Sivut
- Etusivu
- Vakoilijoita pikkukkaupungissa info Weebly
- Suomen Nuorisokirjailijat/Annna Amnell
- Lucia ja Luka (2013)
- Vaahteralaakson Aurora. Yhteispainos. Arvosteluja
- Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. 2014 Kansi ja info
- Anna Amnell's historical novels
- Anna Amnell in Wordpress.com
- Art deco, vintage
- KOTISIVUBLOGI
- NOJATUOLIPUUTARHURI
- INFO & KAIKKI BLOGINI
- Broken Star -käsityöblogi
- Nukkekotiblogi Auroran talo
- Maria ja Jaakko. Suksimestarin suku
torstaina, maaliskuuta 30, 2006
Jo viikossa täydessä kukassa
Kuvat: PAA
Otin kukan sisään käytävästä ainakin viikon liian aikaisin. Ensi vuonna voin katsoa tätä blogia ja olla viisaampi.
tiistaina, maaliskuuta 28, 2006
Tärkeää asiaa ihmisen biologisista juurista
(Huom! lisäys myöhemmin)
Jokaisen joka aikoo adoptoida lapsen tai on jo adoptoinut tai on itse adoptiolapsi, kannattaa tutustua tämän päivän Hesarissa (HS/C1 28.3.2006) oleviin kirja-arvosteluihin ja niihin kirjoihin, joista Leena Virtanen ja Suvi Ahola kirjoittavat. Kumpikin toimittaja on itse adoptioäiti, joten heillä on sydän mukana kirjoituksissa.
Leena Virtanen käsittelee Anu Rohima Myllärin kirjaa "Adoptoitu" artikkelissaan "Adoptoitu on joka päivä erilainen". Anu Rohima Mylläri syntyi Bangladeshissa 1978, ja hänet adoptoitiin Etelä-Pohjanmaalle:
"Joudun lähes päivittäin tekemään tiliä ihonvärini ja suomalaisuuden ristiriidasta". (Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu. Otava)
Suvi Ahola kirjoittaa "Äiti ja isä, puuttuvat palat" (Tuula Kasanen: Kenen lapsi? Otava.), kuinka adoptiolapset alkavat etsiä juuriaan: "jossain vaiheessa ihminen kiinnostuu alkuperästään, asettaa biologisen perimänsä sosiaalisen edelle. --Jotain identiteetistä tulee niiltä, joiden nenän, äänen tai kädet tunnistaa matkan päästä. 'Kuin olisin mennyt peilin eteen' -kokemuksia on monta."
On luonnollista, että monet näistä kokemuksista ovat tuttuja myös niille, joiden vanhemmat ovat eronneet tai eivät ole menneet koskaan naimisiin ja kontakti toiseen vanhemmista ja toiseen sukuun puuttuu ehkä kokonaan.
Monet ovat sitä mieltä, että jokaisen ihmisen tulisi saada tietää biologiset vanhempansa. Se ei ole tärkeää vain suvussa esiintyvien perinnöllisten sairauksien vuoksi, vaan vastaamaan kysymyksiin: Kuka minä olen? Mihin sukuun minä kuuluun? Miksi minä olen juuri tällainen ihminen? Sekä perinnöllisyys että ympäristö vaikuttavat siihen, millaisia me olemme.
Kannattaa lukea seuraavat kirjoitukseni John Irvingistä. Ne liittyvät tähän keskusteluun. Ensin on varsinainen kirjoitus. Toisessa kommentit.
John Irving: Until I find you
John Irving ja vaikea lapsuus (keskustelu tässä)
Jokaisen joka aikoo adoptoida lapsen tai on jo adoptoinut tai on itse adoptiolapsi, kannattaa tutustua tämän päivän Hesarissa (HS/C1 28.3.2006) oleviin kirja-arvosteluihin ja niihin kirjoihin, joista Leena Virtanen ja Suvi Ahola kirjoittavat. Kumpikin toimittaja on itse adoptioäiti, joten heillä on sydän mukana kirjoituksissa.
Leena Virtanen käsittelee Anu Rohima Myllärin kirjaa "Adoptoitu" artikkelissaan "Adoptoitu on joka päivä erilainen". Anu Rohima Mylläri syntyi Bangladeshissa 1978, ja hänet adoptoitiin Etelä-Pohjanmaalle:
"Joudun lähes päivittäin tekemään tiliä ihonvärini ja suomalaisuuden ristiriidasta". (Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu. Otava)
Suvi Ahola kirjoittaa "Äiti ja isä, puuttuvat palat" (Tuula Kasanen: Kenen lapsi? Otava.), kuinka adoptiolapset alkavat etsiä juuriaan: "jossain vaiheessa ihminen kiinnostuu alkuperästään, asettaa biologisen perimänsä sosiaalisen edelle. --Jotain identiteetistä tulee niiltä, joiden nenän, äänen tai kädet tunnistaa matkan päästä. 'Kuin olisin mennyt peilin eteen' -kokemuksia on monta."
On luonnollista, että monet näistä kokemuksista ovat tuttuja myös niille, joiden vanhemmat ovat eronneet tai eivät ole menneet koskaan naimisiin ja kontakti toiseen vanhemmista ja toiseen sukuun puuttuu ehkä kokonaan.
Monet ovat sitä mieltä, että jokaisen ihmisen tulisi saada tietää biologiset vanhempansa. Se ei ole tärkeää vain suvussa esiintyvien perinnöllisten sairauksien vuoksi, vaan vastaamaan kysymyksiin: Kuka minä olen? Mihin sukuun minä kuuluun? Miksi minä olen juuri tällainen ihminen? Sekä perinnöllisyys että ympäristö vaikuttavat siihen, millaisia me olemme.
Kannattaa lukea seuraavat kirjoitukseni John Irvingistä. Ne liittyvät tähän keskusteluun. Ensin on varsinainen kirjoitus. Toisessa kommentit.
John Irving: Until I find you
John Irving ja vaikea lapsuus (keskustelu tässä)
maanantaina, maaliskuuta 27, 2006
Yksiavioinen James Bond
Joskus vaikuttaa siltä, että Miss Moneypenny on James Bondin pysyvän kiintymyksen kohde.
Kolmosella näytetään juuri James Bond -elokuvaa "007 vaaran vyöhykkeellä", jossa on pääosassa Timothy Dalton. Kävin katsomassa tämän elokuvan 1980-luvun lopulla Torontossa tehdäkseni siitä lehtijutun. Ihastuin, kyllästyin ja hämmästyin. Ihastuin upeisiin maisemiin ja hienosti suunniteltuihin vaatteisiin ja huoneisiin. Kyllästyin jatkuvaan väkivaltaan. Hämmästyin sitä, että James Bondilla oli vain yksi tyttöystävä (Maryam D'Abo).
Aids oli luonut pitkän mustan varjonsa Hollywoodiin, sen kuuluisimmat uhrit olivat nimenomaan sieltä. Elokuvissa ja televisiossa alkoi näkyä vastuullisempaa suhtautumista seksuaalisuuten ja pyrkimystä yksiavioisuuteen päin. Tämän James Bond -elokuvan tekijätkin halusivat edustaa uutta seksuaalimoraalia.
"Oli tietoinen pyrkimys kuvata uusi James Bond sellaisena miehenä, joka ei hyppää sänkyyn jokaisen naisen kanssa, jonka hän tapaa, vaan joka kunnioittaa yksiavioisuutta", sanoi elokuvanäyttelijöiden ammattiliiton edustaja. "Ei enää kollikissamaista James Bondia", totesi toinen elokuvan käsikirjoituksen tekijöistä Ricgard Maibaum.
James Bond -elokuvia on nähnyt melkein kolmasosa maailman väestöstä. Ne ovat olleet jo yli neljännesvuosisadan kuin taikamatto varsinkin teini-ikäisille pojille. Ne ovat vieneet pois arjen tylsyydestä ja nuoruuden kasvukivuista hurjiin seikkailuihin ja eksoottisiin maisemiin. Suurten ikäluokkien miehet ovat kasvaneet niitten kanssa. James Bond muuttui pehmeämmäksi ja suhteessa naiseen vastuullisemmaksi. Oliko sillä mitään vaikutusta?
Oliko tällä elokuvalla ja muilla elokuvilla jotain vaikutusta seksuaalimoraalin? Kestikö James Bondin yksiavioisuus enemmän kuin yhdenb elokuvan verran? Ei tule mieleen, millainen Bond oli Pierce Brosnan.
Tämä kirjoitus perustuu lehtijuttuun, jonka tein tuoreeltaan tästä elokuvasta vuonna 1987 Kanadasta suomeen.
sunnuntai, maaliskuuta 26, 2006
Kiertokysely elämästä
Vastaan näin:
1. Miksi minä olen olemassa?
Eläminen on sinänsä itseisarvo: oleminen on parempaa kuin ei-oleminen.
2. Miksi on niin paljon kärsimystä ja sotia?
Yleensä ihmisen itsekkyyden ja luonnonlakien vuoksi.
