maanantaina, joulukuuta 11, 2006

Hyvä ja huono maku

Flamingot

Olen nähnyt monenlaista roinaa talojen pihoilla ja tienvierillä Pohjois-Amerikassa pitkillä automatkoillamme. Huippuja olivat räikeän vaaleanpunaiset muoviflamingot ja aaltopellistä tehty hökkelikirkko, jossa oli kirkasvärinen neonvaloristi. Kuvassa kerrassaan kohtuullisia puisia flamingoja kanadalaisen talon pihalla. Kuva: Anna Amnell

Täällä näet oikeita, kauniita flamingoja, joita ihmiset varmaankin muistelevat katsellessaan flamingokoristeitaan.

Pseudonyymin blogissa on hauska kirjoitus puutarhatontuista tai oikeammin niiden intohimoisesta ystävästä - ja vihollisesta. Blogissa keskustellaan asiasta ja sanoin jo kommenteissa, että tunsin kerran erään miellyttävän ja arvokkaan puutarhatontun ja antaisin tilaa myös puutarhatontuille.

Ainoa tuttu puutarhatonttuni asui Tehtaankadulla olevan katolisen kirkon pihalla, ja sitä rakastivat sekä katolisen lastentarhan että viereisessä ´rakennuksessa sijainneen englantilaisen lastentarhan lapset. Sitä ei ole näkynyt siellä enää pitkiin aikoihin.

Värikkäitä patsaita näkee muuallakin. Kävin mieheni kanssa kerran torontolaisessa hindutemppelissä. Rakennus oli aivan uusi, ja siellä oli kodikas tunnelma. Istuttiin lattialla, ja meille ainoille ei-intialaisille oltiin erityisen ystävällisiä. Olemme kumpikin opiskelleet josssain vaiheessa uskontotiedettä ja tarkkailimme kiinnostuneina temppeliä ja ihmisiä. Kun tulimme kotiin, ihmettelin lapsille sitä, miksi hindujumalien patsaat olivat räikeästi maalattuja niin kuin Disneylandin hahmot.

Vanhempi poikani selosti heti, että sellaisia olivat myös antiikin patsaat. Netistä löytyi äsken kirja, jossa tästä myös kerrotaan. Sekä suuret että pienet veistokset olivat värikkäitä.

Me nykyajan ihmiset olemme kehittäneet mielessämme kuvan askeettisen kauniista valkoisesta antiikista. Samoin on rokokoon laita. Ainakin minun mielessäni oli ollut kuva vaalean puuterin sävyisistä rokokoovaatteista. Mutta sitten Helsingissä vieraili Tukholman kustavilainen seura kirkasvärisine asuineen. Meille kerrottiin, että nuo kalpeat sävyt olivatkin haalistuneita. Saumojen sisältä löytyy aidoista rokokoovaatteista kirkasta punaista ja värikkäitä kukkakuvioita.

Lapset rakastavat kirkkaita värejä ja "amerikkalaistyylisiä" naiivin realistisia kuvia. Sellaisia rakastivat myös renessanssin ihmiset. Vaatteet olivat värikkäitä ja loisteliaita, kodeissa oli paljon värejä tyynyissä, seinävaatteissa ja vuodeverhoissa. Väriä oli esivanhempiemmekin vaatteissa. Kirkkaanpunaista alushametta käytti Elisabet I yhtä hyvin kuin savolaismummo.

Tässä välillä monet suomalaiset kodit olivat tyhjiä ja värittömiä ja rakennukset askeettisia. Näin äsken sanomalehdessä kuvan, joka näytti minusta ensi silmäykseltä halkoliiteriltä. Se oli Alvar Aallon suunnittelema näyttelypaviljonki. Kaikista oli tullut shakereitä. Askeettisuus oli tyylikästä ja poliittisesti korrektia.

Mutta aika on muuttunut, värejä ja kuvioitakin sallitaan. Minusta tuntuu siltä, että yksityisillä ihmisillä yhtä hyvin kuin koko kulttuurilla on sekä värikkäitä että hillitynsävyisiä kausia. Pidän nykyään tummanpunaisesta ja sinisestä, joskus punainen oli lempivärini, sitä ennen valkoinen. Onneksi ei ollut koskaan varaa kalustaa askeettisen tyylikästä kotia, sillä se olisi ollut varmaankin lapsista ankea.

