maanantaina, helmikuuta 26, 2018

sunnuntaina, helmikuuta 25, 2018

Näin tutustuin Tallinnaan

Tallinna 1990


Ensimmäinen matkani Viroon oli vuonna 1990. Näin tutustuin Tallinnaan

Oli kevät vuonna 1990 ja olin ensi kertaa käymässä Virossa. En ollut käynyt koskaan aikaisemmin yhdessäkään Neuvostoliiton miehittämässä maassa enkä myöskään Neuvostoliitossa. Seisoessani tuossa Toompean mäellä ja katsoessani Tallinnaa, tajusin millainen aarre oli ollut koko ajan vähän matkan päässä Helsingistä, aito keskiaikainen kaupunki. Minä rakastuin vanhaan Tallinnaan.

Olimme palanneet puolitoista vuotta aikaisemmin Suomeen oltuamme Kanadassa siirtolaisina yhdeksän vuotta. Torontossa tunsin monia Itä-Euroopasta paenneita ihmisiä. He olivat kertoneet, millaista siellä oli ollut. Mielestäni selkäni takana oleva samean likainen kiviseinä vaikuttaa symboliselta. Se oli kuin ne ankeat vuosikymmenet, jolloin Viro ei ollut vapaa. Mutta keväällä 1990 oli jännitystä ilmassa.

Oli ihmeellistä olla mukana historian muutoksessa. Se aivan väreili ilmassa. Heti satamassa näki, että oltiin vielä neuvostomaassa. Erään rakennuksen seinän peitti suunnaton Leninin kuva. Ryntäsin ottamaan siitä valokuvan, sillä tiesin, että se saattaisi kadota millä hetkellä hyvänsä. Viron oma lippu oli jo salossa eräässä hallintorakennuksessa.

Elämä oli ulkonaisesti suunnattoman köyhää. Kaupoissa oli vain leipää ja kuhmuisia säilykepurkkeja. Oli vaikeaa löytää ostettavaa sillä rahalla, jota olimme vaihtaneet vahingossa liikaa, Suomen rahassa erittäin vähän. Mutta oli jotakin, joka kertoi ihmisistä, jotka elivät henkisesti rikasta elämää. Kodeista kuului pianonsoittoa avoimista ikkunoista. Tehtaista kotiin palaavat miehet ostivat kukkia kadun varrelta. Käsityöliikkeessä oli tyylikkäitä villaisia polvisukkia, joita ostimme tuliaisiksi tyttärelle ja miniälle. Ne olivat taideteoksia. Noina muutamana päivänä heräsi kunnioitukseni virolaisia kohtaan. Enhän ollut tiennyt heistä mitään.

Olin Viron matkalla mieheni ja hänen kollegoittensa kanssa. Meillä oli erikoislupa käydä minibussilla myös muualla kuin Tallinnassa. Osa ryhmästä meni Tarttoon, mutta minä menin mieheni kanssa Viljantiin. Mieheni halusi nähdä, millainen oli paikka, josta oli kirjoitettu hänen äitinsä laulama lastenlaulu virsun ja oljenkorren matkasta.

Kirjoitin matkasta lehtijutun.
Pirkko Pekkarinen: Viron nuorten uusi kevät. – Askel. 1990: 6-7, s. 14-15.

Oma kirjani keskiajan Tallinnasta, Pako Tallinnaan, ilmestyi vuonna 2006 nimellä Anna Amnell. Olimme mieheni kanssa alkaneet käyttää sukunimeä Amnell jo vuonna 1998, lapsemme jo aikaisemmin.

perjantaina, helmikuuta 23, 2018

Kommentti: Entä jos?

Jonakin päivänä heräämme, ja koko Internet on kaatunut. Kuvittele tilanne. Katse kääntyy kirjahyllyyn, tulee asiaa kirjakauppaan ja vanhojen kirjojen kauppaan. Busseissa jutellaan kanssamatkustajille. Jollakin onnellisella on lankapuhelin. lähetetään kirjeitä. Posti ei ehdi enää myymään pehmoleluja ja leikkaamaan nurmikoita. Kirjeitä ja sanomalehtiä täytyy kuljettaa koteihin kahdesti päivässä. Palataan aikaan, josta ei ole kulunut vielä kovin kauan. P.S. Opetellaan sähköttämään.

