USA visited

visited 37 states (74%)
Create your own visited map of The United States

Olen käynyt monissa valtioissa jo vaihto-oppilaana. Matkustin ensinnäkin New Yorkista Montanaan Greyhound -bussilla ja yövyin matkan varrella monissa perheissä. Kävin AFS-perheen kanssa ainakin Yellowstonen kansallispuistossa. Paluumatkalla me vaihto-oppilaat kiersimme busseilla monissa valtioissa ja olimme perhemajoituksessa, mutta en muista missä kaikissa valtioissa. Chicago jäi erityisesti mieleen ja tietenkin New York, jossa tuli jo silloin käytyä kahdesti. Loput valtiot onkin tarkemmin tiedossa, sillä kävin niissä perheeni kanssa, kun asuimme Kanadassa ja teimme telttailu- ja kaupunkimatkoja kahdeksana kesänä. Merkitsimme matka-albumien karttoihin, missä kävimme.
P.S. Siihen aikaan vaihto-oppilaat menivät Euroopasta laivalla New Yorkiin.

Penkinpainajaiset 50-luvulla

Kuvan otti Helvi Kontro
Ennen oli ihan oikeat penkinpainajaiset maaaseudulla.Oppilaita kannettin koulun pihalla pulpeteissa. 

Meitä tyttölyseolaisia kannettiin pulpeteissa poikalyseon pihalla! Kuvan otti opettajani, tyttölyseon ruotsin ja latinan lehtori Helvi Kontro. Hameeeni alta näkyvät röyhelöt kuuluvat aitoon 1950-luvun alushameeseen, jonka toin Amerikasta vaihto-oppilaana ollessani. Myös musta "cocktail-asuni" on Amerikasta. Kun naapurin rouva meni naimisiin, hän antoi tyttövuosiensa pieniksi käyneet vaatteet vaihto-oppilasperheeni tytöille ja minulle. Olisinpa säästänyt tuonkin asun. Sillä kävin monet juhlat, mm lääketieteen opiskelijoiden "vetustajaiset", kun lapsuuteni leikkitoverin daami ei päässytkään juhliin. (Fb-sivultani)
Klikkaa hakusanaa ja lue muutkin jutut penkinpainajaisista

Kommentti: Siirtolaisena Pohjois-Amerikassa

Asuimme Kanadassa ja teimme yleensä lomamatkat Yhdysvaltoihin. Siellä oli hienoja museoita, suuri ja kaunis luonto, bensiini ja ruoka vielä halvempaa kuin Kanadassa. Ihmiset olivat yhtä avoimia ja ystävällisiä molemmissa maissa. Luontoa ikävöin monesti. Yhdysvallat oli minulle tuttu jo vaihto-oppilasvuoden ajalta.

Kyllästyneinä suomettumiseen muutimme 1970-luvun lopulla Kanadaan, ensin pariksi vuodeksi pieneen kaivoskaupunkiin ja sitten Torontoon. Kaikki on niin kuin Aku Ankassa, sanoivat lapsemme innoissaan: ikkunat avataan nostamalla ruutu ylös, sanomalehteä jakava pikkupoika ajaa hurjaa vauhtia polkupyörällä ja heittää lehden rappusille. 

Me aikuiset vasta olimme innoissaan: Lastenvaatteissa ei ollut veroa, ruoka oli halpaa, lapsilisiä maksettiin 18-vuotiaillekin, ja kotona asuvien yliopisto-opiskelijoiden vanhemmat saivat veronalennusta. Meillä oli ensi kertaa varaa ostaa auto, bensa oli halpaa ja Pohjois-Amerikka kaunis lomakohde halpoine valtion ylläpitämine leirintäalueineen. Museot olivat erinomaisia.

Terveydenhoito oli parempi, kuin se on ollut koskaan Suomessa: omalääkärin sai valita itse, tämä lähetti erikoislääkäreille, jotka olivat ilmaisia, papa ym kokeet ilmaisia. Silmälasit piti ostaa itse. Perheenisän tai -äidin työnantajan antama hammasvakuutus toi ilmaisen hammashoidon koko perheelle. 

Kaikki tämä ilman sosialismia. Kun Kanadan New Democratic -puolueen johtajaa haastateltiin TV:ssä, ällistyimme, sillä hän puhui Neuvostoliitosta samaa kuin Suomen perustuslailliset, joita pidettiin 1970-luvun Suomessa suurin piirtein mielipuolina. 

Kaikki lapset saivat opiskella ilmaiseksi Toronton yliopistossa apurahan turvin, joka myönnettiin lukiossa pidettyjen valtakunnallisten pääsykokeiden perusteella. Yhtenäiskoulua käytiin 18-vuotiaiksi asti.

Siirtolaispolitiikka oli realistista, siksi siirtolaisia kohtaan ei esiintynyt ainakaan 1980-luvulla vihamielisyyttä. Siirtolaiset valittiin pisteytysjärjestelmällä, poliittiset pakolaiset saivat aluksi mm kodinperustamisrahan, ja heille järjestettiin pariksi vuodeksi työpaikka. Sitten heidän piti tulla toimeen itse. Lapset oppivat monikulttuurisiksi ihmisiksi, rasismia ei ollut. Kouluissa piti käyttäytyä hyvin, sekä opettajien että oppilaiden. Naapurimme olivat enimmäkseen pakolaisia, lähinnä Neuvostoliiton miehittämistä maista. Maa oli kaksikielinen, 60% torontolaisista lapsista puhui kotonaan äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin englantia tai ranskaa. Lukiossa sai valita vieraaksi kieleksi oman äidinkielensäkin, esimerkiksi espanjan. Katolisilla ja juutalaisilla oli eri koulut, joihin sai halutessaan mennä.

Mikä toi meidät takaisin Suomeen? Euroopan kulunut & kaunis arkkitehtuuri sekä äidinkieli. Ehkä meillä oli liian eurooppalaiset aivot. Ehkä teimme virheen. Mutta en tiedä, kuinka paljon Kanada on muutttunut. Ehkä nykyiset siirtolaiset voisivat siitä kertoa.

(Tämä kommenttini oli Kemppisen blogissa.)

Silittämistä Italiassa ja Amerikassa

Keittiön väreihin sopiva, pesukoneessa pestävä ja silittämättä siisti keinokuituliina peittää pyöreän pöydän ja ikkunan edessä olevan lipaston, jonka päällä pidän ruukkukasveja. Kynttilänjalka on lapsuudenystäväni tuoma tuliainen Kreikasta. Hän pitää Välimeren maista eniten kuitenkin Italiasta, ja käy siellä usein.

