Onnela

IMG_1977 Onnela, originally uploaded by Anna Amnell.

Majatalo Onnela, jossa asui muiden muassa Eino Leino esimerkiksi vuosina 1923-1924. Lue lisää.

Halosenniemi

IMG_1952, originally uploaded by Anna Amnell.

Pekka Halosen ateljee ja koti Tuusulanjärven rannalla taiteilijayhteisössä, jossa oli talo myös Sibeliuksilla ja Ahoilla. Tuusulanjärven ranta

Ruohottuneet kiviportaat Sibeliuksen puutarhassa

Ruohottuneet kiviportaat Sibeliuksen puutarhassa, originally uploaded by Anna Amnell.

Alhaalla näkyy sanko, johon joku on juuri kitkenyt rikkaruohoja. Voin kuvitella Aino Sibeliuksen sinne puutarhatöihin.

Sibeliusten puutarha olisi aikamoinen lisä Ainolaan.

Kulttuurihäiriköitä

IMG_1712, originally uploaded by Anna Amnell.

Itikat ovat suomalaisen kulttuurin häiriköitä. Edes tuoksuneilikka ei auta, vaikka pitäisi.
Istuttakaa sitä suuria pensaita kulttuurikohteisiin.

Kulttuurimatkalla Ainolassa (Aino ja Janne), Aholassa (Juhani ja Venny), Onnelassa (Eino Leino), Halosenniemellä (Pekka Halonen), Tuusulassa (Aleksis Kiven kuolinmökillä), Hvitträskissä (Eliel ja Loja Saarinen) jne.

Itikanpuremia nilkat täynnä. Miksi suurmiehemme- ja naisemme menivät metsään? Olivatko he immuuneja itikoille?

Miten minusta tuli helsinkiläinen?

Helsinki oli minulle ennen vain paikka, josta lähdetään muualle

Kun olin koulutyttö, Helsinki oli minulle vain unelma, parhaimmillaan Mika Waltarin kirjoissa. Kerran tein koulussa vesivärimaalauksen, jossa oli korkeita kivitaloja ja kapea sateesta kimalteleva katu niiden välissä, tummat talot, keltaiset sähkövalot hohtamassa ikkunoista. Kuin Waltarin Töölö, ja nyt minunkin Töölöni. Vasta myöhemmin tuli vanha kaunis eteläinen Helsinki tutuksi ja läheiseksi. Ullanlinnassa kirjoitin siitä, elin mielessäni niissä paikoissa, jotka näin ikkunoistani, mutta sata vuotta aikaisemmin. Yksi kirjoistani on suoranainen  rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille.

Koululaisena en ollut edes käynyt Helsingissä. Kävin täällä ensi kerran  vasta sinä vuonna, kun hain vaihto-oppilaaksi. Ensin  olivat kielikoe Metsätalolla ja haastattelu Amerikan tiedotustoimistossa vastapäätä ylvästä Eliel Saarisen Rautatieasemaa, sitten viisumin hakemukset ja muut muodollisuudet Katajanokalla  Uspenskin vieressä AFS:n toimistossa ja Kaivopuistossa Yhdysvaltain lähetystössä. Tunsin niin huonosti Helsinkiä, että kävelin joka paikkaan syys- ja kevätsohjossakin.  Eräs ystävällinen helsinkiläinen mies neuvoi minua kulkemaan raitsikanraiteita seuraten, jotta pääsisin Kaivopuistoon.  Helsinki merkitsi minulle ennen kaikkea lähtöä Amerikkaan ja paluuta Suomeen. 

Vasta sitten kun tulin opiskelemaan Helsingin yliopistoon, Helsinki tuli tutummaksi.  Poikaystäväni ja minä olimme niin maalaisia, että kävelimme joka paikkaan, kun emme tienneet, miten maksaa raitsikassa. Näin vaikka olimme kumpikin olleet jo ulkomailla, hän Englannissa ja minä Amerikan suurkaupungeissa. Vähitellen Helsingistä ja meistä tuli ystävät. 

Monen vuoden siirtolaisuuden jälkeen tulimme käymään lastemme kanssa Suomessa lomamatkalla. Olimme luulleet, ettemme palaisi koskaan Suomeen edes käymään. Oli outo tunne seisoa satamassa kolmosen raitsikan pysäkillä Helsingissä, jossa meillä ei ollut kotia. Oli kuin Helsingin ja meidän välillä olisi ollut paksu lasiseinä.

 Mutta sitten maailma muuttui, ja me emme enää voineet vastustaa Helsingin kutsua. Se tuntui eniten omalta kaupungilta.