Bloomsbury-ryhmän synkkä perintö

Tänään Helsingin Sanomat kirjoittaa Bloomsbury-ryhmästä ja käsittelee ihannoivasti ryhmän sekavia suhteita. 
Englannissa on esiintynyt kritiikkiä tätä ryhmää kohtaan, huomiota ovat saaneet viime vuosina myös Bloomsburyn lapset, joille aikuisten suhteet aiheuttivat tuhoa. 

Lapsuudesta Bloomsburyn yhteisössä ja Vanessan tyttären kodissa on ilmestynyt viime vuosina useita lehtiartikkeleita ja Vanessan tyttären Angelica Garnettin muistelmateoksia, mm "Deceived with Kindness". Se tuo hiukan realismia Bloomsbury-ryhmän ihailuun. Totuus oli kaukana. Oli salailua, epärehellisyyttä ison perinnön saamiseksi Vanessan apelta. Olen lukenut vuosien varrella tästä. ja ihailuni on kadonnut.

Sattumalta käsittelen myös tätä perhettä uusimmassa kirjassani. Suomalainen ylioppilas menee kesätöihin Englantiin kieltä harjoittamaan.

" Heti ensimmäisenä päivänä keittäjä pyysi Mailan mukaansa puutarhaan vihanneksia hakemaan. Kun he olivat sopivan matkan päässä talosta, keittäjä sanoi Mailalle:
– Kuulehan, May. Tässä talossa ei pärjää, jos ei tiedä, mitä väkeä nämä ihmiset ovat. Hän kertoi, että kirjailijan 25 vuotta nuorempi toinen vaimo oli hänen entisen rakastajattarensa lapsi. Vasta naimisiinmenon jälkeen oli nuori rouva saanut tietää, että hänen äitinsä aviomies, jota hän oli pitänyt isänään, ei ollutkaan hänen isänsä. Oikea isä oli taiteilija, joka oli ollut sekä hänen miehensä että hänen äitinsä rakastaja. Hänellä oli kaksi isää eikä yhtään isää, naisparka. Semmoista väkeä, sanoi keittäjä päätään pudistaen. – Siinä menee tavallisen ihmisen pää pyörälle." (Anna Amnell: Vakoilijoita pikkukaupungissa. 2018) 

Mikä on tämä perhe? Kyseessä on hiukan muunneltu kuvaus Virginia Woolfen sisaren Vanessan tyttären kodista Cambridgen lähellä. Virginia vastusti sisarentyttärensä omalaatuista avioliittoa, ja se koituikin tragediaksi nuorelle vaimolle Angelicalle ja hänen tyttärilleen. (Tämä on myös Fb-sivullani)
Lue myös esim.
Angelica Garnettin muistokirjoitus The Guardian-lehdessä, Independent-lehdessä tai Wikipediassa.
independent-lehden otsikko kertoo kaiken: Bloomsbury Set: Love triangles, suicide and Communism
Arkistojen kertomaa

Ensimmäinen kirjani

Ensimmäinen kirjani oli aapinen. Sen on täytynyt olla tämä Aukusti Salon Aapinen, jossa on Rudolf Koivun kuvitus. Olin pieni, noin kolmivuotias, jolta ajalta ovat ensimmäiset muistoni. Kuljetin aapista aina mukanani. Se jäi ulos ja kastui, meni pilalle. Muisto kirjan saamisesta on mahtava: kummienoni tuli kaupungista, nosti minut ilmaan ja antoi aapisen. Oli kaunis päivä. 

Eno nosti minut korkealle, ja näin metsän, taivaan ja mummolan talon mäellä. Olin sotaa ja pulaa paossa maalla. Elin suurperheess, jossa oli paljon ihmisiä. Sodan aikana kaikki aikuiset miehet olivat sodassa, ja kotona olivat vain vanha isoisäni ja kansakouluikäinen nuorin enoni. Tämän muiston täytyy olla välirauhan kesästä 1941. 
(kommenttini Facebookissa)

Myös tämä vanha aapinen vaikuttaa tutulta. Se on ollut meillä varmaan myöhemmin, pikkusiskoni ja minä olimme jo koulussa.

