Lapsi ikkunassa

Sisälleni on leimautunut eräs pirtin ikkuna. Siinä on kuusi ruutua, ja siitä näkee niittyjen yli metsän rajaan asti. Joku kävelee niitynvieruspolkua, tulee tupaan ja kertoo siitä, mitä siellä kaukana on: toinen maailma, josta kuulen nyt vasta tarinoita, todellisia ja keksittyjä.

Tiedän, että minäkin vuorollani lähden sitä polkua, menen metsän läpi, kävelen varovasti pitkospuita myöten, tulen kärrytielle, saavun laivarantaan, astun laivaan, menen monen veden yli.

Tuon ikkunan edessä viilettävät toinen toisensa jälkeen lapsuuteni vuodenajat ja niistä tulee kuin yksi ainoa vuosi, jossa on yksi ainoa talvi, kevät, kesä ja syksy. Ja ne sekoittuivat niihin vuodenaikoihin, joita sukuni on kokenut, niin että me kaikki elämme samassa ajassa, jossa meidän kaikkien kokemukset ovat limittäin ja päällekkäin.

Kun muistelen noita aikoja ja niitä tarinoita, joita silloin kuulin, ne ovat kuin ihmeen kautta säilyneitä, reunoiltaan pyöreiksi kuluneita ja haalistuneita valokuvia, jotkut oudosti valottuneita.