Itikat ovat suomalaisen kulttuurin häiriköitä. Edes tuoksuneilikka ei auta, vaikka pitäisi.
Istuttakaa sitä suuria pensaita kulttuurikohteisiin.
Kulttuurimatkalla Ainolassa (Aino ja Janne), Aholassa (Juhani ja Venny), Onnelassa (Eino Leino), Halosenniemellä (Pekka Halonen), Tuusulassa (Aleksis Kiven kuolinmökillä), Hvitträskissä (Eliel ja Loja Saarinen) jne.
Itikanpuremia nilkat täynnä. Miksi suurmiehemme- ja naisemme menivät metsään? Olivatko he immuuneja itikoille?
My very old blog. Vuodesta 2005-
perjantaina, heinäkuuta 22, 2011
Miten minusta tuli helsinkiläinen?
Helsinki oli minulle ennen vain paikka, josta lähdetään muualle
Kun olin koulutyttö, Helsinki oli minulle vain unelma, parhaimmillaan Mika Waltarin kirjoissa. Kerran tein koulussa vesivärimaalauksen, jossa oli korkeita kivitaloja ja kapea sateesta kimalteleva katu niiden välissä, tummat talot, keltaiset sähkövalot hohtamassa ikkunoista. Kuin Waltarin Töölö, ja nyt minunkin Töölöni. Vasta myöhemmin tuli vanha kaunis eteläinen Helsinki tutuksi ja läheiseksi. Ullanlinnassa kirjoitin siitä, elin mielessäni niissä paikoissa, jotka näin ikkunoistani, mutta sata vuotta aikaisemmin. Yksi kirjoistani on suoranainen rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille.
Koululaisena en ollut edes käynyt Helsingissä. Kävin täällä ensi kerran vasta sinä vuonna, kun hain vaihto-oppilaaksi. Ensin olivat kielikoe Metsätalolla ja haastattelu Amerikan tiedotustoimistossa vastapäätä ylvästä Eliel Saarisen Rautatieasemaa, sitten viisumin hakemukset ja muut muodollisuudet Katajanokalla Uspenskin vieressä AFS:n toimistossa ja Kaivopuistossa Yhdysvaltain lähetystössä. Tunsin niin huonosti Helsinkiä, että kävelin joka paikkaan syys- ja kevätsohjossakin. Eräs ystävällinen helsinkiläinen mies neuvoi minua kulkemaan raitsikanraiteita seuraten, jotta pääsisin Kaivopuistoon. Helsinki merkitsi minulle ennen kaikkea lähtöä Amerikkaan ja paluuta Suomeen.
Vasta sitten kun tulin opiskelemaan Helsingin yliopistoon, Helsinki tuli tutummaksi. Poikaystäväni ja minä olimme niin maalaisia, että kävelimme joka paikkaan, kun emme tienneet, miten maksaa raitsikassa. Näin vaikka olimme kumpikin olleet jo ulkomailla, hän Englannissa ja minä Amerikan suurkaupungeissa. Vähitellen Helsingistä ja meistä tuli ystävät.
Monen vuoden siirtolaisuuden jälkeen tulimme käymään lastemme kanssa Suomessa lomamatkalla. Olimme luulleet, ettemme palaisi koskaan Suomeen edes käymään. Oli outo tunne seisoa satamassa kolmosen raitsikan pysäkillä Helsingissä, jossa meillä ei ollut kotia. Oli kuin Helsingin ja meidän välillä olisi ollut paksu lasiseinä.
Mutta sitten maailma muuttui, ja me emme enää voineet vastustaa Helsingin kutsua. Se tuntui eniten omalta kaupungilta.
Kauniiden unien makuuhuone
Mallia makuuhuoneelle voi ottaa Louhisaaren kartanon huoneesta, jossa nukkui Mannerheimin sisar nuorena tyttönä. Tuntemattoman taitelijan omaperäinen toteutus.
Ihastuin Louhisaareen. Se on jännittävä talo.
Pöytä Louhisaaressa
Kuin 1500-luvulla. Pitkä pöytä ja valkea hapsureunainen liina. Louhisaari on kalustettu 1600-luvun puolivälin tyyliin, mutta se on vielä selvää renessanssia, jota oli Euroopassa paljon aikaisemmin.
Louhisaari
Louhisaari oli muun muassa Mannerheimin suvun koti. Kuvassa suvun kätkyt. Nukkuikohan siinä vauva, jonka elämä tuli olemaan täynnä uskomattomia seikkailuja?
Louhisaari-kansio, yli 200 kuvaa (my photos in Flickr)
Read an article about Louhisaari, the childhood home of Mannerheim
Louhisaari-kansio, yli 200 kuvaa (my photos in Flickr)
Read an article about Louhisaari, the childhood home of Mannerheim
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)