Lapsuuden leikit

Minulla oli pieni terävä puukko, jonka ukkini oli ostanut. Istuin lattialla lastukiemuroitten keskellä. Ukki teki puutöitään ja minä vuolin puupalasta. Olin silloin pieni, alle kouluikäinen. Esiliinaan tuli aina reikä siihen kohtaan, mihin painoin puupalikkaa. (kommenttini Fb:ssa)

Menetetty maailma

Twelfth Night. - Kohti loppiaista. Rudolf Koivun näkemys Itämaan tietäjistä-.

Minusta tuntuu, että tämä kuva toi mielikuvitukseeni kaikkein ensimmäiseksi kaukaisten paikkojen ja tapahtuminen kauneuden, eksotiikan ja salaperäisyyden Jotain samanlaista pystyivät tuomaan vain ihmeelliset pilvimuodostelmat taivaalla ja heijastumassa  järven pintaan. Muistan, kuinka kurkistin toista maailmaa veneen laidan yli tai iltaruskon maailmassa taivaalla.  

Siihen aikaan me lapset ihailimme itämaiden eksotiikkaa ja kauneutta. Ainoat pahat ja pelottavat itämaiset ihmiset löytyivät Tuhannen  ja yhden yön saduista. Mutta hyvyys voitti niissä aina niin kuin klassisissa dekkareissa , ja järjestys ja rauha palautuivat.

Ensimmäinen koulupäivä

Ensimmäinen koulupäivä. Löysin muutama vuosi sitten kirpputorilta nämä kengät. Minulla oli samanlaiset kengät, kun aloitin koulun. Vaikka koulu oli saman kadun varrella korttelin päässä, äiti saattoi minut kouluun. Minulla oli kaunis mekko ja lyhyt tukka. Äiti oli nuori ja piti kauniista vaatteista. Hän halusi, että meillä lapsilla on kauniit vaatteet, sillä hänen kotonaan oli ollut yksitoista lasta ja kouluun piti laittaa, mitä sattui löytymään. Opettaja pilkkasi äitiä sanoen, että hän oli kirjava kuin tikka huonoissa vaatteissaan. Meille ei käynyt niin. Usein sain vaatteita eräältä tutulta lääkärin perheeltä, jolla oli viisi tyttöä. Ehkä nämä kengätkin oli ostettu jollekin tytöistä kevätjuhliin, ja jääneet aivan uusiksi. Näissä kengissä kävin koulua, kunnes tuli syksy ja sateet.



Ensimmäisenä koulupäivänä. Tämä kuva on kylläkin otettu vuotta aikaisemmin.. Hame ja liivi olivat vaaleansiniset. Otsatukka on vino, sillä teini-ikäinen tätini oli leikannut sen. Minä rakastin kansakoulua ja vihasin oppikoulua.

P.S. Onneksi opettajan ilkeät sanat eivät murskanneet äitiä. Hän otti sen haasteena niin kuin kaiken muunkin. Me elimme kuin italailaisessa elokuvassa, kirjoitin hänen kuolinpäivänänään. Äiti eli 97-vuotiaaksi.

https://blogisisko.blogspot.fi/2007/04/me-elimme-kuin-italialaisessa.html

Makrokuvat: 'Ulkona'

Aurinkoinen kevätpäivä. Paddington-karhut ja Holly Hobbie -nukke ovat päässeet parvekkeelle, sillä ulkona on lämmintä.
Makrotex: 'Ulkona', 'Outdoors'




Omaperäinen tavarankuljetuspyörä odottaa ulkona omistajaansa. Tällaisen olen nähnyt vain tämän yhden ainoan kerran.




5 kk vanha Tutu-kissa on ulkona isäntänsä kanssa Hietalahden torilla. Vanha herra oli tuonut Tutun Cairosta. Mieheni ja minä istumme torikahvilassa, ja saan luvan ottaa kuvia Tutusta.
Katso muitakin kuvia Tutusta: Tutu the Egyptian cat.




