Tänä aamuna ikkunastani näkyvissä katoissa oli aivan uudenlainen värisävy. Yritin heti tallentaa sen. Mutta silmä on kameraa herkempi. En saa koskaan vangittua väriä sellaisena, kuin se on luonnossa.
Olin kouluaikaan hyvin kiinnostunut kuvataiteista. Piirustus oli eräs lempiaineitani ja kävin kerran viikossa piirustuskerhossa, jonka jäsenet olivat meitä muutamaa koululaista lukuunottamatta aikuisia. Kesällä kävimme maalaamassa ulkona. Lapsuudenystäväni ja minä luimme taiteilijoiden elämäkertoja ja valokuvasimme yksinkertaisilla laatikkokameroillamme. Vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa otin maalaustunteja ja yksi valinnaisista kouluaineistani oli "crafts", jossa kokeiltiin erilaisia menetelmiä. Lapsuudenystäväni meni opiskelemaan Ateneumiin. Minusta tuli taiteenystävä, mielenkiinto jatkui.
Muutama vuosi sitten minusta alkoi tuntua siltä, että haluaisin harjoittaa itsekin jotain taiteeseen liittyvää. Digikamera tuntui ihanteelliselta. Nykyinen kamerani on entistä kevyempi, kuvaaminen on edullista, allergiat eivät haittaa. Kuvaan ihan mitä hyvänsä lähiympäristössäni. Valokuvaaminen on minulle täysin stressitön harrastus.
Tiedän, että on olemassa kameroita, joilla voisi saada aikaan loistavia kuvia, mutta sellaiset kamerat ovat liian kalliita ja liian raskaita minulle. Tyydyn siksi siihen, että voin tallentaa edes jotain siitä, mitä näen. Arvostan kovasti ihmisiä, jotka ovat kehittäneet nämä nykyajan kamerat. Valokuvaaminen ei ole enää rikkaan yläluokan harrastus. Sitä voi harrastaa jokainen.
Muistot maisemista ja niiden väreistä ovat myös tallella. Muistin varassa maalattiin ennen aikaan suuria maisemamaalauksia, joiden kaltaisia nykyajan taiteilijat eivät enää tee, mutta jollaisia ihailemme taidegallerioissa. Muistot täydentävät valokuviamme ja lisäävät niihin sävyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti