Bloggaaminen on ollut minulle työtä, mikrohistoriaa ja huvitusta

Kuva: Meidän lapset leikkimässä Suomenlinnan Susisaaressa Ruotsin (tai Venäjän) vallan aikaisten tykinpyörien päällä.

Louhi esittää bloggaamisesta seuraavat kysymykset:

"1. Miten ehdit ja jaksat päivittäin kirjoitella ja pitää yllä palstaa?
2. Onko bloggaaminen työlästä vai hauskaa ajankulua?
3. Onko joka päivä saatava jotain aikaiseksi?
4. Korvaako tämä luonnollisen kommunikoinnin?
5. Onko parempi tai helpompi kirjoittaa yksin kotona koko kansalle vai puhua 6. kasvokkain tuntevalle tutulle?
6. Onko teillä ystäviä, seuraa, menoa? Saatteko päivittäin kommunikoida ajatuksianne muuten kuin vain blogien kautta?
7. Minkälainen olet ihmisenä?"

1. Aloitin bloggaamisen, kun minulla oli sopiva ajankohta ja motivaatio. Keskityin bloggaamisen opetteluun hyvin intensiivisesti, sillä tiesin että aina ei siihen olisi aikaa yhtä paljon.

2. Bloggaaminen on ollut minulle koko ajan osaksi työtä, osaksi huvitusta. Se on ollut myös vaikeaa, mikä tekee sen kiinnostavaksi. Visuaalinen puoli on minulle tärkeä. Olen hyvin kiitollinen niille bloggaajille, joilta olen saanut siinä apua.

Opettelin bloggaamaan ja yleensäkin käyttämään tietoteknikkaa, jotta voisin tehdä itselleni edes jonkinlaiset helposti päivitettävät kotisivut, voisin tallentaa suku- ja perhemuistoja ja vanhoja lehtijuttujani sekä antaa tietoa kirjoistani niitä haluaville.

Osa blogeistani on informaatiota kirjoistani (Kotisivublogit eivät ole Blogilistalla). Minulla on pieni kustantaja, jolla ei ole varaa mainoksiin Hesarissa tai muissa suurissa lehdissä. Suurten kustantajien kirjailijoista saman suuryhtiön lehdet tekevät jatkuvasti myös haastatteluja. Suurilla kustantajilla on PR-osastot. Pienen kustantajan kirjailijan täytyy tehdä itse jotakin kirjojensa puolesta. Jos ei tee sitä, kirjat jäävät unholaan. Myös omakustantaja voi toimia blogien avulla kuten esimerkiksi Lassi Kämäri on tehnyt onnistuneesti.

Suhtaudun kirjoihini hyvin asiallisesti. Olen tehnyt paljon työtä niitä varten, olen kirjoittanut ne luettaviksi. Suurin osa kirjoistani on saatavissa enää vain kirjastoista, joten en hyödy tästä taloudellisesti.

Bloggaaminen oli minusta alussa hyvin hauskaa. Suhtauduin siihen hyvin optimistisesti. Nettikeskustelujen jälkeen blogimaailma tuntui ystävälliseltä ja sivistyneeltä.

3. Alussa oli hyvin helppoa kirjoittaa joka päivä. Oli suorastaan runsauden pulaa. Piti hillitä kirjoitusintoa.

4. Internet on minusta luonnollista kommunikointia. Se on ihan samaa kuin keskustelu, kirjeet ja puhelin.

5. Koska kirjoitan omalla nimelläni on aivan sama asia puhua kasvokkain tai kirjoittaa nettiin. En kirjoita yksityisistä asioista aivan samoin kuin en puhu yksityisistä asioista vieraille ihmisille. Tietenkin eri ihmisillä on erilaiset käsitykset yksityisyydestä.

6. Mieheni on läheisin ystäväni. Voin puhua hänelle mitä hyvänsä, sillä olemme olleet parhaat ystävät toisillemme teini-iästä asti. Lisäksi minulla on aikuiset lapset ja läheisiä lapsuudenystäviä. Minulla ei ole tarvetta käyttää blogia "ystävänä", mikä se voi varmaankin olla monelle aivan kuten päiväkirjakin.