Helmikuussa Kaivopuiston rantakahvilassa. Aurinko paistaa, mutta on vielä viileää. Ensimmäiset kevätpäivät ulkona kahvilassa ovat juhlaa.
10.2.2013




Lämmin keväinen päivä Pietarissa toukokuussa 2014 kanavan varrella Verikirkon ja Venäläisen taiteen museon vieressä olevalla kapealla aukiolla. Tytöt antoivat ottaa kuvan heistä ja heidän erikoisista lemmikkieläimistään.




Lämmin sää muuttaa Helsingin isoksi olohuoneeksi. Kesällä 2009 Helsinki oli täynnä turisteja. En matkusta koskaan Helsingistä kesällä. Sää muuttaa meidät suomalaisetkin iloisiksi ja välittömiksi - ja ulkoilma tekee hyvää.
Kesää odotellen.

Lisäys: Toispaikkakuntalaisten iloksi laitan kuvan, jonka mieheni otti äsken kaupassa käydessään Stockmannin Pariisi-viikon näyteikkunasta.



Muita kuvia samasta aiheesta

Photo Friday: 'Summer'

Memories of childhood summers. On warm summer days we went swimming many times each day. In my memories it was always sunny! Sometimes we had lemonade and ice cream after swimming. My mother used to swim here until late autumn.

Lapsuudessa kesät olivat aina lämpimiä - ainakin muistoissa. Kävin ystävieni kanssa uimassa monta kertaa päivässä. Opetin pikkusiskoni uimaan tällä hiekkarannalla. Tähän hiekkarantaan liittyy vain hyviä muistoja. Äitini kävi uimassa tällä rannalla myöhään syksyyn asti.

Suomen suosituimmat lelut: käpylehmistä tablettipeleihin

Klikkaa kuva suureksi
Kaikkien leikkikalujen historiasta kiinnostuneiden kannattaa rynnätä kauppaan ja ostaa uusin Suomen Kuvalehti. Siinä on loistava kokonaisen aukeaman artikkeli/kuvakertomus Suomen suosituimmista leluista  alkaen 1910-luvusta, käpylehmistä tablettipeleihin. "Mä haluun" - Suomen Kuvalehti/ Uutisviikko 51-52. Grafiikka: Hannu Kyyriäinen, Teksti: Aurora Rämö, Valokuva: Jorma Marstio.
Jos minulla olisi nyt pikkulapsia, laittaisin tämän aukeaman kehystettynä seinälle. Taidan laittaa nytkin.

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/infografiikka/muistatko-nama-lelut-sadan-vuoden-suosikit-ryhmakuvassa/?shared=64523-ce24335d-999

Onhan siellä Barbie! Anteeksi, erehdys! Nallen korvan luona tässäkin kuvassa.

Mutta mikään ei ole täydellista. Tästä puttuu ehdottomia lasten suosikkeja: metalliset minikokoiset (Matchbox) pikkuautot, barbiet ja nallet eli teddykarhut. Osta lehti ja katso, puuttuuko Sinun mielestäsi jotain.

Minä olin pula-ajan lapsi. Minulla oli käpylehmiä, paperinukkeja, kiiltokuvia, Aapinen (joka jäi ulos ja hajosi vesisateessa), rakas Mollamaija, jolla oli pellavasta tukka ja pahvista naama. Sain eräänä jouluna nukelle sängyn ja petivaatteet: lakanat, tyynyn ja tilkkutäkin.

Vuoden ensimmäinen joululahja

Joululahja, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Olen saanut tämän vuoden ensimmäisen joululahjan. Se on hyvässä tallessa ja samalla näkyvissä astiakaapin ylähyllyssä. Olen luvannut, että en avaa lahjaa ennen joulua.

Kun lapseni olivat pieniä, aloin ostaa joululahjoja jo syksyllä ja laitoin ne piiloon yläkaappiin, jonne ylettyi vain tikkailla. Tietämäni mukaan lapset eivät saaneet koskaan selville, mitä lahjoja oli tulossa.

Minulle kävi pienenä niin, että löysin vintillä leikkiessäni ison vauvanuken, joka oli ostettu minua varten, sen arvasin. Kävin leikkimässä nukella.

