Sofokles (495 eKr- 406 eKr) oli paljon yli 60-vuotias kirjoittaessaan Oidipus-näytelmän. Jatko-osan siihen hän kirjoitti 20 vuotta myöhemmin. Huom! Viittaan tässä englanninkieliseen Wikipedian Sofokles-artikkeliin, koska siinä käytetään normaalia eurooppalaista ajanlaskun merkintää päinvastoin kuin suomenkielisessä Wikipediassa, joka poikkeaa tässä asiassa täysin muiden maiden vastaavista artikkeleista ja yleisestä kielenkäytöstä suomen kielessä ja edustaa näin kielellistä harvainvaltaa tai sanoisinko anarkiaa. Englanninkielinen artikkeli on myös laajempi.
Ikäluokittelukin on usein vallankäyttöä. Sillä halutaan osoittaa, että kyseinen henkilö ei pysty hallitsemaan elämäänsä: Lapsi eksyi. Vanhus kompastui. Nuorukainen ajoi pahan kolarin. Mutta esimerkiksi poliitikkoja tai muita julkisuuden henkilöitä ei mummotella eikä vaaritella eikä nimitetä 'vanhuksiksi' - eikä nuorukaisiksikaan.
Eräs nainen sai puhelinsoiton sosiaalityöntekijältä, joka tiedusteli: "Haluamme tietää, kuka pitää huolta vanhuksesta?". Hetken mietittyään nainen tajusi, että soittaja tarkoitti hänen yli 90-vuotiasta miestään ja vastasi: "En minä tiedä, kun 'vanhus' on tällä hetkellä Lapissa hiihtämässä".
Ihmiset ovat erilaisia, heitä ei voi niputtaa iän mukaan. Ikäluokittelu ei ole useinkaan luonnollista. Siitä kertoo sekin tosiasia, että siihen ei tahdo löytyä luontevia sanoja. Näin on muissakin kielissä kuin suomessa.
Englannissa on käytetty yli 60-vuotiaista esimerkiksi termejä 'golden agers', 'oldsters', 'retirees' (eläkeläiset, vaikka eläkeläisissä on alle viisikymppisiäkin), 'senior citizens' ja viimeksi 'seniors'. Uusin luokittelu on seuraava:
65-80 'young old'
80-90 'old old'
90-99 'oldest old'
100+ 'centenarians'
(Jack Rosenthal: What will you call me when I am 64?" International Herald Tribune. July 23. 2007)
Mutta miksi luokitella ihmisiä? Siihen on harvoin kunnon syytä.
