My very old blog. Vuodesta 2005-
lauantaina, helmikuuta 17, 2007
perjantaina, helmikuuta 16, 2007
Suomalaiset teini-ikäiset Unicefin tutkimuksessa
Aineellisesti hyvin, mutta psykososiaalisesti huonosti voivat suomalaiset teini-ikäiset Unicefin raportin mukaan. He elävät myös vaarallisempaa elämää kuin muiden rikkaiden länsimaiden lapset. (Johanna Westman "Tonåringar lever farligt." Hufvudstadsbladet 16.2.2007)
Westman kertoo, että Unicefin raportin mukaan italialaiset 15-vuotiaat lapset syövät päivän pääaterian vanhempiensa kanssa useita kertoja viikossa. Tässä asiassa Suomen tilanne on erityisen huono, kun mitataan lasten hyvinvointia rikkaissa länsimaissa. ("I just det avseendet placerar sig Finland särskilt lågt i Unicef:s mätning av barnens välmående i de rika västländerna.")
Aineellisesti parhaiten voivat lapset Hollannissa ja Pohjoismaissa, Suomi mukaan lukien. Mutta perheen ateriointitavat ovat vain yksi niistä kohdista, joissa tulee ilmi, että Suomessa ja muissa Pohjoismaissa keskivertoteini-ikäisten "aineellinen elintaso on paljon parempi kuin psykososiaalinen elämänlaatu". (" genomsnittsbarnets materiella levnadsstandard är långt bättre än den psykosociala livskvaliteten".)
Unicefin raportti
Westman kertoo, että Unicefin raportin mukaan italialaiset 15-vuotiaat lapset syövät päivän pääaterian vanhempiensa kanssa useita kertoja viikossa. Tässä asiassa Suomen tilanne on erityisen huono, kun mitataan lasten hyvinvointia rikkaissa länsimaissa. ("I just det avseendet placerar sig Finland särskilt lågt i Unicef:s mätning av barnens välmående i de rika västländerna.")
Aineellisesti parhaiten voivat lapset Hollannissa ja Pohjoismaissa, Suomi mukaan lukien. Mutta perheen ateriointitavat ovat vain yksi niistä kohdista, joissa tulee ilmi, että Suomessa ja muissa Pohjoismaissa keskivertoteini-ikäisten "aineellinen elintaso on paljon parempi kuin psykososiaalinen elämänlaatu". (" genomsnittsbarnets materiella levnadsstandard är långt bättre än den psykosociala livskvaliteten".)
Unicefin raportti
torstaina, helmikuuta 15, 2007
Valkoinen lakki kaikille!
Tämä kirjoitus syntyi kommenttina Ikkunaiineksen blogikirjoitukseen, jonka kommentteja on jo edellä tässä blogissa.
Keskusteltiin tasoryhmistä:
Nähdäkseni tasoryhmien poistamisen syynä oli Itä-Saksasta omaksuttu käsitys opetuspaketista, joka tungetaan jokaiseen lapseen. Marksilaisuushan ei tunnustanut perinnölllisyyttä, ihmisten erilaisia lahjoja.
Koululaitoksen tulisi olla joustava. Jos kaikki lähtisivät koulusta samanarvoisina, "sama lakki päässä", he voisivat alkuun hakeutua niille aloille, joissa he ovat menestyneet koulussa tai joihin ovat koulussa keskittyneet.
Myöhemmin voisi täydentää suorituksiaan joissain aineissa, jos haluaisi vaihtaa alaa.
Oppilaiden jakaminen kahteen eri koulumuotoon peruskoulun jälkeen on epädemokraattista ja ihmisarvoa loukkaavaa.
Halutaanko pitää yllä marksilaista yhteiskunnan kahtiajakoa, jotta saadaan äänestäjiä? Mistä muusta syystä pohjoisamerikkalaistyylistä koulumuotoa vastustetaan?
Kaikki lahjakkuudet ovat nimittäin samanarvoisia.
Valkoinen lakki kaikille!
Tähän kirjoitti nimimerkki Catulux:
"Anna-rukka löi kirveensä kiveen: '
Valkoinen lakki kaikille!'
Tässä korostuu suomalainen tyypillinen asennevamma. Ylioppilastutkinnon/paperisvistyksen yliarvostaminen, joka periytyy varmaan tsaarin ajoilta.
Toisaalta tähän demarinäkemykseen ollaan jo ajautumassa ajopuun tavoin. Suunnitellaanhan LUKIOONKIN (!) jo tukiopetusta; ainakin puheen aiheena seon ollut."
Ja minä vastasin:
Hyvä Catulux,
en ole mikään tyttörukka, vaan maailmaa nähnyt aikuinen nainen. Olen itse käynyt koulua Yhdysvalloissa ja kolme lastani Kanadassa Torontossa 1980-luvun. Yhteensä 10 vuoden kokemus pohjois-amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä.
Kaikki nuoret saivat tosiaan saman neliskulmaisen tupsulakin valokuvaan päähänsä.
Kouluissa oli valinnaisia aineita, tasoryhmiä, tukiopetusta, hyvä järjestys, ystävällinen tunnelma, siis miljoonakaupungissa Torontossa.
Kirjallisuuden ja taiteen opetus oli korkeatasoista. Kielistä pitävä tytär opiskeli koulussa englantia, ranskaa, saksaa ja espanjaa. Matematiikasta kiinnostunut poika sai yliopistotasoista opetusta jo lukiossa, mutta vieraita kieliä ei tarvinnut lukea, oli vain toinen kotimainen eli ranska. Kaikki lahjakkuustyypit huomioitiin. Koulunsa keskeyttäneitäkin oli, mutta he olivat pieni vähemmistö.
Lukion jälkeen toiset menivät yliopistoon, toiset töihin tai oman alansa college-opintoihin (ammattikoulu).
Yhteiskunta on siellä demokraattinen ilman sosialismia.
Ei utopiaa vaan realismia, hyvä Catulux.
Catulux myöntää, että ei ollut perillä tilanteestani. Vastaan:
Hyvä Catulux,
näissä nettikeskusteluissa ei aina jaksa lukea kaikkia viestejä.
Kävin koulua Montanassa tavallisessa amerikkalaisessa koulussa, jossa olin American Field Service -vaihto-oppilaana. Halusin nähdä maailmaa.
Köyhänä sain kokostipendin, matkat ja kaikki maksettiin.
Kanadassa asuessamme vietimme melkein kaikki kesälomat Yhdysvalloissa telttailumatkoilla eri puolilla mannerta tavallisten amerikkalaisten parissa.
Kanadassa lapsemme kävivät tavallista kanadalaista koulua, jossa suurin osa oppilaista oli siirtolaisten lapsia. High school oli erittäin monikulttuurinen - ja rauhallinen. Ne hyvät tavat ja ystävällisyys. Koulua ja kotia arvostettiin.
On eräs asia, jota suomalaiset eivät tule ajatelleeksi. Kansa on Yhdysvalloissa nyt useita vuosia keskellä kuumaa vaalikampanjaa. Vastapuolta haukutaan ihan kaikesta. Amerikassa sanavapaus on aivan omaa luokkaansa. Politiikastakin puhutaan avoimesti.
Yhdysvallat on demokratia, siellä ei istu sama ihminen presidenttinä vuosikymmenet.
Vielä koulusta: Jokaisen lapsen ja nuoren koulunkäyntiin vaikuttaa hyvin paljon perhetilanne. Mikään koulumuoto ei auta, jos koti ei huolla lasta.
Kotia ja perhettä ei arvosteta Suomessa. Lapset työnnetään yhteiskunnan hoidettaviksi. Siihenhän kansaa on ohjattu jo muutama vuosikymmen. Seuraava aste olisi siirtää kaikki lapset sisäoppilaitoksiin, jotta vanhemmat saisivat olla töissä ja muutenkin "toteuttamassa itseään".
Äskeisen Unicefin tutkimuksen mukaan suomalaisten (ja pohjoismaalaisten) lasten psykososiaalinen tilanne on heikko verrattuna muiden yhtä rikkaiden maiden lapsiin. Raha ei ratkaise kasvatuksessa. Lapsi ja vielä nuori aikuinenkin tarvitsee vanhemmiltaan kasvatusta, tukea ja rakkautta. Ja aikaa. "Laatuaika" on huono vitsi.
Käykää seuraamassa keskustelua.
Keskusteltiin tasoryhmistä:
Nähdäkseni tasoryhmien poistamisen syynä oli Itä-Saksasta omaksuttu käsitys opetuspaketista, joka tungetaan jokaiseen lapseen. Marksilaisuushan ei tunnustanut perinnölllisyyttä, ihmisten erilaisia lahjoja.
Koululaitoksen tulisi olla joustava. Jos kaikki lähtisivät koulusta samanarvoisina, "sama lakki päässä", he voisivat alkuun hakeutua niille aloille, joissa he ovat menestyneet koulussa tai joihin ovat koulussa keskittyneet.
Myöhemmin voisi täydentää suorituksiaan joissain aineissa, jos haluaisi vaihtaa alaa.
Oppilaiden jakaminen kahteen eri koulumuotoon peruskoulun jälkeen on epädemokraattista ja ihmisarvoa loukkaavaa.
Halutaanko pitää yllä marksilaista yhteiskunnan kahtiajakoa, jotta saadaan äänestäjiä? Mistä muusta syystä pohjoisamerikkalaistyylistä koulumuotoa vastustetaan?
Kaikki lahjakkuudet ovat nimittäin samanarvoisia.
Valkoinen lakki kaikille!
Tähän kirjoitti nimimerkki Catulux:
"Anna-rukka löi kirveensä kiveen: '
Valkoinen lakki kaikille!'
Tässä korostuu suomalainen tyypillinen asennevamma. Ylioppilastutkinnon/paperisvistyksen yliarvostaminen, joka periytyy varmaan tsaarin ajoilta.
Toisaalta tähän demarinäkemykseen ollaan jo ajautumassa ajopuun tavoin. Suunnitellaanhan LUKIOONKIN (!) jo tukiopetusta; ainakin puheen aiheena seon ollut."
Ja minä vastasin:
Hyvä Catulux,
en ole mikään tyttörukka, vaan maailmaa nähnyt aikuinen nainen. Olen itse käynyt koulua Yhdysvalloissa ja kolme lastani Kanadassa Torontossa 1980-luvun. Yhteensä 10 vuoden kokemus pohjois-amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä.
Kaikki nuoret saivat tosiaan saman neliskulmaisen tupsulakin valokuvaan päähänsä.
Kouluissa oli valinnaisia aineita, tasoryhmiä, tukiopetusta, hyvä järjestys, ystävällinen tunnelma, siis miljoonakaupungissa Torontossa.
Kirjallisuuden ja taiteen opetus oli korkeatasoista. Kielistä pitävä tytär opiskeli koulussa englantia, ranskaa, saksaa ja espanjaa. Matematiikasta kiinnostunut poika sai yliopistotasoista opetusta jo lukiossa, mutta vieraita kieliä ei tarvinnut lukea, oli vain toinen kotimainen eli ranska. Kaikki lahjakkuustyypit huomioitiin. Koulunsa keskeyttäneitäkin oli, mutta he olivat pieni vähemmistö.
Lukion jälkeen toiset menivät yliopistoon, toiset töihin tai oman alansa college-opintoihin (ammattikoulu).
Yhteiskunta on siellä demokraattinen ilman sosialismia.
Ei utopiaa vaan realismia, hyvä Catulux.
Catulux myöntää, että ei ollut perillä tilanteestani. Vastaan:
Hyvä Catulux,
näissä nettikeskusteluissa ei aina jaksa lukea kaikkia viestejä.
Kävin koulua Montanassa tavallisessa amerikkalaisessa koulussa, jossa olin American Field Service -vaihto-oppilaana. Halusin nähdä maailmaa.
Köyhänä sain kokostipendin, matkat ja kaikki maksettiin.
Kanadassa asuessamme vietimme melkein kaikki kesälomat Yhdysvalloissa telttailumatkoilla eri puolilla mannerta tavallisten amerikkalaisten parissa.
Kanadassa lapsemme kävivät tavallista kanadalaista koulua, jossa suurin osa oppilaista oli siirtolaisten lapsia. High school oli erittäin monikulttuurinen - ja rauhallinen. Ne hyvät tavat ja ystävällisyys. Koulua ja kotia arvostettiin.
On eräs asia, jota suomalaiset eivät tule ajatelleeksi. Kansa on Yhdysvalloissa nyt useita vuosia keskellä kuumaa vaalikampanjaa. Vastapuolta haukutaan ihan kaikesta. Amerikassa sanavapaus on aivan omaa luokkaansa. Politiikastakin puhutaan avoimesti.
Yhdysvallat on demokratia, siellä ei istu sama ihminen presidenttinä vuosikymmenet.
Vielä koulusta: Jokaisen lapsen ja nuoren koulunkäyntiin vaikuttaa hyvin paljon perhetilanne. Mikään koulumuoto ei auta, jos koti ei huolla lasta.
Kotia ja perhettä ei arvosteta Suomessa. Lapset työnnetään yhteiskunnan hoidettaviksi. Siihenhän kansaa on ohjattu jo muutama vuosikymmen. Seuraava aste olisi siirtää kaikki lapset sisäoppilaitoksiin, jotta vanhemmat saisivat olla töissä ja muutenkin "toteuttamassa itseään".
Äskeisen Unicefin tutkimuksen mukaan suomalaisten (ja pohjoismaalaisten) lasten psykososiaalinen tilanne on heikko verrattuna muiden yhtä rikkaiden maiden lapsiin. Raha ei ratkaise kasvatuksessa. Lapsi ja vielä nuori aikuinenkin tarvitsee vanhemmiltaan kasvatusta, tukea ja rakkautta. Ja aikaa. "Laatuaika" on huono vitsi.
Käykää seuraamassa keskustelua.
tiistaina, helmikuuta 13, 2007
Kirjeitä kuolleelle sisarelle
Aikaisemmin oltiin sitä mieltä, että kun joku kuolee, hänet täytyy unohtaa ja jatkaa elämäänsä ilman häntä. Ihmisen mieli ei kuitenkaan toimi näin. Mikään ei voi korvata läheistä ihmistä, joka on kuollut. Nykyään ei ajatellakaan enää samalla tavalla. Läheinen säilytetään mukana elämässä. Näin onkin luonnollista, sillä kuolema saattaa yhdistää vielä enemmän kuin elämä.
Minulla on muitakin läheisiä ihmisiä kuin sisar, joka kuoli vähän yli kaksi viikkoa sitten parannuttuaan sitä ennen syövästä. On kaksi lapsuudenystävää, toinen sisar, aviomies, lapset ja muita ystäviä. Kun olen kirjoittanut blogiini "sisareni", olen voinut tarkoittaa myös toista sisartani. Häntä jolla on lapsenlapsi, pieni tytär, jolle ostin viime kesänä nukketalon. Kun olen kirjoittanut blogissani "lapsuudenystäväni", olen tarkoittanut toista tai toista lapsuudenystävistäni, häntä jonka olen tuntenut koko ikäni, tai häntä, johon ystävystyin ensimmäisellä luokalla koulussa. On monia ihmisiä, joiden kanssa voin puhua tärkeistä ja intiimeistäkin asioista ja jotka surevat myös pikkusisareni kuolemaa. Mutta kukaan heistä ei voi korvata kuollutta sisartani, ei edes läheisin kaikista läheisistäni, mieheni.
Ostin eilen kauniin kirjan, johon voi kirjoittaa omia ajatuksiaan. Kirjassa on punaiset kannet, joissa on Charlotte Bronten käsialalla tekstiä kirjasta "Jane Eyre" (Kotiopettajattaren romaani), joka ilmestyi vuonna 1847, sata vuotta ennen pikkusisareni syntymää.
Sisareni luki lapsesta asti paljon. Keskustelimme usein kirjoista. Tähän punakantiseen kirjaan alan kirjoittaa kirjeitä kuolleelle sisarelleni.
Bronten sisarukset linkit
Sisar, veli, sydänystävä, lehtikirjoitukseni
maanantaina, helmikuuta 12, 2007
Ääneen lukeminen johdattaa lapset kirjallisuuteen
Kuva: Dover
(Lauantaina olivat sisareni hautajaiset. En pysty kirjoittamaan toistaiseksi muuta kuin kommentteja muiden kirjoituksiin.)
Iineksen blogissa on kirjoitus Poikien olematon kielipää.
Tässä kommenttini:
Tämä oli tärkeä kirjoitus.
Haluaisin tuoda esille erään keinon saada lapset rakastamaan kirjallisuutta: ääneen lukeminen. Lukeminen ja kuunteluhan kehittävät kirjoittamista.
Meillä luettiin ääneen kirjoja nuorempien lasten muurrosikään asti. Silloin jo yliopistossa opiskellut poikamme sanoo, että tapaa olisi pitänyt jatkaa kauemminkin.
Siinä tuli käytyä läpi maailmankirjallisuus eri kansojen saduista klassikoihin asti. Yleensä lukijana oli mieheni, jolla on hyvin eloisa ääni ja kyky vaihdella sitä. Kyllä minun lukemisenikin kelpasi.
Seitsemän veljestäkin oli mainio luettava lasten ollessa vielä ala-asteella. Siirtolaisuudessa ääneen lukeminen oli erittäin tärkeä äidinkielen säilymisen vuoksi.
Kaikki eivät ole lapsina kiinnostuneita lukemisesta, mutta näin yhdessä lukien tulee tutustuttua kirjoihin, joita ei muutoin koskaan tulisi luettua.
Sitten isompina lapset lukevat kukin mielikirjallisuuttaan, joku tietokirjallisuutta, joku runoja, joku romaaneja, joku kaikkea.
Tämä on ihan sama asia kuin lasten tutustuttaminen klassiseen musiikkiin. Välillä voi olla kausi, jolloin vain musiikkivideot (joita olen katsonut runsaasti teini-ikäisten lasteni kanssa) yms kiinnostavat, mutta sitten ilmestyvät klassikot heidän omiin kokoelmiinsa.
Vielä yksi kommentti talteen:
a-k.h,kirjoitit: "tulee mieleeni, ettei lapseni osoittanut erityisempää innostusta lukemisen opetteluun. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin lukenut hänelle todella paljon."
Meille kävi ihan samalla tavalla nuorimman lapsen kanssa. Hänen ollessaan ensimmäisellä luokalla ranskalaisessa koulussa äidinkielenopettaja sanoi, että poika on tyhmä eikä opi edes lukemaan. Se ällistytti minua, sillä hän osasi lukea ranskaa, oli oppinut jo pari vuotta aikaisemmin.
Sanoin, että varmaankaan aapinen ei kiinnosta, kun hänelle on luettu ääneen hyvin paljon. Muistutin vitsinä, ettei Kaarle Suurikaan ollut tyhmä vaikka ei osannut lukea. Hänellekin luettiin. Opettaja sanoi, että ei saa lukea, muuten poika ei opi koskaan lukemaan.
Poika piti kovasti pikkuautoista ja osti niitä viikkorahoillaan. Lupasin kesälomalla, että hän saisi markan jokaisesta Kultaisen kirjaston kirjasta, jonka hän lukisi.
Poika oppi ihmeen nopeasti lukemaan. Vuotta vanhempi sisarkin alkoi vaatia rahaa lukemisesta, kun näki miten pikkuveli rikastui. Pian meillä ei ollut enää varaa lukupalkan maksamiseen, mutta lukuharrastus oli alkanut eikä sille ole loppua tullut.
Kanadassa samainen poika todettiin heti puolen vuoden jälkeen testeissä poikkeuksellisen älykkääksi.
Kanadassa oli kaikille lapsille ja nuorille heille sopivaa opetusta ja "peruskoulu" yliopistoon asti. Samoin on USA:ssa. Olen sekä oppilaana että koulua käyvien lasten lasten äitinä pitänyt sitä erinomaisena ideana. Viihdyin itse kansakoulussa, jossa oli erilaisia oppilaita yhdessä. Siihen aikaan lapset jaettiin 11-vuotiaina kahteen ryhmään, nyt se tehdään teini-ikäisille. Miksi jakaa herkässä iässä olevat nuoret kahteen ryhmään?