Kun menin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, taisi olla vasta toinen päivä perillä, kun amerikkalainen äitini sanoi, että heillä on sitten sellainen tapa, että jokainen silittää omat vaatteensa, perheenisäkin omat paitansa, vaikka on kiireinen liikemies. Amerikkalaisrouva näki heti, että en tiennyt silittämisestä mitään. Vaikka en pidä silittämisestä, opin vähitellen pitämään vastasilitetyn puuvillakankaan tuoksusta. Silittämistä riitti, sillä Amerikassa koulutytöt käyttivät joka päivä eri vaatteita ja muodissa olivat puuvillakankaiset paitapuserot ja leveät rypytetyt hameet, joiden alla pidettiin tyllialushameita - niitä ei onneksi tarvinnyt silittää.

Äitini oli sitä mieltä, että minusta tulee maisteri ja minun ei pidä sekaantua palvelijoiden töihin: Muista sitten, ettet mene ainakaan keittiöön häiritsemään keittäjää. Hän puhui kokemuksesta, sillä hän oli ollut hienoissa perheissä keittäjänä. Amerikanvuoden jälkeen minut hyväksyttiin Iisalmen hienoihin piireihin, muun muassa kutsuttiin vieraaksi saksanopettajani kotiin. Tämä tarmokas ja älykäs nainen, jonka olin tottunut näkemään koulussa virallisesti kävelypukuun pukeutuneena, esiintyi kotonaan silkkinen pastellinsävyinen alushame päällä. Berliini ja Marlene Dietrich välähtivät mieleeni, kun näin opettajani esiintyvän kuin ainakin suuren maailman daami. 

Varatuomariperheen arvokas kotiapulainen hoiti tarjoilun. Jossain vaiheessa opettajani huusi keittiöön: Hilma, toisitko minulle lasilisen vettä. Mustaan mekkoon ja valkoiseen esiliinaan pukeutunut vanha palvelijatar toi tarjottimella vettä kristallilasissa. Sain näin lisäopetusta siitä, miten eletään hienoissa perheissä. Anoppini oli ollut koko ikänsä opettaja, ja hänellä oli aina kotiapulainen, perheen kaksosten ollessa pieniä myös lastenhoitaja. Anoppini sanoi, että lakanat piti aina silittää. En silittänyt muuta  kuin silloin, kun appi ja anoppi olivat käymässä Helsingissä opiskelija-asunnossamme.

Meistä tuli mieheni virkamiessuvun ainoa perhe, jolla ei ollut kotiapulaista, sillä minä olin kummajainen maisteri-kotiäiti, vaikka miehelläni oli nuorena hyvin pieni palkka. Elimme köyhää ja onnellista elämää ja nukuimme ruttuisissa lakanoissa. Vuosikymmenet silitin mieheni paidat, mutta mieheni pesi aina ikkunat ja imuroi kodin avojaloin kalsarit jalassa levysoittimesta kuuluvan Bachin musiikin pauhatessa pölynimurin äänen yli.  

Kuten olen jo kertonut, lainasimme Bach-levyt DDR:n tiedotustoimiston kirjastosta. Onkohan meistä kansio Stasilla?

Maalaustunteja: Hall Diteman

Otin vaihto-oppilaana maalaustunteja. Opettajani oli Hall Diteman. Hän lahjoitti minulle yllä olevan työnsä,  jossa on kuvattuna koulutieni, reitti jonka kävelin lukiosta AFS-kotiini. (Kuva on tietenkin tekotavasta johtuen peilikuva). Taustalla näkyy 1950-luvun Billings, joka oli silloin nopeasti kasvava kaupunki, kultainen kaupunki, kuten jotkut sanoivat.

Myös AFS-perheeni oli muuttanut itärannikolta Bostonista länteen. Perheenisällä oli yliopistotutkinto ja rivi Shakespearen teoksia, äiti oli opiskellut yliopistossa musiikkia ja näyttelemistä, mutta elannon toi perheenisän lama-aikana hankkima työkokemus Fordin tehtailla: hän tunsi autot ja ryhtyi myymään fordeja montanalaisille. Äiti jäi kotiäidiksi viidelle tyttärelle ja soitti pianoa pianokvartetissa omaksi ilokseen. Silloin tällöin naiset pitivät konsertin. Kerran olin flunssassa poissa koulusta kotona päivällä ja kuulin yläkerran huoneeseeni heidän harjoittelunsa, soittavan Claude Debussyn sävellystä, joka oli pianokvartetille. Aikamoinen elämys.

 

Näin Hall opetti minua maalaamaan. Olin maalannut huoneeni ikkunasta pihalla näkyvän kallion ja vein työn nähtäväksi. Meitä oppilaita oli puoli tusinaa, muut aikuisia. Hall piirsi sihen muutaman viivan, ja sehän muuttaa kaiken. Ne yksityiskohdat!

Eräs kaunis työ. Hall Diteman: 

Farmhouse on a prairie (+ Snow-covered hills, lrgr; 2 works)

1964(klikkaa kuva suuremmaksi)
Lue mitä kirjailija Tom Wolfe kirjoittaa "My friend Hall Diteman"
Tom Wolfe about Hall Diteman (PDF)


      

Hall Diteman (oikealla takan vieressä) oli tehnyt vähän aikaisemmin pitkän maailmanympärysmatkan tiskaamalla eli tehden eri puolilla maailmaa milloin mitäkin hanttitöitä. Ainahan englantia osaava voi välillä opettaakin. Kuvassa on tupaantulijaiset hänen uudessa kodissaan meille hänen entisille oppilailleen - minä olin kylläkin aivan uusi, tapasin hänet ensi kertaa, muut ovat yliopisto-opiskelijoita paitsi lukion taideluokan luokkatoverini Fred (Frederick Clayton Jackson, oikealla). Takan reunustalla istuu Hall. Minulla on raidallinen punavalkoinen hame, jonka mallin keksin omasta päästäni ja tuttu ompelija Iisalmessa teki sen. Mutta heti New Yorkiin tultuani näin suureksi järkytyksekseni täsmälleen samanlaisen hameen eräällä oikein pulskalla mustalla rouvalla. Hän oli keksinyt mallin jo aikaisemmin.

Ilokseni olen näin Internetin aikana löytänyt kuvia vanhoista Amerikan ystävistäni.
Kuvassa Hall Diteman oikealla. Hän eli paljon yli 90-vuotiaaksi ja ehti saada arvostusta taiteelleen.

Famous Classmates. Kuuluisia luokkatovereita

Sadie Hawkins Day is celebrated in the USA on the Saturday that follows November 9.
A page from my AFS-year scrapbook.

