Tuleeko koskaan lunta?

Niin mustaa, niin mustaa ja synkkää on ikkunan takana. Milloin tulee meidän aikamme?

Helsinki marraskuussa

Helsinki in November, originally uploaded by Anna Amnell.

Viisi vuotta sitten tähän aikaan oli yhtä pimeää ja lumetonta.

28.11.206 Mannerheimintien ja Aleksin kulmaus

Valaistu puu

Televisiouutisissa puhuttiin siitä, tulisiko jouluvalojen olla kirkkaampia.

Jouluvalot pimeässä

jouluvalot pimeässä, originally uploaded by Anna Amnell.

On hauskaa tulla keittiöön aamulla, kun siellä on jouluvalot.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa. Postmoderni kokeilu

young adult fiction
Runoilija Vilja-Tuulia Huotarisen  Finlandia Junior -kirjallisuuspalkinnon saanut nuorisoromaani "Valoa, valoa, valoa " Karisto 2011 on kuvaus kahdesta 14-vuotiaasta tytöstä ja tyttöjen kiihkeästä rakkaussuhteesta toisiinsa kesällä 1986, joka on jäänyt historiaan Tšernobylin atomivoimalaonnettomuuden vuoksi.

Tätä romaania tullaan varmaankin käyttämään usein esimerkkinä postmodernista romaanista. Postmodernismihan alkoi kaunokirjallisuudessa noin 1940-luvulla, ja sen katsotaan loppuneen jo 1980-luvun lopulla, mutta se kiinnostaa yhä monia. Ottaen huomioon kirjan pituuden, 173 sivua, postmoderneja kikkoja on hiukan liikaa. Vain kirjailijan erittäin kaunis runollinen kieli pelastaa tilanteen, vaikka sille, proosarunolliselle osuudelle on annettu varsin vähän tilaa säteillä kunnolla.

Tyypillistä postmodernille romaanille on jokin suuri historiallinen tapahtuma, ja tässä on viisaasti valittu Tšernobyl, joka symbolisoi myös postmodernismin käsitystä siitä, että modernismin saavutuksesta tulee helposti tuhovoima. Olin koko 1980-luvun ulkomailla, joten en voi sanoa, kuvataanko Tšernobyl ja sen vaikutus Suomeen realistisesti  vai fiktiivisesti.

Erityisen silminpistävää on jatkuva lukijan puhutteleminen, usein suurin kirjaimin. Se liittyy seuraavassa toiseen tyypilliseen postmoderniin ideaan:
HYVÄT LUKIJAT!
"Kuuluisa venäläinen kirjailija Anton Tsehov käski repiä tarinan ensimmäisen sivun. --Repikää vain. Tämä on teidän kirjanne! Tai kirjaston." (sivu 12)
Edelleen puhuttelua: "Te 2000-luvun lukijat" ja "Kerronpa teille".

Kirjassa on samoin postmodernismille tyypillisesti romaani romaanissa, sillä kertoja sanoo olevansa kirjoittamisen kurssilla, jonka aikana hän kirjoittaa tätä kirjaa. Hän viittaa usein kurssilla annettuihin ohjeisiin: "Hyvät lukijat (tässäkin isot kirjaimet ja huutomerkki)  Teillä on minulle jotakin asiaa. Teille on kirjoituskursseilla opetettu: Älä kuvaile henkilöitä liikaa." Nämä ohjeet ovat täysin irrallaan toisistaan ja kerronnasta, joka katkeilee jatkuvasti, mikä kuuluu usein tähän traditioon.

Kielellä leikitään muutenkin, jälleen postmodernismiin kuuluva idea. Onnettoman moniongelmaisen Miranda Ahosen koti on Seka-Sorto, ullakolla itsemurhan tehnyt äiti Ulla Kolla jne. Käytetään vähän väliä isoja kirjaimia, sanojen ja tekstin hajoittamista (97) sekä keksittyjä usein onomatopoeettisia sanontoja esim. "Visesvisesvisesvises lepattivat sivut." (31) Läpläpäpläp (linnut), "eerikairmelijohannoita" (perheensä hylänneen Ahosen tyttöystäviä, 76)

Postmoderniin filosofiaan kuuluvia käsitteitä on joitakin : 'ruumis', 'iho', 'halu', 'halkeama', joka saattaa myös viitata tyttöjen kehoon, joko viiltelyyn tai sukuelimiin. Postmodernismiin kuuluu usein myös erotiikka. Sana 'halkeama' oli irrallisena, se voisi tarkoittaa postmodernismin maailmankuvaan kuuluvaa rikkinäisyyttä, sirpalemaisuutta.