Kun jouluaatto tuli ja aloin avata lahjapakettia, näin miten innoissaan äitini oli. Hänen kauniit silmänsä säteilivät. Hän oli jännittynyt: pitäisinkö nukesta? Mutta samalla hetkellä, kun nukke tuli esille, sisareni alkoi itkeä sydäntäsärkevästi  ja vaatia nukkea itselleen.

Tämä oli nähävästi elämäni ensimmäinen suuri moraalinen ongelma: mitä minun piti tehdä? Ei ollut paljon aikaa ratkaista.

Annoin nuken siskolle koko illaksi, ja siitä tuli lopulta hänen nukkensa. Olin vähän liian vanha vauvanukella leikkimään, olin jo koulussa. Mutta silloin sota-ajan jälkeisenä pula-aikana ei ollut paljon leluja. Minulla oli ollut aikaisemmin vain paperinukkeja ja räsynukkeja, joilla oli naama pahvista, mutta ne olivat rakkaita minulle.

Paljon myöhemmin kerroin äidille, että olin löytänyt hänen piilopaikkansa. Meille tuli asiasta mielenkiintoinen keskustelu. Äiti myönsi ihmetelleensä, miten minä niin jalomielisesti annoin siskoni leikkiä uudella nukella jo jouluaattona. Nyt hän sai tietää, että nukke oli jouluaattona minulle jo vanha nukkea. Hänkin oli ajatellut, että vauvanukke saattoi olla liian lapsellinen lahja, mutta hän oli ollut niin innoissaan siitä, että lapsille sai vihdoinkin leluja kaupoista.

Ensimmäinen onkeni ja kalani

Olin alle kouluikäinen, ja ukki oli tehnyt minulle ongen ja minua vähän vanhempi eno varmaankin pujottanut koukkuun madon.

Tapahtui suunnaton ihme, koukkuun tarttui pienenpieni kala. Riemuissani juoksin mäen mummolaan vetäen onkea ja kalaparkaa perässäni. Kalani herätti suurta ihastusta mummossa ja ukissa. Mummo huuhteli kalan, siivosi sen ja paistoi sen minulle hellalla.

Elinikä Rooman valtakunnassa

Diocletianuksen palatsi, Split, Croatia, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Suurin osa roomalaisista kuoli 40-50-vuotiaina. Mutta monet elivät yli 80-vuotiaiksi ja 100-vuotiaiksikin ne, joilla oli tarpeeksi ruokaa. Keisari Diocletianus eli 68-vuotiaaksi. Kuvassa rakennus, jonka hän oli suunnitellut itselleen mausoleumiksi.

Odotettavissa oleva keskimääräinen elinikä oli Rooman valtakunnassa 35-vuotta, mutta tämä luku johtuu suuresta lapsikuolleisuudesta. Puolet lapsista kuoli alle 10-vuotiaina ja neljäsosa jo ennen ensimmäistä ikävuotta. Kuolinsyinä olivat perinnölliset sairaudet, ripuli, malaria ja lastentaudit.


10-40-vuotiaat roomalaiset olivat terveitä, mutta heitäkin kuoli esimerkiksi malariaan. Miehiä kuoli sodissa ja naisia lapsivuoteeseen. Lihaa syötiin vähän, joten syöpää ja sydänsairauksia oli vähemmän kuin nykyään. Lasten historiasivuilla (engl., suosittelen ihan kielen harjoituksen vuoksi)

Diocletianus (245-313) oli harvinainen keisari, sillä hän jäi eläkkeelle ja keskittyi hoitamaan puutarhaansa eläkeasunnokseen rakentamassaan palatsilinnoituksessa Salonan kaupungissa, jonka paikalle syntyi nykyinen Split (Kroatiassa), alussa palatsin muurien sisälle ja palatsista puretuista kivistä tehty kaupunki. Nukuin yhden yön Diokletianuksen palatsin muuriin rakennetussa hotellihuoneessa. Lue kirjoitukseni Yö palatsissa
Kuvasarjani Diocletianuksen palatsista.

Mustavalkomaanantai: omakuva

Mustavalkomaanantai : 144 omakuva

Koska kuvan ei tarvitsekaan olla itse otettu, vaihdoin sen lapsuudenkuvaan.
Värikästä uutta vuotta 2013!

pakinaperjantai 312. Lempivelkani

lapsuus, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Olin seitsemän vuotta vanha, kun muutin maalta kaupunkiin. Oli kova asuntopula. Saimme aluksi vain yhden huoneen sukulaisten talosta. Asuin samassa pikkupietarinpihamaisessa pihassa monta vuotta vähän isommassa kodissa.

Naapurissamme asui huoneen ja keittiön asunnossa toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettajasisarensa. Veli asui kamarissa, sisar keittiössä.

Heidän ullakkonsa eli vinttinsä, kuten Savossa sanottiin, oli täynnnä kirjoja ja lastenlehtiä. Kun opin lukemaan, aloitin lastenlehdistä. Toimittaja sai jatkuvasti arvostelijankappaleita, joita luin koko lapsuuteni ja kouluvuosieni ajan. Pikkusiskoni teki samoin vähän myöhemmin.

En pysty kuvittelemaan, millainen ihminen olisin, jos ei olisi ollut tuota ullakkoa. Se oli niin kuin lumottu torni, josta avautuivat laajat maisemat. En ollutkaan köyhässä sodanjälkeisessä Suomessa, sillä koko maailma oli minun.

Tunnen olevani loputtomassa kiitollisuudenvelassa niille kirjailijoille, joiden kirjoja luin lapsena. Sitä velkaa maksan mielelläni.

Minulla oli päälläni vaaleanturkoosi vekkihame ja samanvärinen liivi, kun menin ensimmäistä kertaa kouluun. Liivissä oli nauhakoristelu. Äidit olivat saattamassa meitä lapsiaan. Seisoimme äidit ja lapset juhlasalin takaosassa.

Äiti oli nuori ja kaunis ja yhtä innoissaan kuin minäkin. Hänen silmänsä loistivat. Pidin äitiä kädestä kiinni ja odotin, milloin minun nimeni huudettaisiin.

Kun se hetki tuli, laskin äidin kädestä irti ja juoksin suuren salin poikki opettajani luo. Koulu oli alkanut. Rakastin lapsena koulua.

Kommentti: lapset ja lukeminen

Rakkaus kirjoihin alkaa yleensä kotona. Kun lapselle luetaan ääneen tai kerrotaan tarinoita, kummitusjuttuja, vitsejä, syntyy rakkaus sanojen mahtiin ja lumoukseen.

Taitava opettajakin voi auttaa. Minulla oli kansakoulussa, sen ajan ala-asteella, opettaja, joka rakasti kirjallisuutta. Me lausuimme runoja, luimme ja esitimme näytelmiä. Vaikuttavin draama-kokemus oli se, kun naapurin 8-vuotiaan pojan vatsasta vedettiin luokkamme pikkunäytelmässä "laiskamato" = narunpätkä. Se oli minulle jotain, jota lienevät katsojat kokeneet Shakesperen aikaan.

Elämys on tärkein. Kirjaa lukiessa oli minulle suurin elämys, kun luin Topeliuksen Wälskärin kertomuksista, kuinka munkki hiihti loputtoman suuren jäätyneen järven poikki. En ole raskinut lukea kirjaa uudestaan. [Syntyi historian taju ja näin maiseman linnun lailla. Minua vietiin aikamatkalle.]

Sarjakuvakin voi olla suuri elämys. Muistan elävästi kuvan, jossa ystävät murhaavat Julius Caesarin (Classics Illustrated). En edes osannut englantia paljon ollenkaan silloin.

Pilaako liika ohjelmointi elämyksen? Olemmeko lapsina todellisuudessa sattuman armoilla siinä, mihin suuntaan elämämme kääntyy?

