Kylmää kyytiä

Kylmä matka Helsingistä Savoon muutama vuosi sitten.

Katso sama suurena. A larger size.



Samaa Helsingissä
Makrotex Kylmä

Näin tutustuin Tallinnaan

Ensimmäinen matkani Viroon oli vuonna 1990. Näin tutustuin Tallinnaan

Oli kevät vuonna 1990 ja olin ensi kertaa käymässä Virossa. En ollut käynyt koskaan aikaisemmin yhdessäkään Neuvostoliiton miehittämässä maassa enkä myöskään Neuvostoliitossa. Seisoessani tuossa Toompean mäellä ja katsoessani Tallinnaa, tajusin millainen aarre oli ollut koko ajan vähän matkan päässä Helsingistä, aito keskiaikainen kaupunki. Minä rakastuin vanhaan Tallinnaan.

Olimme palanneet puolitoista vuotta aikaisemmin Suomeen oltuamme Kanadassa siirtolaisina yhdeksän vuotta. Torontossa tunsin monia Itä-Euroopasta paenneita ihmisiä. He olivat kertoneet, millaista siellä oli ollut. Mielestäni selkäni takana oleva samean likainen kiviseinä vaikuttaa symboliselta. Se oli kuin ne ankeat vuosikymmenet, jolloin Viro ei ollut vapaa. Mutta keväällä 1990 oli jännitystä ilmassa.

Oli ihmeellistä olla mukana historian muutoksessa. Se aivan väreili ilmassa. Heti satamassa näki, että oltiin vielä neuvostomaassa. Erään rakennuksen seinän peitti suunnaton Leninin kuva. Ryntäsin ottamaan siitä valokuvan, sillä tiesin, että se saattaisi kadota millä hetkellä hyvänsä. Viron oma lippu oli jo salossa eräässä hallintorakennuksessa.

Elämä oli ulkonaisesti suunnattoman köyhää. Kaupoissa oli vain leipää ja kuhmuisia säilykepurkkeja. Oli vaikeaa löytää ostettavaa sillä rahalla, jota olimme vaihtaneet vahingossa liikaa, Suomen rahassa erittäin vähän. Mutta oli jotakin, joka kertoi ihmisistä, jotka elivät henkisesti rikasta elämää. Kodeista kuului pianonsoittoa avoimista ikkunoista. Tehtaista kotiin palaavat miehet ostivat kukkia kadun varrelta. Käsityöliikkeessä oli tyylikkäitä villaisia polvisukkia, joita ostimme tuliaisiksi tyttärelle ja miniälle. Ne olivat taideteoksia. Noina muutamana päivänä heräsi kunnioitukseni virolaisia kohtaan. Enhän ollut tiennyt heistä mitään.

Olin Viron matkalla mieheni ja hänen kollegoittensa kanssa. Meillä oli erikoislupa käydä minibussilla myös muualla kuin Tallinnassa. Osa ryhmästä meni Tarttoon, mutta minä menin mieheni kanssa Viljantiin. Mieheni halusi nähdä, millainen oli paikka, josta oli kirjoitettu hänen äitinsä laulama lastenlaulu virsun ja oljenkorren matkasta.

Kirjoitin matkasta lehtijutun.
Pirkko Pekkarinen: Viron nuorten uusi kevät. – Askel. 1990: 6-7, s. 14-15.

Oma kirjani keskiajan Tallinnasta, Pako Tallinnaan, ilmestyi vuonna 2006 nimellä Anna Amnell. Olimme mieheni kanssa alkaneet käyttää sukunimeä Amnell jo vuonna 1998, lapsemme jo aikaisemmin.

Kommentti: Entä jos?

Jonakin päivänä heräämme, ja koko Internet on kaatunut. Kuvittele tilanne. Katse kääntyy kirjahyllyyn, tulee asiaa kirjakauppaan ja vanhojen kirjojen kauppaan. Busseissa jutellaan kanssamatkustajille. Jollakin onnellisella on lankapuhelin. lähetetään kirjeitä. Posti ei ehdi enää myymään pehmoleluja ja leikkaamaan nurmikoita. Kirjeitä ja sanomalehtiä täytyy kuljettaa koteihin kahdesti päivässä. Palataan aikaan, josta ei ole kulunut vielä kovin kauan. P.S. Opetellaan sähköttämään.

Koiran vuosi

 Kiinalaisilla on oma ikivanha ajanlaskunsa, joka perustuu kuuvuoteen. Gregoriaaninen Anno Domini-ajanlasku taas aurinkovuoteen.

I was there. Paluu 1950-lukuun

 blogini osoite onkin "paluu 1950-lukuun"
I was there. Uusin kirjani on paluuta 50-luvun maailmaan, nyt alussa siihen ankeaan alkuu, ja jos innostaa, myöhemmin siihen iloiseen vähän villiin 50-lukuun, josta puhutaan yleensä, kun puhutaan 50-luvusta.

Nuorin tätini täyttää muutaman päivän kuluttua 96 vuotta. Äitini eli 97-vuotiaaksi, koko ikänsä tupakoinut ja hiihtänyt/kävellyt isoisäni 94-vuotiaaksi. Sodassa olleita miehiä ei voi ottaa yleensä lukuun, sillä useimmat heistä menettivät siellä terveytensä. Japanissa odotettavissa oleva elinikä on pian 110 vuotta. 

Me nykyajan ihmiset alamme sanoa kuten Kekkonen Jos minä joskus kuolen. Olen päättänyt, että en enää käyttäydy kuin olisin vähän yli kaksikymmppinen. Syynä on uusi kirjakin, joka kohta ilmestyy.

 Jo blogikirjoituksistani on sanottu: Ei silloin ollut sellaista. On luettu jonkin nuoren tutkijan mielipide. Ja kun kerron, että puhun omasta kokemuksestani, kuulen huokauksen jostain nettiavaruudesta ja kommentoijani kirjoittaa: Ai, sinä elit silloin.

P.S. Muistan tuon mekon, se on melko varmasti tullut Amerikasta. Se oli "ihonvärinen" kuten silloin sanottiin, melkein baby pink (mikä oli vielä 1940-luvulla poikavauvojen väri!) samaa kuin jotkut autot.  Kai sitä sanotaan puuterinväriksikin. Tätini yli yleensä hyvin hoikka. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli varakkaiden sukulaisten talossa, ja siellä sanottiin: Voi sinua, tyttöraukka, kun olet laiha. Kylläme sinut lihotetaan. Kun lähdet tältä, eivät tunne sinua kotonasi.