Onko Suomellakin mustavalkoinen sielu ja salainen suru?

Miksi Suomessa on niin synkkää ja harmaata? Tämä aihe on tullut eteeni kolmesti vuorokauden sisällä. Ensinnäkin eilen tulleessa Kotiliedessä Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa siitä, kuin Suomi aiheutti hänelle jälleen kulttuurisokin hänen palattuaan Intian matkalta:

"Silmäni olivat ehtineet tottua vahvoihin ja lämpimiin ruskean, punaisen ja auringonkeltaisen sävyihin, hehkuvaan indigonsiniseen, syvään sammalen ja smaragdin vihreään. Siirtyminen harmaan, mustan ja valkoisen hallitsemaan värimaailmaan tuntui sietämättömältä."
(Virpi Hämeen-Anttila: Värillä on väliä. Kotiliesi 1/2007, 19)

Tänä aamuna Helsingin Sanomat:

"Ei tarvitse kovin paljon liioitella väittääkseen, että suomalaiset naistenvaatekaupat ovat pullollaan mustaa, harmaata ja valkoista perusvaatetta ja väripilkun virkaa toimittaa ruskea neulerivistö.
'Suomalaisuus on mustaharmaa', nyökyttelee --maahantuontiliikkeen myyntiedustaja--'"
(Satu Kaarla: Villit värit ja trendit eivät myy. - HS/D Koti ja tyyli 29.12.2006)

Olen jo kauan ostanut vaatteeni kirpputoreilta muun muassa sen vuoksi, koska siellä on parempi ja minulle sopivampi värivalikoima. Olen pohtinut tätä asiaa tässä blogissa vähän aikaa sitten kirjoituksen Hyvä ja huono maku -kommenteissa: Miksi Suomessa hyvä maku liitetään niin usein askeettisuuteen ja tummiin väreihin?

Istanbulin suruvärit

Eilen aloin lukemaan Orhan Pamukin kirjaa. Mitä kirjoittakaan Pamuk omasta kotikaupungistaan Istanbulista, sen "mustavalkoisesta sielusta" luvussa Mustavalkoinen? Hän kirjoittaa ensin mustavalkoisen kauneudesta ja kodikkuudesta, mutta liittää harmauden ja mustavalkoisuuden myös suruun, Istanbulissa muinaisen loiston menetykseen:

"Jotta voisi paremmin ymmärtää kaupungin mustavalkoista tunnelmaa, joka korostaa siihen väistämättä liittyvää surua ja jota tuotetaan aina vain lisää koska istanbulilaiset jakavat sen kuin kohtalon -- väkijoukot kulkevat siellä [kaupungin keskustassa] aina yhtä hailakoissa, värittömän harmaissa, varjomaisissa vaatteissa. Minun aikakauteni istanbulilaiset, jotka toisin kuin rikkaat ja ylpeät esivanhemmat pukeutuvat harvoin räikeisiin [ kirkkaisiin?] väreihin, kuten punaiseen, kirkkaanoranssiin tai vihreään."

Pamuk kirjoittaa, että istanbulilaiset näyttävät helposti siltä kuin he jonkin "salaisen moraalin pakottamina varoisivat herättämästä huomiota vaatetuksellaan. Mutta salaista moraalia ei tietenkään ole, mutta voimakas surun tunne, joka suosii vaatimattomuutta elämän ohjenuorana. Viimeisen puolentoista vuosisadan ajan kaupunkiin vähitellen laskeutunut tappion ja menetyksen tunne sekä köyhyyden ja rappion merkit näkyvät kaikessa, aina mustavalkoisesta maisemasta istanbulilaiseen vaatetukseen." (Pamuk, 65-66)

Osmanien ajan ja sen taiteen, "menneisyyden voitokkaat ja onnelliset värit " ovat unohtuneet osittain tietämättömyydestä, kirjoittaa Pamuk. Vanhaa taidetta ja sen väriloistoa ei tunneta.

Mikä on Suomen salainen suru?

Hämeen-Anttila antaa kolumnissaan heti synkkyydestä kokemansa pettymyksenilmaisun jälkeen sovinnollisen selityksen, joka annamme yleensä: "Tiedän toki, että karu pohjoinen ilmastomme ja ihomme ja hiustemme väritys määräävät sen, millaisia taloja teemme ja millaisia vaatteita puemme päällemme." Rakentamisen kylmää ja harmaata väriskaalaa hänkään ei täysin ymmärrä.

Meidän esivanhempamme eivät eläneet rikkaudessa ja loistossa, mutta värit olivat siitä huolimatta usein iloisia. Tarvitsee vain laskeutua kansallismuseon alakertaan ja tutkia suomensukuisten kansojen värikkäitä asuja - jollei niitä ole viety jo pois.

