Anna Amnellin Blogisisko-blogi

perjantaina, marraskuuta 25, 2011

Henkilökohtaista: puoluekanta, ihmisoikeuskysymykset

Olen tuonut esille tässä blogisssa jo aikaisemmin, että olen ollut viime vuodet Kokoomus-puolueen jäsen. Olen sen verran pohjois-amerikkalainen ( Kanadan ja Suomen kansalainen), että en koe tarpeelliseksi salata puoluekantaani. Koen aiheelliseksi toistaa tämän tänään, jolloin minusta esitettiin blogiini vedoten vääriä tietoja.

Kannatan monikulttuurisuutta, rotujen, kulttuurien ja uskontojen tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Olen kirjoittanut usein näistä aiheista.

Minua syytettiin tänään myös vihamielisyydestä homoseksuaaleja kohtaan. Väite ei pidä paikkaansa. Olen käsitellyt tätä aihetta kahdessa kirjoituksessani.

Yhteisö lapsen kasvattajana :
--
Eräs naapurimme piti ruokalaa, ja hänellä kävi vakituisia "syömämiehiä" ruokatunnin aikaan, muun muassa lyseon opettajia. Eräs hänen vieraistaan teki lähtemättömän vaikutuksen. Hän oli kaunis tumma mies, joka oli hyvin ystävällinen sekä lapsille että aikuisille. Eräänä päivä äiti katsoi ulos keittiön ikkunasta, pyyhki kyyneleitä silmistään ja sanoi: Siellä se raukka menee.
Aikuisten puheista tihkui sen verran, että tajusin, että mies joutuisi jostain syystä vankilaan. Hän oli ensimmäinen tuntemani homoseksuaali henkilö.
--
ja kirjoituksessa Kohtalona rock'n roll (koulujuhlat USA:ssa)

Kerran vuodessa tytöt hankkivat kavaljeerin ja pidettiin naamiaiset. Juhlan taustalla oli Al Cappin sarjakuva, jossa ruman Sadien pormestari-isä keksii päivän, jolloin naimattomat naiset saavat metsästää itselleen miehen. Tämä oli Sadie Hawkins -päivä, jota vietettiin 1970-luvulle asti collegeissakin ja joka elää edelleen musikaalina (Näin sen Broadwayllä jo seuraavana kesänä). Tytöt sananmukaisesti ajoivat takaa poikia ryhmissä ja merkitsivät heidät nauhalla.

Minulla oli ongelma, en halunnut ketään niistä siilitukista [poikien omituinen tukkamuoti siihen aikaan] . - Minä voin ottaa Fredin, sanoin vihdoin, kun ystävilläni oli jo kavaljeerit. Ajattelin, että kukaan ei valitsisi Frediä, sillä hänellä oli isot rumat silmälasit, ja hän oli muutenkin vähän outo. Hän oli toisaalta hyvin hauska ja luova ihminen, hyvä ystäväni, samassa taideluokassa ja AFS-perheen collegessa olevan tyttären tuttu, esittänyt tanssiohjelmia koulussa hänen kanssaan.

Fredin vanhemmat kertoivat, että Fred oli linnoittautunut huoneeseensa yläkertaan. Hänen isänsä ja äitinsä sanoivat, että hän oli ollut koko päivän lukon takana ja siirtänyt jopa jonkun raskaan kaapin ovensa eteen. Eräs jo "metsästetyistä" pojista keksi keinon. Haettiin korkeat tikkaat, kiivettiin ylös ja rikottiin Fredin vanhempien luvalla Fredin huoneen ikkuna.
Fred oli kalmankalpea, kun kiipesin ikkunasta hänen huoneeseensa.
- Fred, en minä olen ihastunut sinuun. En keksinyt ketään muutakaan, kerroin ja tajusin samalla (vain alitajuisesti), että Fredistä ei ollut ehkä yleensäkään kivaa lähteä tytön kanssa juhlimaan. Tilanne muuttui täysin. Fred innostui kovasti koulujuhlasta.

Fredin ideasta pukeuduimme intiaaniasuihin, joita Fred ja perheeni vanhempi tytär olivat käyttäneet eräässä tanssinäytöksessä. Sitten Fred alkoi treenata minua tanssimaan. (Hänestä tuli myöhemmin USA:n armeijan ammattitanssija ja tanssinopettaja:) Hän tuli meille monta kertaa viikossa ja harjoittelimme tanssimista tosissaan äänilevyjen tai AFS-perheeni äidin pianonsoiton tahdissa. Näin minä opin tuntemaan rock and roll -musiikin.
(Kun palasin Suomeen, tapasin pojan, josta tuli mieheni. Rock'n roll vaikutti elämäämme.)