Mika Waltari-muisto

Olin American Field Service -vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa 1950-luvun lopulla. Bostonista kotoisin olevan AFS-perheeni isä oli opiskellut yliopistossa kirjallisuutta, mutta lähtenyt sodan jälkeen liikemieheksi Montanaan. Olohuoneessa oli yksi seinällinen kirjoja, mitä en ollut odottanut amerikkalaisesta perheestä. Kirjahyllyssä oli Shakespearen teosten vieressä Mika Waltarin "Sinuhe". Tuo muisto lämmittää yhä mieltäni vielä 50 vuoden jälkeen.

Sinuhe egyptiläinen (1945) ilmestyi englanniksi lyhennettynä vuonna 1949 Naomi Walfordin kääntämänä. Se oli eniten myyty kirja Amerikassa tuona vuonna. Siitä tehtiin Hollywood-elokuva vuonna 1954. Sen ajan Yhdysvalloissa Suomesta tiedettiin vain Sibelius, talvisota ja se että Suomi oli maksanut velkansa. Ja ennen kaikkea Mika Waltarin "Sinuhe".

Mika Waltari on tullut minulle erityisen läheiseksi sen jälkeen, kun olen kirjoittanut historiallisia nuortenromaaneja 1500-luvusta. Waltari sopii esikuvaksi, sillä hän saa historian elämään.

Mika Waltari -seura

Huussikulttuuria

Sininen ulkohuone Iisalmessa Olvin tehdasta vastapäätä rantapuistossa. Kuva: Anna Amnell

Pikkukaupungeissa Suomessa oli vielä muutama vuosikymmen sitten ulkohuoneita, jotka sijaitsivat kaksikerroksisen ulkorakennuksen toisessa kerroksessa.

Kullakin perheellä oli oma "penkkihuussinsa", jossa oli pari reikää aikuisten kokoa ja yleensä pari matalaa lasten puuceetä. Seinille kiinnitettiin nastoilla Elokuva-Aittojen ja muiden lehtien kansikuvia. Laatikossa oli vanha kauha sekä kalkkia tai hiekkaa, vessapaperina sanomalehtiä.

Tunnelma oli kodikas. Iltapimeällä mentiin huussiin lyhty tai taskulamppu mukana. Ei ollut kivaa mennä yksin huussiin. "Lähetkö minun kanssa huussiin?" kysyttiin äidiltä, siskolta tai ystävältä.

Ruotsalaisessa antiikkilehdessä oli joitakin vuosia sitten artikkeli vanhasta kartanosta, jossa oli aatelistalon huussi samalla tavalla toisessa kerroksessa. Reikiä oli ainakin puolitusinaa, ja arvonherrat istuivat vierekkäin rupattelemassa ja neuvottelemassa tärkeistä asioista. Seinillä oli koristemaalarin tekemiä upeita maalauksia. Tämä huussi oli muistini mukaan peräisin 1600-luvulta.

Suomalaiset siirtolaiset veivät "renessanssihuussin" mukanaan Amerikkaan. Sellainen oli ainakin Montanassa ja herätti paljon hilpeyttä.

Mutta eikö tämä olekin paljon mukavampaa käymäläperinnettä kuin ranskalainen rokokooajan palatsien nurkkiin pissaaminen tai vielä viime vuosisadan Pariisin julkisissa vessoissa lattiareiän päällä kyyköttäminen?

Tämä on kommentti huussikeskusteluun.

Toinen kommenttini:

11.05.2008 - 22:44
Olin "kauan sitten" vaihto-oppilaana USAssa Montanassa. Olimme kerran ajelulla maaseudulla ja AFS-sisareni sanoivat: - Nyt me näytetään sinulle jotain, joka saa sinut nauramaan niin että tukehdut.

Tien varrella oli iso farmi, tyypillisen suomalaisen näköinen maatalo ulkorakennuksineen. Tytöt sanoivat, että jos meni ulkorakennuksen yläkertaan löysi sieltä vessan. "Istutaan penkillä ja --". Tytöt olivat kuolla nauruun.