7. Olen yksityiselämässä kiltti, antelias, hyväntuulinen ja ystävällinen, toisinaan hiljainen ja toisinaan puhelias. Minulla on kuitenkin periaatteita ja arvoja, joista pidän kiinni kotona ja muualla.

Koen Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan suureksi ongelmaksi, voisin melkein sanoa tragediaksi. Maantiede on asettanut meidät suomalaiset vaikeaan asemaan. Eri ihmiset selviytyvät siitä eri tavoilla.

Yllä oleva valokuva kertoo jotakin meistä suomalaisista ja meidän lapsistamme: olemme olleet kauan vieraiden valtojen vallan alaisina.

Emme ole vieläkään henkisesti itsenäisiä. Pelkäämme, että Euroopan yhteisöstä tulee uuusi Kustaa Vaasa, uusi tsaari tai uusi Neuvostoliitto. Olemme jo alkaneet mielistellä Venäjälle. Emme usko, että voisimme olla kuten muut maat tasaveroisina jäseninä muiden Euroopan ja maailman kansojen kanssa.

Hyvin usein kadun sitä, että palasimme Suomeen. Kuvittelin, että Suomikin muuttuisi historian myötä. Olen aina rinnastanut natsismin, fasismin ja kommunismin. Häpeän sitä, että suomalaiset ovat valinneet vielä vuonna 2006 presidentin, joka kannatti esimerkiksi DDR:n systeemiä eikä ole katunut sitä.

Häpeän sitä, että noita aikoja salaillaan. Entisiä natsien tukijoita arvostellaan ankarasti. Miksi entisiä ja nykyisiä kommunismin tukijoita ei arvostella? Miksi heitä äänestetään julkisiin virkoihin? On selvää, että historia tulee tuomitsemaan sellaisen menettelyn.

Tämä on trauma, jota käsittelen julkisesti, sillä se on julkinen asia. Mutta juuri tästä asiasta meillä ei uskalleta vieläkään kunnolla puhua. Siksi bloggaaminen tuntuu nyt hyvin vaikealta, ja olenkin keskittynyt työhöni liittyviin blogeihin ja käsityöblogiin.

Olen laittanut blogini sivupalkkiin luvun 1 517 947 muistuttamaan siitä, että en ole ainoa, joka halusi muutosta. Olisi helpotus muuttaa pois Suomesta, sillä seuraavat kuusi vuotta saattavat olla hyvin suuri osa minun loppuelämästäni.

Tämä testi osui oikeaan

Your Hair Should Be White

Classy, stylish, and eloquent. You've got a way about you that floors everyone you meet.

What's Your Funky Inner Hair Color?

Olin aina ajatellut, että olen kuten äitini suku, jolla tukka yleensä tummenee ja tummenee, vaikka ikää on yli 90-vuotta. Hämmästyin kovasti, kun näin eräänä päivänä otsatukkani alla valkoisia hiuksia. Leikkasin pienen hiustupsun, laitoin sen muovikoteloon ja kyselin: Mitä ihmeen väriä tämä on?
- Platinum blonde, sanoi poikani.
- Ei se ole oikein harmaakaan, sanoi Stockmannin tukkavärien myyjä.
- Samanvärinen kuin isälläsi, sanoi mieheni.

Joskus voi saada yllätyslahjan geeneiltään. Sellaiseksi koen tukkani. Alussa en ollut tuntea itseäni, kun tukkani oli kokonaan "valkoinen". Siihen sopivat aivan uudenlaiset värit, kauniit violetit, siniset ja muut joita en voinut käyttää tummanruskeatukkaisena. Lisäksi tukkani kasvaa koko ajan ja on entistä paremmassa kunnossa, kun hius on paksumpaa. En voisi kuvitellakaan, että värjäisin hiuksiini entisen värin. Lisäksi: olen nähnyt tämän tyypin ennenkin - lapsena peilistä.

Tämä testi löytyi Kiltin tytön blogista, joka puolestaan löytyi Marian blogilistasta.

Teddykarhu on jo yli 100-vuotias

Kuva: Anna Amnell (vanha nalle alkuperäisestä lehtiartikkelistani)

Näillä kahdella teddykarhulla on ikäeroa melkein täsmälleen 100 vuotta. Teddykarhujen amerikkalainen esi-isä on vuodelta 1903 ja Cambridgen nallekaupasta ostettu käsintehty nalle 2000-luvulta, jolloin sain sen tuliaisiksi ja äitienpäivälahjaksi.

Joillakin meistä saattaa olla kulunut lapsuuden teddykarhu piirongin päällä istumassa. Mutta useimpien nalle tuli niin loppuun rakastetuksi, että siitä on enää vain muisto jäljellä. Teddykarhut ovat suosittuja lasten leluja, mutta niistä on tulossa yhä enemmän aikuisten keräilyesineitä.

Teddykarhuinnostus alkoi presidentti Theodor Rooseveltin matkasta Mississipille vuonna 1902. Roosevelt oli selvittelemässä Mississipin ja Louisianan osavaltioiden välistä rajakiistaa ja oli seurueineen metsästysretkellä. Toiset jäljittivät mustakarhun, joka raateli nälkiintyneenä yhden metsästyskoirista. Karhu saatiin kiinni, sidottiin puuhun ja jätettiin presidentin ammuttavaksi. Roosevelt kieltäytyi ampumasta noin säälittävässä tilassa olevaa eläintä.

Seuraavana aamuna oli Washington Postin etusivulla Clifford K. Barrymanin pilapiirros Rooseveltistä ja karhunpojasta. Siitä alkoivat monenlaiset tarinat karhun kohtalosta: suloinen pentu oli otettu lemmikiksi valkoiseen taloon, maskotiksi newyorkilaiseen hotelliin tai eläintarhaan Washingtonissa. Tosiasiassa Roosevelt oli pyytänyt toiset lopettamaan yli 100-kiloisen karhun vaivat.

Teddyn karhut

Pilapiirtäjä käytti tämän jälkeen usein suosituksi tullutta karhunpoikaa Rooseveltiä koskevissa pilapiirroksissa. Samaan aikaan oli Brooklynissä New Yorkissa pieni paperi- ja lahjatavarain kauppa, jota piti venäläissyntyinen Morris Michtom. Hän myi myös vaimonsa Rosen tekemiä leluja. Pilapiirroksen innoittamana Rose teki kaksi lastuvillatäytteistä mohairkarhua, jotka pantiin koristeiksi kaupan ikkunaan. Ne herättivät ihastusta, ja tarinan mukaan Morris pyysi Rooseveltiltä luvan nimittää ne ”Teddyn karhuiksi”[teddy bears], koska presidenttiä kuten monia muitakin Theodoreja kutsuttiin lempinimellä Teddy. Nämä teddykarhut, joiksi niitä pian sanottiin, olivat alkuna suurelle leikkikalutehtaalle, joka toimii yhä New Yorkissa. Amerikkalainen teddykarhu oli syntynyt.


Ramman Margareten Petz-karhut

Saksalaisillakin on oma tarinansa teddykarhun juurista. Pienessä Giengenin kaupungissa lähellä Stuttgartia asui Margarete Steiff. Hän oli sairastanut kaksivuotiaana polion, josta hänen oikea kätensä oli jäänyt heikoksi ja hänen molemmat jalkansa olivat rampautuneet. Margarete joutui viettämään koko elämänsä rullatuolissa, mutta se ei häntä lannistanut. Hän opetteli käyttämään ompelukonetta ja perusti ompelimon. Harrastuksenaan hän teki pieniä kangaseläimiä, joita hän antoi lahjaksi asiakkaittensa ja ystäviensä lapsille.