Huom! Artikkeli siitä, miten kohdussa kuultu musiikki ja äänet vaikuttavat. Lue siis jo lapselle, joka ei ole vielä syntynyt. Huotilainen & Fellman: Sitä äitiä kuuleminen, jonka kohdussaasunto Duodecim/2009
Linkki on pitkä, jos haluat kopioida sen itsellesi, käytä tätä
http://tinyurl.com/

Pakinaperjantai: Olisi sittenkin pitänyt

Kuvassa oleva maljakko on häälahja, jonka saimme mieheni kummitädiltä. Tämä nainen oli sekä mieheni että minun soitto-opettaja. Mieheni otti soittotunteja kuusivuotiaasta asti ja kehittyi hyväksi soittajaksi. Minun pianotuntini loppuivat lyhyeen kuin kananlento.

Mieheni kummitäti kiersi antamassa soittotunteja kodeissa, ja äitini ystävä otti häneltä soittotunteja ja halusi kustantaa ne minullekin. Meillä ei ollut pianoa, ja menin joka viikko soittotunneille äitini ystävän luo ja sain myös harjoitella siellä. Eräällä tunnilla soitto-opettaja käski minun kirjoittaa paperille nuottiasteikon. Istuimme mahonkisen pikkupöydän ääressä. Eteeni tuotiin mustepullo ja mustekynä. Olin seitsemänvuotias.

Kun olin aikani raapustanut, tapahtui katastrofi. Mustepullo kaatui, ja muste levisi pöydälle. Minua lohduteltiin, että ei se mitään. Mutta siihen loppuivat soittotuntini. Kului muutama viikko, ja aina kun läksin soittotunnille, meninkin leikkimään ystävieni kanssa ja pistin nuottivihkon halkopinon väliin. Minua ei pakotettu menemään soittotunneille. Olen miettinyt oliko se hyvä vai huono ratkaisu.

Olisi sittenkin pitänyt käydä soittotunnilla eikä laittaa nuotteja halkopion väliiin ja mennä  pelaamaan ajopeliä. Olisi pitänyt opetella edes Das wohltemperierte Klavier loppuun.

Lue lisää (tarina jatkuu)

Isoäitien hoitamat lapset

"Isoäitien hoitamista lapsista tulee hyviä ihmisiä. Lapset oppivat huolehtimaan nuoremmistaan. He kuulevat tarinoita, jotka innostavat mutta kertovat myös vaikeuksista."
Bloha  Dahal, joka on ollut kehitysyhteistyön neuvonantaja Suomen suurlähetystössä Nepalissa, haastateltu artikkelissa Johanna Pohjola: "Suomi, perhesuhteiden kehitysmaa." HS/Sunnuntai 12.8.2012
Myös isoisillä on osuutta asiaan. Kiitos mummo ja ukki!

Artikkelissa puhutaan myös yhteisön merkityksestä.
Vanhan ajan pihayhteisöissä vallitsi sama ihmisläheinen ilmapiiri, minkä kerrotaan olevan tavallista maissa, jotka ovat taloudellisesti kehitysmaita, mutta ihmissuhteissa sopivat malleiksi suomalaisille. Kuvassa on äitini naapurimme ja hänen pikkutyttönsä kanssa. Helena oli kuin lapsenlapsi siihen aikaan, kun äidillä ei vielä ollut omia lapsenlapsia ja myöhemminkin, kun omat lapsenlapset asuivat toisella paikkakunnalla.

Venäjänvinttikoira

Vinttikoiria, originally uploaded by Anna Amnell.

Asuimme kouluvuosieni aikana vuokralaisina pikkukaupungissa sukulaisten omistamassa talossa. Siitä vuokrattiin markkinoiden aikaan myös hevostalleja.

Pihaan ilmestyi toisinaan todella upeita hevosia. Vain kerran eräs hevonen pillastui ja nousi takajaloilleen. Olin ruusupensaan takana piilossa ja pelkäsin.

Pidin kovasti hevosista, ja minulla oli tapana mennä salaa talliin, laskeutua tallinvintiltä jonkun ystävällisen hevosen selkään ja lojua siinä hevosen selän päällä kädet hevosen kaulan ympärille käärittyinä. Hevosethan pitävät siitä, että niillä on seuraa.

Eräänä talvena ilmestyi pihaan vinttikoira. Eräs mies oli myynyt hevosen ja saanut osan hinnasta vinttikoiran muodossa. Leikkkitoverini, pieni poika, ja minä olimme rakentaneet pihalle aidan viereen ikioman mökin, hökkeliksi me sitä sanoimme. Siellä oli matto lattialla niin kuin lumilinnoissakin ja pieni kynttilänpätkä. Kaunis suuri koira tuli meidän luokse leikkimökkiin.

