Uskon, että onnettomuuksista lukeminen voi olla terapeuttista lukijoillekin. Ehkä nyt vasta uskaltaa surra, on lupa surra ystävää tai sukulaista.
Kun ei ole enää sukuyhteyttä eikä usein edes yhteyttä naapureihin tai omaan perheeseen, kaikista ihmisistä on tullut tavallaan omaisia, olivatpa he TV-ohjelmien henkilöitä tai todellisia henkilöitä.
Ennen oli luostareita, joissa nunnat seisoivat joka ilta avoimen haudan äärellä, jotta muistaisivat kuolevaisuutensa. Me nykyajan ihmiset olemme samassa tilanteessa joka päivä, kun avaamme lehden tai TV:n.
Jotkut sanovat, että kaunokirjallisuus on sitä varten, että oppisimme kuolemaan.
Eivätkö kyyneleemme voi olla aitoja myös teatterissa, kirjaa tai sanomalehteä lukiessa?
Lisäksi suru yhdistää meitä. Tunnemme myötätuntoa Katjan vanhempia kohtaan.
Tulee edes jonkin verran suhteellisuudentajua. Kuolemaan verrattuna monet ongelmat tuntuvat mitättömän pieniltä.
