Luin vuonna 1970 America Centerin kirjastosta kirjan lasten lukemaan opettamisesta. 3-vuotias tyttäreni oppi lukemaan sanalappujen avulla nopeasti ja luki joukon lastenkirjoja (Lasten kultaiset kirjat). Sitten aloin tehdä gradua ja lukemaan opettaminen jäi syrjään. Tilalle tulivat tytöllekin muut leikit pikkuveljen kanssa. Mutta tyttäreni sanoi, että hänen ei tarvinnut opetella lukemaan, kun hän meni 4-vuotiaana ranskalaiseen lastentarhaan, jossa hän oppi lukemaan ranskaksi viiimeistään 5-vuotiaana eli 0-luokalla, jonka hän tammikuussa syntyneenä aloitti 5 1/2 vuotiaana. Oli kiinnostavaa lukea, että muuutkin ovat sanalappu-ideaa kokeilleet. Luen tästä ensimmäistä kertaa. Minun isoäitini sanoi, että lapsia ei saa opettaa lukemaan ennen koulua. Ei saa viedä opettajalta sitä kunniaa. Pikkusiskoni oppi lukemaan itsestään, ja siitä oli harmia koulussa, kun joutui vain ikkunasta pihalle katselemaan, kun muut tavasivat. Mieheni ja minä luimme kotona ääneen kirjoja vielä silloin, kun vanhin lapsi oli jo yliopistossa. Hän vastusti tavan lopettamista eniten. Opiskeluaikana vuokra-isäntäni, vanha hovioikeudenneuvos, luki ääneen vaimolleen. Hänen kaunista ääntään oli hauskaa kuunnella. Laitoin keittiön vieressä olevan pienen huoneeni oven raolleen, kun hän luki aamulla HBL:ää. Se oli hyväksi savolaistytölle.
Tämä on kommentti Iltalehden artikkeliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti