lauantaina, elokuuta 06, 2011

Monikulttuurisuutta Aasiassa

Kuluneen kuukauden aikana olen saanut paljon terveisiä Malesiasta ja Kuala Lumpurista, jossa lähisukulaiseni ovat lomalla. Posti tulee hitaasti, yllä näkyvä korttikin näytti siltä, että se on kulkenut todella pitkän matkan. Minulle nuo tornit ovat tuttuja vain eräästä Sean Connery -elokuvasta. En ole ollut koskaan Kyprosta, Jordaniaa ja Israelia idempänä. Opiskelin aikoinaan myös uskontotiedettä, joten Idän uskonnot ja arkkitehtuurikin ovat jossain määrin tuttua. Sekä lapseni että sisareni poika matkustelevat kaukomaissa jatkuvasti kuten niin monet muutkin suomalaiset. Sisareni asui kahteen otteeseen useita kuukausia Indonesiassa. Olen nähnyt valtavasti kuvia ja kuullut tarinoita. Kodissani on paljon esineitä Aasiasta. Aasia on osa minuakin.

Tutustuin jo vaihto-oppilaana ja Kanadassa asuessani moniin aasialaisiin. Lisää tuttuja tuli lasteni opiskeluajan ystävistä ja työtovereista. Ensimmäisenä heistä tulee mieleen ystävällisyys, kohtelias puhetapa ja hyvät tavat. Heillä on myös kyky yhdistää monikulttuurisuus ja oma kansallinen perinne sekä perheen ja suvun traditiot. Eri kulttuurit, uskonnnot, ruokaperinteet ja kielet elävät hyvässä sovussa Malesiassa ja Kuala Lumpurissakin, minulle on kerrottu.

Puhuin juuri poikani kanssa puhelimessa, ja hän kertoi, että vanhemman polven väestö valittaa Malesiassa kiihkokansallisuuden lisääntymisestä nuorten keskuudessa. Kouluissa ei haluta opiskella enää englantia yhtä paljon kuin ennen. Kielitaito huononee. Maailmankielen hallitseminen on avannut tähän asti oven länsimaiden tieteeseen, kulttuuriin ja talouselämään. Samalla on pidetty itsestään selvänä, että ollaan ytimeltään kiinalainen, intialainen tai malesialainen. Tavallinen turisti ei ehkä huomaa muutosta, mutta kiinaa puhuvalle ollaan luottavaisempia.

Nyt odotan innolla valokuvia viidakosta, kukista, kaupungeista, kylistä, temppeleistä ja merestä. Kuulin juuri paikoista, joissa voi tarkkailla kaloja pelkästään snorkkeloimallakin. Viileät trooppiset vuoristoseudut orkideoineen kiehtovat myös mieltä.
Posted by Picasa

20 vuotta kirjailijana


On aiheellista laittaa Aurora-blogia juhlakuntoon, sillä ensimmäinen Aurora-kirjani ja ensimmäinen kirjani yleensäkin ilmestyi 20 vuotta sitten - syksyllä niin kuin kirjat siihen aikaan ilmestyivät. Se oli hyvin hauskaa aikaa, koko perhe oli helpottunut ja iloitsi kanssani, kun olin vihdoinkin tullut kirjailijaksi. Olinhan sitä lapsesta asti suunnitellut, mutta yksityinen historiani ja maani historia olivat menneet sellaista tietä, että siihen eivät minun kirjani mahtuneet. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani heti Kanadasta palattuani vaativan ansiotyön ohella, opetin englantia aikuisille, joista monilla oli hyvin korkea koulutus. Oli paha lama, en voinut kuvitellakaan jääväni vapaaksi kirjailijaksi, vaikka Kanadassa asuessani olin ollut kotiäiti ja vapaa toimittaja.

En ehtinyt tarjota käsikirjoitusta yhdellekään kustantajalle. Se vietiin tavallaan käsistäni, hyväksyttiin kustannusohjelmaan, kun se ei ollut vielä edes valmis. Se oli helppo alku. Sain kirjan valmiiksi ajoissa, ja siitä otettiin toinen painos muutaman kuukauden kuluttua ilmestymisestä. Se oli suurin menestys, mitä olen kokenut, ja olen siitä vieläkin iloinen. Olisin voinut hioa kirjaa vähän kauemmin, mutta minulle oli tehty pieni syöpäleikkaus ja pelkäsin, että kirja saattaisi jäädä ainoaksi. Syöpä aina säikäyttää ihmisen, yleensä ihan turhaan.