lauantaina, helmikuuta 17, 2018

Koiran vuosi

the year of the dog

 Kiinalaisilla on oma ikivanha ajanlaskunsa, joka perustuu kuuvuoteen. Gregoriaaninen Anno Domini-ajanlasku taas aurinkovuoteen.


perjantaina, helmikuuta 16, 2018

Ei vielä penkkaritanssiaisia 1950-luvulla

Penkkarit 1959

Poikalyseon abiturientit penkkarikutsuilla luokkatoverinsa kotona

1950-luvulla ei ollut koulussani vielä vanhojen tanssiaisia. Kävin tyttökoulua, ja olimme harjoitelleet voimistelutunneilla koulussa muutamia tansseja kuten padespania akateemisia juhlia varten. Mieheni ja minä olimme koulutovereita, kävimme lukion viimeiset vuodet rinnakkkaisluokkia, hän poikalyseossa ja minä tyttölyseossa. Pojille ei näitä akateemisia tansseja opetettu.

Poikalyseon abiturientit lähtivät rekiajelulle ja ajoivat reellä luokkatoverinsa kotiin isoon maalaiskartanoon päiväjuhlaan. Koko luokka oli kutsuttu. Pojille tarjottiin hieno ateria, ja paikalla olivat lyseon rehtori, poikien luokanvalvoja ja muutamia muita opettajia.
Luokkatoverini ja minut oli kutsuttu iltajuhlaan, sillä poikaystävämme olivat isäntäväen pojan luokkatovereita ja ystäviä. Ne olivat vanhan ajan hienot kotikutsut.


Ensin tarjottiin suuressa ruokasalissa hieno illallinen, johon osallistuivat myös perheen vanhemmat, muutamat opettajat sekä poikien luokanvalvoja, joka oli myös rehtori. Opettajat  taisivat viettää koko päivän Kattaalassa. Perheen äiti oli Tyttölyseon opettajia, pikkusiskoni luokkatoverin äiti ja luokanvalvoja.

Sekä päivä- että iltajuhlissa keskusteltiin henkevästi aterialla ja sen jälkeen juhlakahveilla. Tilaisuudessa ei tarjottu lainkaan alkoholia, sillä me abiturientit olimme vielä koululaisia, alaikäisiä sen ajan lain mukaan. Käytimme alkoholia ensi kerran vasta ylioppilaaksi tultuamme ja osakunnassa, useimmat tytöt eivät vielä silloinkaan.

Lue koko juttu:
Kun Iisalmessa oli vielä lyseo ja tyttölyseo

I was there. Paluu 1950-lukuun

Blogi

 blogini osoite onkin "paluu 1950-lukuun"
I was there. Uusin kirjani on paluuta 50-luvun maailmaan, nyt alussa siihen ankeaan alkuu, ja jos innostaa, myöhemmin siihen iloiseen vähän villiin 50-lukuun, josta puhutaan yleensä, kun puhutaan 50-luvusta.

Nuorin tätini täyttää muutaman päivän kuluttua 96 vuotta. Äitini eli 97-vuotiaaksi, koko ikänsä tupakoinut ja hiihtänyt/kävellyt isoisäni 94-vuotiaaksi. Sodassa olleita miehiä ei voi ottaa yleensä lukuun, sillä useimmat heistä menettivät siellä terveytensä. Japanissa odotettavissa oleva elinikä on pian 110 vuotta. 

Me nykyajan ihmiset alamme sanoa kuten Kekkonen Jos minä joskus kuolen. Olen päättänyt, että en enää käyttäydy kuin olisin vähän yli kaksikymmppinen. Syynä on uusi kirjakin, joka kohta ilmestyy.

 Jo blogikirjoituksistani on sanottu: Ei silloin ollut sellaista. On luettu jonkin nuoren tutkijan mielipide. Ja kun kerron, että puhun omasta kokemuksestani, kuulen huokauksen jostain nettiavaruudesta ja kommentoijani kirjoittaa: Ai, sinä elit silloin.

P.S. Muistan tuon mekon, se on melko varmasti tullut Amerikasta. Se oli "ihonvärinen" kuten silloin sanottiin, melkein baby pink (mikä oli vielä 1940-luvulla poikavauvojen väri!) samaa kuin jotkut autot.  Kai sitä sanotaan puuterinväriksikin. Tätini yli yleensä hyvin hoikka. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli varakkaiden sukulaisten talossa, ja siellä sanottiin: Voi sinua, tyttöraukka, kun olet laiha. Kylläme sinut lihotetaan. Kun lähdet tältä, eivät tunne sinua kotonasi.