Onko tämä moderni tonttu, puutarhatontun "veli" hyvää vai huonoa makua?
puutarhatonttu, puutarhatontut

6 kommenttia:

  1. Kerrostalossa on puolensa. Suomessa naapuri huomauttaisi jo siitäkin, että ko. kuvassa ruoho on pitkää.

    Rokokoota en ole koskaan kuvitellut valkoiseksi. Antiikista tulisi mieleen pelkistyneisyys, mikä tarkemmin ajatellen johtuu joko lähteiden vähyydestä tai siitä, etten ko. aikaa tunne.

    VastaaPoista
  2. Kiitos pohdiskelusta, Blogisisko! Syntyi hajamietteitä:

    Missä maku on kiinni? Selkäytimessäkö;)

    Ruuasta on helppo sanoa: pahaa, hyvää. Mutta kun ”pahaa” ruokaa maistaa toisen kerran, siihen tottuu. Tai alkaa pitää. Aivojen makukeskukseen jää jälki, ja siihen on helpompi palata, kun syö uudemman kerran eikä anna ennakkoluulon ja maun outouden sulkea tutkimusmatkaa makujen maahan. Joskus lopputulema taas on: ei mene ’hyvä’ maku läpi, ei maistu hyvältä, vaikka kuinka monta kertaa kokeilisi.


    Visuaalisissa kaunis tai ruma -arvioinneissa oma maku on yleensä yhtä lahjomaton kuin intuitio. Sitä vain tietää, viehättyykö silmä vai syntyykö ”päänsärkyä” maisemaa, kotia, pihaa, ihmistäkin katsellessa. Sitten on näitä välimaastoja (kuten puutarhatontut): ”niin kamala että melkein ihana”.

    Kirjallinen ja musiikkimaku on oma taiteenlajinsa ;)

    Miten makumme ilmaisemme, jotta emme joudu hankaluuksiin heidän kanssaan, joilla on täysin eri – mutta yhtä lailla ”oikea” näkemys kuin itselläni. Vaikenemalla? Pukeutumalla valkoiseen valheeseen? Keskustelemalla suoraan? Jälkimmäinen on vaikeaa siksi, että maku istuu tiukasti ihmisen persoonassa, lapsuudessakin – ja tunteissa. Niin, maku on myös tunnekysymys, ja silloin ollaan syvällä ihmismielessä.

    Mutta maku ei silti jämähdä muuttumattomaksi kivipaadeksi. Yllätykseksi maku itse kullakin muuttuu, kuten Blogisiskolla lempiväri valkoisesta punaiseksi, punaisesta tummanpunaiseksi ja siniseksi. Itse olen ikäni ylenkatsonut kristallikruunuja ja nyt nostan onnellisena katseeni kohti kattoa, jossa värimaailma kaikkine sävyineen - valon osuessa kristalliin - hehkuttaa uutta päivää. En olisi joitakin vuosia sitten uskonut, että näin käy.

    Onko suomalainen askeettinen sisustustyyli osoitus luonteemme varovaisuudesta. Turvallisempaa suosia hillittyä kuin räväkkää tyyliä?

    Koti pihoineen on jokaiselle tärkeä: uskollisuus on A & O, sisustuksessakin . Ollaan uskollisia omalle maulle (joka muuttuu).

    VastaaPoista
  3. Juha,

    tiedämme yleensäkin aika vähän menneisyydestä. Se johtuu lähteiden vähyydestä - kuten sanoit - tai siitä että meillä ei ole yksinkertaisesti aikaa perehtyä kaikkeen, mihin haluaisimme tai siitä, että meille on saatettu antaa väärä kuva menneisyydestä.

    Tutkijatkin ovat vain ihmisiä, joilla on oma maailmankuvansa ja lempinäkökulmansa. Meille saatetaan myös antaa tietoisesti väärä kuva menneisyydestä.

    Minua hämmästytti kovasti eräs artikkeli, jonka luin History Today-lehdestä jo jokin aika sitten.

    Toivon, että linkistäni pääsee suoraan aikaisempaan kirjoitukseeni aieesta, mutta tässä se varmuuden vuoksi:

    http://blogisisko2.blogspot.com/2006/11/antavatko-historioitsijat-oikean-kuvan.html

    VastaaPoista
  4. Paju,

    suomalainen kansankulttuuri kertoo siitä, että suomalaiset ovat pitäneet aikaisemmin kirkkaista väreistä kuten muutkin "luonnonkansat". Kansallispuvut ja muut tekstiilit ovat värikkäitä.