Sadie Hawkins Day'n viettäminen perustuu sarjakuvaan "L'Abner". On myös Broadway-näytelmä, jonka näin New Yorkissa Broaway-teatterissa.
Olen alkanut kuvata vanhaa leikekirjaa vaihto-oppilasvuoden ajalta.

Suomessa moititaan usein amerikkalaista koululaitosta, mutta tulokset kertovat hyvää. Ajattelen omien luokkatovereitteni menestystarinoita. Esimerkiksi Billingsin lukiossa oli erinomainen kirjallisuuden ja draaman opettaja Mr. Fredrick Miller. Huomasin äskettäin, että eräästä koulutoveristani oli tullut teatteritieteen professori, mutta hän on myös suunnitellut huvipuistoja, tiedekeskuksia ja museoita eri puolilla maailmaa. (Jack Rouse)

 Saman englanninopettajani oppilaista toinen päätyi tunnetuksi elokuvanäyttelijäksi oltuaan suurimman osan uraansa Shakespeare-näyttelijä.  Muistan hänet iloisena ja hyväsydämisenä poikana, joka kirjoitti koulun vuosikirjaani minulle hauskan hassut säkeet. En ollut lukenut niitä vuosikymmeniin! Hän näytteli kaikissa koulumme näytelmissä, mm The Mousetrap.

Katsoin netistä olisiko tästä luokatoverista mitään tietoja ja huomasin, että hän oli ollut kaikki nämä vuosikymmenet hyvin tunnettu.

Stanin ääni on tullut amerikkalaisille tutuksi mm National Geographic -luonto-ohjelmien sekä  Barack Obaman vaalimainosten äänenä. Hän lukee netissä Shakespearea, ja eräs elokuvien kuuluisimmista puheista on hänen puheensa Amerikan presidenttinä sci-fi-elokuvassa Armageddon (1998). En ole nähnyt hänen elokuvistaan kuin muutaman enkä tajunnut silloin, että hän näytteli niissä. En ole tavannut häntä kouluaikojen jälkeen.

Olen alkanut kuvata vanhaa leikekirjaa vaihto-oppilasvuoden ajalta. Olen kertonut jo aikaisemmin Fredistä, joka opetti minut tanssimaan rokkia ja valmensi minut siten tapaamaan kohtaloni, tulevan mieheni. Ylinnä olevassa kuvassa Fred ja minä olemme pukeutuneet intiaaniasuihin Sadie Hawkins-tanssiaisia varten. Harjoittelimme AFS-perheeni kodissa, AFS-äitini, pianisti, soitti ja Fred treenasi minua.

Tapasin Fredin joka päivä, sillä olimme samassa taideluokassa, pulpettimme olivat vierekkäin (kutakin oppiainetta oli viitenä päivänä viikossa) . Hän oli ollut AFS-sisareni hyvä ystävä, ja tavallaan perin hänet. Olimme oikein hyvät ystävät. Mitään poikaystävää minulla ei ollut Amerikassa.

Vasta nähtyäni monta vuosikymmentä myöhemmin elokuvan Waterloo  (Prince of Brunswick,  sivuosa elokuvassa Waterloo) tajusin, että Fred oli komea. Hänellä oli koulussa aina rumat isot silmälasit, joiden taakse hän piiloutui. Hänelle oli ominaista raikuva nauru. Hän huiputti minut kerran puhelimessa näyttelemällä olevansa venäläinen emigrantti.

Fredistä tuli ammattitanssija ja näyttelijä, joka esiintyi Broadwaylla, teki pienen kierroksen Italiassakin, kun sai mm sivuroolin Waterloo-elokuvaan, palasi New Yorkiin, jossa päätyi lopulta leikkikalusuunnittelijaksi mm Mattelin tehtaalle ja suunnitteli kuuluisia filmimitähtiä (mm Cher, Elizabet Taylor) esittäviä nukkeja, joista on tullut kalliita keräilyesineitä. Niistä maksetaan paljon hyväntekeväisyyshuutokaupassa.

Kirjoitin tähän blogiin jo vuonna 2006 : Kohtalona Rock Around the Clock
http://annaamnell.weebly.com/anna-amnells-historical-novels.html

Turun kirjamessuilla

IMG_7045, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Turkuun junalla!




Ihmeen paljon tarvitsee kaksi ihmistä tavaraa, vaikka aikoo olla vain yhden yön ja yhden päivän Turussa.



Huivi ja pinssi, jonka tilasin, mutta joka tuli myöhässä vasta maanantaina. Pieni vihje kannesta. Tekstin fontti on varmaankin erilainen.



Suunnistimme Suomen Nuorisokirjailijoitten (nettimatrikkeli ja muut tiedot) osastolle, joka oli sisustettu kodikkaasti kuten monet muutkin osastot. Tuolla sohvalla syntyi juttua. Vaihto-oppilasvuodesta Yhdysvaltoihin minua haastatteli Tuija Lehtinen,  Katja Krekelää ja minua kirjoittamisen iloista ja vaikeuksista Jade Lehtinen. Onneksi puheääneni oli palannut flunssaviikon äänettömyyden jälkeen.




FK Jade Lehtinen, eräs taitavista haastattelijoistamme



Kirjailija Markku Karpio ja hänen kääntäjävaimonsa Susanna Sjöman olivat tulleet Utön saarelta Turkuun.



Suurin yllätys ja paras show oli se, kun näimme sunnuntaiaamuna loistavan auringonnousun Turun yllä hotellihuoneemme ikkunasta.

Kun palasimme kotiin, olin tyytyväinen mutta romahdusmaisen väsynyt, sillä en ole vielä täysin toipunut flunssasta.

AFS-vaihto-oppilaana 1950-luvun Amerikassa

Astun laivaan, ja alkaa paluumatka New Yorkista takaisin Eurooppaan. Takana on suuri kokemus.
Lehtihaastatteluja

Olin kotikaupunkini Iisalmen ensimmäinen vaihto-oppilas, AFS-vaihto-oppilaana lukuvuoden 1956-1957 Yhdysvalloissa. Presidenttinä oli Eisenhower, Elvis Presley oli julkaissut vasta ensimmäisen single-levynsä. 1950-luku oli Amerikan kulta-aikaa taloudellisesti, ihmiset olivat optimistisia ja iloisia. Kylmän sodan varjo leijui kuitenkin jo jossain kaukana,  kouluissa pidettiin evakuointiharjoituksia sodan varalle. American Field Service oli alkanut ambulanssitoimintana maailmansotien ajan Euroopassa.