3. Mikä on oikein ja mikä väärin?
Elämän edistäminen. Elämän tuhoaminen.
4. Miksi on niin paljon uskontoja ja oppeja?
Ihmiset hapuilevat kohti totuutta.
5. Onko mikään niistä oikea vai ovatko kaikki väärässä?
Miksi toinen ei voisi olla lähempänä totuutta kuin toinen?
6. Voiko mihinkään tai kehenkään luottaa?
Elämä ilman luottamusta on mahdotonta.
7. Onko olemassa Jumala, ja jos on millainen?
Jumalan ydin tulee esiin joulussa ja pääsiäisessä.
8. Jatkuuko elämä kuoleman jälkeen ja jos, miten?
Ihminen on minusta niin suuri ihme, että en pystyisi millään uskomaan, että ihminen katoaisi kuolemassa.
1. Miksi minä olen olemassa?
Eläminen on sinänsä itseisarvo: oleminen on parempaa kuin ei-oleminen.
2. Miksi on niin paljon kärsimystä ja sotia?
Yleensä ihmisen itsekkyyden ja luonnonlakien vuoksi.
3. Mikä on oikein ja mikä väärin?
Elämän edistäminen. Elämän tuhoaminen.
4. Miksi on niin paljon uskontoja ja oppeja?
Ihmiset hapuilevat kohti totuutta.
5. Onko mikään niistä oikea vai ovatko kaikki väärässä?
Miksi toinen ei voisi olla lähempänä totuutta kuin toinen?
6. Voiko mihinkään tai kehenkään luottaa?
Elämä ilman luottamusta on mahdotonta.
7. Onko olemassa Jumala, ja jos on millainen?
Jumalan ydin tulee esiin joulussa ja pääsiäisessä.
8. Jatkuuko elämä kuoleman jälkeen ja jos, miten?
Ihminen on minusta niin suuri ihme, että en pystyisi millään uskomaan, että ihminen katoaisi kuolemassa.
Kolmas ikä, aktiivisuus ja luovuus ThirdAge
Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään luovuudesta ja ikääntymisestä. (Teemu Luukka: "Rockissa uusi nousu alkaa eläkeiässä" HS/C1 Kulttuuri 26.3.2006). Rockmusiikin veteraanit ovat tehneet kuusikymmppisinä hyvää musiikkia. Tässä rockvaarien siivellä muutkin saavat lukea rohkaisevaa tekstiä:
"En usko, että on mitään ikää, johon luovuus päättyisi."
(geropsykologi Timo Suutama Jyväskylän yliopistosta)
Tähän keskusteluun liittyy käsite kolmas ikä (third age= yleensä tarkoitetaan yli 50-vuotiaita, Hesarin artikkelissa yli 60-vuotiaita.)
"Kolmanneksi iäksi kutsutaan ikää, joka alkaa noin kuusikymppisenä ja jatkuu niin kauan kuin ihminen pystyy toimimaan aktiivisesti, joillakin se jatkuu 80-vuotiaaksi saakka." (Timo Suutama)
"Säveltäjillä luomiskausi on saattanut alkaa jopa 80-vuotiaana. On myös matemaatikoita, joilla on alkanut 60-vuotiaana uusi luomiskausi--", sanoo professori Kari Uusikylä.
Teemu Lukka kirjoittaa: "Uusikylän mukaan luoville ihmisille on tärkeää myös se, millainen on ajan henki ja millainen ilmapiiri heitä ympäröi.
'Jos kukaan ei arvosta, luovuudella on tapana heikentyä.'"
Ja lopuksi: "mikään ei luovassakaan työssä korvaa kokemusta."(Uusitalo)
Ja makupalaksi:
Cinderella at Sixty.
Myöhemmin:
Kuten tuolla kommenteissa kirjoitan, olen tänään merkinnyt Blogilistalle tämän blogini yhdeksi teemaksi ThirdAge (=50+). Yritin ensin termiä kolmas ikä, mutta näkyviin tuli vain 'kolmas'. Tervetuloa sakkiin.
Lukekaa myös Kemppisen kirjoitus, jolla on herttainen nimi Seniilit.
"En usko, että on mitään ikää, johon luovuus päättyisi."
(geropsykologi Timo Suutama Jyväskylän yliopistosta)
Tähän keskusteluun liittyy käsite kolmas ikä (third age= yleensä tarkoitetaan yli 50-vuotiaita, Hesarin artikkelissa yli 60-vuotiaita.)
"Kolmanneksi iäksi kutsutaan ikää, joka alkaa noin kuusikymppisenä ja jatkuu niin kauan kuin ihminen pystyy toimimaan aktiivisesti, joillakin se jatkuu 80-vuotiaaksi saakka." (Timo Suutama)
"Säveltäjillä luomiskausi on saattanut alkaa jopa 80-vuotiaana. On myös matemaatikoita, joilla on alkanut 60-vuotiaana uusi luomiskausi--", sanoo professori Kari Uusikylä.
Teemu Lukka kirjoittaa: "Uusikylän mukaan luoville ihmisille on tärkeää myös se, millainen on ajan henki ja millainen ilmapiiri heitä ympäröi.
'Jos kukaan ei arvosta, luovuudella on tapana heikentyä.'"
Ja lopuksi: "mikään ei luovassakaan työssä korvaa kokemusta."(Uusitalo)
Ja makupalaksi:
Cinderella at Sixty.
Myöhemmin:
Kuten tuolla kommenteissa kirjoitan, olen tänään merkinnyt Blogilistalle tämän blogini yhdeksi teemaksi ThirdAge (=50+). Yritin ensin termiä kolmas ikä, mutta näkyviin tuli vain 'kolmas'. Tervetuloa sakkiin.
Lukekaa myös Kemppisen kirjoitus, jolla on herttainen nimi Seniilit.
lauantaina, maaliskuuta 25, 2006
Kukat maaliskuussa
Kun muutimme Kanadasta, meillä oli melkein tyhjät huoneet. Toimme vain puoli pientä kontillista tavaraa: ruokapöydän ja tuolit, sängyt, kirjat (hyvin paljon!), kirjahyllyt, erilaisia koriste-esimeitä, pojan tekemiä maalauksia, jonkin verran astioita. Onneksi on kirpputorit. Sieltä ostin verhot, astioita ja keittiötarvikkeita.
Eniten kaipasimme kukkia. Meillä oli ollut Kanadassa suuria puumaisia aralioita sekä paljon ilmaa puhdistavia rönsyliljoja ja tietenkin joulukaktus. Aloin kerätä kukanoksia vanhan ajan tyyliin, ja saimme lahjaksi ruuukkukukkia ystäviltä, oppilailta ja työtovereilta. Lopulta meillä oli 60 huonekasvia sekä pojalla sama määrä kaktuksia. Mutta sitten tuli taloon putkiremontti. Koko talo tyhjäksi ja asukkaat evakkoon. Se tapahtui keskitalvella. Vuoden kuluttua muutettiin takaisin. Siinä rytäkässä menetimme suurimman osan kukkia.
Entisistä ovat enää jäljellä orkideat ja vain miehen työhuoneessa olevat anopinkielet, yhdestä kasvista jaetut, kuin vihreä salusiini ikkunassa. Siirrän kukkia vuodenajan mukaan huoneesta toiseen, koska valoisuus vaihtelee.
Kukkatilanne nyt:
Pitäisikö siirtää jalustalla oleva rönsyliljakin jo pohjoispuolen ikkunalle?
Joulukaktus oli viimeksi nupussa joulukuun puolivälissä. Se vietiin käytävän ikkunalle, on taas nupussa. Saamme siitä pääsiäiskukan.
Tämä vuosia levossa ollut orkidea puhkesi kukkaan joskus viime syksynä. Olen ottanut siitä muutaman kukan maljaan veteen ja valokuvaa varten, ja yksi on vielä jäljellä.
Lapsuudenystävän antama saintpaulia kukkii koko ajan.
Toinen lapsuudenystäväni antoi hienon orkidean. Saankohan tämän kukkimaan uudelleen? Pitäisikö se jakaa ja istuttaa uudelleen?
Levossa olevia orkideoita keittiön ikkunalla. Toivon, että valoisa paikka saa muutaman kukkimaan. Yleensä orkideani kukkivat keskitalvella ja kesällä.
Saintpaulioiden lehtiä juurtumassa. Tavoitteena keittiönikkunanlauta täynnä kukkivia saintpaulioita. Aina voi toivoa...
perjantaina, maaliskuuta 24, 2006
Ladies powder room
Missähän näin sellaisen ensi kerran, Yhdysvalloissa vai Englannissa? Kyllä sen täytyi olla vaihto-oppilasvuoden jälkeisellä kiertomatkalla jossain Etelävalloissa, siellä missä näin senkin kummajaisen kuin vessan, jonka ovella luki "Colored".
