Blogisisko ® Anna Amnell: 1900-luku oli surullinen sukutarina

1900-luku oli surullinen sukutarina. Häiriintynyt Saksan keisari on kateellinen komeille serkuilleen Britannian kuninkaalle ja Venäjän keisarille. Hän lähettää Moskovan serkulleen sinetöidyn paketin, junavaunun, jossa on terroristin kostohimoinen pikkuveli. Tämä haluaa kostaa Venäjän keisarille sen, että keisarin isän murhaa suunnitellut terroristiveli teloitettiin. Kaikille käy huonosti, keisari menettää asemansa, sota tuo köyhyyttä ja onnettomuuttta, serkku ja serkun vaimo ja lapset murhataan, Venäjä joutuu kaaokseen, laillisuus joutuu romukoppaan. Alkaa Venäjän kansan monikymmenvuotinen kurjuus ja kärsimys. Puoli Eurooppaa orjuutetaan. Koko Eurooppa kärsii.

Kestäviä kukkia

Valo muuttaa ikkunan.

 

Kultaiset puistolehmukset

 30. syyskuuta 2010.

Uuden kielen oppiminen ei ole helppoa

Uuden kielen oppiminen on vaikeaa. Lapsi voi oppia nopeasti, jos vanhemmat ovat johdonmukaisia, puhuvat vain omaa kieltään lapselleen ja antavat syntyperäisten tai vastaavan (lapsena tai teini-ikäisenä tietyn kielen omaksuneen) opettaa/puhua lapselle uutta kieltä: opettajat, leikkitoverit. Jotkut oppivat TV-tä katselemalla hyvän ääntämisen.

Mutta tunnekieli eli ns. sydämen kieli täytyy tulla vanhemmilta, jotka puhuvat omaa kieltään (!) lapselleen. Silloin lapsi oppii myös vieraan kielen paremmin kuin jos vanhemmat puhuisivat vierasta kieltä lapselleen. Suomalainen vieraan kielen opetus voi olla erittäin hyvää.

Mielipiteeni perustuvat omiin kokemuksiin vaihto-opppilaana, opettajana (englanti) ja siirtolaislasten äitinä. En puhunut lapsilleni koskaan muuta kuin suomea, kun asuimme yhdeksän vuotta siirtolaisina Kanadassa. Meillä puhuttiin aina suomea, ja lapset puhuivat keskenään suomesa. He oppivat englannnin opettajilta, luokkkatovereilta ja TV.stä.

Ranskan he olivat oppineet sitä ennen Helsingin ranskalais-suomalainen koulu (virallinen) koulussa, jossa aloittivat lastentarhassa ja jatkoivat Kanadassa ranskan tunneill ja yliopistossa. Kun tyttäreni opiskeli ranskalaista filologiaa Pariisissa, eräs professori kysyi, onko hänen äitinsä virolainen (!), vaikka en ollut koskaan puhunut hänelle (huonoa) ranskaani.

Kieli ei ole yksinkertainen ja helppo asia. Mielestäni Suomessa ei tajuta sitä samalla tavalla kuin sellaisissa maissa, joissa on laajaa kokemusta siirtolaisuudesta useassa sukupolvessa. Auttavan kielitaidon oppii nopeasti. Se riittää turistimatkoilla ja käytännön töissä, mutta ihmisten hoitamisessa se ei aina riitä.

A Bumblebee

Bumblebees are our friends