Kirjamaraton. Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Luin tänään (jo 2.8.) urakalla kirjauutuuden, Tapio Koivukarin "Unissasaarnaaja". Johnny Kniga 2015. 331 sivua. Meni 12 tuntia, mutta tuli tehtyä muutakin välillä.

Mistä pidin: monikerroksinen traaginen kertomus herkästä ja lahjakkaasta maalaistytöstä 1940-luvun Suomessa.
Perhe, 1940-luvun loppu, evakot, vaatimaton elämä, kristinusko, mystiikka, muinaishaudat, huijarisaarnaaja Etelä-Suomesta, pedofilia.
Pidin hyvin paljon tästä kirjasta, sillä sen kieli on elävää. Ajankuvaus: tavoitettu 1940-luvun loppupuolen tunnelma.

Vaikka en ole varsinainen kirjabloggaaja, osallistuin Lukumaratoniin/Kirjamaratonin
Elokuun Lukumaraton
Blogiani ei listalla, mutta kommenttini näkyy kyllä.
Lisäys: ehdolla  2016 Runeberg-palkinnon saajaksi
Tapio Koivukari sai Runeberg -palkinnon.
Olen hyvin iloinen tästä!

Kiitos Ailille kirja-arvostelusta

Lue Aili Nupposen kirja-arvostelu kirjastani Vaaahteralaakson Aurora blogissa Aili-mummon arkea.

Aili Nupponen ilahdutti kirja-arvostelulla Pako Tallinnaan -kirjastani

Pohjoiskarjalainen kirjailija Aili Nupponen, talonemäntä, runoilija ja kyläaktiivi Tohmajärveltä bloggaa ahkerasti nimerkillä Aili-mummo, usein myös kirjoista, varsinkin runoudesta.  Monivuotinen blogiystäväni Aili on kirjoittanut arvion kirjastani Pako Tallinnaan (2006 Lasten Keskus).

Se ilahdutti kovasti. Hän kertoo ostaneensa Lucia-kirjat Suuren Suomalaisen kirjakerhon kautta. Se ilahdutti myös, sillä luulin että Lucian seikkailujen ensimmäiset osat on jo makuloitu, sillä kustantajani ei enää julkaise nuortenkirjoja. Mutta Lucia onkin säilynyt makuloinnilta!

Aili Nupponen kirjoittaa mm:

"Romaanin kieli on kaunista ja vivahteikasta, josta erityisesti pidin. Uskon, että lapset myös tykkäävät romaanin kielestä, ja oppivat uusia sanoja. Matti Amnellin piirrokset ilahduttavat kirjan monilla sivuilla lukijaa.

Helsinki oli 1500-luvulla pahainen kalastajakylä, jossa oli paljon kulkutauteja. Helsingin varakas kauppias kuolee, ja kauppiaan tytär, Margareetta, on äitipuolen toimesta joutumassa rikkaan ulkomaalaisen kauppiaan vaimoksi. Tytöt lähtevät pakoon Tallinnaan erään pojan seurassa.

Pidin lukemastani romaanista. Aion lahjoittaa nämä nuorten romaanit lapsenlapsilleni. Uskon että hekin pitävät näistä kirjoista. Kiitos sinulle, Anna, oli ilo lukea Luciasta, ja siitä, millaista oli elää 1500-luvulla pienikasvuisena ihmisenä! "

Nyt alkoi viikko mukavasti! Kiitos vielä. Aili!

Hyppyjä Helsinkiin. Lastenkirjojen Helsinki. Toim. Korhonen & Loivamaa & Tuunanen

Hyppyjä Helsinkiin. Lastenkirjojen Helsinki. Hopp genom Helsingfors. Barnböckernas Helsingfors.
Toimittaneet Maija Korhonen, Ismo Loivamaa ja Tytti Tuunanen.
"Hyppyjä Helsinkiin-luettelo tarjoaa lukuvinkkejä kuvakirjaikäisistä nuoriin aikuisiin asti. "Luettelossa on kirjoja viimeisten 25 vuoden ajalta ja vielä varhaisempia klassikoita kuten Topelius ja Mary Marck. Tätä luetteloa saa Helsingin kaupungintalosta Virkagallerian näyttelystä Tarinoiden puisto - lastenkirjatapahtuma ja kuvitusnäyttely 5.11.2014 - 1.2.2015.

Pro lastenkirjallisuus - Pro barnlitteraturen ry toteuttaa Virka Galleriassa kaikkien aikojen suurimman suomalaista lastenkirjallisuutta ja -kuvitustaidetta esittelevän näyttelyn.