Sotien jälkeen oli alussa Fullbright-ohjelmaa edeltävia apurahoja tutkijoille. Vasta 1946 alkoi vaihto-oppilasohjelma koululaisille. Sain kokostipendin vaihto-oppilasvuodekseni. Vain taskurahat täytyi lähettää edeltäkäsin New Yorkiin toimistoon, josta ne sai joka kuukausi.

Ulkomailta saapuvat vaihto-oppilaat olivat vielä 1956 niin harvinaisia, että The New York Times kirjoitti etusivullaan saapumisestamme. Meitä oli yhteensä 807 koululaista. Nykyään pelkästään AFS:n kautta lähtee noin 10000 koululaista vaihto-oppilaiksi eri maihin. (kuvattu leikekirjasta, jota kokosin tuona aikana)

Muutama päivä Montanaan saapumisen jälkeen sain valita koulussa aineet, joita lukisin. Lukujärjestys oli sama joka päivä. Valitsin pakollisten englannin, yhteiskuntaopin ja Amerikan historian lisäksi taiteen, espanjan ja ranskan. Kaikki näitä aineita oli viisi tuntia viikossa. Oppikirjat sai lainaksi koululta. Ne olivat melkein yhtä paksuja kuin vanhan ajan perheraamatut.

Lehdet haastattelivat usein. Tässä esittelen kansallispukuani AFS-sisarelleni. Kansallispuku päällä pidin puheita kevätlukukaudella. Vierailin erilaisissa yhdistyksissä ja muun muassa seuduilla, joilla oli suomalaisia.

Kaikki nuoret kävivät 18-vuotiaaksi samaa koulua ja saivat diplomin koulun päättyessä. (Olen takarivissä keskellä.)

Lukuvuoden aikana oli iltapäivisin kerhoja, joissa oppi kokoustekniikkaa, sai harrastaa näyttelemistä tai muuta, mistä oli kiinnostunut. Lukiolaisille oli useita iltapukujuhlia, joihin mentiin kavaljeerin kanssa, kaksi paria yhdessä autossa. Yleensä opettajia istui seinävierustoilla valvomassa nuorten juhlintaa.

Vuonna 1957 esiintyi Elvis TV:ssä. AFS-perheeni pikkutytöt olivat haltioissaan.

(Olen poistanut kuvat, jotka olin valokuvannut leikealbumistani.)

Ennen kuin palasimme kotimaihimme, teimme busseilla kiertomatkan Amerikan itärannikolla, olimme viikon New Yorkissa perheissä ja vierailimme Valkoisessa talossa. Olimme jälleeen the New York Times -lehden  etusivulla, kun istuimme Valkoisen talon pihanurmikolla, ja presidentti Eisenhower piti meille puheen.

Puhun huomenna ensi kertaa julkisesti vaihto-oppilasvuodestani. Vertaan silloin myös elämää 1950-luvun Suomessa ja Amerikassa.

Turun kirjamessut 2013 sunnuntaina 6.10.2013.
Suomen Nuorisokirjailijat A/18 klo 12.30. Haastattelijana on kirjailija Tuija Lehtinen.
http://www.nuorisokirjailijat.fi/amnell-anna.html

Klo 14.30 keskustelen samassa paikassa kirjailija Katja Krekelän kanssa kirjoittamisen iloista ja vaikeuksista. Haastattelijana on Jade Lehtinen.
Kotisivublogi Anna Amnell

Jos olet Turussa huomenna, tervetuloa!

American Field Service tänään
http://www.afs.org/

Suomen AFS
http://www.afs.fi/


Tästä blogistani valitsemalla klikkaamalla esimerkiksi hakusanoja -'vaihto-oppilas', 'AFS'.
https://issuu.com/leenauutela/docs/opus_01092013_valmis/34

1.9.2013 - Turun kansainvälisten Kirjamessujen ohjelmalehti | Issuu is a digital 
opus_01092013_valmis
... 12.30 Vaihto-oppilas: Anna Amnell ja Billings (Montana) all year long.

Kommentti: 1950-luku. USA

Back to the Future I on eräs lempielokuviani monella tasolla. Mutta kun ajattelen 1950-lukua, minulle ovat tärkeimpiä värit ja tuoksut.  Eurooppa oli silloin nuhruinen, hiki tuoksui, ainakin Savossa kaikki oli kulunutta, elettiin melkein kuin kehitysmaassa.

Olin vaihto-oppilaana Amerikassa 1956-1957 ja kun kuvasin sikäläistä elämää kirjeissäni, eräs suomalaisista luokkatovereistani kirjoitti minulle: Älä kirjoita enää, kaikki sanovat, että sinä valehtelet.

Koulutytöt vaihtoivat Amerikassa vaatteita joka päivä, värit olivat raikkaita ja kirkkaita, keittiössä tuoksui silitetty puuvillakangas, kun perheen viisi tyttöä ja minä silitimme jatkuvasti pastellinsävyisiä vaatteitamme. Huoneessani oli valkoinen kokolattiamatto, jossa oli pehmeä nukka, kukalliset tapetit ja ikkunaverhot samaa kuosia. Perheessä oli monta autoa, pesukone ja kuivailmakuivaaja, astianpesukone.

TV-huone oli pieni ja siellä oli epämukavat kokoontaitettavat tuolit. Joissakin perheissä oli jo väritelevisio - kuva oli tosin karmea, ihmisen iho kuin lihatiskiltä. Lapset ja nuoret soittivat pitkiä puheluita, Suomessahan piti esittää asia lyhyesti. Lukiossa toimi sekä bändi että orkesteri, soittimet olivat koulusta ja opetus koulussa yhtenä valinnaisena aineena. Kouluissa järjestettin iltapukutanssiaisia, joissa tanssien varaamiset kirjoitettiin pieniin kirjoihin ja seinävierustoilla istui aikuisia esiliinoina.

Amerikkalaiset olivat siihen aikaan kohteliaita ja käyttäytyivät hyvin. AFS-perheessäni oli paljon kirjoja - ja kaksi flyygeliä olohuoneessa. Chicago ja New York olivat arvokkaita ja rauhallisia (Aamiainen Tiffanyllä New York !). Etelävallat olivat takapajula, jossa oli rasisteja. Heitä kauhistelliin pohjoisvalloissa. Vaihto-oppilaat kutsuttiin Valkoiseen taloon ja pihanurmikolla istuen kuuntelimme presidentin puheen. Minullakin oli pitkään I like Ike - rintamerkki. New York Times -lehdessä oli kahteen otteeseen meistä ryhmäkuva. Kun palasi Suomeen, oli kuin ufojen luona käynyt, piti olla hiljaa kokemuksistaan.
Kommentti Kemppisen blogikirjoitukseen Ei nettiä
Kuvassa olen lähimpien ystävieni kanssa graduation-päivänä. Suomessa menin takaisin kouluun. Pääsin ylioppilaaksi, kun amerikkalaiset luokkatoverini olivat käyneet jo kaksi vuotta yliopistoa, jotkut Harwardissa ja Bryn Mawhrissa. Olen takarivissä ikkunan kohdalla. Vasemmalla puolellani oleva tyttö on intiaani. Hänen vanhempansa olivat opettajia. Tytöt edustavat eri yhteiskuntaluokkia.
P.S. 1980-luvun asuin Kanadassa. Sitähän elokuva Back to the Future myös kuvaa.
Lue myös Iloinen 1950-luku

Nostalgiaa. Kirjamuistoja Chicagosta

from my library, originally uploaded by Anna Amnell.

Ostin Robert Frostin runot vaihto-oppilaana ollessani bussimatkalla, jossa kierrettiin Amerikan kaupunkeja. Spoon River Antologian ostin siirtolaisena ollessani, kun teimme koko perhe yhdessä matkan Chicagoon ja sen lähistöön.

(Nimi 'Chicago' on ranskankielinen versio intiaanien sanasta 'shikaakwa', villisipulin tuoksu. )

Kommentit. Kieli ja sen säilyminen

Eero Saarisen siirtolaismonumentti "Gateway Arch" , St. Louis, Missouri. Kuva: Matti Amnell (Jr)

Ikkunaiineksen blogiin tänään (Kirjoituksen nimi 'Napakymppi', aloitettu 29.9.2011, jo 172 kommenttia)

Palaan varhaisempaan kommenttiin, kun en ole ehtinyt käydä täällä pitkiin aikoihin.

Kuunkuiske, kirjoitit: "Ulkomaanshokeista tuli mieleeni eräs vaihto-oppilas, joka jenkkivuoden jälkeen paluulennolla ei suostunut koneessa puhumaan vielä suomea! Kuulin jutun yhdeltä toiselta vaihto-oppilaalta, joka sattui olemaan ystäväni ja samassa koneessa. Siis silloin 80-luvulla.

Niin ameriikkaa oli poika pullollaan."

Olin vaihto-oppilaana USA:ssa kauan sitten, ennen Internetiä ja muita nopeita yhteyksiä Suomeen. Eräs meidän ryhmän tytöistä itki laivamatkalla Eurooppaan palatessa, kun suomi tuntui täysin unohtuneen. Hän koki sen epämiellyttävänä, ei ylpeillyt siitä. Vaihto-oppilaat ovat usein vielä lapsia, 16-vuotiaita.

Äidinkieli katoaa nopeasti lapsilta ulkomailla asuttaessa, jos sitä ei pidetä aktiivisesti yllä vanhempien toimesta. Siirtolaisten pitäisi aina puhua omaa äidinkieltään lapsilleen. Se on tunteen kieli ja pitää ihmisen ehyenä. Kirjeenvaihtotoverit olivat tärkeitä tyttärelleni. Nyt on onneksi Internet, mutta se ei korvaa äidin ja isän juttelua ja vitsien kertomista.

Toivon myötätuntoista suhtautumista siirtolaisiin ja vaihto-oppilaisiin.

Kommentti Grafomaniaan: esiintymisjännitys

Kuvassa: Pirkko Anna Amnell (os Kolehmainen)

Kommentti:

Esiinnyin ensimmäisen kerran julkisesti 7-vuotiaana Iisalmessa. Lausuin joulujuhlassa Lauri Pohjanpään runon:

"-Emojänis tuli pyrynä metsän rajaa.
-Kun poikineen isä teki talvimajaa.
-"Se tulee",huus emo ja ilmaa haukkas,
-ja huohottain yli kantojen laukkas.
-"Mikä?" ärähti isä,"no tulla anna.
-Mitä tollotat poika,käy kiinni ja kanna!"
--
Sain raikuvat taputukset. Lausuin jatkuvasti koulujuhlissa vielä lukiossa ja esiinnyin näytelmissä.

Vaihto-oppilasvuonna (kuva) jouduin pitämään paljon puheita Montanassa. Jouduin lehtien ja jopa TV:n haastateltavaksi myös muualla USA:ssa kiertomatkamme aikana, sillä siihen aikaan vaihto-oppilaat olivat niin harvinaisia, että meidänkin laivan tultua meistä oli valokuva ja juttu New York Timesissa, muistaakseni peräti etusivulla. Mutta lausumisessa nousi itsekritiikki. Kuulin legendaarisen Helen Hayesin lausuvan televisiossa ja tunsin olevani surkea amatööri. Suomeen palattuani en suostunut enää esiintymaan koulun joulu- ja kevätjuhlissa, mikä suututti tyttölyseon rehtorin. Olin tullut hänen mielestään ylpeäksi.

Kouluaikojen esiintymisistä oli hyötyä, kun ryhdyin opettajaksi. Kanadasta palattuani pidin myös englannin suggestopedisia kursseja, ja se oli kuin teatteria: opettaja muun muassa lukee tekstiä klassisen musiikin ollessa taustalla. Tyttäreni kävi myös suggestopedian koulutuksen ja sanoo, että siitä on ollut hänelle, alkujaan hyvin ujolle ihmiselle, paljon hyötyä työssä. Hän on joutunut puhumaan vaativissa kansainvälisissä tilanteissa.

Esiintymistottumuksesta on ollut minulle vähän hyötyä kirjailijana. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani työn ohella enkä saanut vapaata esiintymisiin ja kouluvierailuihin.

Tärkeintä: Esiintymiseen tottuu. Kannattaa muistaa body language, hymyillä, kohdistaa sanoma kuulijoille, ääntää selvästi ja puhua tarpeeksi kuuluvasti.


Lue myös Elämä on kasvunpaikka - varsinkin vaihto-oppilaalle
Kun koti kävi ahtaaksi (Ensimmäisen kirjan ilmestyttyä. Alkujaan Kirjakauppalehdessä)

Kommentti: Paluumuuttajaakaan ei ymmärretä

Minusta on tuntunut, että vaihto-oppilaana oloa tai opintomatkaa arvostetaan enemmän kuin paluumuuttajan lapsena tai aikuisena viettämiä vuosia ulkomailla.

Kemppisen blogin kirjoitus Rakas entinen rasisti
Anita kommentoi: "Mutta mitenkäs taustan salaa -- kun tausta näkyy ihonväristä."

Kommenttini:

Se voi olla ankaraa, armotonta. Tulee mieleen erään amerikkalaisen romaanin lapsi, joka sanoi: Äiti, miksi teit minusta mustan?
 Muut sisarukset olivat valkoisia.

Vaikeaa on meidänkin perheen kokemuksen mukaan ja ystäviemme mukaan myös paluumuuttajilla, nimenomaan lapsilla ja nuorilla, jotka näyttävät "suomalaisilta", heillä on suomalainen nimi, mutta he ovat kulttuuriltaan jotain muuta tai ehkä kahden kulttuurin ihmisiä, joita ymmärretään Suomessa monesti vielä huonommin kuin maahanmuuttajia. (Eräs Helsingin yliopiston espanjanopettaja käytti sanaa 'kulttuurimulatti' tästä ilmiöstä)

Jos osaa kahta kieltä, ja siirtyy niissä vaivattomasti, jotkut kuulijat kokevat olonsa hankalaksi, ajattelevat että toinen teeskentee, näyttelee.

Sitten taas se, että on suomalainen nimi, on monesti työeste. Ei uskota, että paluumuuttaja on täysin englannin- tai ranskankielinen, elänyt vieraskielisessä kulttuurissa täysivaltaisena ehkä erinomaisesta kielitaidostaan kehuttuna "syntyperäisenä" henkilönä. Vaikkapa käännöstehtävä annetaan Suomessa jollekin, jolla on vieraskielinen nimi.:)

Suomessa ollaan edelleen hyvin tottumattomia siirtolaisiin, paluumuuttajin ja monen kulttuurin ihmisiin.

Ihmettelen sitä, miten hyvin jotkut venäläiset emigrantit selvisivät. Oltiinko siihen aikaan tottuneempia monikielisyyteen?

Lisäys: Monet paluumuuttajatuttavat ovat sanoneet, että heidän kokemuksistaan ei haluta edes kuulla.

Kommentti: kauhutarinoita rippikouluista yms

IMG_0894.jpg, originally uploaded by Anna Amnell.

Kerrotaan kauhutarinoita kesäleireistä ja rippikouluista. Minulla ei ole mitään kehuttavaa. Kommenttini:

Teillä on jännittävää kerrottavaa. Minä kävin ns koululaisten iltarippikoulun, jota pidettiin kylmässä kirkossa. Pojat istuivat toisella puolen, tytöt toisella puolen käytävää. Pappi oli kuiva kuin korppu, ja rippikoulu muistutti oikein tylsiä asiallisia koulutunteja.

Vaihto-oppilaana olin kesähelteellä perheen muiden tyttöjen kanssa vuoristossa kongrekationalistien kesäleirillä, jossa opettivat AFS-perheeni äiti ja muut kotirouvat. Asuimme hirsimajoissa ja nukuimme kerrossängyissä. Tunnelma oli hauska ja välitön. Uskontoa pidettiin täysin normaalina ilmiönä, ei mitään pingottamista.

Kuvassa olevalla kauniilla saarnatuolilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, Jospa olisi ollut noin kaunista katseltavaa rippikoulussa.

Toinen kommentti:

Kirsti kommentoi kommenttiani:

"Elämän kummallisuuksia, että korppumaisen tylsä rippikoulu tuotti uskollisia kirkon jäseniä. Nyt rippileirit ovat huvipuistomaisia extreme-elämyksiä, vaan täysi ikäisyyden saavuttua jäsenet karkaavat."


Vastasin:


Ei korppumainen rippikoulu ja siihen liittynyt ahdasmielinen entisajan körttiläinen ympäristö , vaan avoin ja luonteva amerikkalainen kristillisyys. Se vastasi opillisesti jotain samaa kuin anglikaanisuus, joka tuntuu myös läheiseltä (rauhallisessa ja intellektuellissa korkeakirkollisessa muodossa,, vrt P. D. James, Agatha Christien kirjoista tehdyt TV-filmit). Kulttuuri, elämän kauneus ja elämänilo olivat sallittuja. Se merkitsi paljon kirjallisuudesta ja taiteesta pitävälle koulutytölle.

Nykyajan suomalaisella luterilaisella kirkolla on vaikea identiteettikriisi, mutta kannatan sitä kuitenkin. Maantieteellinen asemamme idän ja lännen puristuksessa on kierouttanut Suomessa miltei kaiken. 

Kirkko tekee valtavan paljon hyvää niille, joista kukaan muu ei välitä, ei aineellisestii eikä henkisesti eikä hengellisesti. Kirkon paras työ on näkymätöntä, hiljaisten ahkerien työntekijöiden työtä. Julkisuudessa on esillä vain outoja ääri-ilmiöitä.

Miten minusta tuli helsinkiläinen?

Helsinki oli minulle ennen vain paikka, josta lähdetään muualle

Kun olin koulutyttö, Helsinki oli minulle vain unelma, parhaimmillaan Mika Waltarin kirjoissa. Kerran tein koulussa vesivärimaalauksen, jossa oli korkeita kivitaloja ja kapea sateesta kimalteleva katu niiden välissä, tummat talot, keltaiset sähkövalot hohtamassa ikkunoista. Kuin Waltarin Töölö, ja nyt minunkin Töölöni. Vasta myöhemmin tuli vanha kaunis eteläinen Helsinki tutuksi ja läheiseksi. Ullanlinnassa kirjoitin siitä, elin mielessäni niissä paikoissa, jotka näin ikkunoistani, mutta sata vuotta aikaisemmin. Yksi kirjoistani on suoranainen  rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille.

Koululaisena en ollut edes käynyt Helsingissä. Kävin täällä ensi kerran  vasta sinä vuonna, kun hain vaihto-oppilaaksi. Ensin  olivat kielikoe Metsätalolla ja haastattelu Amerikan tiedotustoimistossa vastapäätä ylvästä Eliel Saarisen Rautatieasemaa, sitten viisumin hakemukset ja muut muodollisuudet Katajanokalla  Uspenskin vieressä AFS:n toimistossa ja Kaivopuistossa Yhdysvaltain lähetystössä. Tunsin niin huonosti Helsinkiä, että kävelin joka paikkaan syys- ja kevätsohjossakin.  Eräs ystävällinen helsinkiläinen mies neuvoi minua kulkemaan raitsikanraiteita seuraten, jotta pääsisin Kaivopuistoon.  Helsinki merkitsi minulle ennen kaikkea lähtöä Amerikkaan ja paluuta Suomeen. 

Vasta sitten kun tulin opiskelemaan Helsingin yliopistoon, Helsinki tuli tutummaksi.  Poikaystäväni ja minä olimme niin maalaisia, että kävelimme joka paikkaan, kun emme tienneet, miten maksaa raitsikassa. Näin vaikka olimme kumpikin olleet jo ulkomailla, hän Englannissa ja minä Amerikan suurkaupungeissa. Vähitellen Helsingistä ja meistä tuli ystävät. 

Monen vuoden siirtolaisuuden jälkeen tulimme käymään lastemme kanssa Suomessa lomamatkalla. Olimme luulleet, ettemme palaisi koskaan Suomeen edes käymään. Oli outo tunne seisoa satamassa kolmosen raitsikan pysäkillä Helsingissä, jossa meillä ei ollut kotia. Oli kuin Helsingin ja meidän välillä olisi ollut paksu lasiseinä.

 Mutta sitten maailma muuttui, ja me emme enää voineet vastustaa Helsingin kutsua. Se tuntui eniten omalta kaupungilta.

Maa joka maksoi velkansa

Sain kuulla vaihto-oppilasvuonna Yhdysvalloissa jatkuvasti, että olin maasta, joka oli maksanut velkansa. Hyvin ajankohtainen muistutus meille nykysuomalaisille siitä, että Suomikin on saanut lainaa ulkomailta. 

Kuvan kansallispukuiset nuket kertovat siitä, että jouduin pitämään hyvin paljon puheita vaihto-oppilaskeväänä, muun muassa kouluissa, Rotary-klubissa, naisten seuroissa ja suomalaisten siirtolaisten asuttamassa kylässä, jossa suurin osa lapsista oli suomalaista sukua. Päälläni oli tuollainen sinivalkoinen kansallispuku. Olin pieni ja laiha, kuin nukke. Tukkakin haalistui auringossa vaaleaksi.


Vasta itsenäistynyt Suomi otti velkaa USA:lta. 
Lue lisää tilanteesta ja Amerikan reaktiosta.

Kaksi flyygeliä olohuoneessa

Flyygelin kuva: Wikipedia, ks sieltä myös 'pianokvartetti'.

Vaihteeksi TV-ilta. Ensin katsoimme dokumenttisarjaa "Siirtolaisesta miljonääriksi", ja vuorossa oli flyygelintekijäsuku Steinway. Ohjelman jälkeen pohdimme sitä, paljonko Steinway-flyygelit nykyään mahtavat maksaa - noin 100 000 euroa.

Siitä tuli mieleen aika, jolloin olin American Field Service -vaihto-oppilaana Amerikassa. Kun olin ollut viikon pari isäntäperheessäni, kirjoitin luokkatovereille Suomeen. Kun kerroin muun muassa sen, että perheen kolmikerroksisessa talossa oli olohuoneen keskellä lomittain kaksi flyygeliä, sain Suomesta kirjeen: Älä viitsi enää kirjoittaa sieltä. Kaikki sanovat, että sinä valehtelet. Iisalmessa oli muistaakseni siihen aikaan yksi flyygeli, ja sekin kaupungin juhlasalissa. Ehkä oli toinenkin, sillä kerrottiin vitsiä rouvasta, joka meni ostamaan musiikkikaupasta flyygelin nuotteja.

Nuo kaksi flyygeliä eivät olleet kuitenkaan siinä amerikkalaisperheessä koriste-esineitä vaan käyttöesineitä. Perheenäiti oli pianisti ja soitti kolmen ystävänsä kanssa pianokvartetissa, kahdeksankätisesti kahdella pianolla, mikä on harvinaisempi muoto pianokvartettia. He soittivat myös paikallisen sinfoniaorkesterin kanssa konserteissa. Eräänä päivänä, kun olin sairas ja poissa koulusta, kuulin heidän soittavan koko päivän Debussyn musiikkia.

"A rare form of piano quartets consist of two pianos with two players at each piano. This type of ensemble is informally referred to as "8 hand piano", or "2 piano 8 hands".
https://en.wikipedia.org/wiki/Piano_quartet

". Roz loved the arts. She wrote poetry, explored ceramics and painting. But her first love was music. She studied piano for many years. Eventually, she and three friends, formed the First Billings Piano Quartet and were able to perform with the Billings Symphony as well as give concerts of their own," Muistokirjoitus
http://www.michelottisawyers.com/rosamond-d-cochrane/

Rozin Pianonsoitonopettaja oli Ralph Rauh, joka teki minullekin Seashore-testin. Lue lisää
https://blogisisko.blogspot.fi/2011/05/soittotunneilla-ja-seashore-testissa.html

Nuoruuden yliopistot

Helsinki University, originally uploaded by Anna Amnell.

Opiskelin koko 1960-luvun, sillä opiskelin alussa työn ohella ja sain sitten kolme lasta ja hoidin heitä. Viihdyin yliopistolla, sillä suurin osa opettajistani oli mukavia ihmisiä.

Melkein kaikki luentoni olivat yliopiston kauniissa päärakennuksessa. Sosiologian opinnot ja englannin gradun tekeminen tapahtuivat enimmäkseen Porthaniassa. Rikhardinkadun kirjastosta tuli toinen koti. Istuin siellä lukemassa, ja sieltä lainattiin perheeseemme kirjoja sekä meille aikuisille että kolmelle lapsellemme. Oli tavallista, että mieheni toi työstä tultuaan meille ostoskärryllisen kirjoja viikonlopuksi. Luettavaksi ja ääneen luettavaksi.

Kun pääsin ylioppilaaksi, amerikkalaisen vaihto-oppilasperheeni vanhemmat ehdottivat, että tulisin heille asumaan ja opiskelemaan sikäläisessä yliopistossa. Se olisi merkinnyt neljän vuoden ilmaista opiskelua. Minulla oli kuitenkin jo poikaystävä, ja me halusimme opiskella yhdessä Helsingissä. Tunsin olevani eurooppalainen.

Joulu maailmalla

Nykyään amaryllis on minulle joulukukka. Lapsena ja paljon myöhemminkin pidin hyasinttia ja tulppaaneita joulukukkina. Olin kouluaikana yhtenä vuonna jouluapulaisena kukkakaupassa. Rakastuin yhdellä iskulla kukkakauppoihin. Ostamme paljon kukkia, sillä meillähän ei ole kesähuvilaa, joten kodista tehdään puutarha - varsinkin jouluksi. Ihmettelen koko ajan nytkin amaryllisten täydellistä kauneutta. (Orkideat eivät ole näyttäneet nenänpäätäkään tänä jouluna, ei siis edes kukannuppuja tai kukkavartta näkyvillä.)

Yhtä joulua lukuunottamatta olen ollut aina jouluna kotona. Lapsena ja koululaisena koin joka vuosi aidon perinteisen suomalaisen joulun. Muistelemme joka joulu mieheni kanssa äitini laittamia loistavia jouluaterioita.