    Minusta tuntuu siltä, että meitä suomalaisia ovat tehneet "varovaisiksi" ensinnäkin jotkut herätysliikkeet. Uskonnollisuuteen liittyy toisinaan askeettisuus.

    Tunsin kerran erään miehen, joka vastusti uskonnollisista syistä kaikkea taidetta ja "koreutta", mutta oli rakentanut talonsa mitä kauneimman luonnon keskelle. Seinillä ei ollut yhtään taulua, vaikka vaimo olisi niitä halunnut, mutta ikkunoista avautuivat maalaukselliset näkymät.

    Yhtä ankaria ja askeettisia "hyvän maun" valvojia ovat olleet modernin arkkitehtuurin ja muotoilun kannattajat. Usein asiaan liittyy myös politiikka. Luin juuri Hesarista Aino Aallosta, joka luuli suunnittelevansa yksinkertaista "kansalle".

    Kansa ei kuitenkaan mielly askeettiseen tyyliin. Siitä pitävät lähinnä asiantuntijat, ehkä siksi, että he ovat tekemisissä arjessaan paljouden kanssa. Samasta syystä kai muodin kanssa työskentelevät pukeutuvat usein mustaan.

    "Kansalle" ei ole aina suunniteltu yksinkertaista. Sosialisti William Morris ei ollut askeettinen.

    Olen musiikissa entistä valikoivampi. Pidän vain muutamista säveltäjistä. (Mozartista, Chopinistä, jotain Rameaulta, Beethovenilta jne) Tuntuu siltä, että musiikissa "siedän" yhä vähemmän. En ole pitänyt koskaan viihdemusiikista, en edes teini-ikäisenä. Se käy yksinkertaisesti korviini. Modernin viihdemusiikin kuuntelu tuntuisi samalta kuin jos pitäisi ahtaa itseensä kaksoishampurilaisia kaikilla täytteillä ja majoneesilla.

    Varmaankin puutarhatontut ja koristeellisuus tuntuvat samalta joistakin ihmisistä.

    Entä jos olisi oma talo ja piha? Laittaisinko sinne puutarhatontun? Ehkäpä en, vaikka pidin paljon eräästä puutarhatontusta. Saattaisin laittaa sen pihalle joulukoristeeksi.:)

    VastaaPoista
  5. Kyllä sen pitäisi olla selvää, että uskonnollinen kirjallisuus oli keskeistä. Sen ohella 1700-luvulta 1900-luvun alkuun maatalouteen liittyvä kirjallisuus oli ainakin Suomessa tärkeää. Lähde: (1700-luvulta) Tornbergin perukirjoihin perustuva tutkimus. Eli jos joku luulee "kaikkien" lukeneen 1900-luvun alussa Kiven tuotantoa, niin luulo on tiedon vartti :O).

    Kysymys on elitismistä. Shakespeare ja Kiven tuotannosta käyty debatti ovat mediaseksikkäitä aiheita. Kysymys on myös tutkijoiden laiskuudesta ja arkuudesta ottaa kantaa mihinkään pilkkua suurempaan asiaan.

    Sain jonkinlaisen primitiivireaktion, kun selvisi, että tarvittiin 62 vuotta ja Ilta-Sanomat sen selvittämiseen, millaiset tappiot suom. kärsivät Viipurissa -44. Kysymys on eräästä viime sotien tärkeimmästä asiasta. http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=532&postdays=0&postorder=asc&start=15

    VastaaPoista
  6. Ollaan iloisia siitä, että meillä on ainakin periaatteessa sananvapaus. Asioiden pitäisi vähitellen selvitä.

    Kemppinen kirjoitti eilen blogissaan tyypillisen ronskisti bloggaajan sananvapaudesta eli siitä että hänen ikäisensä ihmisen on helpompi kirjoittaa vapaasti kuin nuorempien.

    http://kemppinen.blogspot.com/
    2006/12/krjkivist.html

    Siitä asti kun tulin takaisin Suomeen olen seurannut mielenkiinnolla sitä, mistä suomalainen lehdistö kirjoittaa ja mistä ei. On edelleen tabuja, esimerkiksi henkilöitä, joilla on Suomessa erityisasema ja joista ei kirjoiteta niin kuin muualla, esim Fidel Castro - vieläkin.

    VastaaPoista