Hyppyjä Helsinkiin. Lastenkirjojen Helsinki. Virkagalleriassa olevassa näyttelyssä ovat myös kirjani "Aurora ja Pietarin serkut" (1993, nimellä Pirkko Pekkarinen) , joka sisältyy yhteispainokseen "Vaahteralaakson Aurora" (2014) sekä "Aurora ja Molly"(1999), jälkimmäiset nimellä Anna Amnell. Kannen kuva. Matti Amnell . Aurora ja Molly on luettelossa ryhmässä "Helsinki lastenkirjoissa" ja Aurora ja Pietarin serkut ryhmässä "Entisajan elämää". Kirjassani Aurora ja Pietarin serkut kanadalainen Thomas Austin tulee kosimaan Aurora Koivua ja asuu hotellissa Kauppatorin varrella, nykyisessä kaupungintalossa, jossa tämä näyttely on.

Mary Marckin kirjat herättivät kiinnostukseni Helsinkiin. Lue kirjoitukseni Yhteiskoululaisia Helsingissä
Kirjailijatietoa netissä:
Anna Amnell (Suomen Nuorisokirjailijat, matrikkeli)
http://www.nuorisokirjailijat.fi/amnell-anna.html

Lisäys: 
Tämnä näyttely toi kirja-arvostelun:

Kyläkoski, Kaisa: Lotta, Aurora ja Kaisa. - Sukututkijan loppuvuosi -blogi . Kirja-arvostelussa mm Pirkko Pekkarinen: Aurora ja Pietarin serkut. 29.1.2015

Kyläkoski kirjoitttaa: 

”Pirkko Pekkarisen Aurora ja Pietarin serkut on jatko-osa kirjalle Aurora, Vaahteralaakson tyttö, jota en ole lukenut. Tämä ei suuresti haitannut Bulevardin varrella syksyllä 1905 asuvien ihmisten vaiheiden seuraamista. Päähenkilöinä ovat 13-vuotias Olga ja 17-vuotias Aurora, joista erityisesti ensiksimainittu on onnistunut tavanomaista elävämpänä hahmona. Ajan poliittista henkeä on mukana sivujuonessa ja päähenkilöt on työnnetty myös suurlakon joukkojen puristukseen.”

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Ensivaikutelma oli pettymys. Ensimmäiset sivut eivät vaikuttaneet Agatha Christieltä. Kirjoitin Facebookiin: 

Luin juuri Agatha Christien At Bertram's Hotel vaikka kuinka monetta kertaa. Mieheni osti 
11. 9. 2014 (kuitin mukaan klo 9:36) ruokakaupasssa käydessään Akateemisesta kirjakaupasta uuden "Poirot-kirjan".  Huom! Kuvassa tuoli zagrebilaisesta hotellista, jossa Christie yöpyi matkustaessaan Idän pikajunalla. Kirjojen kansien kuvat eiv ät pysy Bloggerissa, joten tämä kuva.

Luettuani pari sivua, ajattelin, että tämä ei vaikuta Christieltä - eikä Poirotilta. Harmi. Sitten ajattelin, että ehkä vain kuvittelin, mutta internettiä luettuani huomasin, että jotkut muutkin ovat sanoneet samaa. Uskon, että suomennos saattaa olla parempi. Täytyy käydä vilkaisemassa kirjakaupassa, pärjääkö suomentaja paremmin Christien tunnelman ja 1920-luvun kielen luomisessa.

Sitten ääneen pääsi Edward Catchpool, nuori poliisi, jonka kanssa eläkkeellä oleva Poirot alkaa tutkia outoa murhaa.

Jatkoa kirjan lukemisen jälkeen (12.9.2014):

Luettuani koko kirjan pikavauhtia ajattelen, että se oli liian pitkä, 373 sivua. Sitä myydään valtavalla mainoskampanjalla kymmeniin maihin. Uskon, että siitä tehdään ehkä piankin elokuva, joka saattaa olla parempi kuin kirja.

Eräs englantilainen kriitikko sanoo, että Christie-fanit ovat seitsemännessä taivaassa. En minä ainakaan. Jos olisin selannut kirjaa kirjakaupassa, en olisi ehkä raskinut ostaa sitä. Mutta olin pyytänyt miestäni tuomaan sen sanoen, että pitäähän tällainen kirja lukea.

Parasta kirjassa on, että Poirot on oikea Poirot, mutta hänen omituisuuksiaan - pedanttisuutta, omahyväisyyttä -  korostetaan ehkä liikaa.

Koska en ole kirjabloggaaja, en kirjoita enempää. Laitan linkkejä muiden kirja-arvosteluihin.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1407550754061 (ennakkotietoja, ei kritiikkiä)

Täällä The Guardian -lehdessä ankarampaa kritiikkiä kuin minulla:
http://www.theguardian.com/books/2014/sep/09/monogram-murders-sophie-hannah-hercule-poirot-agatha-christie-novel-review

Juoni huikea. Kritiikko pitää Poirotia elottomana. En sanoisi ihan samaa. Mutta siinä olen samaa mieltä, että puuttuu Agathan "sublime simpilicity". Sanoisin saman toisin:  lämpö ja kodikkuus puuttuvat.

