tiistaina, helmikuuta 06, 2007

Suomessa asuminen: itä ja länsi

Ikkunaiineksen blogissa on keskusteltu sinuttelusta ja teitittelystä. Seuraavssa kommenttini:

Englanninkieliset

Englanninkieliset "teitittelevät" sanomalla Mr. Smith tai Mrs. Smith, ja "sinuttelevat" puhuttelemalla etunimellä, jonka he painavat mieleen heti esittelyssä - ja muistavat sen.

Teitittely ei ole ainakaan ranskassa välttämättä etäisyyden ottamista. Mm Nabokov kertoo muistelmissaan, että kun hänen äitinsä halusi olla erityisen ystävällinen pienelle pojalleen, hän teititteli tätä - ranskaksi, jota he puhuivat.Tuoreempi esimerkki muistuu mieleen. Kanadanranskalainen sukulaiseni, vanha rouva, huudahti minulle kerran puhelimessa vähän aikaa Suomessa käyntinsä jälkeen (jolloin hän oli asunut meillä useita viikkoja): "Madame, je vous aime." Teitittely merkitsee edelleen myös ystävällisyyyttä, kohteliaisuutta.

Itä ja länsi

Suomalaisia blogikeskusteluja lukiessa minulle tulevat usein mieleen Kiplingin balladin sanat

"East is East, and West is West, and never the twain shall meet".

Itä ja länsi eivät kohtaa, eivät varsinkaan Suomessa. Tässä en tarkoita maantiedettä vaan mentaliteettia.

Ei ikä- eikä luokkakysymys, vaan kulttuuriero
Teitittelyssä ei ole todellakaan mitään ikä- eikä luokka-ajattelua.

Minusta tuntuu monesti siltä, että yleinen töykeyden lisääntyminen johtuu siitä, että pitää olla muka kaikkien kaveri, jota ihminen ei missään nimessä jaksa eikä halua olla ainakaan suurkaupungeissa.

Kun ihmisen reviiriä ei suojata hyvillä tavoilla, ruvetaan tönimään ja jöröttämään.

Hyvät tavat helpottavat kanssakäymistä

Teitittely kuuluu yhtenä osana kulttuuriin, jossa toista ihmistä kohdellaan ystävällisesti ja kunnioittavasti, annetaan hänelle myös yksityisalue. Ainakin näin yritetään tehdä.

Mutta tietenkin aina ja kaikissa kulttuureissa on ilkeitä ihmisiä ja ystävällisiä ihmisiä.

Hyvät tavat voivat helpottaa kanssakäymistä silloin kun ihmiset ovat väsyneitä tai kun jotain hyvin ongelmallista tapahtuu, sellaista jota ei voi noin vain ratkaista ja selvitttää hetkessä. Siinä saa tavallaan miettimisaikaa.

Etikettiä

maanantaina, helmikuuta 05, 2007

perjantaina, helmikuuta 02, 2007

2007


2007, originally uploaded by amnellanna.

Hymyilevä


Hymyilevä, originally uploaded by amnellanna.

Valokuva-albumien katsominen lohduttaa. Kuva sisareni valokuva-albumista




Sisarellani ja minulla on ollut aina tapana katsella yhdessä valokuva-albumeita. Viime vuosina olemme skannanneet yhdessä vanhoja valokuvia ja antaneet toisillemme kuvia elämämme eri vaiheista. Aina tuntui aika loppuvan kesken.

Mieheni ja minä katsoimme heti sisareni kuoleman jälkeen kaikki valokuvat hänestä hänen kotonaan. Pienestä mustavalkoisesta kastekuvasta ja lapsuuden kuvista värikkäisiin kuviin onnellisista ajoista kotiäitinä, töissä ja matkoilla sekä lopulta aikaan, jolloin sairauden aiheuttama kärsimys näkyi hänessä.

Sain tänään ystävältäni kortin, jossa sanottiin runoilijan sanoin, että hän, jota rakastamme, elää ikuisesti, vaikka maallinen maja kätketään hautaan. Saksassa on hyvä sana 'Erdenkleid' maalliselle majalle.

Runoilijan sanojen taustalla on tietenkin 2.Kor.5.

torstaina, helmikuuta 01, 2007

Raskas matka



Palasin toissailtana elämäni raskaimmalta matkalta. Puoli vuorokautta kuolevan läheisen omaisen vuoteen vierellä on kokemus, jota ei pysty kuvittelemaan. Ja heti kuoleman jälkeen on lukemattomia käytännön asioita, joita omaisten on pakko hoitaa.

Sisareni sairastui muutama vuosi sitten nopeakasvuiseen Non-Hodgkin -lymfoomaan. Kaulan ympärille kietoutunut kasvain onnistuttiin poistamaan leikkauksella ja lääkkeillä. Sisareni oli sen jälkeen kahteen otteeseen useita kuukausia sukulaisvierailulla Kaakkois-Aasiassa ja suoritti loppuun kasvatustieteen, gerontologian ja filosofian opintonsa. Gradukin valmistui juuri ennen hänen joutumistaan uudestaan sairaalaan.

Hoidot olivat nyt rankemmat kuin ensimmäisellä kerralla. "Kuin keskitysleiriä", sanoi sisareni, "mutta kannatti". Hänen uskottiin nimittäin parantuneen. Kuntoutus oli alkanut ja hän oli päässyt kotiin. Heikkokuntoiseen tulee kuitenkin helposti monenlaisia sairauksia.

En vieläkään ymmärrä sitä, miten nopeasti kaikki muuttui. Sydän ja keuhkot eivät enää kestäneet. Pahimmalta tuntuu muisto läheisen kärsimyksestä. Ja sitten on tietenkin ikävä ja menetys.

Suren kuitenkin eniten sitä, että sisareni menetti useita vuosikymmeniä elämää. Hän oli ollut koko ikänsä täysin terve, energinen, elämäniloinen ja huumorintajuinen ihminen. Hän olisi opiskellut lisää ja tehnyt vielä kauan työtä. Pitkäikäisen suvun jäsenenä hän olisi voinut elää ainakin 90-vuotiaaksi.

Mitä korkeammaksi ihmisten ikä tulee, sitä suurempia tragedioita ovat parantumattomat sairaudet ja liikenneonnettomuudet. Olen lukenut tämän asian monta kertaa lehdistä, mutta en ole sitä koskaan aikaisemmin todella tajunnut.

Sisareni

Nukketalot terapiana