Olin koululaisena AFS-vaihto-oppilas ja koin sinä jouluna aidon amerikkalaisen joulun. Jouluaattona kiersimme laulamassa joululauluja ystäville ja säestimme lauluja kelloilla. Lahjat olivat jouluaamuna kuusen alla, ja jouluaterialla syötiin kalkkunaa, keitettyjä vihanneksia ja karpalohyytelöä. Perheen isoisät tulivat Bostonista jouluvieraiksi, ja heillä oli minussa innokas kuuntelija muistoille, joita he kertoivat tietenkin joka joulu ja kiitospäivä.

Ruokapöytänä palvelivat siinä isossa talossa kaksi isoa levyä, joiden alla oli pukkijalat ja peittona ensin paksu villainen kangas ja sen päällä valkoinen liina. Pöytähopeat otettiin esille vain jouluna. Olohuoneessa oli kaksi flyygeliä, joten lattiatilaa ei riittänyt pysyvälle ruokasalin kalustolle. Arkisin syötiin keittiössä baaritiskin ääressä tai TV-huoneessa, jossa istuttiin tarjotin polvilla.

Opin silloin myös englanninkieliset joululaulut, sillä kuten luokkatoverinikin lauloin "oman kirkkoni" eli kongrekationalistisen kirkon nuortenkuorossa. Uusi kirkkorakennus oli rakenteilla, ja kokoonnuttiin elokuvateatterissa kuten sunnuntaisinkin.

Englantilaiset joululaulut tulivat vielä tutummiksi silloin, kun olin opiskelijana osapäivätyössä suomalais-englantilaisessa lastentarhassa. Siellä järjestettiin joulukuvaelma. Jotkut vanhemmista, varsinkin suurlähetystön ja British Councilin henkilökuntaan kuuluvat, kutsuivat myös poikaystäväni, nykyisen mieheni, ja minut kutsuille kotiinsa myös joulun aikaan.

Lapsemme ovat tottuneet pienestä pitäen kansainväliseen jouluun - jouluhan on itsessäänkin hyvin monikulttuurinen juhla. Poikamme ja tyttömme olivat opiskeluaikanaan yhden joulun Pariisissa, ja tyttäreni huonetoveri tyttöjen asuntolassa oli Martiniquesta. Poikamme asui Kanada-talossa, söi Pariisissa kokiksi opiskelevien ystäviensä jouluherkkuja ja oli jouluyönä heidän kanssaan messussa Notre Damessa, jossa oli niin kylmää, että olisi halunnut laittaa keskiaikaiseen tyyliin nuotion joulukirkkoon.

Jouluaterialla puhutaan meillä nykyään kolmea kieltä - suomea, englantia ja ranskaa, joka on poikamme ja miniämme kotikieli. Kanadassa joulu oli sekoitus suomalaista, englantilaista ja amerikkalaista joulunviettoa. Monet sanovat, että Kanada on englantilaisempi kuin Englanti. Siirtolaiset ovat vieneet Amerikkaan omat joulutapansa, joten perinne on hyvin rikas ja kiinnostava. Esimerkkinä amerikkalaisesta joulusta olkoon Jouluseimi Manhattanilla.

Malja Suomelle

Eurooppalaisia nuoria menossa Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaiksi. Samassa pöydässä muiden teini-ikäisten kanssa tämän blogin kirjoittaja, vasemmalla pilkullisessa mekossa. Laseissa on vettä, mutta maljanjuontiote on viinimaiden tyyliä.

Suomi on muuttumassa rytinällä. Valta on siirtymässä oikealle, ja se aiheuttaa paniikkia vasemmistossa. Sitä on mielestäni "etelän median" epätoivoinen yritys kaataa hallitusta keinolla millä hyvänsä. Onhan suuri joukko toimittajia selvästi vasemmalla, minkä ymmärtää, kun ajattelee suomalaisen toimittajakoulutuksen historiaa.

Muutosta tapahtuu muuallakin kuin politiikassa. Me tavalliset kansalaiset voimme esittää mielipiteitämme julkisesti blogeissamme. Maahan on alkanut vähitellen muuttaa jälleen väestöä muista maista. Maahanmuuttajia pelätään, vaikka entiset maahanmuuttajat ovat sopeutuneet erinomaisesti. Vai ovatko juuri entisaikojen emigrantit muuttaneet Suomen siksi, mikä se on nyt, sivistynyt länsimaa? Ihmisiä eivät pysty estämään lopulta edes muurit ja rautaesiriput, sillä ihmiset haluavat olla yhteydessä toistensa kanssa yli rajojen. En tarkoita sitä, ettei ongelmista saisi puhua. Päinvastoin - avoin keskustelu on tarpeen, ja sitä on alkanut nyt harjoittaa myös paikkakuntani lehti Helsingin Sanomat.

Olen ihan ihmeissäni tämän sunnuntain lehdestä, sillä siinähän on lukemista vaikka kuinka paljon. Minua kiinnostaa erityisesti Picasso-näyttelyssä tehty haastattelu Anna Kortelaisesta.

Miltähän Picasso-näyttely tuntuu minusta nyt? Näin nimittäin vaihto-oppilaana legendaarisen Picasson 75-vuotisnäyttelyn New Yorkin nykytaiteen museossa, jossa se oli esillä kesäkauden 1957, ja pelkästään toukokuussa kävi näyttelyssä 100 000 vierailijaa. Olin viikon Scarsdalessa vieraana perheessä, jonka äiti oli taiteilija, ja hän vei minut taidenäyttelyihin ja katsomaan Broadway-musikaalia. Tarkoitus oli mennä kuuntelemaan myös Billy Grahamia, joka puhui samalla viikolla Yankee Stadiumilla, mutta sinne olivat kaikki tiet tukossa. Sekin oli tuon kesän suuria tapahtumia.

Picasson näyttely teki minuun suuren vaikutuksen. Olihan taide siihen aikaan lempiharrastukseni. Viivyin kaikkein kauimmin Guernican edessä, ihmettelin sitä, miten valtavan paljon yksityiskohtaisia luonnoksia Picasso oli työtä varten tehnyt. Näinkin muutama päivä sitten TV:ssä ohjelman Picassosta ja Guernicasta, johon hänen uransa huipentui, jalostui, mutta laski sitten alaspäin, ja Picassosta tuli poliittinen maskotti ja taiteilijana aika turhanpäiväinen. Vaikka pidän edelleen eniten Picasson varhaistuotannosta, arvostan sittenkin eniten Guernicaa taideteoksena. Se on hirvittävä samalla tavalla kuin jokin Shakespearen näytelmistä tai antiikin tragedioista.