Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoo, että intialainen järjestö on maksanut rikollisille, jotta nämä ryöstäisivät lapsia adoptoitaviksi ulkomaille. (HS 15.6.2004). New Yorkissa voi nähdä maanalaisten asemilla satoja ilmoituksia ja valokuvia ryöstetyistä lapsista. Suurin osa heistä oli toisen vanhemman avioeron jälkeen ryöstämiä lapsia, mutta lukemattomat lapset täysin vieraiden ihmisten ryöstämiä. Monissa maissa lapsia täytyy vahtia koko ajan, ettei näitä varastettaisi.
Meitä tyttökirjojen kirjoittajia pidetään usein nostalgiaan taipuvaisina romanttisina täteinä, mutta meidän kirjojemme aiheet voivat olla liiankin ajankohtaisia. Viime syksynä ilmestyneessä kirjassani kerron lapsenryöstöstä 1500-luvun Suomessa. Sama aihe on koskettanut minua aikaisemminkin, silloin 1800-luvun ilmiönä.
Lapsena ajattelin, että laulu ”Pieni nokipoika” oli hauska ja jännittävä. Reipas poika kiipeää innoissaan katonharjalle ja alkaa nuohota savupiippua, niin kuin olin nähnyt nuohoojien tekevän kotikaupunkini puutalojen katoilla. Jotain surullista laulun sävelmässä kuitenkin oli.
Vasta aikuisena minulle paljastui karmea totuus: entisaikojen nokipojat kiipesivät takasta ylös savupiippuun ja nuohosivat savupiipun omalla hennolla ruumiillaan.
Mette kirjoitti 12.6. Charles Kingleystä, ”Vellamon lasten isästä”. Kingsleyn kirjassa pieni nokipoika Tom kuolee ja pääsee kuoltuaan veden maailmaan. Nokipoikien kohtalo järkytti minua. Pieni nokipoika ilmestyi minunkin kirjoihini. Torontolainen ajuri kertoo vuonna 1906 näin lapsuudestaan Euroopassa:
- Oma isä möi minut nokipojaksi, kun olin vasta viisivuotias, sanoi herra Miller. – Luoja sen hänelle anteeksi antakoon, minä en voi.Toiset pojat oli varastettu kaduilta ja kotipihoistaan.
- Meidän piti kiivetä savupiipun sisälle, vaikka se oli silloin jo lailla kielletty. Noessa elimme, nukuimme ja söimme. Moni poika kuoli pienenä, yski itsensä kuoliaaksi. Minulla taitavat olla keuhkot rautaa, kun sen kestin. Riski poika olin jo silloin, sanoi herra Miller ylpeänä.
- Kovaa se oli, vielä nytkin näen painajaisunta, että herra Morris huutaa rämisevällä äänellä ja käskee kiivetä savupiippuun.
- Seitsenvuotiaana karkasin ja jouduin kaivokseen. Laitonta oli sekin, liian nuori olin kaivokseen, kun en ollut vielä kymmenvuotias.
- Sitten hyvä tohtori Erion, tämän meidän tohtorin isä, haki minut sieltä pois ja vei yhteen kyläpahaiseen letittämään herrasväelle olkihattuja, tuollaisia niin kuin on Aurora-neidillä.
- Oli siinä minulle kaupunkilaispojalle ihmettelemistä, lehmät ja kaikki, en ollut moisia nähnyt. Siellä minusta tuli hevosmies. Yhdelle hevoselle kaikki suruni kuiskailin, se oli minun ensimmäinen ystäväni.
”Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995
Eräs nokipoikatarina on Liza Teznerin Musta veljeskunta, tapahtuu kai Sveitsissä ja Italiassa. en ole kirjaa lukenut, mutta muistan kuulleeni osittain lapsuudessani radion jatkoluentana.
VastaaPoistaSe kirja pitää lukea.
VastaaPoistaTämä on ongelma ympäri Eurooppaa myös. Esimerkiksi Belgiassa häviää vuosittain jonkin verran lapsia ryöstäjien käsiin ja kauppatavaraksi (seksi)orjamarkkinoille. Suomi elää vielä jotenkin lintukodossa tässä asiassa.
VastaaPoistaToinen lasten hyväksikäyttötapa on kerjääminen, jota harrastavat pääasiassa balkanilaiset romaanit (en tarkoita tätä rasistiseksi lausunnoksi, tämä vain on fakta täällä päin) ja Brysselissä näkee paljon eri ikäisiä, vuokrattuja tai ryöstettyjä balkkanilaislapsia, jotka "nukkuvat" aikuisen kerjäläisen sylissä tai kiertävät kerjäämässä aikuisen valvonnassa.
Tämä jatkuu niin kauan kuin ihmiset antavat säälistä rahaa näille lapsille. Itse asiassa rahan antaja on näiden lasten elämän pääasiallinen pilaaja ja välikätenä on lapsen hyväksikäyttäjä. Nyt tänne on tulossa uusi kerjäläislaki, saa nähdä muuttaako se mitään.
Eksistenttialistinen ajatushan sanoo, että kaikki teot aiheuttavat sekä hyvää että pahaa, ja ihmisen itsensä velvollisuus on ajatella omien tekojensa kaikki seuraukset, joista hän on omalletunnolleen vastuussa. Oman säälintunteensa tyynnyttäminen rahalla on tietysti helpoin tie. Tätähän harrastavat kansakunnatkin, ja kutsuvat sitä kehitysavuksi.
Järkytyin kovasti, kun näin ensi kerran tällaisen kerjäläislapsen, 8-10-vuotiaan tytön, makaavan Roomassa kadulla kerjuukulho vierellään. Miten nöyrryyttävältä sen täytyikään tuntua hänestä.
VastaaPoistaSuomessa on näytetty elokuva näistä balkanilaisista mafia-tyyppisistä ryhmistä. Minusta näyttäisi siltä, että he toimivat nykyään myös Helsingissä.
Kirjoitin väärin Mustan veljeskunnan tekijän nimen: se on Lisa Tetzner.
VastaaPoistaLisa Tetzneristä ja hänen kirjastaan löysin netistä vain yhden kunnon viittauksen. Siinä kerrotaan hiukan juonta.
VastaaPoistawww.aamulehti.fi/lavajarvi/lehdet/
uusi/ki25.shtml
Sain nämä Tetznerin kirjat lahjaksi 24. 08. -56, jolloin täytin seitsemän. Ensi kesänä täytän 60 v, mutta en koskaan unohda näitä hienoja kirjoja. Osaan tarinan ulkoa, ja kirjatkin ovat tallella. Olen niitä yrittänyt pitää kasassa teippauksin. Ne ovat kuluneet käsissäni vuosikymmenien saatossa.Hieno ja surullinen tarina, joka päättyy onnellisesti.
VastaaPoistaJukka,
VastaaPoistatuollainen lukijamuisto saa meidän lastenkirjailijoitten sydämet lämpenemään ja rohkaisee kirjoittamaan.
Lapsuudessa luetut kirjat ovat ehkä kaikkein tärkeimpiä ihmisille. Lastenkirjallisuus ja varhaisnuorten kirjallisuus on vanhoissa kulttuurimaissa paljon arvostetumpaa kuin meillä Suomessa.