Huom. blogikirjoitukseni Agatha Christien  omia 1920-luvun kirjoja.

Lisäys 10 päivää myöhemmin:

Kyösti Niemelä: Poirot saapuu 2000-luvulle HS/Kulttuuri 22.9.2014

Poirot palaa viileänä (Aamuset)

Lue ilmaiseksi netistä kaksi Agatha Christien kirjaa: esikoisteos Stylesin tapaus ja Salainen vastustaja. (molemmat englanniksi)

Lucia ja Luka - Kyynärän mittainen tyttö ja poika

Kurkista kirjaan

http://www.amazon.co.uk/Lucia-Luka-Kyynärän-mittainen-tyttö/dp/9524988429

Lucia on harjoittanut luutun soittamista ja laulamista lapsesta asti. Kun hän on 17-vuotias, tapahtuu jännittävä asia: Suomen herttua Juhana saa vaimokseen rikkaan puolalaisen prinsessan Katariinan. Nyt alkaa onnen aika, sanoo Lucian isä. Hän uskoo, että nyt Lucia pääsee luutunsoittajaksi Turun linnaan. Koko perhe muuttaa Turkuun innoissaan. Miten käy Lucialle ja hänen perheelleen?

 Anna Amnell: Lucia ja Luka 2013.

Lisätietoja, kirja-arvosteluja
http://amnellinlucia.blogspot.fi/p/lucia-ja-luka.html

Kirjastot alkavat huomata Lucian

Kirjoja ilmestyy valtavan paljon, ajat ovat huonot, kirjastojen määrärahat ovat pienentyneet. Siitä huolimatta monet kirjastot ovat jo huomanneet Lucia ja Luka -kirjankin, vaikka se on ilmestynyt  omakustanteena, esimerkiksi Pirkanmaan kirjastot. Kirjani ilmestyi myöhään viime vuonna, joten käynnistyminen on ollut hidasta. Monin kirjastoihin  se on vasta hankinnassa.

Lastenkirjallisuuden asiantuntijat ovat kirjoittaneet jo arvosteluja, varsinaisista kirjabloggaajista tietääkseni vasta yksi, Rita Ahonen. Toivon, etä kaikki kirjabloggaajat ovat huomanneet, että BoD lähettää pyyynnöstä arvostelukappaleita (Liitä blogisi url mukaan).

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lastenkirjahylly: Yhdessä olemme jättiläisiä

Helsinki, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Dosentti Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoittaa lastenkirjallisuusblogissaan arvostelun kirjastani Lucia ja Luka. Hän sanoo muun muassa:

"Keskiajan ja renessanssiajan taitekohtaan vuoteen 1562 Turkuun sijoittuva Lucia ja Luca on kaikkien historian ystävien toivekirja. Amnellin valttina on tarkka ja eloisa historian kuvaus, joka ei silti uuvuta lukijaa liialla nippelitiedolla.

Amnell kirjoittaa aistimusvoimaisesti: lukija tuntee karhean kankaan ihollaan, eritteiden, ruuan, tervan ja savun tuoksut sekä aistii Turun linnan muureista huokuvan kylmyyden ja puheensorinan."

Tämä arvostelu juhlisti minulle Kalevalan päivän eli suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivän.

Viime viikolla myönnettiin dosentti Päivi Heikkilä-Halttuselle ansiokkaan kriitikon Vaaskivi-palkinto. (Helsingin Sanomat)

Onnea ansiokkaalle kriitikolle ja kiitos kirja-arvostelusta!

Mikä on huonoa kritiikkkiä?

Intiaanit ovat olleet eurooppalaisille 1500-luvulta asti myyttisiä, eksoottisia hahmoja, joista ei ole tiedetty paljon tosiasioita. Kuva krakovalaisessa talossa olevasta korkokuvasta. 

Kirjallisuuskritiikki on tärkeää kirjailijalle. Se voi ilahduttaa ja opettaa, miten parantaa kirjoittamista.  Olen kiitollinen kaikille niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet kirja-arvosteluja kirjoistani kuluneiden vuosien aikana. Olen oppinut niistä paljon, ne ovat rohkaisseet jatkamaan kirjoittamista. Yleensä kirja-arvostelut ovat olleet asiallisia ja miellyttäviä silloinkn, kun ne ovat tuoneet esille kirjoissani olevia puutteita.