Minä olin tulipunainen naamaltani. Tytöt tulkitsivat sen täydelliseksi järkyttymiseksi. Sitä se olikin: Meillä oli kotona Iisalmessa samanlainen ulkohuussi. Pidin kuitenkin asian salaisuutena.

Mitään huussitutkimusta en ole tehnyt.:) Tiedän varmaa tietoa vain keskiajan vessoista. Vrt Turun linna.

Iines kirjoittaa ulkohuoneista

Iloisia ihmisiä ja vanhoja autoja

01062007 134, originally uploaded by amnellanna.

Huomasimme eilen iltakävelyllä ollessamme harvinaisen paljon vanhoja autoja kaupungilla. Suuntasimme heti kauppatorille. Siellä olikin vanhojen autojen näyttely, kuten olimme arvanneet.

Tuli mieleen vaihto-oppilasvuosi Amerikassa. Suuret lotjamaiset avoautot odottivat monia luokkatovereitani koulun lähelle parkkeerattuina. Kerran pääsin ajelulle vanhalla T-Fordillakin. Luokkatoverini Kathyn isä oli entistänyt autoa vuosikaudet. Meitä oli muutama tyttö, jotka saimme olla kyydissä, kun Kathy ajoi varovasti korttelin ympäri.

AFS-perheeni isä oli Fordi-kauppias, joten autoja riitti. Kokeiltiin uusia malleja. Autoista puhuttiin paljon. Perheenisä oli kotoisin Bostonista, jossa hänen isällään oli elokuvateatteri. Hän oli opiskellut yliopistossa kirjallisuutta, mutta mennyt valmistuttuaan laman vuoksi työhön Fordin tehtaalle ja innostui lähtemään "Villiin Länteen", Montanaan liikemieheksi.

Klikkaa kuvaa ja käy katsomassa kuviani autoista ja niiden iloisista ja ylpeistä kunnostajista.

Picasson juhlanäyttely ja muita taidemuistoja Amerikasta

Olin koululaisena hyvin kiinnostunut kuvaamataiteista. Luin innokkaasti kirjoja taiteilijoiden elämästä, kävin piirustuskerhossa ja otin Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ollessani maalaustunteja. Olin erityisen kiinnostunut Picassosta. Minua kiinnostivat erityisesti Picasson sininen (1901-1904) ja vaaleanpunainen kausi(1905-1907), erityisesti maalaukset harlekiineista.

Paluumatkalla Amerikan vaihto-oppilasvuodelta saimme olla ensin kiertomatkalla Yhdysvalloissa ja lopuksi yhden viikon New Yorkissa jossakin perheessä. Olin vieraana erään lakimiehen perheessä ja tutustuin sinä aikana hyvin rikkaiden newyorkilaisten elämään.

Perheen isä ja vanhin poika veivät minut ajelulle myös New Yorkin ongelma-alueille, ja perheen äiti taas taidemuseoihin. Hän oli opiskellut itse Pariisissa ja halusi näyttää minulle New Yorkin parasta taidetta. Nykytaiteen museossa oli menossa Picasson 75-vuotisjuhlanäyttely. Picasson "Guernica" oli myös sijoitettuna sinne siihen aikaan. Minuun tekivät vaikutuksen erityisesti ne lukemattomat luonnokset, joita Picasso oli tehnyt tätä työtään varten. Picasson muu myöhäisempi tuotanto ei ole kiinnostanut minua koskaan.

Lapsuudenystäväni meni opiskelemaan Ateneumiin, ja poikani on opiskellut taidetta. Minulle taide on jäänyt myös läheiseksi. Parasta siirtolaisuudessakin olivat matkat, jolloin saimme koko perhe tutustua Amerikan luontoon, mutta samalla myös museoihin ja taidekokoelmiin.

Ehdottomia kohokohtia olivat Kenojuakin näyttely Torontossa ja Dalin museo Floridassa St

Picasson 75-vuotisjuhlanäyttely, MoMa, 4.5.-25.8.1957. Jo ensimmäisen kuukauden aikana näyttelyssä kävi yli 100 000 henkilöä.
[Picasso: 75th Anniversary MoMA , May 4-August 25, 1957, a record-breaking exhibition. More than 100,000 visitors saw the exhibition during the first month.]