Istuin leikkimökin lattialla ja nojasin koiraan. Aina kun näen vinttikoiran, muistelen sitä koiraystävääni. Tajusin juuri, etten muista enää sen koiran nimeä. Mutta onhan siitä hyvin, hyvin kauan aikaa, kun sen viimeksi näin.

(2017 : Tämä koira on tullut vuosikymmenten takaa uusimpaan kirjaani, joka ilmestyy todennäköisesti vasta vuonna 2018.)

Viattomuuden aika meni jo

Lue myös Minne unohtui lapsuus?
Iloinen 1950-luku

"Du bist wie eine Blume,

So hold und schön und rein"

"Sä olet niin kuin kukka

Niin puhdas viaton"

Heinrich Heine

Kun tytöillä oli vielä lapsuus. Ikä ensimmäisen yhdynnän aikana.

1942-46 syntyneet:

alle 13 vuotta 0 prosenttia

14 vuotta 0 prosenttia

15 vuotta 3 prosenttia

16 vuotta 8 prosenttia

1947-1950 syntyneet:

alle 13 vuotta 1 prosentti

14 vuotta 3 prosenttia

15 vuotta 5 prosenttia

16 vuotta 16 prosenttia

1951-1953 syntyneet:

alle 13 vuotta 0 prosenttia

14 vuotta 1 prosentti

15 vuotta 5 prosenttia

16 vuotta 17 prosenttia

(Sievers & Koskelainen & Leppo: Suomalaisten sukupuolielämä. 1974, sivu 235

Blogisisko halusi sirkustaiteilijaksi

IMG_0180, originally uploaded by Anna Amnell.

Rakastin lapsena sirkusta. Haaveilin pääseväni töihin sirkukseen. Siksi harjoittelin nuoralla kävelemistä ja trapetsista riippumista. Se oli helppo järjestää, piti pingoittaa pyykkinaru pihalle tai ripustaa hilihanko kahden narun avulla vintin kattohirsien varaan.

Pyykkinaru lysähti maahan, mutta trapetsi toimi hyvin, nin hyvin, että luin toisinaan kirjaa pää alaspäin riippuen.

Koetimme leikkitoverini kanssa päästä keittiönpuolelta sirkuslaiseksi, toimitimme kauppa-asioita sirkuksen lihavalle naiselle, ostimme hänelle kermaa ja poimimme kedon kukkia. Palkkioksi saimme ilmaiset liput sirkukseen.

Se ihana sahajauhojen tuoksu, sirkustaiteilijat, jotka ratsastivat seisaaltaan värikkäillä nauhoilla ja tupsuilla koristettujen hevosten selässä, ylhäällä sirkusteltan katonrajassa kiitävät trapetsitaitelijat, pellet ja taikuri, joka taikoi sormustimen talvihattuni sisästä. Entä mitä tapahtui sille naiselle, joka asettui nukkumaan mustaan laatikkoon, jonka taikuri sahasi kahtia?

Sitä onnea. Ja sitten suru, kun sirkusta alettiin purkaa ja se lähti kohti toisia maisemia. Oli suuri kiusaus piiloutua johonkin laatikkoon ja karata sirkuksen mukana.

Lapsi ennen ja nyt

Kommentti Kemppisen blogiin, jossa kerrotaan vanhan ajan vapaasta lapsuudesta, lapsen reviiristä. Kuvassa lomalukemistani. Pikku prinssi on osoitekirjan kansi.

Kommenttini: Fantastista. Siinä ylistys sille vapaalle ja onnelliselle lapsuudelle, jonka me vanhan ajan lapset olemme kokeneet. Halusin tarjota suurkaupungeissa kasvaneille lapsilleni edes jotain tuosta vapaudesta ja jäin siksi kotiäidiksi, vaikka kaikki sanoivat, että siinä meni maisterin koulutus hukkaan ja perhe putosi ikuiseen köyhyysloukkuun. En halunut laittaa lapsiani tarhaan, jossa heidän elämänsä ohjelmoidaan. Pahinta on, että heidän leikkinsä keskeytetään jatkuvasti.