Ensimmäinen näkemäni Ladies Powder Room oli isompi kuin suomalainen sali. Siellä oli kattokruunuja, kukka-asetelmia, upottavia sohvia ja kukkatapetit. Samanlaisia naistenhuoneita on ollut ennen paljon, mutta niistä on tehty varastoja ja naulakkohuoneita. Nyt on kuitenkin tuuli kääntynyt, ja vanhoja naisten puuterointihuoneita entistetään. Esimerkiksi eräs kalifornialainen teatteri aikoo uudistaa vaatenaulakoksi alennetun naistenhuoneen entiseen loistoonsa: Art Deco- sohva, kampauspöytiä, seinämaalauksia.
Joissakin hotelleissa on myös "step back in time" -tunnelma naistenhuoneessa. Siellä on maalauksia seinillä, kristallikruunuja, pianomusiikkia ja divaaneja.
Alkujaan Powder room oli tarkoitettu hiusten ja peruukkien puuteroimiseen. Niitä on ollut varmaankin erikseen miehille ja naisille. Tietenkin powder room tarkoittaa myös laivan ruutivarastoa.
Dramatiikkaa ovat jotkut kirjailijat luoneet Ladies powder room -ympäristöön. On kirjoitettu näytelmä (Katherine Dubois Reed 1986, uudistettu 1996) ja tehty ainakin yksi dokumenttielokuva "Ferry Tales".
Muistaakseni Libertyn tavaratalossa on vanhan ajan ladies' powder room. Harvat Lontoon matkani ovat olleet enemmänkin museoissa ravaamista, joten siitä täytyy olla kauan, kun sen näin. Tyyli oli englantilaisen kodikas. Aasiassa matkustelevat ystäväni ja sukulaiseni kertovat Ladies Powder Room- loistosta, jota on sikäläisissä hienoissa ravintoloissa. Siellä voi heittäytyä lojumaan sohvalle, kuunnella musiikkia ja painella kasvojaan kuumilla höyrytetyillä aromipyyhkeillä. Todellinen Rest room.
Vain naisilleko tällaista ylellistä ja kodikastakin turhuutta? On miehillekin. Rikkaisiin arabimaihin viedään hissejä, joihin tulee kristallikruunut. Arvelisin, että niissä on myös itämaisia mattoja ja sohvia.
Amerikan paras naistenhuone on romanttinen varsinaisessa tarkoituksessaankin.
Vesiklosetti keksittiin jo 1500-luvun Englannissa, mutta Elizabeth I paheksui sitä ja se jäi unholaan pitkäksi aikaa.
Seuraavana päivänä:
Tänään Hesarissa kirjoitetaan "lastenhoitohuoneista", julkisista vessoista joissa on hoitopöytä. Ne ovat samalla invavessoja. Annakaisa Pirilä-Mänttäri: "Lounas yleisessä vessassa." - Kaupungin laita. HS/A13 25.3.2006
(kuvat poistettu)
Ensimmäinen näkemäni Ladies Powder Room oli isompi kuin suomalainen sali. Siellä oli kattokruunuja, kukka-asetelmia, upottavia sohvia ja kukkatapetit. Samanlaisia naistenhuoneita on ollut ennen paljon, mutta niistä on tehty varastoja ja naulakkohuoneita. Nyt on kuitenkin tuuli kääntynyt, ja vanhoja naisten puuterointihuoneita entistetään. Esimerkiksi eräs kalifornialainen teatteri aikoo uudistaa vaatenaulakoksi alennetun naistenhuoneen entiseen loistoonsa: Art Deco- sohva, kampauspöytiä, seinämaalauksia.
Joissakin hotelleissa on myös "step back in time" -tunnelma naistenhuoneessa. Siellä on maalauksia seinillä, kristallikruunuja, pianomusiikkia ja divaaneja.
Alkujaan Powder room oli tarkoitettu hiusten ja peruukkien puuteroimiseen. Niitä on ollut varmaankin erikseen miehille ja naisille. Tietenkin powder room tarkoittaa myös laivan ruutivarastoa.
Dramatiikkaa ovat jotkut kirjailijat luoneet Ladies powder room -ympäristöön. On kirjoitettu näytelmä (Katherine Dubois Reed 1986, uudistettu 1996) ja tehty ainakin yksi dokumenttielokuva "Ferry Tales".
Muistaakseni Libertyn tavaratalossa on vanhan ajan ladies' powder room. Harvat Lontoon matkani ovat olleet enemmänkin museoissa ravaamista, joten siitä täytyy olla kauan, kun sen näin. Tyyli oli englantilaisen kodikas. Aasiassa matkustelevat ystäväni ja sukulaiseni kertovat Ladies Powder Room- loistosta, jota on sikäläisissä hienoissa ravintoloissa. Siellä voi heittäytyä lojumaan sohvalle, kuunnella musiikkia ja painella kasvojaan kuumilla höyrytetyillä aromipyyhkeillä. Todellinen Rest room.
Vain naisilleko tällaista ylellistä ja kodikastakin turhuutta? On miehillekin. Rikkaisiin arabimaihin viedään hissejä, joihin tulee kristallikruunut. Arvelisin, että niissä on myös itämaisia mattoja ja sohvia.
Amerikan paras naistenhuone on romanttinen varsinaisessa tarkoituksessaankin.
Vesiklosetti keksittiin jo 1500-luvun Englannissa, mutta Elizabeth I paheksui sitä ja se jäi unholaan pitkäksi aikaa.
Seuraavana päivänä:
Tänään Hesarissa kirjoitetaan "lastenhoitohuoneista", julkisista vessoista joissa on hoitopöytä. Ne ovat samalla invavessoja. Annakaisa Pirilä-Mänttäri: "Lounas yleisessä vessassa." - Kaupungin laita. HS/A13 25.3.2006
(kuvat poistettu)
tiistaina, maaliskuuta 21, 2006
Veskat
Kuvat: Anna Amnell
Minun isoäidilläni oli samanlainen iso musta käsilaukku kuin Muumimammalla. Siinä olivat mummolan tärkeät paperit ja mummon salaisuudet, joita en kuvitellutkaan tutkivani edes lapsena. Toisen ihmisen käsilaukku tai lompakko on niin kuin hänen omatuntonsa, salainen ja arvokas, sitä ei pidä mennä toisen penkomaan.
Mummon käsilaukku tuoksui piparminttupastilleille (Nykyään 'körttipastillit', ennen oli vain valkoisia. Mummo ei ollut körttiläinen, vaab Juhani Ahon isän Brofeltin, rippi-isänsä ja vihkipappinsa, kannattaja), ja hän antoi niitä meille lapsillekin. Ne olivat soikeita ja pehmeitä. Mummon käsilaukkua sanottiin veskaksi (veska= laukku, käsilaukku, reppu). Kun mummo kuoli, ukki tuli kaupunkiin asioille mummon käsilaukku mukanaan. Lahjaksi ostettu hieno salkku ei kelvannut. Mummon veska oli ukilla käytössä hänen viimeiset kymmenen vuottaan, 94-vuotiaaksi.
Minusta käsilaukut ovat olleet aina hankalia. Joko ne ovat liian pieniä tai liian isoja. Jos ne ovat käytännöllisiä, ne ovat aivan liian raskaita. Kyllästyin siihen tilanteeseen, menin tavaratalon laukkuosastolle ja kysyin: Mikä on teidän kevyin ja käytännöllisin laukkunne? Eteeni tuotiin musta olkalaukku, oikeastaan kassi, jossa on paljon lokeroita. Ulkopuolella on toisessa päässä tarralla sulkeutuva lokero HKL:n kortille, jota säilytän turkoosissa läpinäkyvässä käyntikorttikotelossa. Sivussa tarralla sulkeutuvat lokerot kolikoille ja pikkurahalle. Laukun sisällä on lokeroita, joihin voin kätkeä mummoni tyyliin salaisuuksia: luottokortteja, huulipunan, kamman, kynän, särkylääkettä kaiken varalle, jäsenkortteja.
Kun menen lasteni ja ystävieni luo kylään, otan mukaan lempilaukkuni. Olen ostanut sen kirpputorilta. Se oli mennyt ihan lyttyyn, mutta kun sen täytti silkkipaperilla, se oli muutamassa viikossa OK. Nyt pidän siitä kaikkein eniten. Siihen mahtuu juuri sen verran kuin vieraana ollessa tarvitsee.
Entä sitten tuo ensimmäinen kukkalaukku? Se on ollut todella käytännöllinen. Tarvitsin poikani häihin laukun, johon mahtui teepurkki, jossa oli riisiryynejä. Lisäetuja olivat ne, että laukku näkyi, se ei kadonnut ja se sattui vielä sopimaan juhla-asuuni.
sunnuntai, maaliskuuta 19, 2006
Mikä on sananvapauden hinta suomalaisessa blogimaailmassa?
Photo: Freefoto.com
Sen jälkeen kun kirjoitin 14.1.2006 kannattavani Sauli Niinistöä presidentinvaaleissa, kävijämäärä blogissani on laskenut. Ensimmäisinä kuutena kuukautena oli noin 3850 käyntiä kuukaudessa, mutta viimeisinä
kolmena vain 2260. Välillä minulla oli kyllä parin viikon bloggaustauko kirjoitustöitteni vuoksi, mutta ihmeekseni en huomannut silloin mitään suurempaa vähennystä - ihmiset lukivat nähtävästi vanhoja kirjoituksiani.