ääneen lukeminen, ääneenlukeminen
sunnuntaina, helmikuuta 11, 2007
perjantaina, helmikuuta 09, 2007
torstaina, helmikuuta 08, 2007
Muisto jääkukista
Photo Friday " Strange" and beautiful.
Jääkukat ovat kadonneet, mutta onneksi ehdin ottaa kuvat. Kadonnut on myös tämä sama kuva ja teksti, jotka lähetin vähän aikaa sitten. Koetetaan uudestaan.
Photo Friday " Strange" and beautiful.
keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007
Kommentti koulusta ja uskonnosta
Salkan blogiin
Salka,
En tunne henkilökohtaisesti kunnolla yhtään lestadiolaisperhettä. Sen perusteella, mitä olen lukenut, ne vaikuttavat monessa mielessä samanlaisilta kuin Amish-perheet Pohjois-Amerikassa. Sanotaan, että pikkulapset ja vanhukset ovat niissä onnellisia, muilla voi olla ainakin ajoittain vaikeaa. (Todistaja-elokuva, jossa näyttelee Harrison Ford, kertoo Amisheista.)
Minulla ei ollut lapsena ja nuorena mitään rajoituksia. Minua ei rangaistu, ei edes tukistettu koskaan. (Rehtori tukisti minua kerran lukiossa voimistelutunnilla, kun en ruvennut tekemään kuperkeikkaa renkaissa. Se tuntui minusta naurettavalta. )
Pidin kovasti kansakoulusta, mutta en oppikoulusta. Olin oikein laiska ja tylsistynyt. Luin salaa romaaneja tunneilla. Vasta kahtena viimeisenä lukioluokkana aloin ahkeroida.
Meillä oli sellainen koti, jossa äiti laulaa koko ajan ja isä kuuntelee radiota - kaikkea muuta kuin "uilutusta" = klassista musiikkia. Äidin "ohjelmisto" käsitti kaikki mahdolliset laulut elokuvaiskelmistä kansanlauluihin, lastenlauluihin ja virsiin. Hänen isänsä oli viulupelimanni, ja suvussa oli paljon musikaalisia ihmisiä (esim Aino Ackte).
Minua moitittiin, kun en käynyt tansseissa enkä ottanut permanenttia. Se oli myös eräänlaista körttiläisyyttä edustavan, erinomaisesti polkkaa tanssivan mummoni suru: Sillä tavalla jäisin vanhaksi piiaksi. Nuorena piti iloita.
Itse en ole pitänyt koskaan oikeastaan muusta kuin klassisesta musiikista. Muu käy korviin. Ehkä korvissani on vikaa.:)
Salka, tunnen syvää myötätuntoa Sinua kohtaan, kun olet kokenut uskonnon nimissä tuollaista kohtelua. Luulisin kuitenkin, että varsinainen ongelma oli isäsi alkoholismi, joka aiheutti suurta turvattomuutta, pelkoa ja ahdistusta äidissäsi.
Ymmärtääkseni on myös hyvin onnellisia lestadiolaisperheitä, joissa on hyvät ja huumorintajuiset vanhemmat. Usein ihmisten ongelmat ja luonnehäiriöt vaikuttavat siihen, miten he uskonnon käsittävät ja miten sitä elävät.
Se on ikävää, sillä he saattavat sillä tavalla estää toiset saamasta uskonnon suomaa turvallisuutta ja onnellisuutta, joka tekee ihmisen vapaaksi ja itsenäiseksi.
Fanaattisuudesta
Meirami,
kirjoitit:
"Kaikki fanaattisuus on yhtä raskasta ja vaikeaa."
Se on totta. Paljon ovat kärsineet myös poliittisten fanaatikkojen ja utopia-aatteiden kannattajien lapset kaikkialla maailmassa.
Esimerkiksi Suomessa lapset eivät saaneet lukea 1960-ja 1970-luvuilla edes Aku Ankkoja poliittisista syistä.
Mieleen tulee myös, mitä Louisa May Alcott kertoi isästään, jonka yleinen fanaattisuus ilmeni monilla tavoin. Alcott rakasti kuitenkin isäänsä ja esittää hänestä "Pikku naisissa" ihannoidun kuvan Amerikan sisällissotaan menevänä pappina. Alcott oli filosofi, "mies joka aikoi lähteä ajelehtimaan kuumailmapallolla, mutta perhe piti kiinni narusta" kuten Alcott kirjoitti.(Olen kirjoittanut kauan sitten Koululainen-lehteen Alcottin lapsuudesta.
Fanaattisuuden täytyy olla erityisen raskasta myös ihmiselle itselleen. Mikä lienee perimmäinen syy fanaattisuuteen vai onko yhtä syytä? Luulisi, että terapiasta olisi hyötyä, sillä taustalla voi olla myös yksityinen tai kollektiivinen trauma (Amish-lahko oli kaikkien vainoama uuden ajan alun Euroopassa.)
Yleensä on niin, että jos ihminen on yhdessä asiassa fanaattinen, hän on sitä monissa muissakin asioissa ja olettaa kaikkien muidenkin suhtautuvan omiin uskomuksiinsa fanaattisesti.
Tietenkin on myös fanaattisia liikkeitä, sekä uskonnollisia, poliittisia että elämäntapaan liittyviä.
Uskoisin, että ulkopuolisten pilkallinen tai herjaava suhtautuminen voi lisätä yksilön tai joukon traumaa.
Salka,
En tunne henkilökohtaisesti kunnolla yhtään lestadiolaisperhettä. Sen perusteella, mitä olen lukenut, ne vaikuttavat monessa mielessä samanlaisilta kuin Amish-perheet Pohjois-Amerikassa. Sanotaan, että pikkulapset ja vanhukset ovat niissä onnellisia, muilla voi olla ainakin ajoittain vaikeaa. (Todistaja-elokuva, jossa näyttelee Harrison Ford, kertoo Amisheista.)
Minulla ei ollut lapsena ja nuorena mitään rajoituksia. Minua ei rangaistu, ei edes tukistettu koskaan. (Rehtori tukisti minua kerran lukiossa voimistelutunnilla, kun en ruvennut tekemään kuperkeikkaa renkaissa. Se tuntui minusta naurettavalta. )
Pidin kovasti kansakoulusta, mutta en oppikoulusta. Olin oikein laiska ja tylsistynyt. Luin salaa romaaneja tunneilla. Vasta kahtena viimeisenä lukioluokkana aloin ahkeroida.
Meillä oli sellainen koti, jossa äiti laulaa koko ajan ja isä kuuntelee radiota - kaikkea muuta kuin "uilutusta" = klassista musiikkia. Äidin "ohjelmisto" käsitti kaikki mahdolliset laulut elokuvaiskelmistä kansanlauluihin, lastenlauluihin ja virsiin. Hänen isänsä oli viulupelimanni, ja suvussa oli paljon musikaalisia ihmisiä (esim Aino Ackte).
Minua moitittiin, kun en käynyt tansseissa enkä ottanut permanenttia. Se oli myös eräänlaista körttiläisyyttä edustavan, erinomaisesti polkkaa tanssivan mummoni suru: Sillä tavalla jäisin vanhaksi piiaksi. Nuorena piti iloita.
Itse en ole pitänyt koskaan oikeastaan muusta kuin klassisesta musiikista. Muu käy korviin. Ehkä korvissani on vikaa.:)
Salka, tunnen syvää myötätuntoa Sinua kohtaan, kun olet kokenut uskonnon nimissä tuollaista kohtelua. Luulisin kuitenkin, että varsinainen ongelma oli isäsi alkoholismi, joka aiheutti suurta turvattomuutta, pelkoa ja ahdistusta äidissäsi.
Ymmärtääkseni on myös hyvin onnellisia lestadiolaisperheitä, joissa on hyvät ja huumorintajuiset vanhemmat. Usein ihmisten ongelmat ja luonnehäiriöt vaikuttavat siihen, miten he uskonnon käsittävät ja miten sitä elävät.
Se on ikävää, sillä he saattavat sillä tavalla estää toiset saamasta uskonnon suomaa turvallisuutta ja onnellisuutta, joka tekee ihmisen vapaaksi ja itsenäiseksi.
Fanaattisuudesta
Meirami,
kirjoitit:
"Kaikki fanaattisuus on yhtä raskasta ja vaikeaa."
Se on totta. Paljon ovat kärsineet myös poliittisten fanaatikkojen ja utopia-aatteiden kannattajien lapset kaikkialla maailmassa.
Esimerkiksi Suomessa lapset eivät saaneet lukea 1960-ja 1970-luvuilla edes Aku Ankkoja poliittisista syistä.
Mieleen tulee myös, mitä Louisa May Alcott kertoi isästään, jonka yleinen fanaattisuus ilmeni monilla tavoin. Alcott rakasti kuitenkin isäänsä ja esittää hänestä "Pikku naisissa" ihannoidun kuvan Amerikan sisällissotaan menevänä pappina. Alcott oli filosofi, "mies joka aikoi lähteä ajelehtimaan kuumailmapallolla, mutta perhe piti kiinni narusta" kuten Alcott kirjoitti.(Olen kirjoittanut kauan sitten Koululainen-lehteen Alcottin lapsuudesta.
Fanaattisuuden täytyy olla erityisen raskasta myös ihmiselle itselleen. Mikä lienee perimmäinen syy fanaattisuuteen vai onko yhtä syytä? Luulisi, että terapiasta olisi hyötyä, sillä taustalla voi olla myös yksityinen tai kollektiivinen trauma (Amish-lahko oli kaikkien vainoama uuden ajan alun Euroopassa.)
Yleensä on niin, että jos ihminen on yhdessä asiassa fanaattinen, hän on sitä monissa muissakin asioissa ja olettaa kaikkien muidenkin suhtautuvan omiin uskomuksiinsa fanaattisesti.