Kohtalona Rock Around the Clock

Anna Amnell ( Pirkko Anna Amnell, Pirkko Kolehmainen]

Lehtikuva haastattelusta, joka tehtiin minusta amerikkalaisessa koululehdessä vuonna 1956, kun olin juuri saapunut Euroopasta.

Kun läksin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, en osannut tanssia. Opin tanssimaan laivalla keskellä Atlantia viulun ja hanurin soiton mukaan niin kuin ainakin Amerikkaan menijä. Ystävystyin joihinkin portugalilaisiin vaihto-oppilaisiin, jotka opettivat minut tanssimaan. Se oli hyvä asia, sillä Amerikassa koulutanssiaiset olivat osa kouluelämää.

Muutaman kerran vuodessa oli iltapukutanssiaiset, jonne mentiin kavaljeerin kanssa, mieluiten kaksi paria yhdessä. Pojat pyysivät tytöt daamikseen ja tulivat juhlapuvussa orkidea kädessä hakemaan kotoa. Orkidea kiinnitettiin iltapukuun. Tytöillä oli pienet kirjat, joihin tanssit merkittiin. Vanhempia ja opettajia istui juhlasalin seinustoilla. Orkesteri soitti. Se olisi voinut tapahtua Viktorian aikaan.




I took this photo in Split, Croatia. It reminded me that school dances were similar formal events in 1950's America.

Oli siis onni, että olin oppínut tanssimaan edes vähän. Iltapukujakin riitti, sillä perheessä oli yhteensä viisi tyttöä, ja yläkerran vaatehuoneessa riippui monta iltapukua. Niissä näytti suurin piirtein kermaleivokselta.

Eräänä päivänä, kun tulin koulusta, perheen pienemmät tytöt olivat pomppia kattoon, sillä telkkarissa (mustavalkoisessa) esiintyi pikkutyttöjen suosikki Elvis. Minusta hän oli tympeän näköinen rasvaletti, joka ketkutteli hassusti. Yleensäkään en välittänyt amerikkalaisista pojista, sillä siihen aikaankin oli pojilla muotia leikkauttaa tukka aivan lyhyeksi ja pukeutua lantiolta roikkuviin farkkuihin.



Sadie Hawkins -päivä

Kerran vuodessa tytöt hankkivat kavaljeerin ja pidettiin naamiaiset. Juhlan taustalla oli Al Cappin sarjakuva, jossa ruman Sadien pormestari-isä keksii päivän, jolloin naimattomat naiset saavat metsästää itselleen miehen. Tämä oli Sadie Hawkins -päivä, jota vietettiin 1970-luvulle asti collegeissakin ja joka elää edelleen musikaalina (Näin sen Broadwayllä jo seuraavana kesänä). Tytöt sananmukaisesti ajoivat takaa poikia ryhmissä ja merkitsivät heidät nauhalla.

Minulla oli ongelma, en halunnut ketään niistä siilitukista. - Minä voin ottaa Fredin, sanoin vihdoin, kun ystävilläni oli jo kavaljeerit. Ajattelin, että kukaan ei valitsisi Frediä, sillä hänellä oli isot rumat silmälasit, ja hän oli muutenkin vähän outo. Hän oli toisaalta hyvin hauska ja luova ihminen, hyvä ystäväni, samassa taideluokassa ja AFS-perheen collegessa olevan tyttären tuttu, esittänyt tanssiohjelmia koulussa hänen kanssaan.

Fred oli linnoittautunut huoneeseensa yläkertaan. Hänen isänsä ja äitinsä sanoivat, että hän oli ollut koko päivän lukon takana ja siirtänyt jopa jonkun raskaan kaapin ovensa eteen. Eräs jo metsästetyistä pojista keksi keinon. Haettiin korkeat tikkaat, kiivettiin ylös ja rikottiin Fredin vanhempien luvalla Fredin huoneen ikkuna.

Fred oli kalmankalpea, kun kiipesin ikkunasta hänen huoneeseensa.
- Fred, I don't have a crush on you. En keksinyt ketään muutakaan, sanoin Tilanne muuttui täysin. Fred innostui kovasti koulujuhlasta.