Siihen aikaan pehmeät lelut olivat harvinaisia, ja Margareten eläimet tulivat niin suosituiksi, että hän perusti leikkikalutehtaan vuonna 1898. Margareten veljenpoika, nuori taiteilija Richard Steiff oli ihastunut karhunpoikiin, joista hän piirsi luonnoksia läheisissä eläintarhoissa. Hän näytti piirustuksiaan tädilleen, joka suostui valmistamaan tehtaassaan joukon karhuja. Ne olivat näytteillä Leipzigin leikkikalumessuilla vuonna 1903. Useimmat pitivät pitkänenäisiä laihoja karhuja rumina ja kömpelön näköisinä. Mutta messuilla oli myös amerikkalaisia ostajia. Eräs heistä tilasi Margareten tehtaasta tuhansia Petz-karhuja, joita alettiin nimittää Saksassa teddykarhuiksi vasta 1907.

Steiffen sukutarinan mukaan Petz-karhut koristivat Rooseveltin tyttären Alicen hääjuhlien pöytiä Valkoisessa talossa, ja Teddy Roosevelt nimitti ne itse teddykarhuiksi. Rooseveltin suku sanoo, että se on satua. Mutta teddykarhukuume oli alkanut. Se oli Amerikassa kovimmillaan Margarete Steiffen kuolinvuonna 1909.

Antiikkinallet ovat aikuisten lelujaja keräilyesineitä


Maailman kuuluisin nalle lienee Aloysius. Se vietti ensimmäiset 55 vuottaaan amerikkalaisen sekatavarakaupan hyllyllä, kunnes pääsi Jeremy Ironsin ja Anthony Andrewsin näyttelijätoveriksi suosittuun Brideshead Revisited - TV-sarjaan.

Aloysius on kyhmyselkäinen ja vakavailmeinen Yhdysvalloissa vuonna 1907 syntynyt nallenköriläs, jollaisia teddykarhut olivat alussa. Vasta 1930-luvulla kehittyivät nykyiset söpöt nallet. Entisajan nallessa on täytteenä olkea, lastuvillaa, kapokkia, korkkia tai sahajauhoja ja sen mohairturkki tuoksuu mukavalta. Lieneekö se tuoksu antiikkia, jona ennen vuotta 1940 tehtyjä teddykarhuja pidetään? Niiden joukossa Steiffen nallet ovat teddykarhujen aatelia. Vanhoista teddykarhuista on tullut aikuisten leluja. Ne ovat suosittuja koriste-esineitä, ja nykyään vanhat teddykarhut ovat niin arvokkaita, että niitä kerätään jopa sijoitusmielessä.


Tämä on osa aikaisemmin julkaisemastani artikkelista.
(Pirkko Pekkarinen: Rakas oma nalle. – Kotiliesi no 20,18.10.1985, sivut 82-85.)
copyright Pirkko Anna Amnell

Teddykarhu terapeuttisena ilmiönä myöhemmin.

Maaliskuu 2006

Patswebgraphics.com

Mikä tämä on? Se oli laskiaispullassa! Something extra in a bun.

Yllä tavallinen tulitikkurasia ja laskiaispullassa ollut piikki.

On ollut flunsaa talossa ja on tullut juotua paljon teetä ja syötyä laskiaispullia lohdutukseksi. Onneksi. Onneksi en hotkinut eilistä, nähtävästi elämäni viimeistä laskiaispullaa liian nopeasti.

Eilen olivat poikani ja hänen vaimonsa hakemassa kissaansa meiltä viikonloppumatkan jälkeen. Tarjosimme teetä ja laskiaispullia. Olimme ostaneet ne tutulta luotettavalta kauppiaalta. Ne oli pakattu kaupassa paperipussiin, joten siitä ei näy valmistaja.

Koska minulla on pieni suu, syön aina laskiaispullan ylä- ja alaosan erikseen. Tässä oli välissä kermavaahtoa ja hilloa. Hyvältä maistui. Kunnes tunsin jotain terävää suussani. Jotain outoa.

Ostaminen perustuu luottamukseen. Laskiaispullassa ei saisi olla kaksi senttimetriä pitkää metallipiikkiä. Onneksi en ehtinyt nielaista tuota piikkia.

Olen lähdössä juuri kokoukseen ja tulen sieltä vasta puolen päivän jälkeen. Mitähän tuon piikin kanssa pitäisi tehdä? Mikähän se on? Onneksi tätä laskiaispullaa ei ollut syömässä lapsi.