Lapsenryöstöjä ja muuta yhteiskunnallisuutta

Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoo, että intialainen järjestö on maksanut rikollisille, jotta nämä ryöstäisivät lapsia adoptoitaviksi ulkomaille. (HS 15.6.2004). New Yorkissa voi nähdä maanalaisten asemilla satoja ilmoituksia ja valokuvia ryöstetyistä lapsista. Suurin osa heistä oli toisen vanhemman avioeron jälkeen ryöstämiä lapsia, mutta lukemattomat lapset täysin vieraiden ihmisten ryöstämiä. Monissa maissa lapsia täytyy vahtia koko ajan, ettei näitä varastettaisi.

Meitä tyttökirjojen kirjoittajia pidetään usein nostalgiaan taipuvaisina romanttisina täteinä, mutta meidän kirjojemme aiheet voivat olla liiankin ajankohtaisia. Viime syksynä ilmestyneessä kirjassani kerron lapsenryöstöstä 1500-luvun Suomessa. Sama aihe on koskettanut minua aikaisemminkin, silloin 1800-luvun ilmiönä.

Lapsena ajattelin, että laulu ”Pieni nokipoika” oli hauska ja jännittävä. Reipas poika kiipeää innoissaan katonharjalle ja alkaa nuohota savupiippua, niin kuin olin nähnyt nuohoojien tekevän kotikaupunkini puutalojen katoilla. Jotain surullista laulun sävelmässä kuitenkin oli.

Vasta aikuisena minulle paljastui karmea totuus: entisaikojen nokipojat kiipesivät takasta ylös savupiippuun ja nuohosivat savupiipun omalla hennolla ruumiillaan.

Mette kirjoitti 12.6. Charles Kingleystä, ”Vellamon lasten isästä”. Kingsleyn kirjassa pieni nokipoika Tom kuolee ja pääsee kuoltuaan veden maailmaan. Nokipoikien kohtalo järkytti minua. Pieni nokipoika ilmestyi minunkin kirjoihini. Torontolainen ajuri kertoo vuonna 1906 näin lapsuudestaan Euroopassa:

- Oma isä möi minut nokipojaksi, kun olin vasta viisivuotias, sanoi herra Miller. – Luoja sen hänelle anteeksi antakoon, minä en voi.Toiset pojat oli varastettu kaduilta ja kotipihoistaan.
- Meidän piti kiivetä savupiipun sisälle, vaikka se oli silloin jo lailla kielletty. Noessa elimme, nukuimme ja söimme. Moni poika kuoli pienenä, yski itsensä kuoliaaksi. Minulla taitavat olla keuhkot rautaa, kun sen kestin. Riski poika olin jo silloin, sanoi herra Miller ylpeänä.
- Kovaa se oli, vielä nytkin näen painajaisunta, että herra Morris huutaa rämisevällä äänellä ja käskee kiivetä savupiippuun.
- Seitsenvuotiaana karkasin ja jouduin kaivokseen. Laitonta oli sekin, liian nuori olin kaivokseen, kun en ollut vielä kymmenvuotias.
- Sitten hyvä tohtori Erion, tämän meidän tohtorin isä, haki minut sieltä pois ja vei yhteen kyläpahaiseen letittämään herrasväelle olkihattuja, tuollaisia niin kuin on Aurora-neidillä.
- Oli siinä minulle kaupunkilaispojalle ihmettelemistä, lehmät ja kaikki, en ollut moisia nähnyt. Siellä minusta tuli hevosmies. Yhdelle hevoselle kaikki suruni kuiskailin, se oli minun ensimmäinen ystäväni.
”Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995