Hyvä ja huono maku

Olen nähnyt monenlaista roinaa talojen pihoilla ja tienvierillä Pohjois-Amerikassa pitkillä automatkoillamme. Huippuja olivat räikeän vaaleanpunaiset muoviflamingot ja aaltopellistä tehty hökkelikirkko, jossa oli kirkasvärinen neonvaloristi. Kuvassa kerrassaan kohtuullisia puisia flamingoja kanadalaisen talon pihalla. Kuva: Anna Amnell

Täällä näet oikeita, kauniita flamingoja, joita ihmiset varmaankin muistelevat katsellessaan flamingokoristeitaan.

Pseudonyymin blogissa on hauska kirjoitus puutarhatontuista tai oikeammin niiden intohimoisesta ystävästä - ja vihollisesta. Blogissa keskustellaan asiasta ja sanoin jo kommenteissa, että tunsin kerran erään miellyttävän ja arvokkaan puutarhatontun ja antaisin tilaa myös puutarhatontuille.

Ainoa tuttu puutarhatonttuni asui Tehtaankadulla olevan katolisen kirkon pihalla, ja sitä rakastivat sekä katolisen lastentarhan että viereisessä ´rakennuksessa sijainneen englantilaisen lastentarhan lapset. Sitä ei ole näkynyt siellä enää pitkiin aikoihin.

Värikkäitä patsaita näkee muuallakin. Kävin mieheni kanssa kerran torontolaisessa hindutemppelissä. Rakennus oli aivan uusi, ja siellä oli kodikas tunnelma. Istuttiin lattialla, ja meille ainoille ei-intialaisille oltiin erityisen ystävällisiä. Olemme kumpikin opiskelleet josssain vaiheessa uskontotiedettä ja tarkkailimme kiinnostuneina temppeliä ja ihmisiä. Kun tulimme kotiin, ihmettelin lapsille sitä, miksi hindujumalien patsaat olivat räikeästi maalattuja niin kuin Disneylandin hahmot.

Vanhempi poikani selosti heti, että sellaisia olivat myös antiikin patsaat. Netistä löytyi äsken kirja, jossa tästä myös kerrotaan. Sekä suuret että pienet veistokset olivat värikkäitä.

Me nykyajan ihmiset olemme kehittäneet mielessämme kuvan askeettisen kauniista valkoisesta antiikista. Samoin on rokokoon laita. Ainakin minun mielessäni oli ollut kuva vaalean puuterin sävyisistä rokokoovaatteista. Mutta sitten Helsingissä vieraili Tukholman kustavilainen seura kirkasvärisine asuineen. Meille kerrottiin, että nuo kalpeat sävyt olivatkin haalistuneita. Saumojen sisältä löytyy aidoista rokokoovaatteista kirkasta punaista ja värikkäitä kukkakuvioita.

Lapset rakastavat kirkkaita värejä ja "amerikkalaistyylisiä" naiivin realistisia kuvia. Sellaisia rakastivat myös renessanssin ihmiset. Vaatteet olivat värikkäitä ja loisteliaita, kodeissa oli paljon värejä tyynyissä, seinävaatteissa ja vuodeverhoissa. Väriä oli esivanhempiemmekin vaatteissa. Kirkkaanpunaista alushametta käytti Elisabet I yhtä hyvin kuin savolaismummo.

Tässä välillä monet suomalaiset kodit olivat tyhjiä ja värittömiä ja rakennukset askeettisia. Näin äsken sanomalehdessä kuvan, joka näytti minusta ensi silmäykseltä halkoliiteriltä. Se oli Alvar Aallon suunnittelema näyttelypaviljonki. Kaikista oli tullut shakereitä. Askeettisuus oli tyylikästä ja poliittisesti korrektia.

Mutta aika on muuttunut, värejä ja kuvioitakin sallitaan. Minusta tuntuu siltä, että yksityisillä ihmisillä yhtä hyvin kuin koko kulttuurilla on sekä värikkäitä että hillitynsävyisiä kausia. Pidän nykyään tummanpunaisesta ja sinisestä, joskus punainen oli lempivärini, sitä ennen valkoinen. Onneksi ei ollut koskaan varaa kalustaa askeettisen tyylikästä kotia, sillä se olisi ollut varmaankin lapsista ankea.

Onko tämä moderni tonttu, puutarhatontun "veli" hyvää vai huonoa makua?
puutarhatonttu, puutarhatontut