Fred Jackson  , Billings, Montana
Sadie Hawkins Day School dance



Hänen ideastaan pukeuduimme intiaaniasuihin, joita Fred ja perheeni vanhempi tytär olivat käyttäneet eräässä tanssinäytöksessä. Sitten Fred opetti minu tanssimaan. Hän tuli meille monta kertaa viikossa ja harjoittelimme tanssimista tosissaan äänilevyjen tai AFS-perheeni äidin pianonsoiton tahdissa. Näin minä opin tuntemaan myös rock and roll -musiikin. Kun palasin Suomeen seuraavana kesänä, olin valmis kohtaamaan kohtaloni.


Photo: Amnell Family Album
Arosa Kulm

Hänellä oli kaunis musta tukka. Hän oli kiinnostunut filosofiasta ja kirjallisuudesta. Hän oli hyvin musikaalinen, pukeutui eurooppalaisittain ja osasi keskustella - ja tanssi hyvin. Meidän romanssimme alkoi teinikunnassa, koulunäytelmän harjoituksissa ja teinikunnan juhlissa. Hän oli ollut edellisenä kesänä Englannissa kansainvälisellä nuortenleirillä poimimassa mansikoita ja oppinut samalla tanssimaan rokkia.

Bill Haley & His Comets "Rock around the Clock" jäi mieleen meidän musiikkinamme. Miten minä huono tanssija olisin pärjännyt, jos Fred ei olisi treenannut minua?

Muistuivat mieleen kouluajat: kohtalona Rock and Roll. Emme kuunnelleet tätä musiikkia koskaan kotona. Kummankaan kotona ei ollut levysoitinta. Poikaystäväni soitti pianoa, mutta ei koskaan tätä kappaletta. Se oli tanssimusikkia.

Kuuntelemme juuri tyttäremme ostamaa levyä, jossa on Rock Around the Clock Bill Haleyn esittämänä. Rock and roll aloitti Amerikassa aivan uudenlaisen musiikin. Melodia on yksinkertainen ja tarttuva, rytmi hyvä. Sama iskulause toistuu. http://annaamnell.weebly.com/anna-amnells-historical-novels.html

Sukutarinoita ja kansallisia myyttejä. Happy Thanksgiving!

kuva: Vintage Spot Illustrations. Dover
Asuin teini-ikäisenä vuoden Montanassa American Field Service -vaihto-oppilaana perheessä, joka oli kotoisin Bostonista. Isovanhemmat olivat tulleet Irlannista. Kaksi isoisää ja yksi isotäti matkusti joka vuosi Montanaan kiitospäivää juhlimaan.

Päivällä perhen viisi tyttöä ja minä kannoimme autotallista pukkijalat ja kaksi pöytälevyä suuren olohuoneen keskelle. Pitkä pöytä peitettiin ensin huovilla ja sitten valkoisilla pöytäliinoilla. Juhla-astiat ja pöytähopeat otettiin esille. Kalkkuna, karpalohyytelö, vihannekset ja kurpitsapiiras tuoksuivat. Illalla kuunneltiin musiikkia - joko perheenäidin pianonsoittoa tai äänilevyjä, ehkä minun kunniakseni soitettiin Sibeliusta, joka oli eräs perheen suosikkeja.

Mutta sitä ennen aterialla kerrottiin sukutarinoita. Toinen isoisistä kertoi siitä, kuinka hän muutti nuorena poikana Bostoniin Irlannista, kun siellä oli kova nälänhätä. Hän aloitti ensin apupoikana, myöhemmin koneenkäyttäjänä elokuvateatterissa, hankki itselleen oman elokuvateatterin ja lähetti lapsensa yliopistoon opiskelemaan. Toinen poika oli maankuulu baseball-tähti ja liikemies.