Penkinpainajaiset 50-luvulla

Iisalmen Tyttölyseon penkinpainajaiset

Kuvan otti Helvi Kontro
Ennen oli ihan oikeat penkinpainajaiset maaaseudulla.Oppilaita kannettin koulun pihalla pulpeteissa. 

Meitä tyttölyseolaisia kannettiin pulpeteissa poikalyseon pihalla! Kuvan otti opettajani, tyttölyseon ruotsin ja latinan lehtori Helvi Kontro. Hameeeni alta näkyvät röyhelöt kuuluvat aitoon 1950-luvun alushameeseen, jonka toin Amerikasta vaihto-oppilaana ollessani. Myös musta "cocktail-asuni" on Amerikasta. Kun naapurin rouva meni naimisiin, hän antoi tyttövuosiensa pieniksi käyneet vaatteet vaihto-oppilasperheeni tytöille ja minulle. Olisinpa säästänyt tuonkin asun. Sillä kävin monet juhlat, mm lääketieteen opiskelijoiden "vetustajaiset", kun lapsuuteni leikkitoverin daami ei päässytkään juhliin. (Fb-sivultani)
Klikkaa hakusanaa ja lue muutkin jutut penkinpainajaisista

torstaina, helmikuuta 15, 2018

Uusi blogini ja kirjani: Vakoilijoita pikkukaupungissa



Olen avannut uuden blogin, jossa kerron uusimmasta kirjastani Vakoilijoita pikkukaupungissa . ja siihen liittyvistä asioista. Kirjan kansikuva ei ole vielä saatavilla. Kirja tulee myyntiin nettikauppohin sekä tilattaessa kirjakauppoihin.
ISBN: 978-952-805-188-6
nyt myynnissä
Kirjasta tulee myös E-kirja ISBN-tunnus on 9789528012214 

Blogin osoite on
https://paluu-1950-lukuun.blogspot.fi

Kirjani kertoo 1950-luvun alusta, vuodesta 1951 ja tapahtumista jotka liittyvät siihen. Stalin oli vielä elossa ja Suomessa pelättiin. 1950-luku alkoi ankeasti, sillä elettiin pula-aikaa ja kylmän sodan aikaa. Mutta tunteet eivät jäätyneet. Rakkaus otti paikkansa.

Kirja on täysin kuvitteellinen. Vain yksi henkilö on todellinen, pikkukaupungin valokuvaaja, joka oli ammattinsa vuoksi julkisuudenhenkilö.
 Tervetuloa tutustumaan!
Vakoiluromaani

Tunteet eivät jäätyneet kylmän sodan aikana



Olen kirjoittanut paljon 1950-luvusta tähän blogiin.  Iloinen 50-luku on niistä suosituin. Se on kommentti, jonka laitoin tapani mukaan talteen. 

Tänä keväänä ilmestyy ensimmäinen kirjani 1950-luvusta, aikuisille suunnattu rikos- ja vakoiluromaani ajalta, jolloin Stalin oli vielä elossa ja Suomessa pelättiin. 1950-luku alkoi ankeasti, sillä elettiin pula-aikaa ja kylmän sodan aikaa. Mutta tunteet eivät jäätyneet. Rakkaus otti paikkansa.

Doverilta hankkimani kuva näyttää samanlaiselta kuin juhla-asu, jota käytin mennessäni poikaystäväni (= nykyinen mieheni) vieraaksi RUK:n kurssijuhlaan keväällä 1960. 

Lue myös uutta blogiani, josta kerron tässä blogissa.
https://blogisisko.blogspot.fi/2018/02/uusi-blogini-ja-kirjani-vakoilijoita.html