Kaikki kustanustoimittajani ovat olleet miellyttäviä ihmisiä, vikaa on ollut muualla, siinä missä nytkin - Suomeen ja muihinkin maihin tuli jo toisen kirjani valmistumisen aikaan lama. Piti säästää paperiakin ja tehdä lyhyempi kirja, kuin mitä olin aikonut. Kolmannen kirjan jälkeen tuli tauko, sillä kustantaja luopui nuortenkirjojen julkaisemisesta. Vasta neljän vuoden jälkeen alkoi uusi yritys, tuli neljäs Aurora-kirja. Se jäi viimeiseksi siihen sarjaan, sillä kustantaja päätti taas luopua nuortenkirjoista. Menetin ihastuttavan ja ammattitaitoisen kustannustoimittajan. Onneksi hän on löytänyt arvokkaita tehtäviä muualla. Niin kului viime vuosituhannen viimeinen kymmenluku. Olin julkaissut neljä kirjaa enkä ollut joutunut etsimään yhdellekään niistä kustantajaa. Kaikki kirjat oli pyydetty minulta.

Kuten jo sanoin, alkuaika oli monella tavalla parasta aikaa. Olin täysin poissa julkisuudesta muutamaa lehtihaastattelua lukuunottamatta. Olin ensimmäiset vuodet täysin erillään myös suomalaisesta kirjallisesta maailmasta, pääsin Kirjailijaliittoonkin vasta sitten, kun vasemmistopolitiikka vähän lieveni. Mitä pahaa olin sitten tehnyt?

Olin kirjoittanut tyttökirjoja, joissa oli "porvarillinen" ajattelutapa. Palvelustytöt lauloivat ja laskivat leikkiä töitä tehdessään ja herrasväen outouksia seuratessaan, melkein koko Suomen kansa oli yhtenäinen vuoden 1905 Suurlakon jälkeen ja Kanadassa siirtolaistytöt eivät käyneet sosialistihaalilla tanssimassa vaan rupattelivat keskenään. Hesarin kirjallisuustoimittajakin käski minun kirjoittaa seuraavaksi kansalaissodasta. Sanottiin, että kirjoissani ei ollut ongelmia, vaikka niissä oli muun muassa orpoja, löytölapsia ja poliittisia pakolaisia.

Tiedot palvelustyttöjen iloisuudesta olin saanut äidiltäni, joka oli ollut pikkutyttönä palvelijana rikkaassa sukulaisperheessä. Tiedot suurlakosta olivat peräisin ulkomailta tilatuista historiateoksista ja lukemattomista muistakin pätevistä lähteistä. Kanadan tilanteen tunsin paremmin kuin YLE, joka luulee, että kaikki suomalaiset siirtolaiset olivat ja ovat edelleen sosialisteja. Mutta tyttökirjoissa sellainen oli sopimatonta porvarillista ajattelua. Näin vielä 1990-luvulla, Neuvostoliiton jo romahdettua. Mutta mikäs minulla oli kotona ja ystävien parissa ollessa. En tiennyt, että pahempaa oli tulossa. Kustantantajan etsiminen seuraaviin kirjoihin - ja Internet. :)

Pahinta oli ehkä sittenkin kirjoitukseni Kun koti kävi ahtaaksi, joka ilmestyi alkujaan Kirjakauppalehdessä syksyllä 1991 ensimmäisen kirjani ilmestymisen aikoihin. Minähän luulin tulleeni vapautuneeseen Eurooppaan!

perjantaina, elokuuta 05, 2011

Pakinaperjantai. Koulunpenkillä


Old Time School, desk, originally uploaded by Anna Amnell.
1900-luvun alun tytöt ja pojat eivät istuneet koulunpenkillä, vaan koristeellisissa pulpeteissa. Näin ainakin Nummelassa, jossa on säilytetty nämä romanttiset pulpetit.