Voisin sanoa, että sananvapauden hinta on noin 1590 käynnin lasku kuukaudessa tässä blogissani. Sehän on vähän, sillä on edelleen maita, joissa sananvapauden hintana on virasta erottaminen, kidutus, mielisairaalaan joutuminen, lasten menetys, maasta karkotus ja jopa hengenmenetys.
Minä arvasin tämän asian, mutta vanhana, siis entisenä sosiologian opiskelijana (laudatur-seminaari käyty Kullervo Rainion oppilaana), halusin myös kokeilla. Suomalainen bloggaaja saa kirjoittaa krapulasta, oksentelusta, pettämisestä, mutta hänen suosionsa ei laske. Hän saa olla vasemmistoliittolainen, vihreä tai demari. Ovatko suomalaiset bloggaajat ja blogien lukijat siis enimmäkseen vasemmalta? Siinä olisi jollekin tutkimusaihe.
Hyvää kevättä kaikille bloggaajille sukupuolesta, maailmankatsomuksesta ja puolueesta riippumatta. Luen teitä kaikkia sen verran kuin ehdin. Voikaa hyvin!
Sen jälkeen kun kirjoitin 14.1.2006 kannattavani Sauli Niinistöä presidentinvaaleissa, kävijämäärä blogissani on laskenut. Ensimmäisinä kuutena kuukautena oli noin 3850 käyntiä kuukaudessa, mutta viimeisinä
kolmena vain 2260. Välillä minulla oli kyllä parin viikon bloggaustauko kirjoitustöitteni vuoksi, mutta ihmeekseni en huomannut silloin mitään suurempaa vähennystä - ihmiset lukivat nähtävästi vanhoja kirjoituksiani.
Voisin sanoa, että sananvapauden hinta on noin 1590 käynnin lasku kuukaudessa tässä blogissani. Sehän on vähän, sillä on edelleen maita, joissa sananvapauden hintana on virasta erottaminen, kidutus, mielisairaalaan joutuminen, lasten menetys, maasta karkotus ja jopa hengenmenetys.
Minä arvasin tämän asian, mutta vanhana, siis entisenä sosiologian opiskelijana (laudatur-seminaari käyty Kullervo Rainion oppilaana), halusin myös kokeilla. Suomalainen bloggaaja saa kirjoittaa krapulasta, oksentelusta, pettämisestä, mutta hänen suosionsa ei laske. Hän saa olla vasemmistoliittolainen, vihreä tai demari. Ovatko suomalaiset bloggaajat ja blogien lukijat siis enimmäkseen vasemmalta? Siinä olisi jollekin tutkimusaihe.
Hyvää kevättä kaikille bloggaajille sukupuolesta, maailmankatsomuksesta ja puolueesta riippumatta. Luen teitä kaikkia sen verran kuin ehdin. Voikaa hyvin!
lauantaina, maaliskuuta 18, 2006
Isänmaallinen kosmopoliitti
Max Jakobson kirjoittaa tänään kolumnissaan Lennart Merestä: "Isänmaallinen kosmopoliitti". Helsingin Sanomat A/2 18.3.2006.
Max Jakobsonia itseään voimme sanoa myös isänmaalliseksi kosmopoliitiksi.
Lennart Merestä kirjoittavat Pekka Nykäsen mukaan myös seuraavat.
Max Jakobsonia itseään voimme sanoa myös isänmaalliseksi kosmopoliitiksi.
Lennart Merestä kirjoittavat Pekka Nykäsen mukaan myös seuraavat.
perjantaina, maaliskuuta 17, 2006
May the luck of the Irish be yours today!
Meidän talon Leprechaun, irlantilainen keijujen suutari, asuu yleensä astiakaapin ylähyllyllä. Sillä oli ennen kaksoisvelikin, mutta se on kadonnut muutoissa. Ehkä se on vain piiloutunut, sillä Leprechaunit eivät pidä ihmisistä. Me ihmiset olemme niiden mielestä ahneita ja himoitsemme Leprechaunin aarretta.
Ovela Leprechaun petkuttaa kuitenkin aina ihmistä. Kerran eräs mies sai Leprechaunin kiinni ja vaati sen paljastamaan aarteensa kätköpaikan. Se oli viljapellolla. Mies merkitsi paikan solmimalla siihen kohtaan punaisen nauhan ja vaati Leprechaunia lupaamaan, ettei se ota nauhaa pois.
Mies meni hakemaan lapiota. Kun hän palasi, koko pelto oli täynnä punaisia rusetteja. Lisää tarinoita Leprechaunista täältä.
St Patrick's Dayn päähenkilöstä on vielä mielenkiintoisempia asioita kerrottavissa. Maewyn-niminen poika syntyi 387 j.Kr ja eli 16-vuotiaaksi kotonaan Irlannissa siihen asti, kun rosvot hyökkäsivät kylään ja veivät pojan mukanaan ulkomaille. He möivät hänet orjaksi. Oltuaan useita vuosia orjana Maewyn pakeni luostariin ja vietti siellä kaksitoista vuotta. Sinä aikana hänestä tuli Patrick ja kristitty.
Hän palasi kotimaahansa, perusti kouluja ja luostareita. Hänestä tuli Irlannin toinen piispa ja kansallispyhimys. Patrick kuoli 17.3.461 j.Kr. Lue lisää: St. Patrick and Ireland
Ovela Leprechaun petkuttaa kuitenkin aina ihmistä. Kerran eräs mies sai Leprechaunin kiinni ja vaati sen paljastamaan aarteensa kätköpaikan. Se oli viljapellolla. Mies merkitsi paikan solmimalla siihen kohtaan punaisen nauhan ja vaati Leprechaunia lupaamaan, ettei se ota nauhaa pois.
Mies meni hakemaan lapiota. Kun hän palasi, koko pelto oli täynnä punaisia rusetteja. Lisää tarinoita Leprechaunista täältä.
St Patrick's Dayn päähenkilöstä on vielä mielenkiintoisempia asioita kerrottavissa. Maewyn-niminen poika syntyi 387 j.Kr ja eli 16-vuotiaaksi kotonaan Irlannissa siihen asti, kun rosvot hyökkäsivät kylään ja veivät pojan mukanaan ulkomaille. He möivät hänet orjaksi. Oltuaan useita vuosia orjana Maewyn pakeni luostariin ja vietti siellä kaksitoista vuotta. Sinä aikana hänestä tuli Patrick ja kristitty.
Hän palasi kotimaahansa, perusti kouluja ja luostareita. Hänestä tuli Irlannin toinen piispa ja kansallispyhimys. Patrick kuoli 17.3.461 j.Kr. Lue lisää: St. Patrick and Ireland
torstaina, maaliskuuta 16, 2006
Kiusaaja ei ole koskaan yksin
Ihmisillä on ollut aina monenlaisia tapoja hoitaa niitä, jotka ovat erilaisia kuin he: kansanmurhat, palkkamurhaajat, sota, kaksintaistelu, selkään puukottaminen, kivittäminen, mustamaalaaminen, kuoliaaksi vaikeneminen, syrjintä, pelottelu jne. Eräs tapa on kiusaaminen, josta puhutaan nykyään lähinnä koulukiusaamisena ja työpaikkakiusaamisena, viimeksi myös politiikassa ilmenevänä eri mieltä olevan puoluetoverin tai puoluejohtajan kiusaamisena.
Panun blogin kirjoituksen ”Maanlaajuinen yläaste ”kommenteissa keskustellaan koulukiusaamisesta. Kirjoitin sinne seuraavan mielipiteen
Valitettavasti monet kiusaajat (tytöt tai pojat) eivät kasva koskaan aikuisiksi. Kiusaaminen (myös nettikiusaaminen) on suorastaan hyve tietyissä kirjallisissa ja poliittisissa piireissä. En uskoisi, jos en olisi kokenut.
Bloggaajat ovat huomattavasti kypsempiä tässä asiassa. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitetaan nimellä tai ainakin suhteellisen pysyvällä nimimerkillä.
Kiusaajat ovat täällä blogimaailmassa aika harvinaisia. Sanoisin, että yhtä harvinaisia kuin sellaiset olivat minun kouluaikoinani.
Kiusaaja ei ole kuitenkaan koskaan yksin. Hän tietää tai ainakin vaistoaa, että hänelle tärkeä auktoriteettiasemassa oleva henkilö tai ryhmä hyväksyy sen, että jotain henkilöä, "toista", kiusataan. On tiettyjä ihmisryhmiä, joita saa kiusata. Kiusaaja vain tekee likaisen työn.
tiistaina, maaliskuuta 14, 2006
Vaikeat, ihanat vieraat kielet
Junalla ja laivalla matkustaminen on ollut aina ihanteellinen tapa pitää yllä vieraitten kielten taitoa.
Jotkut viisaat sanovat, että pitäisi aloittaa joka viides vuosi uuden kielen opiskeleminen, sillä se tekee hyvää aivoille. se on samanlaista aivojumppaa kuin shakinpeluu, ristisanatehtävien tai ristipistojen tekeminen.