AFS-isäni Archie oli opiskellut kirjallisuutta yliopistossa, mutta mennyt laman vuoksi mekaanikoksi Fordin tehtaille ja päätynyt varakkaaksi liikemieheksi kauas länteen. Kerrottiin muitakin sukutarinoita, etenkin se, että perheen äiti Roz oli karannut kotoaan ja mennyt salaa naimisiin Archien kanssa. Roziesta ei tullut konserttipianistia vaan viiden lapsen äiti, joka soitti kuitenkin vuosikymmenet kolmen naisen kanssa pianokvartetissa. Yhtenä kiitospäivänä kuulee paljon sukutarinoita.Tietenkin kerrottiin siitä Amerikan kaikkein ensimmäisestä kiitospäivästä perheen nuorimmille lapsille.
- Tultiinko me Mayflowerilla? kysyi Jean, nuorin. – Meidän suku.
- Melkein, sanoi ukki.

Meille suomalaisille on rakas tarina Joulupukista, joka asuu Korvatunturilla ja vie lahjoja kaikille maailman lapsille. Amerikkalaisilla on kaunis tarina ensimmäisestä kiitospäivästä vuonna 1621, jolloin uudisasukkaat juhlivat kiitospäivää Amerikan alkuperäisen väestön kanssa.

Todellisuudessa intiaanit olivat viettäneet sadonkorjuun juhlaa jo tuhansien vuosien ajan samoin kuin muutkin kansat maailmassa. Amerikan mantereen ensimmäinen varsinainen kiitospäivä vietettiin jo vuonna 1578 New Foundlandissa, jossa englantilainen Martin Frobisher piti juhlan sen kunniaksi, että oli säilynyt hengissä pitkän ja vaarallisen merimatkan aikana.

Myös Amerikan mantereelle muuttaneet hollantilaiset, espanjalaiset ja ranskalaiset juhlivat sadonkorjuuta. On totta, että Plymouthin uudisasukkaat järjestivät kiitosjuhlan paikallisille intiaanien edustajille. Heillä oli syytä kiittää, sillä intiaanit olivat opettaneet heitä viljelemään maata ja pelastaneet heidät nälkäkuolemalta.

Mutta se ei ollut samanlainen kuin nykyinen kiitospäivä, enemmänkin virallinen, hyvin arvokas seremonia, jossa oli mukana korkea-arvoisia intiaanien edustajia. Intiaanien ja eurooppalaisten väliset suhteet eivät olleet suinkaan ainaista sodankäyntiä niin kuin Villin Lännen elokuvissa.

Amerikka on nykyään entistä monikulttuurisempi maa, ja kiitospäiväkin saa monenlaisia vaikutteita uusilta amerikkalaisilta. Luulen, että tänään ryhdytään kuitenkin juhlimaan kiitospäivää melko perinteisesti. Ensimmäisen kiitospäivän tarina on liian hyvä unohdettavaksi. Uskon, että se kerrotaan myös nykyajan lapsille. Toivon, että kiitospäivää juhlittaisiin taas Euroopassakin.

Elämä on kasvun paikka - varsinkin vaihto-oppilaalle

"Every human being on this earth is born with a tragedy--. He's born with the tragedy that he has to grow up. That he has to leave the nest, the security, and go out to do battle. He has to lose everything that is lovely and fight for a new loveliness of his own making, and it's a tragedy. A lot of people don't have the courage to do it."
Helen Hayes

Olen ottanut nettimuistikirjaani joka päiväksi mietelauseen, jonka tarjoaa The Quoations Page. Yllä oleva mietelause tuli esille eilen. Se sopii hyvin näin viikon alkuun.

Sen esittäjä Helen Hayes oli lapsitähti, josta kasvoi supertähti ja jonka ura kesti suuren osan viime vuosisataa sekä näyttämöllä, elokuvissa että televisiossa. Hän liittyy erääseen muistoon kouluvuosilta.

Olin ollut koko kouluajan pikku näyttelijä, joka oli mielellään mukana satunäytelmissä ja lausui runoja kevät- ja joulujuhlissa. Sitten menin AFS-stipendiaattina Yhdysvaltoihin. Eräänä iltana Helen Hayes esitti TV:ssä jonkun runon. En muista, mikä se oli, mutta vaikutus oli murskaava. Hayesin esitys oli niin loistava, että omat lausumiseni tuntuivat aivan surkeilta sen rinnalla. Ei auttanut, että AFS-äitini oli neuvonut jatkuvasti tyttölaumaansa, viittä tytärtään ja minua: Älkää koskaan verratko itseänne muihin.

Palasin Suomeen ja takaisin kouluun kahdeksi vuodeksi. Rehtori pyysi minua tapansa mukaan taas lausumaan jossain juhlassa. Minä kieltäydyin. Rehtori suuttui ja haukkui minut pataluhaksi. Olin tullut hänen mielestään Amerikassa ylpeäksi ja halveksin kouluani. En suostunut lausumaan koskaan sen jälkeenkään. Minusta tuntui, ettei rehtori antanut koskaan anteeksi "röyhkeyttäni". Teinikunnan näytelmässä esiinnyin kerran, mutta siihen olikin muut syyt - siellä oli eräs tärkeä henkilö, joka tuli näyttelemään ratkaisevaa roolia elämässäni.

Minä lopetin lausumisen, hävisin alkuunsa yhden taistelun. Mutta joku sotapäällikkö on sanonut: Olemme hävinneet taistelun mutta emme sotaa. Elämässä on monia todellisia vaihtoehtoja. Nuorena ei tajuakaan, kuinka monia, vaikka haaveileekin kaikenlaista. Meidän persoonallisuutemme ja kohtalomme eivät ole kiveen hakattuja. Meillä on mahdollisuus kasvaa moneen suuntaan. Meistä kustakin on moneen, ja elämä on kasvun paikka.

Olen monesti ajatellut, että televisiolla saattaa olla tuollainen murskaava vaikutus moniin nuoriin nykyäänkin. Ehkä siksi ei lauleta enää Maamme-laulua urheilukilpailuissa tai virsiä hautajaisissa eikä lauleta paljon muuallakaan - paitsi ehkä karaoken vapauttamana.

Elämä on liian täynnä kilpailua, nämä blogitkin, jotka voisivat olla virkistäviä ja luoda yhteyksiä ja jopa ystävyyssuhteita erilaisten ihmisten välille. Blogit ovat meitä varten emmekä me niitä varten.

Blogini ovat listalla, mutta eivät kilpailumielessä - vain luettavissa.

Geenivirhe

Minulla täytyy olla jonkinlainen geenivirhe: En pidä - enkä ole koskaan pitänyt - kahvista, alkoholista (en edes shampanjasta), Coca Colasta, juustosta, timanteista, tupakasta, oluesta, kaviaarista enkä popmusiikista. Enkä minkkiturkeista.

Minua ei ollenkaan häiritse, jos muut pitävät kaikista noista, kunhan saan olla sopivan etäisyyden päässä tupakansavusta ja hienoista (=pahanhajuisista) ranskalaisista juustoista. Kun olin AFS-vaihto-oppilaana Amerikassa, vastenmielisyyteni Coca Colaa ja inkivääriolutta kohtaan herätti miltei paheksuntaa, mutta meni ulkomaalaisuuteni tiliin. Mutta suomalainen, joka ei pidä kahvista ja viinasta herättää syviä epäluuloja. Omituisuuteni tunkee minut marginaaliin, elintapatoisinajattelijaksi.

Tästä geenivirheestä on ollut enimmäkseen hyötyä. Säästyy rahaa ja mieliharmia, kun ei ole kiusausta noihin kalliisiin mielihaluihin. Ehkä olen vain geneettisesti 100-prosenttinen torpantyttö, joka pitää lähdevedestä, pelimannimusiikista ja uunijuustosta.

Jaa, mutta entä kaikki ne kirjat, Earl Grey -tee, Sacher-kakku, Mövenpickin suklaajäätelö, Mozart, Vivaldi ja Rameau? Niistä minä pidän. Minulla täytyy olla jokin geenivirhe. Olenko yksin vai onko meitä muitakin?

Ehkä meitä on kaksi: Toinen kirjallisuustesti paljasti, että olen kirjallisesti kahtia jakaantunut persona: Stone Soup ja T.S. Eliot.



Your alter poet is Thomas Stearns Eliot. For you,
life rocks pretty hard!


Who is Your Alter Poet?
brought to you by Quizilla