
Tänä aamuna yllätyin, kun Blogger puhuikin suomea myös "ohjausnäkymässä" -uusi sana minulle niin kuin monet muutkin, joita on otettu käyttöön suomenkielisiin ohjeisiin. Suomi tuntui uudelta kieleltä. Sanojen merkitystä piti pohtia. Sellainen on aina hyväksi, oman kielen ja yleensäkin tuttujen asioiden tarkkaileminen uudesta näkökulmasta.
Toinen yllätys oli se, miten hyvältä minun oloni tuntui jo tänään, vaikka äitini kuolemasta on vasta pari päivää. Äitini kuolemalla on ollut aivan erilainen vaikutus minuun kuin sisareni kuolemalla. Sisareni äkillinen kuolema onnistuneen syöpähoidon jälkeen oli shokki, jota voisi ehkä verrata siihen, kun omainen kuolee auto-onnettomuudessa. Äidin kuolema on vanhan ihmisen luonnollinen kuolema, joka aiheuttaa meissä läheisissä surua, mutta ei ole verrattavissa nuoremman ihmisen kuoleman aiheuttamaan järkytykseen.
Omaisen kuoleman jälkeen mieleen tulvivat muistot vuosikymmenien ajalta. Huomaan, että vanhimmat muistot tulevat ensimmäisinä mieleen, elävinä, aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.
Sureminen näyttää tapahtuvan omien salaisten lakiensa mukaan, kullakin ihmisellä eri tavalla.
Eräs filosofi kertoi lehtihaastattelussa jääneensä aivan yksin surussaan. Minä en ole kokenut mitään sellaista. Kuolemaan liittyy esimerkiksi hautajaisten järjestäminen. On tehtävä lukemattomia puhelinsoittoja, kerrottava läheisen kuolemasta vieraille ihmisille, järjestettävä käytännön asioita. Olen yllättynyt siitä, miten hienotunteisia ja myötäeläviä ovat olleet ihmiset, jotka normaalitilanteessa olisivat ehkä hyvinkin muodollisia tai jopa töykeitä, kuten suomalaisissa virastoissa usein ollaan.
Blogeihin tuleekin kirjoitettua, sillä netin ja puhelimen ääressä tässä joutuu olemaan. Käytännön asiat estävät synkistelyn. Sitä voimakkaampina tulevat sitten yllättäen haikeat tunnelmat ja itku, jota ei voi estää. Tavallinen arki on hyvää lääkettä suruun, kunhan ei upota suruaan työhön ja puuhailuun.
(Kuvassa äitini leipoo karjalanpiirakoita keittiön ikkunan edessä.)
Eräänä yönä näin unta, jossa kohtasin uuden henkilön tekeillä olevaan kirjaan. Hänen hilpeä laulunsa kuului takaani, kun kävelin unessa pitkää käytävää. Hän oli iloinen ihminen.
Jälleen musiikkiuni. Kirjoitin heti, mitä tapahtui. Syntyi yksi luku. Muuta ei ole syntynytkään. Mutta uskon, että alitajuntani tekee työtä. Näin on usein ollut. Kun en ole voinut ansiotyön tai jonkin muun esteen vuoksi kirjoittaa, olen hämmästynyt sitä, miten tekstiä tulvii, kun tulee vapaata aikaa. Vaikkapa heti ensimmäisenä lomapäivänä tai varhain jouluaamuna muiden vielä nukkuessa. Silloin on pakko kirjoittaa.
Ihmettelen, milloin pääsen normaalin rutiiniin kiinni, niin että kirjoitan joka päivä - työkseni. En ole niitä ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa hauskaa tarinaa silloin, kun pitää valita ruumisarkku, kukat ja muistoaterian tarjottavat lähiomaisen hautajaisiin.
Tämä on tuska, joka täytyy käydä läpi. Täysin erilaista on esimerkiksi olla vaikeassa työpaikassa, jonka kieroutuneet ihmissuhteet unohtaakseen pakenee innoissaan mielikuvituksen maailmaan.
Tosi ammattilainen kirjoittaa milloin vain. Näin jotkut väittävät. Lieneekö se totta?