Johtuvatko ankeat värit uskonnosta, jota yleensä syytetään kaikesta mahdollisesta? Eivät varmaankaan, sillä jopa äärimmäisen ahdasmielisillä Amisheilla ja Shakereilläkin on/oli kauniinvärisiä vaatteita. Uskonnollisuus ei vihaa värejä muualla. Myöskään kylmä ilmasto ei ole tehnyt arktisten kansojen kulttuuria ja vaatetusta ankeaksi. Vaaleaihoiset tanskalaiset rakastavat kirkkaita värejä. Mikä sitten on tehnyt meistäkin "surupukuisia"?

Ovatko synkät värit "orjuutetun maan" värejä, maan joka itsenäistyi vasta viime vuosisadan alussa? Jotkut sanovat tosin, että Suomi on itsenäistymässä todellisuudessa vasta nyt. Ovatko ankeat värimme ja rumat rakennuksemme siinä tapauksessa "itäblokin" kulttuuria, "itäsaksalaisuutta", joista muut Itä-Euroopan maat ovat jo luopuneet? Suremmeko yhä Neuvostoliiton kyljessä elettyä 1900-lukua ja omien pakolaistemme, karjalaisten kohtaloa?

Surevatko nuoret ihmiset sitä, että rikkaana pidetyssä Suomessa heillä ei ole mahdollisuutta yksinkertaiseen ihmisen onneen, omaan kotiin ja lapsiin, vaan työ vie kaiken ajan - tai ei ole edes työtä? Onko ihmisiltä viety yksinkertainen elämänilo, sukurakkaus, uskonnon tuoma lohdutus? Ollaanko meistä tekemässä koneita, robotteja, jotka ovat tehokkaita ja antavat kaikkensa tehokkuuden ja menestyksen saavuttamiseksi ja luopuvat sielustaan ja normaaleista tunteistaan?

Uskaltaisimmeko Orhan Pamukin lailla pohtia perusteellisesti oman maamme elämän ankeiden värien syitä?

Pamukin Istanbul

holiday flu and reading, originally uploaded by amnellanna.

Poden lievää kurkkukipua ja nuhaa ja oli aikaa aloittaa Pamukin 500-sivuinen "Istanbul", jonka mieheni kävi ostamassa minulle toivomuksestani "sairaslukemiseksi". Suomennos on rikasta ja kaunista kieltä. Olen juuri lukemassa Pamukin lapsuudesta ja sen ajan Istanbulista. Kirjassa on mustavalkoisia valokuvia sekä Istanbulista että kirjoittajasta ja hänen perheestään.

Sisareni oli eräänä joululomana poikansa kanssa Istanbulissa. Siellä satoi paljon lunta ja aikuisetkin rakensivat innoissaan lumiukkoja ja heittelivät toisiaan lumipalloilla. Sisareni arveli, että lumi oli heille harvinaista huvia. Pamuk kertoo kuitenkin, että Istanbulissa sataa joka talvi pikkuisen lunta, ja aina se otetaan vastaan yhtä suurella ilolla. Kaupunki muuttuu silloin Pamukin sanojen mukaan entistä kauniimmaksi.

Pamukin lapsuuden aikana tapahtui sellainenkin ihme, että Tonava kuljetti pohjoisesta jäälauttoja Mustallemerelle, josta niitä kulkeutui Bosporille.

Varhaislapsuuden kuvaukset ovat yleensä parhainta muistelmissa. Orhan Pamuk eli onnellisen lapsuuden varakkaassa perheessä. Hän on asunut koko ikänsä samassa, suvun omistamassa kerrostalossa. Niin kasvoi tuleva Nobel-kirjalija. Hän on lapsena kiltti ja herttainen poika. On kiinnostavaa lukea, millainen aikuinen hänestä tulee.

Yleensä varaan loma-ajoiksi historiallisia romaaneja tähän aikaan vuodesta, mutta nyt teki mieli lukea jotain muuta, vaikka onhan tämäkin historiallinen romaani.

Turkkilaiset eivät ole minulle vieraita, sillä tunsin joitakin koululaisia jo vaihto-oppilaana. Kyproksella oli mahdollista tutustua sekä turkkilaisiin että kreikkalaisiin ennen vallankumouksen ja sodan puhkeamista. Naapureissa oli molempia. Mieheni kävi jopa Koraani-piirissä jonkin aikaa.

Nuorempaa turkkilaispolvea edustavat lasteni turkkilaiset ystävät. Eräänä uutena vuotena he olivat meillä vieraina, ja hoidin heidän vauvaansa sillä aikaa kun he olivat katsomassa ilotulituksia muiden vieraittemme kanssa. Heidän pieni poikansa oli samanlainen tumma kaunis lapsi, jollainen myös Orhan Pamuk oli pienenä valokuvien mukaan. Orhan Pamuk tuntuu monella tavalla tutulta.

On vielä yli 400 sivua Istanbulia jäljellä. Sitten onki taas uusi vuosi.

P.S. Muualla Suomessa asuville tiedoksi: tänne Helsinkiin satoi aamulla muutama millimetri lunta ja katosi saman tien.