Kieltä ei tarvitse edes oppia. Idea on siinä, että uuden kielen opetteleminen avaa aivoista uusia alueita käyttöön.
Tuo jälkimmäisessä kappaleessa esittämäni asia on lohduttanut minua kovasti, silloin kun vertaan itseäni vaikkapa tyttäreeni ja häneen kummiinsa, lapsuudenystävääni, jotka kumpikin puhuvat sujuvasti ainakin puolta tusinaa kieltä. Olen nimittäin opiskellut kymmentä kieltä: ruotsia, saksaa, esperantoa (yksin), englantia, latinaa, ranskaa, espanjaa, viroa, venäjää, kiinaa, tässä järjestyksessä, mutta osaan kuitenkin äidinkieleni suomen lisäksi kunnolla vain englantia. Luen ruotsia ja ranskaa kun on pakko, latinaakin sanakirjan kanssa. Jos on pakko, myös puhun ruotsia ja ranskaa.
Uteliaisuus ja
puheliaisuus auttavat.
Latinaakin olen puhunut kerran. Olin menossa junalla Riministä Roomaan. Miestäni ja minua vastapäätä istui hymyilevä nunna. Hän osasi puhua äidinkielensä italian lisäksi vain latinaa ja heikommin ranskaa. Kuitenkin keskustelimme. Piirtäen ja eri kielten sekoituksella sain tietää, että hän oli suuresta perheestä, tulossa kesälomalta sukulaisten luota ja oli Roomassa äidinkielen opettaja. Hän sai vastaavaa informaatiota minusta.
Hauskinta oli, että meidän ympärillemme kerääntyi joukko lapsia. Italialaiseen tyyliin kaikki osallistuivat keskusteluun, varsinkin piirtämällä ja hurraamalla, kun jokin asia selvisi. Ihmeesti latinaakin nousi suuhuni jostain kaukaa. Kieltä oppii tehokkaasti, kun on motiivi tai pakko käyttää sitä.
Virosta osaan vain "Tere! Kuis käsi käyp?" (sekin nähtävästi väärin), venäjästä lainasanoja kuten 'televisoor'ja jotain pientä. Esperanto on haihtunut kokonaan. Saksa on ihan käyttämätön, vaikka luin sitä koulussa kahdeksan vuotta ja olin joskus lukioaikana epävirallisena tulkkinakin.
Villisika katon alla
Kiinasta on jäljellä se, mitä opin kulttuurista. Koen sen hyvin arvokkaaksi, koska se oli erilaista kuin muu, jota olin oppinut. Opettajani oli kiinalainen mies, jonka vaimo on suomalainen. Kun valitimme kirjainmerkkien vaikeutta, hän kertoi, että ne ovat vaikeita ja niitä on niin paljon, että ne alkavat unohtua häneltäkin.
Opin sen, että kiinan kirjainmerkeillä on pitkä, monituhatvuotinen historia. Ne kertovat maanviljelystä, metsästyksestä. Esimerkiksi koti-merkissä on "villiska katon alla": kodin keskus oli esi-isien alttari, jolle laitettiin tätä parasta uhrieläimen lihaa. Kirjainmerkissä on katto ja villisika, jolla on neljä jalkaa ja saparo.
Parasta oli kuitenkin se, että kiinalaisten ihmisten tavallinen arki, elämän pienet ja suuret asiat tulivat tutuiksi, etenkin perheen ja suvun merkitys, kun tavailimme alkeiskirjan kappaleita ja kuuntelimme opettajan juttuja.
sunnuntai, maaliskuuta 12, 2006
Mitä arvostamme Suomesssa? Count your blessings
Englannissa on hauska sanonta "Count your blessings", joka tarkoittaa sitä, että kannattaa aina muistaa niitä hyviä asioita, joita elämässä on. Useat englannin sananparret ovat peräisin Raamatusta tai virsistä, niin tämäkin. Tätä sanontaa käytetään usein puhekielessä.
Asuin yhdeksän vuotta ulkomailla ja kävin sinä aikana vain kerran Euroopassa - ja Suomessa. Mitä ajattelin Euroopan lomallani Suomesta? Mitä arvostan nyt Suomessa?
Olimme olleet koko perheen interailillä Euroopassa ja tulimme laivalla Tukholmasta Turkuun. Meri ja saaristo olivat hätkähdyttävän kauniit, ja niitä kehuttiinkin kanadalaisen sanomalehden matkailupalstalla.
Eniten ihastutti Suomessa valo. Ilma vaikutti läpikuultavalta ja värit raikkailta. Suomenlinnan rantakasarmin, meren ja luonnon värit olivat niin kauniita, että tuli kyynel silmää. Eräs paluumuuttaja sanoikin, että Suomessa on niin kaunista, että silmiin koskee.
Helsingin keskustan ja maaseudun kauneus valloittivat. Matka Savoon junalla oli elämys, sillä olimme unohtaneet, miten paljon metsiä ja järviä Suomessa on. Euroopan hiukan ränsistynyt tyylikkys viehättää minua. Pidän vanhoista rakennuksista kuten vanhoista ihmisistäkin. Helsingin keskustassa näytti kuitenkin olevan vain nuoria ihmisiä. Missä olivat lapset ja vanhemmat ihmiset?
Outo, eksottinen
ja niin rakas suomen kieli
Eniten hämmästytti kieli. Vaikka olimme koko ajan puhuneet kotona suomea, suomen kieli vaikutti suurena annoksena oudolta ja eksoottiselta. Sitä puhuttiin matalalla äänellä. Ihmisjoukkojen äänet olivat kuin eksoottista muminaa. Tältä minusta silloin tuntui, mutta ei tietenkään tunnu enää. Olen tottunut. Minulla itsellänikin on matala ääni.
Katsomme juuri nyt Formula 1 -kilpailuja Bahrainista. Yksi haastattelijoista on ollut entinen iisalmelainen (Tukholmassa syntynyt) Keke Rosberg. Jokin aika sitten eräs bloggaaja oli pahoillaan siitä, että Nico Rosberg ei puhu suomea. Tällä useita kieliä osaavalla charmikkaalla nuorella kosmopoliitilla on kuitenkin selvä suomen kielen vaikutus puheessaan. Hänen isänsä puhuu sujuvaa englantia, mutta se on suomalaisen englantia, jota Nico luonnollisesti jäljittelee.
Näin tapahtuu niissä siirtolaisperheissä, joissa vanhemmat puhuvat koko ajan vierasta kieltä lapsilleen: lapsi omaksuu vanhempiensa intonaatiota ja äänteitä. Tämä esivanhempien kielen vaikutus säilyy useita sukupolvia. Kiinnostavaa on, että tätä ei ole yhtä paljon niillä lapsilla, joiden vanhemmat puhuvat heille vain omaa kieltään ja jättävät vieraan kielen oppimisen syntyperäisten opettajien ja ystävien käsiin.
Jotain siirtyy silloinkin. Tyttäremme oli opiskelemassa Sorbonnessa kielitidettä. Onko äitisi virolainen? kysyi professori. Osui aika lähelle. En ole kuitenkaan puhunut lapsilleni koskaan vieraita kieliä. Kielititeen professori selitti, että ihminen säilyttää vaikkapa alitajuisesti jotakin alkuperäisestä kulttuuristaan, pitää siitä kiihkeästi kiinni, sillä se on osa hänen persoonallisuuttaan. Se kuuluu hänen kielessään, ja jos tätä tosiasiaa ei tunnusta, ei opi todella hyvin vierasta kieltä.
Kieli oli tärkein syy siihen, miksi palasimme Suomeen. Teimme suuria uhrauksia lastemme suomen säilymiseksi, muun muassa jäin kotiäidiksi kielen vuoksi. "Laatuaika" ei riitä kielen säilyttämiseen, pitää olla todellista aikaa ja puheliaat vanhemmat.
Arvostan kuitenkin myös kielitaitoa. Suomen kaksikielisyys on rikkaus, vaikka minulle ei tulísi mieleenkään puhua skandinaaville ruotsia. Englannilla saa helpommin kontaktin. Mielestäni ihminen saa myös säilyttää oman kielensä vaikutukset vieraassa kielessä, kunhan kieli on selvää, ymmärrettävää.
Asuin yhdeksän vuotta ulkomailla ja kävin sinä aikana vain kerran Euroopassa - ja Suomessa. Mitä ajattelin Euroopan lomallani Suomesta? Mitä arvostan nyt Suomessa?
Olimme olleet koko perheen interailillä Euroopassa ja tulimme laivalla Tukholmasta Turkuun. Meri ja saaristo olivat hätkähdyttävän kauniit, ja niitä kehuttiinkin kanadalaisen sanomalehden matkailupalstalla.
Eniten ihastutti Suomessa valo. Ilma vaikutti läpikuultavalta ja värit raikkailta. Suomenlinnan rantakasarmin, meren ja luonnon värit olivat niin kauniita, että tuli kyynel silmää. Eräs paluumuuttaja sanoikin, että Suomessa on niin kaunista, että silmiin koskee.