Tietenkin on myös fanaattisia liikkeitä, sekä uskonnollisia, poliittisia että elämäntapaan liittyviä.
Uskoisin, että ulkopuolisten pilkallinen tai herjaava suhtautuminen voi lisätä yksilön tai joukon traumaa.
Jääkukkia
Ihmeellinen on talvi! Pakkasta 20 astetta, ikkunassa jääkukkia, joita saa katsella, jos ei uskalla mennä pakkaseen.
Talven kauneutta
iceflowers6, originally uploaded by amnellanna.
Keittiön ikkunassa. my kitchen window
jääkukat, iceflowers
jääkukkia
Valitettavasti olen poistanut Flickristä tämän kuvan. Ole hyvä ja katso muita lähellä olevia jääkukkien kuviani.
tiistaina, helmikuuta 06, 2007
Suomessa asuminen: itä ja länsi
Ikkunaiineksen blogissa on keskusteltu sinuttelusta ja teitittelystä. Seuraavssa kommenttini:
Englanninkieliset
Englanninkieliset "teitittelevät" sanomalla Mr. Smith tai Mrs. Smith, ja "sinuttelevat" puhuttelemalla etunimellä, jonka he painavat mieleen heti esittelyssä - ja muistavat sen.
Teitittely ei ole ainakaan ranskassa välttämättä etäisyyden ottamista. Mm Nabokov kertoo muistelmissaan, että kun hänen äitinsä halusi olla erityisen ystävällinen pienelle pojalleen, hän teititteli tätä - ranskaksi, jota he puhuivat.Tuoreempi esimerkki muistuu mieleen. Kanadanranskalainen sukulaiseni, vanha rouva, huudahti minulle kerran puhelimessa vähän aikaa Suomessa käyntinsä jälkeen (jolloin hän oli asunut meillä useita viikkoja): "Madame, je vous aime." Teitittely merkitsee edelleen myös ystävällisyyyttä, kohteliaisuutta.
Itä ja länsi
Suomalaisia blogikeskusteluja lukiessa minulle tulevat usein mieleen Kiplingin balladin sanat
"East is East, and West is West, and never the twain shall meet".
Itä ja länsi eivät kohtaa, eivät varsinkaan Suomessa. Tässä en tarkoita maantiedettä vaan mentaliteettia.
Ei ikä- eikä luokkakysymys, vaan kulttuuriero
Teitittelyssä ei ole todellakaan mitään ikä- eikä luokka-ajattelua.
Minusta tuntuu monesti siltä, että yleinen töykeyden lisääntyminen johtuu siitä, että pitää olla muka kaikkien kaveri, jota ihminen ei missään nimessä jaksa eikä halua olla ainakaan suurkaupungeissa.
Kun ihmisen reviiriä ei suojata hyvillä tavoilla, ruvetaan tönimään ja jöröttämään.
Hyvät tavat helpottavat kanssakäymistä
Teitittely kuuluu yhtenä osana kulttuuriin, jossa toista ihmistä kohdellaan ystävällisesti ja kunnioittavasti, annetaan hänelle myös yksityisalue. Ainakin näin yritetään tehdä.
Mutta tietenkin aina ja kaikissa kulttuureissa on ilkeitä ihmisiä ja ystävällisiä ihmisiä.
Hyvät tavat voivat helpottaa kanssakäymistä silloin kun ihmiset ovat väsyneitä tai kun jotain hyvin ongelmallista tapahtuu, sellaista jota ei voi noin vain ratkaista ja selvitttää hetkessä. Siinä saa tavallaan miettimisaikaa.
Etikettiä
Englanninkieliset
Englanninkieliset "teitittelevät" sanomalla Mr. Smith tai Mrs. Smith, ja "sinuttelevat" puhuttelemalla etunimellä, jonka he painavat mieleen heti esittelyssä - ja muistavat sen.
Teitittely ei ole ainakaan ranskassa välttämättä etäisyyden ottamista. Mm Nabokov kertoo muistelmissaan, että kun hänen äitinsä halusi olla erityisen ystävällinen pienelle pojalleen, hän teititteli tätä - ranskaksi, jota he puhuivat.Tuoreempi esimerkki muistuu mieleen. Kanadanranskalainen sukulaiseni, vanha rouva, huudahti minulle kerran puhelimessa vähän aikaa Suomessa käyntinsä jälkeen (jolloin hän oli asunut meillä useita viikkoja): "Madame, je vous aime." Teitittely merkitsee edelleen myös ystävällisyyyttä, kohteliaisuutta.
Itä ja länsi
Suomalaisia blogikeskusteluja lukiessa minulle tulevat usein mieleen Kiplingin balladin sanat
"East is East, and West is West, and never the twain shall meet".
Itä ja länsi eivät kohtaa, eivät varsinkaan Suomessa. Tässä en tarkoita maantiedettä vaan mentaliteettia.
Ei ikä- eikä luokkakysymys, vaan kulttuuriero
Teitittelyssä ei ole todellakaan mitään ikä- eikä luokka-ajattelua.
Minusta tuntuu monesti siltä, että yleinen töykeyden lisääntyminen johtuu siitä, että pitää olla muka kaikkien kaveri, jota ihminen ei missään nimessä jaksa eikä halua olla ainakaan suurkaupungeissa.
Kun ihmisen reviiriä ei suojata hyvillä tavoilla, ruvetaan tönimään ja jöröttämään.
Hyvät tavat helpottavat kanssakäymistä
Teitittely kuuluu yhtenä osana kulttuuriin, jossa toista ihmistä kohdellaan ystävällisesti ja kunnioittavasti, annetaan hänelle myös yksityisalue. Ainakin näin yritetään tehdä.
Mutta tietenkin aina ja kaikissa kulttuureissa on ilkeitä ihmisiä ja ystävällisiä ihmisiä.
Hyvät tavat voivat helpottaa kanssakäymistä silloin kun ihmiset ovat väsyneitä tai kun jotain hyvin ongelmallista tapahtuu, sellaista jota ei voi noin vain ratkaista ja selvitttää hetkessä. Siinä saa tavallaan miettimisaikaa.
Etikettiä
maanantaina, helmikuuta 05, 2007
perjantaina, helmikuuta 02, 2007
Hymyilevä
Valokuva-albumien katsominen lohduttaa. Kuva sisareni valokuva-albumista
Sisarellani ja minulla on ollut aina tapana katsella yhdessä valokuva-albumeita. Viime vuosina olemme skannanneet yhdessä vanhoja valokuvia ja antaneet toisillemme kuvia elämämme eri vaiheista. Aina tuntui aika loppuvan kesken.
Mieheni ja minä katsoimme heti sisareni kuoleman jälkeen kaikki valokuvat hänestä hänen kotonaan. Pienestä mustavalkoisesta kastekuvasta ja lapsuuden kuvista värikkäisiin kuviin onnellisista ajoista kotiäitinä, töissä ja matkoilla sekä lopulta aikaan, jolloin sairauden aiheuttama kärsimys näkyi hänessä.
Sain tänään ystävältäni kortin, jossa sanottiin runoilijan sanoin, että hän, jota rakastamme, elää ikuisesti, vaikka maallinen maja kätketään hautaan. Saksassa on hyvä sana 'Erdenkleid' maalliselle majalle.
Runoilijan sanojen taustalla on tietenkin 2.Kor.5.
torstaina, helmikuuta 01, 2007
Raskas matka
Palasin toissailtana elämäni raskaimmalta matkalta. Puoli vuorokautta kuolevan läheisen omaisen vuoteen vierellä on kokemus, jota ei pysty kuvittelemaan. Ja heti kuoleman jälkeen on lukemattomia käytännön asioita, joita omaisten on pakko hoitaa.
Sisareni sairastui muutama vuosi sitten nopeakasvuiseen Non-Hodgkin -lymfoomaan. Kaulan ympärille kietoutunut kasvain onnistuttiin poistamaan leikkauksella ja lääkkeillä. Sisareni oli sen jälkeen kahteen otteeseen useita kuukausia sukulaisvierailulla Kaakkois-Aasiassa ja suoritti loppuun kasvatustieteen, gerontologian ja filosofian opintonsa. Gradukin valmistui juuri ennen hänen joutumistaan uudestaan sairaalaan.
Hoidot olivat nyt rankemmat kuin ensimmäisellä kerralla. "Kuin keskitysleiriä", sanoi sisareni, "mutta kannatti". Hänen uskottiin nimittäin parantuneen. Kuntoutus oli alkanut ja hän oli päässyt kotiin. Heikkokuntoiseen tulee kuitenkin helposti monenlaisia sairauksia.
En vieläkään ymmärrä sitä, miten nopeasti kaikki muuttui. Sydän ja keuhkot eivät enää kestäneet. Pahimmalta tuntuu muisto läheisen kärsimyksestä. Ja sitten on tietenkin ikävä ja menetys.
Suren kuitenkin eniten sitä, että sisareni menetti useita vuosikymmeniä elämää. Hän oli ollut koko ikänsä täysin terve, energinen, elämäniloinen ja huumorintajuinen ihminen. Hän olisi opiskellut lisää ja tehnyt vielä kauan työtä. Pitkäikäisen suvun jäsenenä hän olisi voinut elää ainakin 90-vuotiaaksi.
Mitä korkeammaksi ihmisten ikä tulee, sitä suurempia tragedioita ovat parantumattomat sairaudet ja liikenneonnettomuudet. Olen lukenut tämän asian monta kertaa lehdistä, mutta en ole sitä koskaan aikaisemmin todella tajunnut.
Sisareni
Nukketalot terapiana
perjantaina, tammikuuta 26, 2007
Eilen oli aamulla -12
Miten lienee tänään perjantaina? Toivon suuria lumikinoksia.
(Olin vielä optimistinen. Mutta iltapäivällä soittaa lääkäri ja kertoo, että sisareni on kuolemassa. Lähdemme heti matkalle, saavumme yöllä sairaalaan, ja vietämme seuraavan päivän sairaalassa teho-osastolla. Sisareni kuolee samana päivänä. )
torstaina, tammikuuta 25, 2007
Mikä on taidetta?
