(Aku Ankka Tukkimies 2013/Ostoskahakka, sivu kolme)
Opiskelijana olin monenlaisissa töissä elättääkseni itseni. Olin yhden vuoden kokopäivätöissäkin. Siinä ei ehtinyt riehumaan barrikaadeilla ja mielenosoituksissa, mutta tutustui monenlaisiin kiinnostaviin ihmisiin.
Toisen opiskeluvuoden ajan olin myyjänä Stockmannilla, ensin huonekalusastolla ja sitten askarteluosastolla. Huonekaluosastolla oli eräs oikein ystävällinen ruotsinkielinen melko iäkäs mies, joka opasti minut Stockmannin maailman sääntöihin.
Eräs sääntö oli se, että myyjien piti osata myös suomea. En kirjoittanut väärin: myös suomea. Tunnetusti Stockmannin myyjistä suurin osa oli 1960-luvulla ruotsinkielisiä. Herra Holmström (keksitty nimi) kertoi minulle vitsin, jonka mukaan kauppaneuvos Wihuri oli uhannut johtokunnan kokouksessa, että jos myyjät eivät ala puhua suomea, hän muuttaa tavaratalon nimen Tukkimieheksi. Ehkä Wihuri naureskelee nyt pilven lonkareella ja lukee Aku Ankkaa, jossa komeilee Tukkimiehen tavaratalo.
Stockmann oli maalta Iisalmesta tulleelle opiskelijalle oikea Helsinki-korkeakoulu. Myyjiltä oppi tietämään, kuka kukin on. Varsinkin kuka on iäkkäältä keittäjältä näyttävä nutturapäinen tukeva rouva - joskus jopa esiliina edessä kesken muiden kiireittensä - joka tulee katselemaan huonekaluosaston kalliita huonekaluja. Ei pidä nyrpistää nenäänsä hänen kysymyksilleen, sillä hän on todennäköisesti rouva Rakel Wihuri. Ja eikös vaan tullut eräänä kesäpäivä juuri tuollainen naisihminen huonekaluosastolle puutarhahuonekaluja katselemaan. Herra Holmström iski minulle silmää ja kuiskasi: Ala mennä vaan, ei se syö sinua, vaikka näyttääkin äkäiseltä. Rouva Wihuri ja minä katselimme puutarhahuonekaluja jonkin aikaa, mutta rouva ei tehnyt heti ostopäätöstä.
Minua pyydettiin vakinaiseksi työntekijäksi Stockmannille. Olisi varmaankin jäänyt, jos olisin voinut tehdä osapäivätyötä. Olin valinnut opiskeluaineet sellaisiksi, että pakollisia luentoja oli mahdollisiman vähän, mutta opinnoille jäi sittenkin liian vähän aikaa.
Menin puolipäivätyöhön suomalais-englantilaisen seuran lastentarhaan Kaivopuiston laidalle. Siellä kerrottiin, että Moskovassa olevien diplomaattien lapset luulivat, että Stockmann oli Suomen pääkaupunki, sillä äidit sanoivat aina matkustavansa Stockmannille ostoksille - kaikki Neuvostoliitossa olevat länsimaitten diplomaatit kävivät ostoksilla Stockmannilla. Heitä oli käynyt siellä usein minunkin aikanani.
Stockmann tuli tutuksi ja on ollut minulle siitä lähtien tuttu "kyläkauppa" ja olen yleensä asunut kävelymatkan päässä Stockmannilta, en siksi, että olisin rikas, vaan koska olen perusluonteeltani pikkukaupunkilainen, pidän siitä, että kaikki on lähellä. Valitettavasti Stockmann on muuttunut. Se on halunnut kai heittää perinteiden viitan yltään ja tulla samanlaiseksi kuin mikä hyvänsä tavaratalo maailmalla. Me vanhat asiakkaat valitamme, että jotain tärkeää on menetetty: Stockmann ei ole enää erilainen kuin muut! Rakel Wihuri ei tuntisi siellä oloaan kotoisaksi.
Vanhan Stockmannin tyylisiä tavarataloja löytyy enää muualta, vaikkapa Keski-Euroopasta - ja Pietarista, jossa vintage-elämäntyyli on muotia. Silloin tällöin tapaa vielä Stockmannilla myyjiä, joilla on sama vanha tyyli, samalla kertaa kohtelias ja tuttavallinen. Onneksi vanha tunnelma on säilynyt Akateemisessa kirjakaupassa, joka onkin eräs Euroopan hienoimpia ja kodikkaimpia kirjakauppoja.
