria, jouduimme muuttamaan jatkuvasti mieheni työn vuoksi. Olemme asuneet avioliittomme aikana Helsingissä yhdeksässä osoitteessa (Niiden lisäksi on ollut kolme Kanadassa ja yksi Kyproksella.)

Asuimme Herttoniemessä Hiihtomäentiellä siihen aikaan, kun tein Narnia-graduani ja luin englannin lopputentteihin. Pikkusiskoni oli tullut lukioon Helsinkiin ja asui meillä. Kun hän aloitti lukion, asuimme lyhyen kävelymatkan päässä Munkkivuoren Yhteiskoulusta Etelä-Haagassa Kaivopuistosta tuodussa vanhassa dachassa. Matka Herttoniemestä Munkkivuoreen kesti taas kauan.

Valmistuttuani otin kuukauden sijaisuuden silloisesta Iivisniemen Yhteiskoulusta, joka sijaitsi Espoon perukoilla. Matka sinne ja takaisin kesti kaksi tuntia. Vaikka koulu oli oikein mukava ja rehtori harvinaisen fiksu, en voinut kuvitellakaan ottavani sieltä jatkuvaa työtä. Meillä oli kolme pientä lasta, enkä halunnut olla koko päivää poissa kotoa. Jäin kotiäidiksi.



Olisiko minusta tullut virkarouva, jos jo silloin olisi ollut metro? No, sitten muutimme Suomenlinnaan ja minulle tarjottiin työtä Santahaminasta. Vielä hankalampaa.

Kanadasta tultuani matkustin kahdeksan vuoden ajan keskustasta joka työpäivä Herttoniemen metroasemalle. Matka sujui yhdessä hujauksessa. Herttoniemi oli tullut lähelle.

"Rouva Sedis" on kirjoittanut
Herttoniemen historian. Löytyvätkähän sieltä ne mammutinluutkin, joita sanottiin olleen Herttoniemessä kerrostalomme vierestä lähtevässä metsäisessä maastossa?

sunnuntaina, elokuuta 17, 2008

Valokuvaamossa

Anna Amnell Photo: Samuli Lehtola

Teini-ikäinen tätini päätti viedä minut eräänä kesänä valokuvaan. Ensimmäiseksi hän pesi hiukseni, leikkasi otsatukkani ja puki päälleni kauniin mekon. Jotta näyttäisin vielä hienommalta, hän päätti piipata tukkani kiharoille. Mutta piippausrauta ei ehtinyt kuumentua kunnolla, siksi kiharat jäivät puolitiehen. Sitten vaan kiireesti valokuvaamoon.

Meillä molemmilla oli uudet paperinarusta tehdyt kengät. Ne olisivat kuluneet liiaksi kadulla kävellessä, joten tätini kantoi meidän kummankin kengät kädessään valokuvaamoon asti.

Samuel Lehtolan (1892 - 1969) valokuvaamo oli Riistakadun mäessä lähellä Kauppatoria, ja valokuvaaja oli pienikokoinen mies, jolla oli köyryselkä, sillä hän oli Henri de Toulouse-Lautrecin lailla joutunut johonkin onnettomuuteen lapsena. Hän oli taitava valokuvaaja, jonka studioon tultiin toisilta paikkakunniltakin kuvattavaksi.

Sain upouudet narukengät jalkaani, käsilaukun käteeni ja istuin korkealle tuolille lampaannahkan päälle.
- Näkyykö laukku? kysyin valokuvaajalta, joka oli kätkeytynyt mustan kankaan sisälle.

Minua käytettiin tällä samalla valokuvaajalla useitakin kertoja. Muutamat valokuvat katosivat, ja uusia ei ole voitu hankkia tilalle, sillä tietämäni mukaan lopettaessaan liikkeensä tämä valokuvaaja oli tuhonnut kaikki negatiivit ja valokuvalevyt.