Aamun sanomalehtien mukana oli ilmainen Kaupunkilehti Vartti. Siinä on Kiasman uuden johtajan Berndt Arellin haastattelu. (Janne Metso: Nykytaide on kieli, joka pitää opetella. Kaupunkilehti Vartti 24.1.2007)
Kysymykseen "Voiko nykytaide olla mitä tahansa?" Arell:
"Kaikki, mitä voi nähdä eli kaikki visuaalisen kulttuurin [!?] ilmenemismuodot ovat nykytaidetta. Kysymys onko tämä taidetta vai ei kuuluu menneisyyteen. Sen määritteleminen ei ole enää mielekästä. Nyt ihmiset kysyvät, miksi ja mitä taiteilija työllään tarkoittaa."
Kysymykseen "Miten viihde eroaa taiteesta?" Arell vastaa:
"En näe tarvetta määritellä sitäkään. Se, mitä katsoja kokee, on tärkeintä."
(Arell Vartin haastattelussa)
Minä, "ihminen" olen eri mieltä. Näin pyritään hävittämään ero korkeakulttuurin ja viihteen välillä, mutta jos kaikki on taidetta, mikään ei ole enää taidetta.
Arell esiintyy itse taiteen asiantuntijana. Näin ollen "joku ihminen" voi kuitenkin sanoa, mitä taide on. Joidenkin yksilöiden maku onkin määräämässä taiteen. Ei kaikkia "visuaalisen kulttuurin" muotoja pidetä taiteena.
Otsikossa sanotaan, että "nykytaide on kieli, jota pitää opetella." Tällainen taidekäsitys on tosiasiassa hyvin suvaitsematonta ja suvaitsee vain tietynlaisen taiteen. Se määrittelee tosiasiassa tarkoin valinnoillaan, mikä on "visuaalista kulttuuria". Arell on tyrkyttämässä meille omaa taidekäsitystään. Ei kuka hyvänsä voi viedä ´"taidettaan" Kiasmaan.
Sama asia, taiteen ja viihteen ero, on ajankohtainen myös kirjallisuudessa.
keskiviikkona, tammikuuta 24, 2007
Talvi kaupungissa
Talvinen luonto on kauneimmillaan kaupungissakin.
Kadotin kommentin. Kirjoittaja, voitko laittaa sen uudelleen?
maanantaina, tammikuuta 22, 2007
Sininen Helsinki
ja Mozartin viulukonsertot 3, 4 & 5. Pekka Kuusisto & Olli Mustonen & Tapiola Sinfonetta.
Kaukolämmitys toimii tehokkaasti
Savupatsas on välillä hyvin suuri.
(Olen onnellinen, sillä sisareni syöpä on parannettu. Hän on viettämässä viikonloppua kotonaan. Kun soitan aamulla, hän onkin sairaalassa, sillä hänelle tuli paha olo. Kaikki vaikuttaa hyvältä, fysioterapeutti on käynyt ja on määrä alkaa kuntoutus.
Myöhemmin sairaalasta soitetaan, että sisareni on saanut sydänkohtauksen ja on teho-osastolla. Vietämme seuraavat päivät jännityksessä. Kaiken sanotaan olevan kuitenkin hyvin.)
Sunnuntaina neljän maissa
lunta oli jo näin paljon. Saa nähdä, jääkö se. Pidän kuvien avulla lumipäiväkirjaa.
sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007
Tytön minäkuva ja nuortenkirjallisuus
Kuva: Anna Amnell
Millaisen minäkuvan saa lapsi ja nuori lukemistaan kirjoista nykyaikana? Pia Ingström oli poiminut sunnuntain 21.1. 2007 Hufvudstadsbladetin kirjallisuuspalstalle kiinnostavaa asiaa myös ruotsalaisesta lastenkirjallisuudesta tai oikeammin nuortenkirjallisuudesta.
Lastenkirjallisuuden asiantuntija Maria Nikolajeva kirjoittaa Swedish Book Review -lehdessä katsauksen 1970-luvulta nykyaikaan ilmestyneistä nuortenkirjoista. Arvioidessaan Johanna Thydellin vuonna 2003 August-palkinnon saanutta esikoiskirjaa "I taket lyser stjärnorna" Nikolajeva kirjoittaa:
"Om man bildar sitt omdöme på basis av den här boken och ett dussin till som har utkommit under senaste åren, super sig alla urbana svenska flickor fulla varje fredag när de fyllt 12, de får sin första -- erfarenhet vid 13 och utsätts dagligen för våldtäkter, incest och droger. Naturligtvis begås förfärliga brott som involverar unga flickor också i levande livet, och naturligtvis är det mera spännande att skriva om droger och våld än om vanligt händelselöst vardagsliv i harmoniska familjer, men vilket slags självbild får unga kvinnliga läsare av de här nya stereotyperna?"
(Pia Ingström - HBL Kultur/Litteratur 'Plock och fynd' 21.1.2007. Maria Nikolajevan kirjoituksesta lehdessä Swedish Book Review)
Ja tässä melko vapaana suomennoksena:
"Maria Nikolajeva sanoo, että jos muodostaa käsityksensa tämän [Thydellin] kirjan ja tusinan muun viime vuosina ilmestyneen kirjan mukaan, kaikki ruotsalaiset kaupunkilaistytöt juovat itsensä humalaan joka perjantai täytettyään 12 vuotta, saavat ensimmäisen kokemuksensa 13-vuotiaina, joutuvat päivittäin raiskauksen ja insestin kohteiksi ja käyttävät huumeita. Luonnollisesti todellisessa elämässäkin on kauheita rikoksia, jotka koskevat myös nuoria tyttöjä, ja luonnollisesti on jännittävämpää kirjoittaa huumeista ja raiskauksista kuin tavallisesta arkielämästä tasapainoisissa perheissä. Mutta millaisen minäkuvan saavat nuoret lukijat näistä stereotyypeistä?"
Ruma kaunis Helsinki
Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään siitä välinpitämättömýydestä, jolla kaunista Helsinkiä pilataan romurakennuksilla. Tässä olisi lisäesimerkki. Purkakaa tämäkin!
Olen jo aikaisemminkin kirjoittanut tästä kioskista, joka on Yrjönkadun ja Merimiehenkadun kulmassa ja pilaa näköalan Johanneksen kirkkoon. Moni turisti kameroineen harmittelee, miksi tuollaisen pömpelin annetaan turmella kaunis näkymä. Ohikulkijat saavat kärsiä siitä koko vuoden.
Kesällä tässä on muutaman kuukauden kioski, jossa myydään jäätelöä ja karamelleja. Kadun toisella puolen on kuitenkin ruokatavarakauppa, josta saa makeisia ja virvokkeita. Kioski on tarpeeton.
Kioskinpitäjät käyttävät tätä kesähuvilanaan ja raahaavat sen viereen romuhuonekaluja. Näkymä on kuin kaatopaikalla. Tämän tulisi olla kulttuurimaisemaa, jota näytetään turisteille. Vastapäätä on museo ja vanhoja rakennuksia. Koko aukeama on harvinaisen kaunis. Miksi se pilataan tarpeettomalla romulla?
Aukion muut rakennukset
Tässä on toinen kuva samasta kioskista, joka sijaitsee Design-museota vastapäätä.
Ja tässä toinen. Helsingin tönöt ja turistikohteet.
lauantaina, tammikuuta 20, 2007
Siirtolaiset ja pakolaiset näkevät unia
Protea, Etelä-Afrikan kansalliskukka
Mitä unia näkee romaaninhenkilö? Mitä unia näkee zulurunoilija, joka on karkotettu kotimaastaan? Ovatko ne samanlaisia kuin suomalaisen naisen unet?
Luin eilen tai oikeammin tänä aamuna netistä, että Mazisi Kunene on kuollut viime kesänä.
Zulurunoilija Mazisi Kunene oli puhumassa 1980-luvulla Torontossa Etelä-Afrikan puolesta. Tilaisuuden jälkeen pyysin haastattelua.
Kunenella oli kiire sillä hetkellä, ehdin ottaa kuitenkin valokuvan ja vaihtaa muutaman sanan. Kunene lupasi soittaa ja soittikin samana iltana hotellistaan. Ehkä syynä oli se, että kerroin olevani Suomesta. Kunene oli ollut jonkin aikaa Suomessa sen jälkeen, kun hänet oli karkotettu kotimaastaan Etelä-Afrikasta.
Keskustelu venyi pitkäksi. Olimme samassa tilanteessa, kaukana kotimaasta. Kunene kertoi, että hänellä on koko ajan ikävä omaisia, joita hän ei ole tavannut vuosiin. Hän kertoi käyvänsä näiden kanssa unissaan pitkiä keskusteluja. Kerroin, että niin teen minäkin. Juteltiin siirtolaisten toisaalta synkkiä toisaalta hupaisia juttuja, joita vain toinen siirtolainen voi ymmärtää.
Mikään lehti ei ollut kiinnostunut Kunenesta, valokuvakin on jossain laatikkojen pohjalla. Ostin kuitenkin hänen eeppisen runoelmansa ”The Ancestors and the Sacred Mountain”. Huomasin pari vuotta sitten netistä, että Mazisi Kunene oli valittu uuden Etelä-Afrikan kansallisrunoilijaksi. Olen ajatellut, että hän on varmaankin jo eläkkeellä kalifornialaisen yliopiston kirjallisuuden professorin virasta ja asuu kotimaassaan. Hän voi seurustella rakkaiden omaistensa kanssa, mikäli näitä on vielä elossa. Ovathan kuitenkin jäljellä edelleenkin unet, joissa voimme kohdata ne, jotka ehtivät jo kuolla.
Kunene sanoo eräässä runossaan kuuntelevansa muinaisia runoilijoita, esi-isien legendoja. Aurinko, ruoho, maa ovat hänelle läheisiä samalla tavalla kuin meille suomalaisille, intiaaneille tai Franciscus Assisilaiselle. Ehkäpä kaikki ihmiset olivat ennen lähellä luontoa.