Helsingin keskustan ja maaseudun kauneus valloittivat. Matka Savoon junalla oli elämys, sillä olimme unohtaneet, miten paljon metsiä ja järviä Suomessa on. Euroopan hiukan ränsistynyt tyylikkys viehättää minua. Pidän vanhoista rakennuksista kuten vanhoista ihmisistäkin. Helsingin keskustassa näytti kuitenkin olevan vain nuoria ihmisiä. Missä olivat lapset ja vanhemmat ihmiset?
Outo, eksottinen
ja niin rakas suomen kieli
Eniten hämmästytti kieli. Vaikka olimme koko ajan puhuneet kotona suomea, suomen kieli vaikutti suurena annoksena oudolta ja eksoottiselta. Sitä puhuttiin matalalla äänellä. Ihmisjoukkojen äänet olivat kuin eksoottista muminaa. Tältä minusta silloin tuntui, mutta ei tietenkään tunnu enää. Olen tottunut. Minulla itsellänikin on matala ääni.
Katsomme juuri nyt Formula 1 -kilpailuja Bahrainista. Yksi haastattelijoista on ollut entinen iisalmelainen (Tukholmassa syntynyt) Keke Rosberg. Jokin aika sitten eräs bloggaaja oli pahoillaan siitä, että Nico Rosberg ei puhu suomea. Tällä useita kieliä osaavalla charmikkaalla nuorella kosmopoliitilla on kuitenkin selvä suomen kielen vaikutus puheessaan. Hänen isänsä puhuu sujuvaa englantia, mutta se on suomalaisen englantia, jota Nico luonnollisesti jäljittelee.
Näin tapahtuu niissä siirtolaisperheissä, joissa vanhemmat puhuvat koko ajan vierasta kieltä lapsilleen: lapsi omaksuu vanhempiensa intonaatiota ja äänteitä. Tämä esivanhempien kielen vaikutus säilyy useita sukupolvia. Kiinnostavaa on, että tätä ei ole yhtä paljon niillä lapsilla, joiden vanhemmat puhuvat heille vain omaa kieltään ja jättävät vieraan kielen oppimisen syntyperäisten opettajien ja ystävien käsiin.
Jotain siirtyy silloinkin. Tyttäremme oli opiskelemassa Sorbonnessa kielitidettä. Onko äitisi virolainen? kysyi professori. Osui aika lähelle. En ole kuitenkaan puhunut lapsilleni koskaan vieraita kieliä. Kielititeen professori selitti, että ihminen säilyttää vaikkapa alitajuisesti jotakin alkuperäisestä kulttuuristaan, pitää siitä kiihkeästi kiinni, sillä se on osa hänen persoonallisuuttaan. Se kuuluu hänen kielessään, ja jos tätä tosiasiaa ei tunnusta, ei opi todella hyvin vierasta kieltä.
Kieli oli tärkein syy siihen, miksi palasimme Suomeen. Teimme suuria uhrauksia lastemme suomen säilymiseksi, muun muassa jäin kotiäidiksi kielen vuoksi. "Laatuaika" ei riitä kielen säilyttämiseen, pitää olla todellista aikaa ja puheliaat vanhemmat.
Arvostan kuitenkin myös kielitaitoa. Suomen kaksikielisyys on rikkaus, vaikka minulle ei tulísi mieleenkään puhua skandinaaville ruotsia. Englannilla saa helpommin kontaktin. Mielestäni ihminen saa myös säilyttää oman kielensä vaikutukset vieraassa kielessä, kunhan kieli on selvää, ymmärrettävää.
Asuuko meistä jokaisessa kaappitaistolainen?
Suomessa:
"Minua loukkaavat väitteet, että meistä jokaisessa asuu kaappidemari."
Vasemmistoliiton varapuheenohtaja Minna Sirniö Anneli Sundbergin haastattelussa "Punainen rakastettuni". HS/D3 12.3.2006
Venäjällä:
" 'Oli vapauduttava omassa itsessä majailevasta neuvostoihmisestä.'
--Kirjallisuuden toivona Natalia Ivanova pitää nuoren polven kirjoittajia, jotka olivat kymmenvuotiaita perestroikan aikaan.
'Heillä on aivan toisenlainen mentalitetti.' "
Timo Hämäläinen: "Poliitikot vaihtuvat, me pysymme". HS/C4 12.3.2006.
Haastateltavana venäläinen kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuuslehden päätoimittaja Natalia Ivanova.
"Minua loukkaavat väitteet, että meistä jokaisessa asuu kaappidemari."
Vasemmistoliiton varapuheenohtaja Minna Sirniö Anneli Sundbergin haastattelussa "Punainen rakastettuni". HS/D3 12.3.2006
Venäjällä:
" 'Oli vapauduttava omassa itsessä majailevasta neuvostoihmisestä.'
--Kirjallisuuden toivona Natalia Ivanova pitää nuoren polven kirjoittajia, jotka olivat kymmenvuotiaita perestroikan aikaan.
'Heillä on aivan toisenlainen mentalitetti.' "
Timo Hämäläinen: "Poliitikot vaihtuvat, me pysymme". HS/C4 12.3.2006.
Haastateltavana venäläinen kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuuslehden päätoimittaja Natalia Ivanova.
perjantaina, maaliskuuta 10, 2006
Taistolaisten lauluja? Ei kiitos. No, thank you.
Kun prinssi Henry puki huvikseen hihaansa natsisymbolin, siitä tuli kansainvälinen skandaali. Olisiko tullut skandaali, jos hän olisi pukeutunut jotain äärivasemmistolaista sankaria ihannoivaan t-paitaan? Sehän on muotia.
Olemme demonisoineet natsit heidän hirmutekojensa vuoksi, mutta nauramme leppoisasti kommunisteille tai saatamme jopa ihailla heitä edelleen, vaikka tiedämme varsin hyvin, mitä hekin ovat tehneet.
Kun etsimme neuvostojohtajia esittäviä matuskoja Tallinnan venäläisiä esineitä myyvistä lahjatavarakaupoista, myyjät punastelivat ja olivat hyvin kiusaantuneita. Heitä ei naurattanut.
Toisille virolaisille neuvostoaika merkitsee häpeää, toisille suurta surua. Imbi Pajun dokumenttielokuva virolaisten kyydityksistä Siperiaan Neuvostoliiton aikana on liikuttanut eroparlamentikkoja Brysselissä, kertoo tämän päivän sanomalehti. (10.3.2006 HS/Kulttuuri/C5)
Jotkut ihannoivat taistolaisaikojen "työväenlauluja". Ensinnäkään ne eivät ole työväenlauluja. Niiden tekijät ja laulajat olivat porvarisperheiden kapinallisia jälkeläisiä. Jos heidänkin poliittiset haaveensa olisivat toteutuneet, Brysselissä kauhisteltaisiin tänään myös suomalaisten kohtaloita.
Olemme demonisoineet natsit heidän hirmutekojensa vuoksi, mutta nauramme leppoisasti kommunisteille tai saatamme jopa ihailla heitä edelleen, vaikka tiedämme varsin hyvin, mitä hekin ovat tehneet.
Kun etsimme neuvostojohtajia esittäviä matuskoja Tallinnan venäläisiä esineitä myyvistä lahjatavarakaupoista, myyjät punastelivat ja olivat hyvin kiusaantuneita. Heitä ei naurattanut.
Toisille virolaisille neuvostoaika merkitsee häpeää, toisille suurta surua. Imbi Pajun dokumenttielokuva virolaisten kyydityksistä Siperiaan Neuvostoliiton aikana on liikuttanut eroparlamentikkoja Brysselissä, kertoo tämän päivän sanomalehti. (10.3.2006 HS/Kulttuuri/C5)
Jotkut ihannoivat taistolaisaikojen "työväenlauluja". Ensinnäkään ne eivät ole työväenlauluja. Niiden tekijät ja laulajat olivat porvarisperheiden kapinallisia jälkeläisiä. Jos heidänkin poliittiset haaveensa olisivat toteutuneet, Brysselissä kauhisteltaisiin tänään myös suomalaisten kohtaloita.
keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2006
Naistenpäivä 2006
Hyvää naistenpäivää!
Happy Women’s Day!
Bonne journée des femmes!
My Fair Ladyn Henry Higgins tuskaili sitä, miksi nainen ei voinut olla samanlainen kuin mies. Onko tämä toteutunut Suomessa?
Mitä merkitsee olla nainen Suomessa vuonna 2006? Onko naiseus vanhanaikaista? Onko sitä yleensä olemassa? Onko naiseus etu vai haitta?
Mitä merkitsee nainen - isoäiti, äiti, sisar, vaimo, tytär, ystävä - miehelle? Mitä merkitsee nainen naiselle?
Tervetuloa naistenpäiväkahveille, hyvät naiset ja miehet! Vai maistuisiko virtuaalinen tee paremmalta?
International Women's Day
Happy Women’s Day!
Bonne journée des femmes!
