Nooakin arkin ovi Suomenlinnassa. Kuva: Anna Amnell
Kommentti blogiin, joka on lopetetti, jossa puhutaan asunnoista ilman mukavuuksia.
Ihminen on sopeutuvainen. Asuimme pari kolme vuotta Suomenlinnassa peruskorjaamattomassa Nooakin arkissa, 1700-luvulla rakennetussa kerrostalossa.
Meillä oli uunilämmitys, keittiössä ja WC:ssä ei tosin ollut mitään lämmitystä. Taloomme tuli kylmä vesi, ja hankimme kaasulla toimivan vedenlämmittimen, jolla sai hetkessä kuumaa vettä keittiöön ja sieltä letkulla vessaan.
Meillä oli kolme pientä lasta, ja pesimme heidät joka ilta "vannassa" (vauvanpesuamme) tilavassa WC:ssä, jossa oli onneksi lattiakaivo. Sauna oli Merisotakoulun saarella. Talvipakkasilla työnsimme lapset vanhanaikaisessa lastenreessä saunaan ja takaisin. Sillalla kävi aikamoinen viima.
Lapset kävivät lastentarhaa ja koulua kaupungin puolella Eirassa ranskalaisessa koulussa, jonne kävelimme jään yli jäätietä myöten.
Lapset muistelevat Suomenlinnan asuntoa hienona asuntona. Olihan siellä kaunis valkoinen kaakeliuuni, melkein samanlainen kuin Louhisaaren kartanolinnassa, syvennys ruokien lämpiminä säilyttämistä varten puuttui.
Nooakin arkin restaurointi (asuntomme oli toisen kerroksen päädyssä. Kuvassa näkyvät ison lastenhuoneen kolme oikeaa ikkunaa ja keittiön ikkuna. Toisella puolen oli meidän pienempi olohuone. Sillä puolella olivat valeikkunat yhdellä seinällä. Linkissä olevassa tekstissä on virhe.)
2.
Siitä jäi hyvät muistot, sillä luonnon kauneus ja mielenkintoinen ympäristö voittivat asunnon epäkäytännöllisyyden. Se on nuoremmille lapsillemme ensimmäinen koti,jonka he muistavat ja aika joka on heille ruusuinen. Mutta kyllähän elämämme oli todella vaatimatonta.
Mutta koska asunto oli halpa, saatoin olla kotiäiti ja järjestää lapsille vapaan ja onnellisen lapsuuden, jossa on sekä luonnonkauneutta että uusien asioiden oppimista. Vanhimmalle lapselle se oli satujen ja seikkailun saari, jota hän tutki ystävänsä kanssa. Se oli ehkä onnellisinta aikaa perheessämme.