Kunene kirjoitti englanniksi ja niin kuin Shakespeare mitalla (blank verse: mitta, mutta ei riimiä), joka on yleinen englanninkielisessä maailmassa. Hän oli kuitenkin oikea zulu, hyvin kiinnostunut omasta perinteestään. Uskoisin, että hänen kaltaisensa ihminen pystyi toimimaan sillanrakentajana länsimaisen ja afrikkalaisen kirjallisuuden välillä.
Mazisi Kunene, Africa's Poet Laureate
Muistokirjoitus.
Laitan tänne talteen kommentin, jolla vastasin kotisivublogissani esitettyyn kysymykseen, sillä käsitelty asia on minusta tärkeä ja hyvin ajankohtainen.
Allyalias,
kysyt "Löytyykö siirtolaisen/pakolaisen koti muukalaisuudesta ja kaipuusta? Onko toinen muukalainen (alkuperämaasta huolimatta) siirtolaisen maanmies?"
Uskon, että on, mikäli henkilö ei ole kovin ennakkoluuloinen ja epäilevä luonteeltaan. Kieroutunut kasvatus tai jokin trauma voi aiheuttaa tietenkin pysyvää vihamielisyyttä joitain kansoja tai kansanryhmiä kohtaan.
Ensimmäisen polven siirtolaisilla tai pakolaisilla on yleensä jatkuva kaipuu tai ainakin tunne olemisesta kahden maan kansalainen. Sanotaan, että sitä tunnetta on vielä toisen polven siirtolaisellakin. Vasta kolmas polvi on uuden maan kansalainen. Hänkin tuntee läheisyyttä isovanhempiensa kotimaahan, opettelee isovanhempiensa kielen, jos suhde heihin on normaalin läheinen.
Amerikan ja Euroopan välillä on tällainen vuosisatojen pituinen tunneside. Sen kieltäminen aiheuttaa molemmilla puolin valtamerta monenlaisia ongelmia.
Ulkomailla asuneet ovat toisaalta "isänmaallisempia" kuin aina kotimaassa asuneet. Se ei ole kuitenkaan kiihkoilevaa isänmaallisuutta, vaan verrattavissa suomalaisten heimotunteeseen. Voidaan tuntea läheisyyttä ihmisiin rajoista riippumatta.
Näinhän pitäisi olla muutenkin kaikilla ihmisillä. Me olemme kaikki samanlaisessa tilanteessa, olämme kaikki samojen inhimillisten lainalaisuuksien alaisia, tarvitsemme toisten ihmisten läheisyyttää, haluamme sijamme maailmassa ja ennen kaikkea - olemme kuolevaisia.
Tuon viimeisen tosiasian pitäisi ainakin yhdistää ihmisiä. Kypsyessään ihmisen tulisi kokea koko maailma kodikseen ja tuntea kaikki ihmiset "saman maan kansalaisiksi".
Toistan, että tämän rinnalla ihmisellä voi olla voimakas oman isänmaan ja oman kotiseudun tunne. Tätä on monesti vaikeaa niiden ymmärtää, jotka ovat asuneet aina samassa maassa tai sulkeneet korvansa maailmalta.
Kaukaisessa metsämökissä tai viidakossa asuva vanhus saattaa tuntea yhteenkuuluvuutta kaukaisten maiden ihmisten kanssa. Jos hän on uskonnollinen, hän ajattelee, että viimeistään kuoltuamme olemme kaikki samassa tilanteessa.
Mazisi Kunene -informaatiota ja valokuvia
perjantaina, tammikuuta 19, 2007
torstaina, tammikuuta 18, 2007
Taukovoimistelua talvella
"Sairauksien riski pienenee merkittävästi kävelemällä, hiihtämällä tai harrastamalla mitä tahansa muuta liikuntaa kaikkiaan esimerkiksi 30 minuutin verran (vaikka 10 minuutin jaksoissa)", kertoi Verkkolehti in Medias Res jo viime viikolla.
Mieheni käy talvisin muutaman kerran viikossa kuntosalilla ja kesällä puistossa juoksemassa viiden kilometrin lenkkejään, jotka päättyvät siihen, että hän juoksee portaat ylös kotiin kuudenteen kerrokseen (huh!). Minäkin juoksin siihen asti, kun polveni olivat kunnossa. Sitten kompastuin lumisessa puistossa, kun juoksin kiireessäni ja iskin polveni maasta törröttävään metalliputkeen.
Onneksi pidän eniten kävelemisestä. Kesällä käymme melkein joka päivä kävelyllä, usein kahdestikin päivässä. Kirpputori on hyvä houkutin. Talvella kaupunki ei ole aina yhtä miellyttävä. Torontossa ihmisiä neuvottiinkin käymään kävelyllä suurissa ostoskeskuksissa, joissa ilma on usein puhtaampaa kuin kaupungilla eikä ole vaaraa liukastumisesta.
Jo monta vuotta sitten omalääkärini sanoi, että päivittäisen liikunnan voi jakaa pikkutuokioihin. Toinen lääkäri sanoi, ettei tietokoneen ääressä saa istua yhtä menoa puolta tuntia kauemmin. Venyttelyä, varpaillaan kävelyä, tietokoneen ääressä kipeytyneiden olkapäiden "kohauttelua" ja käsipainojen nostelua voi tehdä, kun menee juomaan vettä keittiöön tai hakemaan postia. Muutama minuuttikin kuntopyörällä piristää.
Kaapin ovessa on lisää ohjeita voimisteluun. Lempivoimistelusarjani on Kanadan ajalta, sikäläisestä naistenlehdestä leikatut Kanadan armeijan voimisteluohjeet naisille, hyviä venyttelyliikkeitä. Ilmaista, en myöskään tarvitse erikoisvaatetusta. Olisin ihan jäykkä kuin puunukke, jos en voimistelisi.
tiistaina, tammikuuta 16, 2007
Vanhan ajan koulu
Opettajankouluttaja kirjoitti jokin aika sitten blogissaan siitä, kuinka koulut saattavat myydä museotavaroitaan, muistoja vanhoilta ajoilta jonkin pienen projektin vuoksi. Eräs koulu möi opetustaulukokoelmansa.
Näin ei ole tapahtunut Nummelan koulussa, jossa olin tänään kouluvierailulla.
Nummelan koululla ovat opetustaulut tallessa. Koulun aulassa on lisäksi minimuseo, jossa on näytteillä huonekaluja ja muita esineitä.
Olen koonnut Flickriin kansion vanhoista kouluista. Siellä on myös kaksi iisalmelaista koulua, joista toinen on valitettavasti purettu.
Näin ei ole tapahtunut Nummelan koulussa, jossa olin tänään kouluvierailulla.
Nummelan koululla ovat opetustaulut tallessa. Koulun aulassa on lisäksi minimuseo, jossa on näytteillä huonekaluja ja muita esineitä.
Olen koonnut Flickriin kansion vanhoista kouluista. Siellä on myös kaksi iisalmelaista koulua, joista toinen on valitettavasti purettu.
Nummelan koulu liittyy läheisesti iisalmelaiseen kouluun, sillä anoppini, eräs sen opettajista kävi lapsena koulua Nummelassa, saattoipa istua tuollaisessa kauniissa pulpetissa.
Nummelan koulu
Nummelan koulun historiaa, mm kuva vanhasta koulusta
Koti Nummelassa (Arola, Amnellit)
Old Time schools, vanhan ajan kouluja
sunnuntaina, tammikuuta 14, 2007
Painettua sanaa
Painettua sanaa levällään kotikadullani tänä aamuna.
Tänään luettua:
"Hän kirjoitti 1972 muistelmakirjansa "Asetakista toiseen". Vaikka siitä oli jätetty pois kaikki silloin arkoina pidetyt asiat, yksikään suomalaiskustantaja ei rohjennut julkaista sitä ennen kuin 2002."
(Matti Lukkari HS 14.1.2007 Antero Aakkulan muistokirjoituksessa)
Aakkula oli 31-vuotias haavoittuessaan sodassa. Monet olivat vielä nuorempia. Yksi enoistani oli teini-ikäinen.
Sotilaiden nuoruus on järkyttänyt mm Helena Anhavaa, joka kertoo asiasta muistelmateoksessaan. Satu Koskimies arvioi Anhavan muistelmia
Helsingin Sanomissa tänään kirjoittamalla muun muassa "sotahelvetin taustaa vasten Anhava pudottelee [!]- -
Mitä ihmettä Anhava "pudottelee" vuonna 2007?
Seuraavaa:
" Ja noita miehiä 60- ja 70-lukujen raukkamaiset nulkit sitten ryhtyivät irvimään: 'mitäs menit mukaan, olisit pysynyt kotona, sotahullu.' Se on kansakunnan historiassa toiseksi häpeällisin luku vuoden 1918 jälkeen."
(Satu Koskimies: Kirjailijaksi, vaikka puoliso oli alan ylipappi. HS/Kulttuuri 14.1.2007)
Eiköhän tuollaista historiallisen faktan kuvausta pitäisi jo sanoa toteamiseksi? On vuosi 2007.
lauantaina, tammikuuta 13, 2007
Lumitilanne tänään klo 9
Ostin kerran vanhojen kirjojen kaupasta 1900-luvun alun almanakan. Sen omistaja oli merkinnyt tarkkaan säiden vaihtelut ja talvella lumitilanteen. Siinä oli merkintöjä, jotka vaikuttivat ratkaisevasti siihen, mitä kirjoitin silloin. Kuvasin takatalvea 1900-luvun alussa routavuosina.
Olen alkanut ottaa luonto- ja sääkuvia lähiympäristöstäni. Tänä talvena lumitilanne kiinnostaa, sillä ilmastomme on muuttunut rajusti.
Helsingin kaupunki järjestää joka vuosi ensilumen arvaamiskilpailun. Tänä talvena viralliseksi ensilumen päiväksi määrättiin marraskuun kuudes, jolloin lunta täytyi aurata kaduilta. Muitakin ensilumen määräämisperiaatteita lienee.