Suurkaupungeissa ei voi olla samanlaista vapautta kuin entisajan pikkukaupungeissa ja maaseudulla, mutta suvaitsevan aikuisen seurassa lapsi voi kokea siitä edes jotakin ja kasvaa myös vastuulliseksi ihmiseksi kuten vanhan ajan yhteiskunnassa, jossa "koko kylä" kasvatti lapset.

2. kommentti: lapsi siirtolaisena/maahanmuuttajana


Catulux, kirjoitit: "Lapsi olisi pitänyt ehdottomasti lähettää paikalliseen kouluun oppimaan uuden maansa kieltä, mikä olisi antanut lapselle paremmat lähtökohdat sopeutua uuden kotimaansa kulttuuriin.."

Se on ihanne, jos lapsella on kotona joku, joka opettaa oman maan kielen ja kulttuurin. Ei omaa kieltä opita muutamalla viikkotunnilla koulussa.

Siirtolaisuus tai muu pitkä asuminen ulkomailla on lapsen kannalta kaksiteräinen asia. Ihannetapauksessa lapsi oppii koulussa opettajilta ja koulutovereita uuden asuinmaan kielen ja kotona vanhemmilta, sisaruksilta ja muilta sukulaisilta oman kielensä, sydämensä kielen kuten on kauniisti sanottu. Näin oli tilanne vanhaan hyvään aikaan esimerkiksi Pohjois-Amerikassa. Oli kotiäitejä ja isovanhempia siirtämässä vanhan maan kulttuuria. Lapsi oppi oman maan vitsit ja murteetkin. Tuli tasoja kieleen.

Nykyaikana tilannne on vaikea. Saattaa käydä niin, että lapsella ja hänen vanhemmillaan ei ole yhteistä kieltä. Olen nähnyt, kuinka piti hankkia tulkki selvittämään yksinkertaista asiaa teini-ikäisen ja hänen äitinsä välillä. Tai sitten vanhemmat alkavat puhua lapsille uuden maan kieltä, siirtävät lapsilleen oudon sekakielen, josta on vaikeaa päästä eroon. Vanhempien pitäisi puhua aina lapsilleen omaa kieltään, jotta lapset oppivat tuntemaan todellisen äitinsä ja isänsä.

Koulussa ei opita "tunnekieltä", se opitaan läheisten ihmisten kanssa kotona.

Minusta on julmaa ripotella Suomeen tulleita siirtolaisia/maahanmuuttajia eri puolille maata, elämään yksin vieraan kulttuurin ihmisten keskellä. Kaikkina aikoina siirtolaiset ovat muodostaneet omia kiinteitä yhteisöjään, näin myös suomalaiset maailmalla.

Niitä on saatettu haukkua slummeiksi tms, mutta niissä on tasainen kehitys uuden maan kansalaiseksi voinut tapahtua. Se tapahtuu yleensä vasta kolmannessa sukupolvessa! Sellaisessa yhteisössä kasvaneet suhtautuvat lämpimästi ja ymmärtäväisesti uusiin tulokkaisiin. He ovat kuulleet sukutarinat, tuntevat tilanteen.

Muutto uuteen maahan sisältää aina suuria emotionaalisia kriisejä. Niitä ei pidä lisätä heittämällä siirtolaista myöskään "sulatusuuniin" ja vaatimalla tätä luopumaan heti omasta kulttuuristaan, kielestään, identiteetistään. Niinhän tehtiin Amerikassa ennen, ja sitä hävetään kovasti nykyään.

Suosittelen vierailua vaikkapa jonkun suurkaupungin etnisiin kaupunginosiin. Siellä elävät rinnakkain muutoksen eri vaiheet.
Ruotsi on vielä nuori maa maahanmuuttajien vastaanottajana. Eikö vieläkään saa ottaa oppia maista, joissa on otettu maahanmuuttajia jo pitkät ajat, tehty virheitä ja uskallettu korjata ne?