Millainen kritiikki on sitten pahaa ja vahingollista? Kaikkein pahinta on, jos kriitikko tai kuka hyvänsä antaa vääriä tietoa, vääristelee kirjan sisältöä tai sanomaa.  Jostain syystä eräs henkilö on antanut julkisesti täysin vääriä tietoja esikoiskirjastani - joka ilmestyi 20 vuotta sitten -  ja kirjoittanut muutenkin asiattomasti.  Hän muun muassa moittii minua, etten kirjoita intiaaneista. Ei minun olis tietysti tarvinnutkaan, kun kirjoitan elämästä 1900-luvun alun Torontossa, jossa oli mustaa väestöä tai kiinalaisia enemmän kuin intiaaneja, joita lienee ollut muutama. 

Mutta koska kirja on siirtolaisromaani ja koska olin kirjoittanut useita lehtijuttuja intiaanien kulttuurista, halusin tuoda esille suomalaisten siirtolaisten käsityksiä ja mahdollisia kokemuksia intiaaneista.  Se onnistui, kun kuvasin kirjan päähenkilöiden koulutyttö Aurora Koivun ja palvelustyttö Iida Suomisen pitkää laivamatkaa Euroopasta Amerikkaan. Olen käymässä juuri läpi kirjan tekstiä uutta painosta varten, ja eteen tuli kohta, jossa Pohjanmaalta Venäjän sotaväkeen joutumista pakeneva Pekka Lohi ja muut nuorukaiset kyselevät kaikkea mahdollista vanhalta kokeneelta siirtolaiselta John Nikkarilta:

 - Oletteko te Nikkari nähnyt niitä punanahkoja? Eivätkö ne ole julmaa väkeä ne intiaanit?

  - Kai ne osaavat olla sitäkin niin kuin mekin. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että en olisi nyt tässä, jos eivät olisi intiaanit pelastaneet minun henkeäni kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nikkarin ympärille tuli aivan hiljaista. Kauempaakin kurkoteltiin häntä katsomaan.

 - Oli ollut oikein kylmä talvi. Minä läksin yhtenä aurinkoisena kevättalven päivänä kotimökiltä kalaan ja tein avannon. Mutta silloinkos jää petti allani. Huusin täyttä kurkkua, vaikka arvelin viimeisen hetkeni tulleen, kun lähellä ei ollut tiedossani muita ihmisasumuksia. Erämaassa asuttiin. Siihen ilmestyi kuin maan alta niitä punanahkoja eli intiaaneja, vetivät minut kuiville ja kantoivat havumajaansa. Siellä he virvoittelivat minut henkiin.

Kun heräsin seuraavana aamuna, makasin havujen päällä aivan ilkosillani risaisiin nahkoihin käärittynä, ja vanha intiaanimuori juotti minulle jotain pahanmakuista lientä. Outo oli minusta heidän majansa, katossa oli aukko, siitä pilkotti valoa, ja savu nousi aukkoon nuotiosta keskeltä majaa. Intiaanit olivat tulleet ottamaan mailtaan siirappia sokerivaahteroista, Nikkari jatkoi.

  - Kasvaako siellä sokerikkii puussa? eräs emäntä keskeytti, mutta toiset pyysivät häntä olemaan hiljaa. Joku tytöistä tirskui.

 - Ei siellä siirappipurkit puussa kasva. Ensin pitää mahla juoksuttaa ruohonkortta myöten puuämpäriin ja keittää sitä tuntikausia nuotiolla. Padan pohjaan kertyy sitten siirappia. Meidän nykyisellä lähinaapurilla on intiaanivaimo, ja hän laittaa kuuman siirapin somiin puumuotteihin kovettumaan. Sokeritoppa on sitten kuin kukkanen tai karhunkäpälä.

Nikkari levitti kämmenensä kuin matkiakseen tuota ihmettä, karhunkäpälän muotoista sokeritoppaa. - Taitaisi semmoinen olla emännälle mieleen. Me kaadettiin poikasena kuumaa siirappia hangelle ja imettiin sitten niitä siirappipaloja. Jo oli hyvää.

  - Mutta ne intiaanit, pojat kysyivät kärsimättöminä, - päästivät pois, eivät ottaneet päänahkaanne?

  - Tässä on tallella, John Nikkari sanoi, otti hatun päästään ja siveli kaljua päälakeaan. - Meistähän tuli hyviä ystäviä.  Ei meidän naapureina alussa muita ollutkaan kuin intiaaneja. Äiti pelästyi, kun intiaanit tulivat silloin ensimmäisen kerran pyssyn kanssa minun perässäni. Mutta kun äiti kuuli, mitä he olivat minulle tehneet, hän antoi heille tuoretta vastakirnuttua voita ja lämmintä rieskaa. Leivän söivät erikseen ja voin erikseen.

 - Vai voin söivät erikseen ja leivän erikseen, ihmeteltiin ääneen.

Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (1992), sivut 75-77