Asun Helsingin keskustassa ja otan valokuvia ikkunasta avautuvista maisemista ja rakennuksista aina kun jotain kiinnostavaa näkyy. Marraskuun seitsemännen päivän aamuna oli harvinaisen kaunis aamurusko. Otin talomme kattoparvekkeelta joukon kuvia lumesta Helsingin katoilla. Se lumi haihtui nopeasti.
Lunta tuli kuitenkin ensi kerran jo marraskuun alussa muutamina päivinä. Lunta tuli ja meni. Oli lumeton joulu, mutta nyt sataa taas lunta.
Tässähän alkaa tulla romanttinen suhtautuminen lumeen. Monet eteläisistä maista tulevat matkustavaiset haluavat nähdä Suomessa nimenomaan lunta, mieluummin paljon. Vähäkin riittää toisinaan, kunhan saa koskettaa lunta. Lumiromantiikkaa.
perjantaina, tammikuuta 12, 2007
Kanada on tulossa salonkikelpoiseksi Suomessakin
Hannu Niklander arvioi tämän aamun Hesarissa (HS/Kulttuuri 12.1.2007) Amerikan tutkimuksen professorin Markku Henrikssonin kirjaa "Kanada, vaahteranlehden maa".
Niklanderin selkeän ja monipuolisen kirjoituksen otsikoksi on laitettu "Oikea vastaus: Kanada. Eurooppalaiselle Yhdysvaltojen naapuri on sen kotoisampi vaihtoehto". Ehkä kysymys on kuitenkin enemmän politiikasta kuin kotoisuudesta. Kun Yhdysvaltoja ei voida enää sietää, kelpaa Kanadakin, sillä jokin Amerikka pitää olla.
Siihen aikaan kun asuin Kanadassa eli 1980-luvulla, oli vaikeaa saada Suomeen lehtijuttuja kanadalaisista aiheista. Useimmille lehdille Yhdysvallat oli ainoa Amerikka. Kanada oli vain USA:n mitätön kylkiäinen.
Yhdysvaltojen taloudellista ja kulttuurista vaikutusta pidetään suurena. Yhdeksän vuotta Kanadassa ja nimenomaan englanninkielisessä Ontariossa asuneena sanoisin kuitenkin, että Kanada on erilainen kuin Yhdysvallat kulttuuriltaan ja atmosfääriltään. Kanada on kiltti ja hyvin käyttäytyvä kansakunta, jossa monikulttuurisuus sujuu hyvin ja rasismi on ollut ainakin tähän asti tuntematon asia. Uskonto on tärkeä ja arvostettu asia kuten Yhdysvalloissakin. Sinne on muutettu kaikkialta maailmasta. Intiaanien ja inuitien kulttuuri on siellä hyvin näkyvä ja vahvassa asemassa.
Miksi alkuperäisväestön ja maahanmuuttajien suhde on Kanadassa parempi kuin Yhdysvalloissa? Tähän löysin vastauksen eräästä tutkimuksesta, joka kertoi, että nykyisten Yhdysvaltojen alueelle muutti puritaaneja, jotka vaativat, että intiaanien piti omaksua heti "puhdas uskonto" ja eurooppalaiset tavat, jotta heidät kastettaisiin ja hyväksyttäisiin kristityiksi. Ranskankieliset olivat taas katolisia, ja katoliset papit ottivat intiaanit vastaan intiaaneina, kunhan nämä ottivat kasteen. Keskiaikaisessa katolisessa ajattelussa - ranskalaisten muuttaessa Pohjois-Amerikkaan 1500- ja 1600-luvulla - ei ollut rotuja. Kristitty oli kristitty olipa hänen ihonsa mitä väriä hyvänsä. Ranskalaiset menivät myös alusta asti naimisiin kristittyjen intiaanien kanssa.
Kanadasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. En tahdo vain uskoa vieläkään, että Kanada kiinnostaisi suomalaisia. Muita se on kiinnostanut jo kauan. Kun Etelä-Afrikan uutta hallitusmuotoa suunniteltiin, mallina olivat Pohjoismaat ja Kanada. Ranskalaisille Québec on ollut aina ikioma rakas maalaisserkku, "vaahterasokeri", jonka vanhahtavaa kieltä ja kulttuuria ihmetellään vieläkin.
Suomalaisilla ja quebeciläisillä on paljon yhteistä. Aletaan vaikka siitä, että Québecissä vietetään juhannusta (oikeana päivänä!) ja jouluaattoa sekä syödään riisipuuroa (ei jouluna, vaan työmaaruokaloissa lounaaksi). Ja ollaan kotoisasti maailman laidalla kummatkin.
Niklanderin selkeän ja monipuolisen kirjoituksen otsikoksi on laitettu "Oikea vastaus: Kanada. Eurooppalaiselle Yhdysvaltojen naapuri on sen kotoisampi vaihtoehto". Ehkä kysymys on kuitenkin enemmän politiikasta kuin kotoisuudesta. Kun Yhdysvaltoja ei voida enää sietää, kelpaa Kanadakin, sillä jokin Amerikka pitää olla.
Siihen aikaan kun asuin Kanadassa eli 1980-luvulla, oli vaikeaa saada Suomeen lehtijuttuja kanadalaisista aiheista. Useimmille lehdille Yhdysvallat oli ainoa Amerikka. Kanada oli vain USA:n mitätön kylkiäinen.
Yhdysvaltojen taloudellista ja kulttuurista vaikutusta pidetään suurena. Yhdeksän vuotta Kanadassa ja nimenomaan englanninkielisessä Ontariossa asuneena sanoisin kuitenkin, että Kanada on erilainen kuin Yhdysvallat kulttuuriltaan ja atmosfääriltään. Kanada on kiltti ja hyvin käyttäytyvä kansakunta, jossa monikulttuurisuus sujuu hyvin ja rasismi on ollut ainakin tähän asti tuntematon asia. Uskonto on tärkeä ja arvostettu asia kuten Yhdysvalloissakin. Sinne on muutettu kaikkialta maailmasta. Intiaanien ja inuitien kulttuuri on siellä hyvin näkyvä ja vahvassa asemassa.
Miksi alkuperäisväestön ja maahanmuuttajien suhde on Kanadassa parempi kuin Yhdysvalloissa? Tähän löysin vastauksen eräästä tutkimuksesta, joka kertoi, että nykyisten Yhdysvaltojen alueelle muutti puritaaneja, jotka vaativat, että intiaanien piti omaksua heti "puhdas uskonto" ja eurooppalaiset tavat, jotta heidät kastettaisiin ja hyväksyttäisiin kristityiksi. Ranskankieliset olivat taas katolisia, ja katoliset papit ottivat intiaanit vastaan intiaaneina, kunhan nämä ottivat kasteen. Keskiaikaisessa katolisessa ajattelussa - ranskalaisten muuttaessa Pohjois-Amerikkaan 1500- ja 1600-luvulla - ei ollut rotuja. Kristitty oli kristitty olipa hänen ihonsa mitä väriä hyvänsä. Ranskalaiset menivät myös alusta asti naimisiin kristittyjen intiaanien kanssa.
Kanadasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. En tahdo vain uskoa vieläkään, että Kanada kiinnostaisi suomalaisia. Muita se on kiinnostanut jo kauan. Kun Etelä-Afrikan uutta hallitusmuotoa suunniteltiin, mallina olivat Pohjoismaat ja Kanada. Ranskalaisille Québec on ollut aina ikioma rakas maalaisserkku, "vaahterasokeri", jonka vanhahtavaa kieltä ja kulttuuria ihmetellään vieläkin.
Suomalaisilla ja quebeciläisillä on paljon yhteistä. Aletaan vaikka siitä, että Québecissä vietetään juhannusta (oikeana päivänä!) ja jouluaattoa sekä syödään riisipuuroa (ei jouluna, vaan työmaaruokaloissa lounaaksi). Ja ollaan kotoisasti maailman laidalla kummatkin.
Vihdoinkin pysyvä kirjoituslipasto
Kirjoituslipasto on siirtynyt takaisin Bloggeriin. Nyt on laatikoita ja salalokeroita. Kerään sinne vähitellen kaikkea mahdollista, ensin lehtijuttuja ja lopetettujen blogien kirjoituksia.
Anna Amnellin kirjoituslipasto on lakkautettu. Sen aineisto on siirretty Kotisivublogiin.
Kuvassa on nukketaloni kirjoituslipasto.
torstaina, tammikuuta 11, 2007
keskiviikkona, tammikuuta 10, 2007
Lucia Olavintytär -blogi
Informaatio 1500-lukua koskevista nuortenkirjoistani on nyt siirtynyt uuteen Bloggeriin. Blogin nimi on Lucia Olavintytär.
tiistaina, tammikuuta 09, 2007
Lasten- ja nuortenkirjoja Helsingistä
Aurora-kirjojen kannet -kansio
Helsinki oli paljas ja avara paikka. Turvekattoiset harmaat hirsitalot painautuivat viluissaan laakson pohjaan ja sen molemmin puolin kohoavien mäkien rinteille. Ne näyttivät vielä matalammilta kuin tavallisesti. Lautakattoinen puukirkko ja raatihuone torneineen kohosivat vähän muita taloja korkeammalle. Ainoa muhkea talo oli kuninkaankartano kosken partaalla erillään kaupungista.
Tuuli riepotteli ulkorakennusten olkikattoja ja kuljetti roskia pitkin pääkatua ja sen poikki kiemurtelevia kapeita kujia. Lehdet olivat varisseet niistä harvoista puista, joita kasvoi kaupungissa.
Ruohonkorret törröttivät ruskeina. Vuohet hyppelivät turvekatoilla etsien syötävää. Lapset hyppelivät kiljahdellen lehtikasoissa, ja siat tonkivat mudassa karsinoissaan katujen varsilla. Helsinki 1500-luvulla.
Anna Amnell: Pako Tallinnaan. 2006 Kuva: Matti Amnell
Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Hannu Marttila on käsitellyt blogissaan Helsinki-kirjallisuutta. Siellä on nyt aiheena Lasten Helsinki.