My Fair Ladyn Henry Higgins tuskaili sitä, miksi nainen ei voinut olla samanlainen kuin mies. Onko tämä toteutunut Suomessa?
Mitä merkitsee olla nainen Suomessa vuonna 2006? Onko naiseus vanhanaikaista? Onko sitä yleensä olemassa? Onko naiseus etu vai haitta?
Mitä merkitsee nainen - isoäiti, äiti, sisar, vaimo, tytär, ystävä - miehelle? Mitä merkitsee nainen naiselle?
Tervetuloa naistenpäiväkahveille, hyvät naiset ja miehet! Vai maistuisiko virtuaalinen tee paremmalta?
International Women's Day
tiistaina, maaliskuuta 07, 2006
Kiitos, Olli Kivinen
Kuva: Wildflowers. Dover
Poistin jo välillä edellisen kirjoitukseni. Valvoin ja ajattelin, että tästä maasta täytyy lähteä taas pois, niin kuin teimme 1970-luvulla. On alkamassa uusi pysähtyneisyyden ja teeskentelyn aika.
Sitten Hesari tuli ja luin Olli Kivisen kolumnin "Salainen puhe mullisti maailman".
"Stalinismin henkinen perintö elää kuitenkin edelleen myös meillä - muuallakin kuin perinnetaistolaisten kansanedustajien keskuudessa. Yksi ilmentymismuoto on se, että johtavat poliitikot eivät juuri ruodi Venäjän etääntymistä kansanvallasta, vaan silmät halutaan pitää suljettuina kuten niin monesti aikaisemmin."
Olli Kivinen: Salainen puhe mullisti maailman. - Helsingin Sanomat. 7.3.2006.
Mikä ihme Suomessa on vikana? Toivotaanko/pelätäänkö täällä vanhojen aikojen paluuta? Miksi kasvatetaan nuorta polvea, joilla on sama vääristynyt kuva historiasta?
maanantaina, maaliskuuta 06, 2006
Bloggaaminen on ollut minulle työtä, mikrohistoriaa ja huvitusta
Kuva: Meidän lapset leikkimässä Suomenlinnan Susisaaressa Ruotsin (tai Venäjän) vallan aikaisten tykinpyörien päällä.
Louhi esittää bloggaamisesta seuraavat kysymykset:
"1. Miten ehdit ja jaksat päivittäin kirjoitella ja pitää yllä palstaa?
2. Onko bloggaaminen työlästä vai hauskaa ajankulua?
3. Onko joka päivä saatava jotain aikaiseksi?
4. Korvaako tämä luonnollisen kommunikoinnin?
5. Onko parempi tai helpompi kirjoittaa yksin kotona koko kansalle vai puhua 6. kasvokkain tuntevalle tutulle?
6. Onko teillä ystäviä, seuraa, menoa? Saatteko päivittäin kommunikoida ajatuksianne muuten kuin vain blogien kautta?
7. Minkälainen olet ihmisenä?"
1. Aloitin bloggaamisen, kun minulla oli sopiva ajankohta ja motivaatio. Keskityin bloggaamisen opetteluun hyvin intensiivisesti, sillä tiesin että aina ei siihen olisi aikaa yhtä paljon.
2. Bloggaaminen on ollut minulle koko ajan osaksi työtä, osaksi huvitusta. Se on ollut myös vaikeaa, mikä tekee sen kiinnostavaksi. Visuaalinen puoli on minulle tärkeä. Olen hyvin kiitollinen niille bloggaajille, joilta olen saanut siinä apua.
Opettelin bloggaamaan ja yleensäkin käyttämään tietoteknikkaa, jotta voisin tehdä itselleni edes jonkinlaiset helposti päivitettävät kotisivut, voisin tallentaa suku- ja perhemuistoja ja vanhoja lehtijuttujani sekä antaa tietoa kirjoistani niitä haluaville.
Osa blogeistani on informaatiota kirjoistani (Kotisivublogit eivät ole Blogilistalla). Minulla on pieni kustantaja, jolla ei ole varaa mainoksiin Hesarissa tai muissa suurissa lehdissä. Suurten kustantajien kirjailijoista saman suuryhtiön lehdet tekevät jatkuvasti myös haastatteluja. Suurilla kustantajilla on PR-osastot. Pienen kustantajan kirjailijan täytyy tehdä itse jotakin kirjojensa puolesta. Jos ei tee sitä, kirjat jäävät unholaan. Myös omakustantaja voi toimia blogien avulla kuten esimerkiksi Lassi Kämäri on tehnyt onnistuneesti.
Suhtaudun kirjoihini hyvin asiallisesti. Olen tehnyt paljon työtä niitä varten, olen kirjoittanut ne luettaviksi. Suurin osa kirjoistani on saatavissa enää vain kirjastoista, joten en hyödy tästä taloudellisesti.
Bloggaaminen oli minusta alussa hyvin hauskaa. Suhtauduin siihen hyvin optimistisesti. Nettikeskustelujen jälkeen blogimaailma tuntui ystävälliseltä ja sivistyneeltä.
3. Alussa oli hyvin helppoa kirjoittaa joka päivä. Oli suorastaan runsauden pulaa. Piti hillitä kirjoitusintoa.
4. Internet on minusta luonnollista kommunikointia. Se on ihan samaa kuin keskustelu, kirjeet ja puhelin.
5. Koska kirjoitan omalla nimelläni on aivan sama asia puhua kasvokkain tai kirjoittaa nettiin. En kirjoita yksityisistä asioista aivan samoin kuin en puhu yksityisistä asioista vieraille ihmisille. Tietenkin eri ihmisillä on erilaiset käsitykset yksityisyydestä.
6. Mieheni on läheisin ystäväni. Voin puhua hänelle mitä hyvänsä, sillä olemme olleet parhaat ystävät toisillemme teini-iästä asti. Lisäksi minulla on aikuiset lapset ja läheisiä lapsuudenystäviä. Minulla ei ole tarvetta käyttää blogia "ystävänä", mikä se voi varmaankin olla monelle aivan kuten päiväkirjakin.
7. Olen yksityiselämässä kiltti, antelias, hyväntuulinen ja ystävällinen, toisinaan hiljainen ja toisinaan puhelias. Minulla on kuitenkin periaatteita ja arvoja, joista pidän kiinni kotona ja muualla.
Koen Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan suureksi ongelmaksi, voisin melkein sanoa tragediaksi. Maantiede on asettanut meidät suomalaiset vaikeaan asemaan. Eri ihmiset selviytyvät siitä eri tavoilla.
Yllä oleva valokuva kertoo jotakin meistä suomalaisista ja meidän lapsistamme: olemme olleet kauan vieraiden valtojen vallan alaisina.
Emme ole vieläkään henkisesti itsenäisiä. Pelkäämme, että Euroopan yhteisöstä tulee uuusi Kustaa Vaasa, uusi tsaari tai uusi Neuvostoliitto. Olemme jo alkaneet mielistellä Venäjälle. Emme usko, että voisimme olla kuten muut maat tasaveroisina jäseninä muiden Euroopan ja maailman kansojen kanssa.
Hyvin usein kadun sitä, että palasimme Suomeen. Kuvittelin, että Suomikin muuttuisi historian myötä. Olen aina rinnastanut natsismin, fasismin ja kommunismin. Häpeän sitä, että suomalaiset ovat valinneet vielä vuonna 2006 presidentin, joka kannatti esimerkiksi DDR:n systeemiä eikä ole katunut sitä.
Häpeän sitä, että noita aikoja salaillaan. Entisiä natsien tukijoita arvostellaan ankarasti. Miksi entisiä ja nykyisiä kommunismin tukijoita ei arvostella? Miksi heitä äänestetään julkisiin virkoihin? On selvää, että historia tulee tuomitsemaan sellaisen menettelyn.
Tämä on trauma, jota käsittelen julkisesti, sillä se on julkinen asia. Mutta juuri tästä asiasta meillä ei uskalleta vieläkään kunnolla puhua. Siksi bloggaaminen tuntuu nyt hyvin vaikealta, ja olenkin keskittynyt työhöni liittyviin blogeihin ja käsityöblogiin.
Olen laittanut blogini sivupalkkiin luvun 1 517 947 muistuttamaan siitä, että en ole ainoa, joka halusi muutosta. Olisi helpotus muuttaa pois Suomesta, sillä seuraavat kuusi vuotta saattavat olla hyvin suuri osa minun loppuelämästäni.
sunnuntai, maaliskuuta 05, 2006
Tämä testi osui oikeaan
Your Hair Should Be White |
Classy, stylish, and eloquent. You've got a way about you that floors everyone you meet. |
Olin aina ajatellut, että olen kuten äitini suku, jolla tukka yleensä tummenee ja tummenee, vaikka ikää on yli 90-vuotta. Hämmästyin kovasti, kun näin eräänä päivänä otsatukkani alla valkoisia hiuksia. Leikkasin pienen hiustupsun, laitoin sen muovikoteloon ja kyselin: Mitä ihmeen väriä tämä on?