Suoran uuteen blogiin, jonka nimi on Vakoilijoita pikkukaupungissa
ja sen osoite https://paluu-1950-lukuun.blogspot.fi


maanantaina, helmikuuta 12, 2018

sunnuntaina, helmikuuta 11, 2018

Seesteinen maa

Iisalmi, talvi 2006

Tämä kuva tuli heti mieleeni, kun näin mallivärit. Tämä on kollaaasi, jossa on kaksi kuvaa päällekkäin, kuin kaksi maailmaa. Symbolinen siinäkin mielessä, että kuva on vuoden 2006 loppupuolelta, jolloin sisareni sairasti syöpää ja melkein 97-vuotias äitini oli kuolemansairas. Muutaman viikon kulutttua molemmat olivat kuolleet. Olimme mieheni kanssa menossa katsomaan äitiä. Tämä vuosi ja seuraavat vuodet olivat raskasta aikaa, sisareni oli vasta 59-vuotias kuollessaan. En pystynyt kirjoittamaan mitään moneen vuoteen. Jostain syystä vuonna 2006 valmistunut nuortenkirjani on edelleen hyvin suosittu ainakin Helsingin kirjastoissa. Miten minä pystyin kirjoittamaan hauskan ja jännittävän kirjan niin vaikeana aikana? Ehkä se vuoksi, kun silloin oli vielä toivoa sisareni parantumisesta. Olemme pitkäikäistä sukua ja laskimme aina leikkiä siitä, että sisareni elää varmaankin hyvin vanhaksi, sillä  hän oli iloinen, huumorintajuinen ja piti hyvää huolta terveydestään. Surin sitä, että syövän vuoksi hän menetti monta kymmentä vuotta elämää.


Uudet kollaasit Seesteinen maa

lauantaina, helmikuuta 03, 2018

Tuolla ylhäällä

spider's net

Tuolla ylhäällä on hämähäkin seitti, sanoimme melkein yhteen ääneen Helsingin keskustan kahvilassa. Korkean huoneen ikkunan yläosassa oli oikea hämähäkin tekemä taideteos. Ainutkertainen näky.
Makrokuvat: Tuolla ylhäällä


Dubrovnik, Sponza Palace 2010 064

Tuolla ylhäällä.  Dubrovnikissa Sponza-palatsin sisäseinä yläosassa on kohokuva. Enkelit pitelevät vaakunaa.


Diocletianuksen palatsin rauniot

Tuolla ylhäällä on avonainen ikkuna Rooman keisari Diokletianuksen kesäpalatsin muurin vieressä. Siellä oli hotellihuone, jonka saime, kun varaamamme tavallisen hotellihuoneen edellinen asukas oli sairastunut. - Saatte sellaisen huoneen, jota ette koskaan unohda, sanoi hotellinomistaja. Lue yö palatsissa



torstaina, helmikuuta 01, 2018

Lakon aattona

Suomen lippu myrskyssä

Jos lakko olisi koko kansan yhteinen viesti, me kaikki voisimme yhtyä siihen. 
Aamuisin juon pullollisen vettä ja luen Hesaria. Tänään Saska Saarikoskea ärsyttää se, että New York Times kirjoitti Lennusta. Miksi se kirjoitti Lennusta?
Amerikkalaiset pitävät Suomesta. Huomasin sen jo 1950-luvun lopussa ollessani vaihto-oppilaana. Asuin vaihtovuoden ajan liikemiesperheessä, jonka perheenisä ihaili Suomea talvisodan vuoksi ja Mika Waltarin vuoksi ja sen vuoksi, kun se oli maksanut velkansa.
Lopussa asuin viikon newyorkilaisen lakimiehen perheessä. Ajoimme luodinkestävässä autossa, ja lakimies ja hänen lakimiespoikansa selostivat minulle USAn rotuongelmia. Naapurissa asuva New Dealia vastustanut miljardööri oli voittanut maansa hallituksen oikeusjutussa. Hän vei minut Manhattanille klubiinsa, hienoon ravintolaan lounaalle. Heille maani edusti ihmettä: pientä itsenäistä maata agressiivisen ja arvaamattoman suurvallan vieressä.
Totuus on se, että amerikkalaisia kauhistuttaa nytkin pienen Suomen maantieteelliinen sijainti. He tietävät, että vain pelko saa suomalaiset yksimieliseksi. Niinistö edustaa meille suomalaisille pyrkimystä vakauteen.
Miksi osa kansasta on kaivanut nyt esiin sotakirveensä ja aloittaa poliittisen lakon oman puolueensa pelastamiseksi? Jos lakko olisi koko kansan yhteinen viesti, me kaikki voisimme yhtyä siihen. 
Minua pelottaa, kun ajattelen vuotta 1905 ja sitä, mikä seurasi. Jäljet pelottavat. Eikö tänä vuonna juhlitakaan sovintoa?