Laitan tänne oman blogiini ne kirjani, jotka tapahtuvat kokonaan tai osittain Helsingissä. Olisi ehkä hyvä, jos Nuorisokirjailijoiden matrikkeliin tulisi myös Helsinki yhdeksi aiheeksi Helsinki.
Sekä Aurora että kyynäränpituinen Lucia Olavintytär seikkailevat Helsingissä, Aurora 1900-luvun alussa ja Lucia 1500-luvulla Vanhassa Helsingissä.
Kokonaan Helsingissä tapahtuu:
Aurora ja Pietarin serkut. Kirjapaja, 1993 (julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen) Helsingin keskusta. Aurora asuu tädin luona Bulevardilla ja opiskelee Ateneumissa.
Melkein kokonaan Helsingissä:
Pako Tallinnaan, Lasten Keskus. 2006. Helsinki syksyllä 1562. M/V-kuvitus Matti AmnellPako .
Osittain Helsingissä:
Aurora, Vaahteralaakson tyttö. Kirjapaja, 1991, 2. painos 1992 (julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen) Aurora ja Iida lähtevät Helsingistä siirtolaisiksi Kanadaan.
Anna Amnell: Aurora ja Molly. Kirjapaja. 1999 M/V-kuvitus Matti Amnell.
Anna Amnell: Lucia I, 2004. Lasten Keskus (osittain Helsingissä)
Kirjoita Hesarin blogiin kommenttisi Helsinki-aiheisista lasten- ja nuortenkirjoista, joita olet lukenut lapsena tai aikuisena.
lauantaina, tammikuuta 06, 2007
Onnellinen loppiainen
Kiitos teille, jotka teette työtä sairaaloissa ja tutkimuslaitoksissa syövän voittamiseksi!
Tämä loppiainen on hyvin onnellinen meille, joiden omainen ja ystävä on parantumassa vakavasta sairaudesta. Nykyaikaisen lääketieteen ja sairaalan tarmokkaiden työntekijöiden sekä potilaan itsensä sisukkuuden ja optimismin avulla jättikasvain on saatu pois. Lähdemme iloisin mielin kevättä kohti.
Kuva: Anna Amnell
Myöhemmin.
Ilo on kääntynyt suruksi. Sisareni kuoli 27.1.2007. Hänen sydämensä pysähtyi saman viikon tiistaina. Hänet elvytettiin nopeasti, ja kaiken ajateltiin olevan onnellisesti ohi. Perjantaina kerrottiinkin, että loppu on lähellä. Sydän ja keuhkot olivat heikentyneet kovan hoidon aikana. Ajattelen syöpää onnettomuutena, tragediana. 59-vuotias on liian nuori kuolemaan nykyaikana. Niin paljon olisi vielä voinut tapahtua.
Muistatko tämän joulupukin?
Tämä arvokas joulupukki oli ennen Wulffin kulmassa omassa ikkunassaan ja nyökkäili päätään lapsille. Tämän pukin luo suuntasimme lasten kanssa iltakävelyn joulun aikaan. Nyt joulupukki ihmettelee maailman hulinoita tavaratalon ovella.
Kuvat: Anna Amnell
perjantaina, tammikuuta 05, 2007
torstaina, tammikuuta 04, 2007
Enkelitauluja ja muuta pelottavaa
Klassinen enkelitaulu
Ranskalaisen Gustav Doren taitava ja loistelias Raamatun kuvitus on ollut monien sukupolvien ajan aikuisille yhtä hyvin kuin lapsille suosittu ja varmaankin usein ainoa taide-elämys.
Ääneen luettu Raamattu oli vanhan ajan lapsille monesti piinanpaikka, mutta loi vankan pohjan monipuoliseen ja kauniiseen äidinkielen taitamiseen, näin myös Suomessa, jossa vietetään nyt Mikael Agricola -juhlavuotta. Kannatan ääneenlukemista sekä lapsille että aikuisille. Sitä kannattaisi elvyttää. Jotkut ihmiset ovat erityisen hyviä lukemaan ääneen. Eräs suuria elämyksiä perheessäme oli, kun mieheni lausui ulkoa Tove Janssonin Nyyti- kirjaa lapsillemme eräässä Kyproksella olevassa autiossa amfiteatterissa Välimeren rannalla.
Luimme lapsille ääneen monenlaista kirjallisuutta. Se oli miehelleni ja minulle kuin uusi lapsuus, sai tutustua sekä klassiseen että uuteen lastenkirjallisuuteen ja kaukaisten maiden kansansatuihin. Luimme myös erilaisia lastenraamattuja, joita sai kirjastoista. Niiden kuvitus vaihteli. Omassa lastenraamatussamme oli minun mielestäni liian kauhea kuva vedenpaisumuksesta. Se oli koko aukeaman suuruinen, joten liimasin kaksi kuvasivua yhteen. Lapset ovat kertoneet, että ne sivut olivat erityisen kiinostavia niiden kauneuden ja pelottavuuden vuoksi. On kysymys samasta asiasta kuin huvipuistojen vuoristoradalla ajamisessa.
Sensuroin joitakin muitakin kirjoja lasten ollessa pieniä, esimerkiksi kun dinosaurus-kirjat aiheuttivat neljävuotiaalle esikoisellemmme painajaisunia. Se ei ole ihme, ovathan Jurassic Park -elokuvan raptoritkin kauheita juosta rapsuttaesaan tutkimuslaitoksen keittiön lattioita pitkin. Dinosaurukset olivat kuitenkin aina lastemme kestosuosikkeja.
Monissa kodeissa on ollut enkelitaulu lastenhuoneen seinällä. Luokkatoverini kotona oli myös sellainen, ja ihailin sitä. Se oli kaunis kuin kiiltokuva, mutta siinä oli lisäksi dramatiikkaa: miten lapset pääsevät vanhan sillan yli? Samaa tilannettahan on käytetty hyväksi monissa elokuvissa. Vaikutus on tehokkain, kun vastustaja (paha ihminen, luonnonvoima tai enkelitaulun rikkonainen silta) on vahva ja kauhistuttava. Täytyy jännittää, miten käy, vaikka uskoo ja toivoo hyvän voittavan. Samasta syystä meitä kiehtovat parhaat salapoliisiromaanit, niissä olevan hyvän ja pahan taistelun vuoksi
Lisäys:
Lapset reagoivat voimakkaasti myös TV:n kuviin. Meillä ei ollut TV:tä lasten ollessa pieniä. Kun olimme vieraana eräässä perheessä, pieni lapsemme pelästyi TV:ssä ihan tavallisessa uutislähetyksessä olevan henkilön kuvaa.
Toinen kommentti keskustelun jatkuessa:
06.01.2007 - 20:03
TV:ssä voi olla kiehtovia, kauniita ohjelmia lapsillekin, mutta sieltä tulee myös jatkuvasti monenlaisia pelkoa aiheuttavia kuvia.
Ei tarvitse katsoa kauan TV:tä, kun on nähnyt päivän annoksen murhia ja pahoinpitelyjä. Luonto-ohjelmat tehdään nykyään aggressiivisiksi.
Jopa terveyskeskuksessa tai sairaalassa voi olla auki TV, jossa tapetaan ja hakataan toisia ihmisiä. Väkivaltaan on turruttu.
Pysyvä kuva kodin seinällä voi myös tuoda turvallisuutta. Sellaisena monet kuvaavat tuon saman enkelitaulun.
C.S. Lewis kertoo, että hänen kotinsa lastenhuoneessa oli taulu kauniista maisemasta, ja sillä oli syvä vaikutus häneen. Lewisista kertovassa elokuvassa (Shadowlands) se maisema on myös tärkeä. Se oli kauneuden etsimisen innoittaja ja symboli.
Eräässä Narnia-kirjoista mennään seikkailuun lastenhuoneessa olevaan meritauluun. Kiinnostava aihe tuo lastenhuoneen kuvien vaikutus. Mitä lienee nyt lastenhuoneiden seinillä.
Nyt on jo menossa Blogisisko 3
Kuva: Anna Amnell
Uusin Blogisisko on Blogisisko 3, johon kirjoitan. Pääset sivupalkista myös muihin blogeihini.
tiistaina, tammikuuta 02, 2007
Kokoa muistot albumeihin
Tein vaihto-oppilaana albumin, johon samalla tavalla laitoin valokuvia, kortteja ym. Sitä kirjaa on kivaa katsella. Monet asiat olisivat haihtuneet jo kauan sitten mielestä ilman sitä.
Eräänä jouluna kokosin lapsilleni pienet valokuva-albumit, joihin oli koottu parhaita kuvia. Negatiivien ja kuvien teettäminen tuli siihen aikaan hyvin kalliiksi. Lahjansaajien ilo korvasi rahanmenon.
Olemme tehneet myös kaikista matkoista ja asuinpaikoista albumit. Suomenlinna-albumiimme mieheni etsi "repliikit" Aku Ankoista.
Käytän nykyään suurikokoisia valokuva-albumeita. Ostan sellaisia myös kirpputoreilta ja teen niihin kirjaideoistani albumit, joita voisi sanoa myös leikekirjoiksi. 1500-luvun albumeitakin on jo monta. Ystävät ja sukulaiset tuovat matkoilta kortteja, museoiden pääsylippuja ja muuta pikkutavaraa, joita voin käyttää niihin.
Eräänä jouluna kokosin lapsilleni pienet valokuva-albumit, joihin oli koottu parhaita kuvia. Negatiivien ja kuvien teettäminen tuli siihen aikaan hyvin kalliiksi. Lahjansaajien ilo korvasi rahanmenon.
Olemme tehneet myös kaikista matkoista ja asuinpaikoista albumit. Suomenlinna-albumiimme mieheni etsi "repliikit" Aku Ankoista.
Käytän nykyään suurikokoisia valokuva-albumeita. Ostan sellaisia myös kirpputoreilta ja teen niihin kirjaideoistani albumit, joita voisi sanoa myös leikekirjoiksi. 1500-luvun albumeitakin on jo monta. Ystävät ja sukulaiset tuovat matkoilta kortteja, museoiden pääsylippuja ja muuta pikkutavaraa, joita voin käyttää niihin.
maanantaina, tammikuuta 01, 2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)