- Platinum blonde, sanoi poikani.
- Ei se ole oikein harmaakaan, sanoi Stockmannin tukkavärien myyjä.
- Samanvärinen kuin isälläsi, sanoi mieheni.
Joskus voi saada yllätyslahjan geeneiltään. Sellaiseksi koen tukkani. Alussa en ollut tuntea itseäni, kun tukkani oli kokonaan "valkoinen". Siihen sopivat aivan uudenlaiset värit, kauniit violetit, siniset ja muut joita en voinut käyttää tummanruskeatukkaisena. Lisäksi tukkani kasvaa koko ajan ja on entistä paremmassa kunnossa, kun hius on paksumpaa. En voisi kuvitellakaan, että värjäisin hiuksiini entisen värin. Lisäksi: olen nähnyt tämän tyypin ennenkin - lapsena peilistä.
Tämä testi löytyi Kiltin tytön blogista, joka puolestaan löytyi Marian blogilistasta.
perjantaina, maaliskuuta 03, 2006
Teddykarhu on jo yli 100-vuotias
Kuva: Anna Amnell (vanha nalle alkuperäisestä lehtiartikkelistani)
Näillä kahdella teddykarhulla on ikäeroa melkein täsmälleen 100 vuotta. Teddykarhujen amerikkalainen esi-isä on vuodelta 1903 ja Cambridgen nallekaupasta ostettu käsintehty nalle 2000-luvulta, jolloin sain sen tuliaisiksi ja äitienpäivälahjaksi.
Joillakin meistä saattaa olla kulunut lapsuuden teddykarhu piirongin päällä istumassa. Mutta useimpien nalle tuli niin loppuun rakastetuksi, että siitä on enää vain muisto jäljellä. Teddykarhut ovat suosittuja lasten leluja, mutta niistä on tulossa yhä enemmän aikuisten keräilyesineitä.
Teddykarhuinnostus alkoi presidentti Theodor Rooseveltin matkasta Mississipille vuonna 1902. Roosevelt oli selvittelemässä Mississipin ja Louisianan osavaltioiden välistä rajakiistaa ja oli seurueineen metsästysretkellä. Toiset jäljittivät mustakarhun, joka raateli nälkiintyneenä yhden metsästyskoirista. Karhu saatiin kiinni, sidottiin puuhun ja jätettiin presidentin ammuttavaksi. Roosevelt kieltäytyi ampumasta noin säälittävässä tilassa olevaa eläintä.
Seuraavana aamuna oli Washington Postin etusivulla Clifford K. Barrymanin pilapiirros Rooseveltistä ja karhunpojasta. Siitä alkoivat monenlaiset tarinat karhun kohtalosta: suloinen pentu oli otettu lemmikiksi valkoiseen taloon, maskotiksi newyorkilaiseen hotelliin tai eläintarhaan Washingtonissa. Tosiasiassa Roosevelt oli pyytänyt toiset lopettamaan yli 100-kiloisen karhun vaivat.
Teddyn karhut
Pilapiirtäjä käytti tämän jälkeen usein suosituksi tullutta karhunpoikaa Rooseveltiä koskevissa pilapiirroksissa. Samaan aikaan oli Brooklynissä New Yorkissa pieni paperi- ja lahjatavarain kauppa, jota piti venäläissyntyinen Morris Michtom. Hän myi myös vaimonsa Rosen tekemiä leluja. Pilapiirroksen innoittamana Rose teki kaksi lastuvillatäytteistä mohairkarhua, jotka pantiin koristeiksi kaupan ikkunaan. Ne herättivät ihastusta, ja tarinan mukaan Morris pyysi Rooseveltiltä luvan nimittää ne ”Teddyn karhuiksi”[teddy bears], koska presidenttiä kuten monia muitakin Theodoreja kutsuttiin lempinimellä Teddy. Nämä teddykarhut, joiksi niitä pian sanottiin, olivat alkuna suurelle leikkikalutehtaalle, joka toimii yhä New Yorkissa. Amerikkalainen teddykarhu oli syntynyt.
Ramman Margareten Petz-karhut
Saksalaisillakin on oma tarinansa teddykarhun juurista. Pienessä Giengenin kaupungissa lähellä Stuttgartia asui Margarete Steiff. Hän oli sairastanut kaksivuotiaana polion, josta hänen oikea kätensä oli jäänyt heikoksi ja hänen molemmat jalkansa olivat rampautuneet. Margarete joutui viettämään koko elämänsä rullatuolissa, mutta se ei häntä lannistanut. Hän opetteli käyttämään ompelukonetta ja perusti ompelimon. Harrastuksenaan hän teki pieniä kangaseläimiä, joita hän antoi lahjaksi asiakkaittensa ja ystäviensä lapsille.
Siihen aikaan pehmeät lelut olivat harvinaisia, ja Margareten eläimet tulivat niin suosituiksi, että hän perusti leikkikalutehtaan vuonna 1898. Margareten veljenpoika, nuori taiteilija Richard Steiff oli ihastunut karhunpoikiin, joista hän piirsi luonnoksia läheisissä eläintarhoissa. Hän näytti piirustuksiaan tädilleen, joka suostui valmistamaan tehtaassaan joukon karhuja. Ne olivat näytteillä Leipzigin leikkikalumessuilla vuonna 1903. Useimmat pitivät pitkänenäisiä laihoja karhuja rumina ja kömpelön näköisinä. Mutta messuilla oli myös amerikkalaisia ostajia. Eräs heistä tilasi Margareten tehtaasta tuhansia Petz-karhuja, joita alettiin nimittää Saksassa teddykarhuiksi vasta 1907.
Steiffen sukutarinan mukaan Petz-karhut koristivat Rooseveltin tyttären Alicen hääjuhlien pöytiä Valkoisessa talossa, ja Teddy Roosevelt nimitti ne itse teddykarhuiksi. Rooseveltin suku sanoo, että se on satua. Mutta teddykarhukuume oli alkanut. Se oli Amerikassa kovimmillaan Margarete Steiffen kuolinvuonna 1909.
Antiikkinallet ovat aikuisten lelujaja keräilyesineitä
Maailman kuuluisin nalle lienee Aloysius. Se vietti ensimmäiset 55 vuottaaan amerikkalaisen sekatavarakaupan hyllyllä, kunnes pääsi Jeremy Ironsin ja Anthony Andrewsin näyttelijätoveriksi suosittuun Brideshead Revisited - TV-sarjaan.
Aloysius on kyhmyselkäinen ja vakavailmeinen Yhdysvalloissa vuonna 1907 syntynyt nallenköriläs, jollaisia teddykarhut olivat alussa. Vasta 1930-luvulla kehittyivät nykyiset söpöt nallet. Entisajan nallessa on täytteenä olkea, lastuvillaa, kapokkia, korkkia tai sahajauhoja ja sen mohairturkki tuoksuu mukavalta. Lieneekö se tuoksu antiikkia, jona ennen vuotta 1940 tehtyjä teddykarhuja pidetään? Niiden joukossa Steiffen nallet ovat teddykarhujen aatelia. Vanhoista teddykarhuista on tullut aikuisten leluja. Ne ovat suosittuja koriste-esineitä, ja nykyään vanhat teddykarhut ovat niin arvokkaita, että niitä kerätään jopa sijoitusmielessä.
Tämä on osa aikaisemmin julkaisemastani artikkelista.
(Pirkko Pekkarinen: Rakas oma nalle. – Kotiliesi no 20,18.10.1985, sivut 82-85.)
copyright Pirkko Anna Amnell
Teddykarhu terapeuttisena ilmiönä myöhemmin.
keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2006
Mikä tämä on? Se oli laskiaispullassa! Something extra in a bun.
Yllä tavallinen tulitikkurasia ja laskiaispullassa ollut piikki.
On ollut flunsaa talossa ja on tullut juotua paljon teetä ja syötyä laskiaispullia lohdutukseksi. Onneksi. Onneksi en hotkinut eilistä, nähtävästi elämäni viimeistä laskiaispullaa liian nopeasti.
Eilen olivat poikani ja hänen vaimonsa hakemassa kissaansa meiltä viikonloppumatkan jälkeen. Tarjosimme teetä ja laskiaispullia. Olimme ostaneet ne tutulta luotettavalta kauppiaalta. Ne oli pakattu kaupassa paperipussiin, joten siitä ei näy valmistaja.
Koska minulla on pieni suu, syön aina laskiaispullan ylä- ja alaosan erikseen. Tässä oli välissä kermavaahtoa ja hilloa. Hyvältä maistui. Kunnes tunsin jotain terävää suussani. Jotain outoa.
Ostaminen perustuu luottamukseen. Laskiaispullassa ei saisi olla kaksi senttimetriä pitkää metallipiikkiä. Onneksi en ehtinyt nielaista tuota piikkia.
Olen lähdössä juuri kokoukseen ja tulen sieltä vasta puolen päivän jälkeen. Mitähän tuon piikin kanssa pitäisi tehdä? Mikähän se on? Onneksi tätä laskiaispullaa ei ollut syömässä lapsi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)