Koskaan et muuttua saa. Haluammeko museoida vähemmistöt ja alkuperäiskansat?

Luin juuri aamun Hesarista Anni Valtosen koko sivun raporttia Trinidadista, Nobel-kirjailija V.S. Naipaulin synnyinmaasta. Suhde kotimaahan kaihertaa Naipaulia, kuten Valtonen kirjoittaa.

Trinidad ei riittänyt Naipaulillle. ”Länsi-intialaisen kulttuurin korkeimpana manifestina pidetty steel pan –musiikki on meteliä, jota vihaan”, Naipaul sanoo muun muassa.

Oliko hänellä oikeus haluta muuta kuin Trinidadin kulttuuria? Olisiko hänen pitänyt jäädä kulttuuriin, jossa tytöt naitetaan 12-vuotiaina? Onko hänellä oikeus rakastaa siirtomaaherrojen kulttuuria, tulla Sir Vidiadhar Surajparasad Naipauliksi, englanniksi kirjoittavaksi Nobel-kirjailijaksi?

Naipaul on saanut maksaa kalliin hinnan rakkaudestaan koko maailman kulttuuriin. Kirjoittaminen on ainoa kotimaa, joka tällä hienostuneella ja älykkäällä miehellä on. Hänen mielipiteistään ei pidetä. ”Näkemykset ovat kautta linjan provokatorisia, joskin ilmeisen rehellisiä ja kokemukseen perustuvia”, toimittaja Anni Valtonen myöntää (HS 17.7.2005).

Söpöt vähemmistöt
kansallispuvuissaan

Tämä liittyy läheisesti keskusteluun, joka on alkanut afrikkalaisesta kirjallisuudesta.

Kanadan kulttuurimosaiikkina tunnetussa yhteiskunnassa vähemmistön edustajana eläneenä tunnen tällaisen ajattelun hyvät ja huonot puolet. On hyvä, että pienten vähemmistöjen kulttuureja kunnioitetaan ja suojellaan. Siinä on kuitenkin vaaransa. Se johtaa helposti näiden kulttuurien museoimiseen.

Minusta tuntui monesti Kanadassa siltä, että siellä oli vähän samanlaista kuin entisessä Neuvostoliitossa, jossa kansallispukuiset vähemmistöt lauloivat ja tanhusivat somasti. Meitä vierailla kielillä kirjoittavia toimittajiakin sanottiin Kanadassa ”etnisiksi toimittajiksi”. Se raivostutti minua. Sellainen asenne sanoo: Olet mukava sellaisena kuin olet. Tai niin kuin rakastunut aviomies sanoo vaimolleen laulun sanoin ”Koskaan et muuttua saa.”


V.S. Naipaul halusi Eurooppaan. Onneksi hän oli saanut englanninkielisen koulutuksen ja pystyi toteuttamaan itseään, tulemaan siksi joka tunsi olevansa.

Kun Helsingissä oli PEN-konferenssi joitakin vuosia sitten, tästä samasta aiheesta keskusteltiin ja kerroin puheenvuorossani tästä Kanadan kokemuksestani. Kirjailija Caryl Phillips oli yhtenä puhujana tässä konferenssissa. Hän on syntynyt St. Kittsin saarella, kasvanut Leedsissä ja asuu New Yorkissa.

Caryl Phillips kertoi minulle yksityiskeskustelussa, että hänestä yritetään tehdä New Yorkissa karibilaista kirjailijaa, vaikka hän tuntee itsensä täysin englantilaiseksi. Hänellä oli aivan samanlaisia kokemuksia kuin minullakin.

Näistä kuvaamistani syistä kirjoitin seuraavan mielipiteen, jota voidaan myös ehkä pitää provokatorisena, mutta joka perustuu edellä kuvaamiini kokemuksiin.

Ethän Sinä vain liity niihin, jotka haluaisivat museoida Afrikan? Olisiko afrikkalaisten pitänyt säilyä "luonnontilassa"? Olisitko Sinä halunnut Suomen säilyvän luonnontilassa? Eikö kansojen yhteisellä vuorovaikutuksella syntyneellä lääketieteellä, teknologialla ja kulttuurilla olekaan mitään arvoa?

Afrikkalainen nuori ei varmaankaan pitäisi siitä, että hänet museoidaan, pysäytetään paikalleen. Hänkin haluaa oppia vieraita kieliä lukeakseen Tolstoita tai Shakespearea. Hänkin haluaa käydä koulua ja hankkia ammatin, jotta hänen ei tarvitse kerätä ruuakseen siemeniä ja heinäsirkkoja tai kaivaa tikulla maahan kuoppia ja istuttaa niihin siemeniä kuten tehtiin silloin, kun me ihmiset olimme "luonnontilassa".

Kaikki haluavat osallistua siihen, mitä sanomme kehitykseksi. Me länsimaiden ihmiset voimme osoittaa, että sivistyksen parhaimpia ja makeimpia hedelmiä eivät ole auto, tupakka, huumeet eivätkä osakesalkut. Siinä voivat kaikki kansat olla mukana tuomassa jotain henkistä sisältöä kehitykseen.

Suomessa harvinaisella helteellä ja talvisin kovin kylmässä, jatkuvasti meluisassa pohjoisen suurkaupungissa asuvana en voi olla sanomatta, että jo ilmastointilaitteet, lämmitys ja kolminkertaiset ikkunat vievät kansakunnan kehitystä eteenpäin huimaa vauhtia.