Historian tunneilla hiljaa ja selkä suorana istuville koululaisille saatettiin kertoa keskiajan koulupojista, jotka istuivat lattialla olkien päällä opettajan jalkojen juuressa tai pitkillä karkeasta puusta kyhätyillä penkeillä ja lauloivat heleillä pojanäänillä latinalaisia koululauluja.

MIssä olivat silloin tytöt? Kotona äidin opissa puuhamassa keittiössä ja kasvimaalla tai ompelemassa merkkausliinaa.

Joillakin tytöillä oli kotiopettaja tai oppinut sukulainen, joka opetti heidät lukemaan hartauskirjoja ja antiikin viisaiden miesten teoksia.

Photo Friday. 'Spot'


Saippuakupla, originally uploaded by Anna Amnell.
I happened to be on the spot.

Photo Friday

Kekkonen ja muut kivittäjät


Iisalmen entinen lyseo, originally uploaded by Anna Amnell.
Tässä rakennuksessa toimi 1900-luvun alussa Iisalmen lyseo. Sen kuuluisin oppilas lienee Urho Kekkonen.

Eräs iisalmelainen naapurimme oli samalla luokalla Kekkosen kanssa. Naapurillamme, ystävällisellä miehellä, oli otsassa iso arpi muistona siitä, kun energinen Urho-poika oli heittänyt häntä kivellä koulun pihalla osoittaakseen, kuka kukin on.

Urho Kekkonen oli varsinkin alkuaikoinaan myös innokas nimimerkkikirjoittaja. Hänen lingostaan lenteli kirpeitä mielipiteitä. Kun hän pääsi valtakunnan huippuvirkaan, hänen ei tarvinnut enää turvautua nimimerkkeihin, vaan hän pystyi lähettämään pelättyjä myllykirjeitään.

Yhteistä kivittäjille ja nimettömille tai nimimerkillä kirjoittaville nettiherjaajille ja nettikiusaajille on vallanhalu. Jos oikeaa valtaa ei ole eikä kykyä pitää puoliaan, otetaan edes kivi käteen.

Minullakin on otsassa arpi muistona kivestä, jonka eräs leikkitoveri heitti keskelle otsaani hiukan tukanrajan alapuolelle.

Koulujen ja asuinrakennusten pihat ovat nykyään asvalttia. Kiviä ei enää lentele. Mutta muita keinoja kyllä keksitään toisten kiusaamiseen ja mahdin osoittamiseen sekä kouluissa, työpaikoilla että Internetissä.

Kirjoitin kommentin samasta aiheesta Kemppisen blogiin,  jossa näyttävät tänään kommentoivan ihmiset kaikista yhteiskuntaluokista, kukin omalla tavallaan, arvonsa mukaan.

Kommenttini:

Tämä keskustelu käy yhä kiinnostavammaksi. Mieleeni tuli Urho Kekkonen, joka kävi yhden luokan lyseota Iisalmessa. Hänellä oli jo silloin kova pyrkimys valtaan. Hän saattoi ottaa kiven käteensä ja heittää sillä luokkatoveriaan, jos ei muuten sana mennyt perille.

Halu valtaan vei hänet korkeaan asemaan, vaikka häntä ei alussa arvostettu, kun hän ei ollut hienosta suvusta. Kuulin jo ensimmäisenä opiskeluvuonna vuokraisäntäni, varatuomarin perheen helsinkiläisvieraiden juoruilut Kekkosesta. Kun Kekkonen pääsi huipulle, hän ei päästänyt sinne muita, kivittäminen ja nimimerkkikirjoitukset muuttuivat pelätyiksi myllykirjeiksi.

Halu valtaan ja kokemus siitä, ettei ole arvostettu, ei tule kuulluksi saavat nykyäänkin primitiivisiä, jopa hirvittäviä muotoja. Miten kuunnella, miten neuvoa varsinkin nuorille ihmisille oikean tavan tuoda esille mielipide? Miten hillitä ihminen, joka haluaa itsevaltiaaksi, muista piittaamattomaksi kukkulan kuninkaaksi?