Kertoja huomauttaa, että hän saattaa olla epäluotettava: "Minä Mariia Ovaskainen saatan ihan hyvin valehdella teille yksityiskohdistani." Hän vähentää näin kertojan auktoriteettia. (39) Lukija saa eräällä sivulla täydentää tekstiä täyttämällä tyhjäksi jääneet rivit. (98)

Kirjassa käytetään fiktiivistä kuolinilmoitusta, joka on todellisen kuolinilmoituksen näköinen (119) ja fiktiivistä päiväkirjaa (80-81) ikään kuin intertekstuaalisuutena - samaa ideaa käytetään toki muissakin kuin postmoderneissa teoksissa.

Kirjassa on mielestäni myös maagista realismia: ullakolla elää itsemurhan tehnyt äiti Ulla Kolla, jonka kanssa tytär juttelee. Kiinnostava luomus.

Erittäin mielenkiintoista on uskonnon osuus. Jumala kuvataan toisinaan perinteisin kristinuskon ilmaisuin ja Häneen vedotaan, mutta enimmäkseen "pelkkänä ilmana", persooonattomana postmoderniin tyyliin. Mutta omatunto on mukana: "Eikä se ole viaton halu" (halu tietää 'kaikki', 90) Mariia pohtii myös, olisiko hän voinut auttaa ystäväänsä. Hän tuntee syyllisyyttä.

Kirjan lopussa lukijasta tehdään kirjailija: "Te voitte tehdä tästä tarinasta sellaisen kuin tahdotte. Nyt jättäkää minut yksin." (173) Huomautettakoon, että kertoja ei ole tietenkään sama kuin kirjailija, vaan biseksuaalinen Mariia Ovaskainen, jolla oli ollut jo 14-vuotiaana neljä poikaa ja viisi tyttöä rakastajina , kun taas hän oli ensimmäinen Miranda Ahoselle.

Kuolemaa  käsitellään dekonstruktion keinoin: välillä kuolema on hyvä, välillä paha. Yleinen piirre on kirjassa, että arvot kiepsautetaan ylösalaisin. Se sopii hyvin kuvaamaan häiriintyneitä nuoria Mirandaa ja Mariiaa.

Tytöt rakastelevat kesän ajan melkein joka päivä, uimarannan pukukopissa, sisällä, rannalla. Kirjassa puhutaan "luonnollisesta lähteestä", samoin orgasmista. Kirja on voimakas kuvaus seksisuhteesta kahden 14-vuotiaan tytön välillä.

Books from Finland luokittelee tämän kirjan myös  young adult fiction -ryhmään, 18+ ja nykyään usein myös aikuiset.

Suosittelisin tätä kokeilevaa romaania aikuisten osastolle. Siinä on hankalahko rakenne ja runsaasti vaikeasti käsitettävää ja jo vanhentuneeseen postmodernismiin liittyvää kirjoittamisen teoriaa ja vahvaa seksuaalisuuden kuvausta - vaikka sitä on määrällisesti suhteellisen vähän. Se on kuitenkin kirjan keskeinen ilmiö. Lisäksi kirjan toisen päähenkilön kohtalo on erittäin traaginen ja päättyy itsemurhaan. Kirjan viimeinen sana on onneksi 'elämänhalu'.

Ks vaikkapa Wikipedian artikkelia postmodernismista, kun luet tätä kirjaa. Löydät ehkä muutakin.
http://en.wikipedia.org/wiki/Postmodern_literature

Books from Finland luokittelee tämän a novel for young adult -ryhmään, jota lukevat vanhemmat teinit ja nykyään usein aikuiset
Myös Kaisa Neimala Parnassossa luokittelee kirjan romaaniksi, ei nuortenromaaniksi.
Samoin Helena Ruuska Helsingin Sanomat  "Taidokas romaani väärässä sarjassa"