Ohrana

Kuva: Anna Amnell

Kesäinen Johanneksenpuisto heijastuu Ohranan talon ikkunoihin.
Punanotkonkatu 4 - Korkeavuorenkatu 21. Arkkitehti Axel Högberg. 1888. Ullanlinna
Kortteli: Kultakala

Kun tulimme Suomeen Kanadasta 1980-luvun lopussa, meille osui naapuriksi Ohranan talo. Se sopi erinomaisesti, sillä olin alkanut jo Kanadassa kirjoittaa nuortenkirjaa sortovuosien ajasta. Olin kokopäivätyössä ja kirjoitin sen ohella. Syntyi Aurora-sarja.
Aurora-kirjat kertovat tytöstä, jonka äiti oli venäläinen ja isä suomalainen kasvitieteilijä ja lehtimies, joka karkotetaan Bobrikovin toimesta ja matkustaa ensin Kanadaan ja sitten Yhdysvaltoihin, jonne tytär seuraa häntä. USA:sta kertova osa jäi kuitenkin kirjoittamatta.

Ensimmäinen Aurora-kirja "Aurora, Vaahteralaakson tyttö" (1991)otettiin hyvin vastaan ja siitä ilmestyi toinen painos muutaman kuukauden kuluttua. Toisessa osassa "Aurora ja Pietarin serkut" (1993) Aurora palaa Helsinkiin ja opiskelee Ateneumissa. Hän asuu äitinsä sisaren luona Bulevardin puutalossa ja kokee suurlakon. Tässä Aurora kävelyllä 1900-luvun alun Helsingissä:


Oli kaunis päivä ja Aurora päätti lähteä jälleen päiväkävelylle. Hän puki ylleen arkikävelypukunsa, pitkän hameen ja jakun, otti hatturasiastaan yksinkertaisen olkihatun ja sieppasi mukaan vanhan valkoiseksi haalistuneen päivänvarjonsa. Thomasilta oli tullut taas paksu kirje, ja Aurora halusi lukea sen Kaivopuistossa.

Pienessä Springhillin kaupungissa Pennsylvaniassa Aurora oli asunut isänsä kanssa vaaleanpunaisessa puutalossa. Sen takana oli autio niitty, josta alkoi maaseutu kumpuilevine mäkineen. Siellä oli Aurora pyöräillyt ja toisinaan vain juossut kuin pikkutyttö.

Hän olisi halunnut juosta nytkin, mutta ei, hän käveli arvokkaasti kadun yli niin kuin muutkin helsinkiläiset daamit: kantoi päivänvarjoa vasemmalla kädellä ja kannatteli oikealla kädellä helmaansa.

Aurora käveli nopeasti Johanneksenmäelle päin. Kaksi tuuheapartaista venäläistä upseeria pitkissä mantteleissa käyrä miekka vyöltä riippuen ajoi ohi polkupyörällä.

Melkein vastapäätä Uutta kirkkoa Kultakalan korttelissa oli kadunkulmassa mahtava punaiseksi palatsiksi sanottu punaruskea kivitalo, kuin linnoitus torneineen. Sen pitkää parveketta kannatteli neljä leveäharteista Atlas-jättiläistä. Oven ja kaari-ikkunoitten yläpuolella irvistelivät vihaiset leijonat.

Miten kaunis talo se olikaan valkoisine ikkunankaarineen ja koristeineen! Ennen siinä oli ollut paljon asukkaita ja kellarikerroksessa kaikenmoisia puoteja. Nyt se oli Ohranan talo, santarmien päämaja. Ohrana eli Venäjän salainen poliisi etsi vallankumouksellisia. Ohranaan oli Auroran isäkin joutunut kerran kuulusteltavaksi. Hän oli palannut, mutta monet olivat hävinneet sen tien.

Kerrottiin, että talossa oli salainen porraskäytävä, jota myöten nuo onnettomat oli viety suoraan kuulusteluista umpivaunuihin ja sitä tietä junaan ja Siperiaan.

Alakerran venäläisestä puodista kuului helmitaulun kilinä. Talossa oli myös asukkaita. Juuri nytkin astui talon edessä ajurinvaunuista hoikka tumma tyttö äitinsä kanssa.

Tyttö näytti Auroran ikäiseltä ja loi uteliaan katseen Auroraan. Aurora hymyili ja oli tervehtiä, kun muistikin, ettei ollut enää Springhillissä, jossa kaikki olivat tuttavia keskenään ja tervehtivät toisiaan.

Tytön äiti sanoi jotakin, ja tyttö käänsi katseensa pois. Sisältä talosta ryntäsi venäläinen sotilas avaamaan oven rouvalle ja hänen tyttärelleen.
- Spasiba, sanoi rouva ja tyttökin kiitti hymyillen. Kohta kuului hissin natina, kun sotamiehet veivasivat äidin ja tyttären yläkertaan käsikäyttöisellä hissillä.

Aurora käveli ripeästi eteenpäin. Katukyltit olivat kaikkialla kolmella kielellä: ylinnä venäjäksi, sitten suomeksi ja alimpana ruotsiksi. Korkeitten keltaisten lankkuaitojen takana asui Korkeavuorenkadulla puutaloissa räätäleitä, seppiä ja suutareita suurine perheineen. Siellä täällä oli korkea kivitalo.


Tuntui siltä, että joka puolella purettiin vanhaa ja rakennettiin uutta. Aurora pysähtyi hetkeksi katsomaan.

Rakennustyömailla oli kymmeniä hevosia ja rattaita, huivipäiset nuoret naiset kantoivat tiilikasaa selässään pitkät helmat pölyssä ja miehet junttasivat paksuja paaluja huutaen rytmikkäästi:

- Hei, juu, junttana poo! Nostakaa ylös ja laskekaa joo!

Mahtava paalu upposi yhä syvemmälle Helsingin maaperään, uudesta kivitalosta tulisi vakaa ja turvallinen.

Toisaalla pieni parrakas mies heilutti lippalakkiaan ja kirkkaanpunaista varoituslippua huutaen:

- Paukku tulee! Paukku tulee!
Kuului pelottava räjähdys ja kallio murtui.


Kirjastani Pirkko Pekkarinen: Aurora ja Pietarin serkut. 1993. Kirjapaja, sivut 86-88.

Lisää tietoa näistä kirjoista Aurora-blogissani.